ERMENGARDE

Kun Saara ensimmäisenä aamuna istui neiti Minchinin vieressä tuntien

koko koulun tarkastelevan itseään, hän oli piankin huomannut pienen,

melkein hänen ikäisensä tytön, joka katseli häntä hartaasti vaaleilla,

melko typerillä silmillään. Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erittäin

älykkäältä, mutta hänen suunsa ympärillä oli hyväntahtoinen piirre.

Hänen pellavanväriset hiuksensa oli palmikoitu kireälle ja kiinnitetty

nauhalla. Palmikon hän oli vetänyt kasvoilleen ja pureskeli sen nauhan

päätä samalla kun hän nojaten pulpettiinsa tuijotti äsken tulleeseen

toveriin.

Kun monsieur Dufarge alkoi puhua Saaralle, hän oli aivan säikähtyneen

näköinen, ja kun Saara nousi paikaltaan ja vastasi ranskaksi katsellen

opettajaan suurin rukoilevin silmin, pieni lihava tyttönen vallan

ihastui ja punastui hämmästyksestä.

Viikkomääriä hän oli vuodattanut lohduttomia kyyneliä yrittäessään

painaa muistiinsa, että "la mère" oikealla kielellä merkitsi "äiti" ja

"le père" "isä", ja nyt hän yhtäkkiä kuuli ikäisensä tytön käyttävän

ei ainoastaan näitä sanoja, vaan monia muitakin, vieläpä sekoittavan

niihin verbejä, ikään kuin ei se olisi hänelle paljoakaan merkinnyt.

Tätä hänen oli vaikea tajuta.

Hän tuijotti tuijottamistaan ja pureskeli nauhaansa niin innokkaasti,

että neiti Minchinin huomio kiintyi häneen, ja koska opettajatar oli

perin kiihdyksissä, hän kävi heti tytön kimppuun.

-- Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. -- Mitä tarkoitatte

tuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja

istukaa kunnollisesti.

Ermengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa

hihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet

näyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki

hänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä

pitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen

tapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi

toista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.

"Jos Saara olisi poika", hänen isänsä oli sanonut, "ja olisi elänyt

muutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka

kädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun

hän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella."

Hän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti

silloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt

olivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään

"mallioppilaana". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen

ääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään,

ja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja

halveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan,

kun toinen äänsi "le bon pain" "le bong pang". Hän oli hienotunteinen,

mutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli

naurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.

-- Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui

katsomaan kirjaansa. -- Heidän ei pitäisi hihittää.

Kun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan,

Saara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä.

Hän meni raukan luo ja alkoi jutella.

Ei hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa

toisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja

ystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.

-- Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin

hämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin

epämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut

edellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina

innostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli

ponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei

ollut suinkaan tavallinen tuttavuus.

-- Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.

-- Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan

kuin satu.

-- Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä -- minä pidän sinun

nimestäsi.

Ermengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas

isä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää

kaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain

kirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti,

että hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole

mahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia

tapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.

Ermengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut

ymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei

hänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. "Voi taivas",

hän sanoi usein katsoessaan lapseensa, "luulenpa, että hän on yhtä

typerä kuin Elisabeth täti".

Jos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan

unohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli

samanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.

-- Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.

Seurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään

hävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen

samalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä.

Sen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen

tuijotti häneen.

-- Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.

Saara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti

jalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.

-- Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän

vastasi. -- Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.

-- Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. -- Minä en koskaan osaisi

puhua ranskaa.

-- Miksi et? kysyi Saara uteliaasti. Ermengarde pudisti päätään, niin

että palmikko heilui edestakaisin.

-- Kuulithan äsken, hän vastasi. -- Semmoista on aina. Minä en osaa

ääntää sanoja. Ne ovat niin konstikkaita!

Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten hieman pelokkaasti:

-- Sinulla on varmaankin hyvä pää?

Saara katseli ikkunasta likaista toria, jossa varpuset hyppelivät

viserrellen rautakiskoilla ja nokisilla puiden oksilla. Hän mietti

hetkisen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että hänellä oli hyvä pää,

ja hän ihmetteli, oliko asia tosiaankin niin -- ja mistä se sitten

johtui.

-- En tiedä, hän vastasi. -- En osaa sanoa sitä.

Kun hän sitten huomasi surullisen ilmeen pyöreässä typerässä naamassa,

hän naurahti kevyesti ja vaihtoi puheen aihetta.

-- Tahtoisitko nähdä Emilyn? hän kysyi.

-- Kuka Emily on? tiedusteli Ermengarde aivan niin kuin neiti Minchin.

-- Tule huoneeseeni katsomaan, sanoi Saara ojentaen hänelle kätensä.

He hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.

-- Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, --

onko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?

-- On kyllä, vastasi Saara. -- Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan

minulle sen siksi että -- niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina

kaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan

kuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.

He olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja

Ermengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.

-- Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. -- Osaatko sinä tehdä

niitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?

Saara katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?

Hän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.

-- Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, -- ja sitten minä

avaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.

Saara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus,

joka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä,

mitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi.

Tarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin

ylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten

varpaillaan läpi käytävän.

He eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle.

Silloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen.

Siinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen

edessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.

-- Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen!

huudahti Saara. -- Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.

Ermengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.

-- Voiko se -- kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.

-- Kyllä! Saara vastasi. -- Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi

tuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?

-- En, vastasi Ermengarde. -- En koskaan. -- Minä -- kerrohan,

minkälaista se on.

Merkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti

Saaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli

ihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.

-- Istuudutaan, sanoi Saara, -- niin minä kerron sinulle. Se on niin

helppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain

jatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun

täytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on

Emily. Tahtoisitko pitää sitä?

-- Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. -- Saanko tosiaankin? Kuinka

kaunis se on!

Ja Emily pantiin hänen syliinsä.

Ei ikinä elämässään Ermengarde olisi voinut uneksiakaan sellaisesta

hetkestä, jonka hän vietti uuden, merkillisen toverinsa seurassa,

kunnes kello soi aterialle ja heidän täytyi mennä.

Saara istui matolla uunin edessä ja kertoi hänelle kummallisia

asioita. Hän istui kyyryssä vihreänharmaat silmät loistaen, posket

hohtaen. Hän kertoi matkasta ja Intiasta. Eniten viehätti Ermengardea

kuitenkin hänen ihmeellinen ajatuksensa nukeista, hänen luulonsa, että

ne osasivat kävellä ja tehdä mitä tahtoivat, kun ei ihmisiä ollut

huoneessa, mutta että niiden täytyi salaman nopeasti joutua paikoilleen

niin pian kun joku tuli huoneeseen.

-- Me emme voisi tehdä niin, sanoi Saara totisena. -- Siinä on aivan

kuin jotakin taikaa.

Kun hän kertoi Emilyn etsimisestä, Ermengarde huomasi hänen kasvojensa

ilmeen äkkiä muuttuvan. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja silmien loiste

näytti himmenevän. Hän hengitti niin syvään, että kuului kummallinen

ääni, ja puristi huulensa yhteen aivan kuin olisi päättänyt joko tehdä

tai olla tekemättä jotakin. Ermengardesta tuntui, että jos hän olisi

ollut samanlainen kuin muut tytöt, hän olisi yhtäkkiä purskahtanut

itkuun ja nyyhkytyksiin. Mutta Saara ei tehnyt niin.

-- Koskeeko sinuun? Ermengarde uskalsi vihdoin kysyä.

-- Koskee, vastasi Saara hetken kuluttua, -- mutta ei ruumiiseen.

Sitten hän lisäsi hiljaa, koettaen tehdä äänensä aivan levolliseksi:

Pidätkö sinä isästäsi enemmän kuin mistään muusta maailmassa?

Ermengarde istui suu auki. Hän tiesi, ettei ollut ollenkaan soveliasta

hyvin kasvatetun tytön sanoa hienossa täysihoitolassa, ettei hän

koskaan ollut ajatellutkaan voivansa rakastaa isäänsä ja että hän

saattaisi tehdä mitä tahansa, jottei tarvitsisi olla kymmentä minuuttia

kahdenkesken hänen kanssaan.

-- Minä -- minä näen häntä niin harvoin, hän änkytti. -- Hän istuu aina

kirjastossa lukemassa.

-- Minä pidän isästäni kymmenen kertaa enemmän kuin kaikesta muusta

maailmassa, sanoi Saara. -- Hän on matkustanut pois luotani, ja siksi

minuun koskee.

Hän nojasi päätään koukistettuihin polviinsa ja istui muutaman minuutin

aivan hiljaa.

-- Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.

Saara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat

hänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui

nostamatta päätään.

-- Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. -- Ja minun täytyy.

Täytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää.

Isä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää

marssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan

valittaisi, ei sanallakaan.

Ermengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi

alkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen

kuin kaikki muut tytöt.

Nyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.

-- Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota

kuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi,

mutta voi paremmin kestää.

Ermengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun

ja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.

-- Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. -- Toivoisin, että

meistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet

hyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta -- voi, minä

pidän niin paljon sinusta!

-- Siitä olen iloinen, sanoi Saara. -- Voi olla kiitollinen, kun on

jollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian

-- hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä -- minä voin auttaa sinua, jos

ranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.