RANSKANTUNTI

Kun Saara seuraavana aamuna astui koulusaliin, kaikki katselivat häntä

suurin uteliain silmin. Kaikki oppilaat, Lavinia Herbertistä alkaen,

joka oli lähes kolmetoistavuotias ja piti itseään täysikasvuisena,

Lottie Leghiin saakka, joka äsken oli täyttänyt neljä vuotta ja jota

pidettiin koulun vauvana, olivat jo kuulleet hänestä yhtä ja toista.

He tiesivät varsin hyvin, että hän oli neiti Minchinin "mallioppilas"

ja että häntä pidettiin koko laitoksen suosituksena. Olivatpa muutamat

heistä nähneet vilahdukselta hänen ranskalaisen kamarineitonsa

Marietten, joka oli saapunut edellisenä iltana. Lavinian oli onnistunut

Saaran huoneen ohi kulkiessaan nähdä avoimesta ovesta, kuinka Mariette

avasi äsken kaupasta tulleen laatikon.

-- Se oli täynnä pitsireunaisia alushameita! hän kuiskasi ystävälleen

Jessielle istuessaan kumarruksissa maantietokirjansa ääressä. -- Minä

näin, kuinka hän levitteli niitä. Kuulin neiti Minchinin sanovan

Amelialle, että on naurettavaa antaa lapselle niin kallisarvoisia

vaatteita. Minun äitini sanoo, että lasten pitää olla yksinkertaisesti

puettuja. Yksi noista alushameista on hänellä nyt yllään; näin sen, kun

hän istuutui.

-- Hänellä on silkkisukat, kuiskasi Jessie, joka myös istui

kumarruksissa maantietonsa ääressä. -- Ja niin pienet jalat! En ole

koskaan nähnyt niin pieniä jalkoja.

-- Äsh! puhisi Lavinia ärtyisästi, -- se johtuu siitä, että hänen

kenkänsä ovat hyvämalliset. Minun äitini sanoo, että isokin jalka voi

näyttää pieneltä, jos kenkä on taitavasti tehty. Mielestäni hän ei ole

ollenkaan kaunis. Hänen silmänsä ovat niin merkillisen väriset.

-- Hän ei ole kaunis samalla tavalla kuin muut kauniit ihmiset,

sanoi Jessie katsoen huoneen toiseen päähän, -- mutta ei voi olla

katselematta häntä. Hänellä on kauhean pitkät silmäripset, mutta hänen

silmänsä ovat melkein vihreät.

Saara istui levollisena paikallaan odottaen, että saisi tietää, mitä

hänen piti tehdä. Hänet oli asetettu lähelle neiti Minchinin pöytää.

Monet häneen tähdätyt silmät eivät tehneet häntä noloksi. Hänen

mielenkiintonsa oli virinnyt, ja hän katseli levollisesti lapsia, jotka

tähystelivät häntä. Mitähän he ajattelivat! hän arveli. Ovatkohan

oppitunnit heistä hauskoja? Pitävätköhän he neiti Minchinistä? Olikohan

kenelläkään heistä isää, joka oli lainkaan hänen isänsä kaltainen?

Aamulla hän oli keskustellut kauan Emilyn kanssa isästään.

-- Hän on nyt kaukana merellä, Emily, hän oli kertonut. -- Meistä pitää

tulla oikein hyvät ystävät, että voimme puhella kaikenlaista. Katso

minuun, Emily! Sinulla on kauneimmat silmät, mitkä milloinkaan olen

nähnyt, mutta toivoisin, että osaisit puhua.

Saaralla oli vilkas mielikuvitus. Emily oli elävä olento, joka kuunteli

ja ymmärsi, ja se ajatus tuotti Saaralle paljon lohdutusta.

Kun Mariette oli pukenut Saaran tummansiniseen koulupukuun ja pannut

tummansinisen nauhan hänen tukkaansa, Saara meni Emilyn luo, pani sen

istumaan omaan tuoliinsa ja antoi sille kirjan käteen.

-- Sinä voit lukea tämän sillä aikaa kun minä olen alhaalla, hän sanoi;

ja kun hän huomasi, että Mariette uteliaana katseli häntä, hän selitti

tälle aivan tosissaan:

-- Luulen, että nuket voivat tehdä kaikenlaista, josta ne eivät puhu

meille mitään. Kenties Emily osaa todellakin lukea ja puhua ja kävellä,

vaikka se tahtoo tehdä niin vain silloin, kun täällä ei ole ketään. Se

on hänen salaisuutensa. Voithan ymmärtää, että jos ihmiset tietäisivät

nukkien osaavan toimittaa jotakin, he panisivat ne työhön. Kenties ne

sen vuoksi ovat luvanneet toisilleen pitää asian salassa. Niin kauan

kuin sinä olet huoneessa, Emily istuu paikoillaan, mutta kun sinä olet

mennyt, se rupeaa kenties lukemaan tai nousee katsomaan ulos ikkunasta.

Jos se silloin kuulisi jonkun meistä tulevan, niin se heti juoksisi

takaisin, hyppäisi tuoliinsa ja olisi aivan kuin olisi koko ajan

istunut siinä.

-- Miten kummallinen hän on! ihmetteli Mariette itsekseen, ja

laskeutuessaan portaita hän kertoi Saaran puheita sisäkölle. Hän alkoi

jo kiintyä tuohon pieneen merkilliseen tyttöön, joka oli puheissaan

älykäs ja käytökseltään moitteeton. Hän oli ollut ennen tekemisissä

lasten kanssa, jotka eivät olleet näin kohteliaita. Saara oli oikein

hieno pieni olento, ja hänen lempeä, ystävällinen tapansa sanoa: ole

niin hyvä, Mariette, tai: kiitos, Mariette, tuntui varsin mieluisalta.

Mariette kertoi sisäkölle, että Saara kiitti häntä, niin kuin olisi

kiittänyt hienoa naista.

-- Tuolla pienokaisella on todellakin prinsessan eleet, hän tuumi.

Mariette oli tosiaankin hyvin ihastunut uuteen pieneen emäntäänsä ja

tyytyväinen paikkaansa.

Kun Saara oli istunut koulusalissa oppilaiden tarkastamana muutamia

minuutteja, neiti Minchin koputti arvokkaasti pöytään.

-- Nuoret neidit, hän lausui, -- tahdon esittää teille uuden toverinne.

Kaikki pienet tytöt nousivat paikoiltaan ja Saara nousi myös. --

Toivon, että olette oikein ystävällisiä Saara Crewelle; hän on äsken

tullut luoksemme kaukaa, Intiasta saakka. Kun tunti on lopussa, voitte

tutustua toisiinne.

Oppilaat kumarsivat juhlallisesti, Saara niiasi; sitten he istuutuivat

ja katselivat taas toisiansa.

-- Saara, sanoi neiti Minchin opettajatarmaiseen tapaansa, -- tule

tänne luokseni.

Hän oli ottanut kirjan pöydältä ja selaili sitä. Saara totteli.

-- Koska isäsi on ottanut sinulle ranskalaisen kamarineitsyen, aloitti

opettajatar, -- niin otaksun, että hän toivoo sinun erikoisesti oppivan

ranskaa.

Saara tunsi itsensä hieman epävarmaksi.

-- Luulen, että isä otti hänet siksi, että -- uskoi minun pitävän

hänestä, hän sopersi.

-- Pelkään, että olet hyvin hemmoteltu lapsi, arveli neiti Minchin

happamesti hymyillen, -- ja että aina olet kuvitellut tapahtuvan niin

taikka näin siitä syystä, että pidät siitä. Minä luulen kuitenkin, että

isäsi toivoo sinun oppivan ranskaa.

Jos Saara olisi ollut vanhempi tai jos hän ei olisi pitänyt

kohteliaisuutta ihmisiä kohtaan niin tärkeänä, hän olisi helposti

voinut antaa selityksen. Mutta kun nyt asian laita oli niin kuin

se oli, hän tunsi punastuvansa. Neiti Minchin oli hyvin ankara ja

kunnioitusta herättävä henkilö, ja koska hän näytti varmasti otaksuvan,

ettei Saara ollenkaan osannut ranskaa, niin Saarasta tuntui melkein

epäkohteliaalta oikaista häntä.

Oikeastaan Saara ei muistanut sellaista aikaa olleenkaan, jolloin

hän ei olisi osannut ranskaa. Hänen isänsä käytti usein sitä kieltä

puhuessaan hänelle jo silloin, kun hän oli aivan pieni. Saaran äiti

oli kotoisin Ranskasta, ja kapteeni Crewe piti hänen kielestään; siitä

johtui, että Saara aina oli kuullut puhuttavan ranskaa ja oli siihen

hyvin perehtynyt.

-- Minä -- minä en ole koskaan opetellut ranskaa, alkoi Saara ujosti

selitellä, -- mutta, mutta --

Neiti Minchin ei itse osannut ranskaa, ja hän teki aina parhaansa

salatakseen tämän harmillisen tosiasian. Siksi hänen ei nytkään tehnyt

mieli pohtia asiaa sen enempää eikä antaa vastatulleen pienen oppilaan

viattomilla kysymyksillään ehkä paljastaa hänen taitamattomuuttansa.

-- Hyvä on, hän sanoi kylmän kohteliaasti. -- Jollet ole opetellut

ranskaa, niin sinun täytyy heti aloittaa. Ranskan kielen opettaja,

monsieur Dufarge, on muutaman minuutin perästä täällä. Ota tämä kirja

ja tutki sitä, kunnes hän tulee.

Saaran poskia poltti. Hän meni takaisin paikalleen ja avasi kirjan. Hän

katseli totisena ensimmäistä sivua. Hän tiesi, että olisi rumaa nauraa,

eikä hän mitenkään tahtonut käyttäytyä sopimattomasti. Mutta hänestä

tuntui hullunkuriselta tutkia sivua, jossa kerrottiin, että "le père"

merkitsee "isä" ja "la mère" merkitsee "äiti".

Neiti Minchin katsahti tutkivasti häneen.

-- Näyttää melkein siltä kuin olisit pahoillasi. Minusta on todellakin

ikävää, ettet pidä ranskan oppimisesta.

-- Kyllä minä siitä paljon pidän, vastasi Saara, -- mutta --

-- Et saa sanoa _mutta_, kun sinun käsketään tehdä jotakin, keskeytti

neiti Minchin. -- Lue kirjaasi!

Saara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että "le fils" merkitsee

"poika" ja "le frère" "veli".

-- Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, -- saan kyllä hänet

ymmärtämään.

Kohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs

ranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen

kirjaseensa, kiinnosti heti häntä.

-- Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä.

-- Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.

-- Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta

pelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden.

Hänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.

-- Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti

Saaralle. -- Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties

osoittaa, että se on ihana kieli.

Saara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi

monsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään.

Hän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi

puhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt

häntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta

hänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa,

ja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin.

Hänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen

äitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän

tahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa;

hän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka

olivat tässä kirjassa.

Ja hän ojensi kirjan opettajalle.

Kun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja

tuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti.

Monsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli

tuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi

hänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa

kotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan

äärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti

kirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.

-- Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole

tarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää

erinomaisesti.

-- Se sinun olisi pitänyt sanoa minulle, neiti Minchin torui

suutuksissaan kääntyen Saaran puoleen.

-- Mi -- minä koetin, Saara vastasi. Minä -- minä kai aloitin väärin.

Neiti Minchin ymmärsi, että Saara oli koettanut ja ettei ollut hänen

syynsä, ettei hänen annettu selittää. Kun hän huomasi, että toiset

tytöt olivat kuunnelleet ja että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät

kielioppiensa suojassa, hän raivostui.

-- Hiljaa, nuoret neidit! hän komensi ankarasti ja koputti pöytään. --

Hiljaa, heti paikalla!

Siitä hetkestä alkaen hän rupesi melkein kantamaan kaunaa uutta

mallioppilastaan kohtaan.