Toinen uneni oli sisältönsä puolesta aivan lyhyt, mutta venyi
kiduttavan pitkäksi alituisen uusiutumisensa vuoksi.
Edessäni oli olevinaan autio tiiliseinä, ja minun oli kiivettävä sitä
myöten ylös, päästäkseni siihen ainoaan ikkunaan, mikä koko seinässä
oli.
Se oli matala, pyöreäpäätyinen rautaristikkoikkuna korkealla, melkein
räystään alla.
Oli kyllä muitakin tiiliseiniä syrjempänä ja edempänä, joissa oli
kolmekin riviä samanlaisia matalia ristikkoikkunoita. Mutta edessäni
olevassa seinässä oli vain tuo yksi, korkealla. Minun oli se hinnalla
millä hyvänsä saavutettava senvuoksi, että tiesin Martan olevan siellä.
Olimme molemmat tutkintovankilassa.
Minä seisoin jonkin matalan rakennuksen mustalla peltikatolla, jolla
oli hyvin vaikea ottaa askeltakaan pellin kumahtamatta. Seisoin
väijyksissä savupiipun takana, tarkastellen milloin vahti kulkee
seinänurkan ohitse, kierrollaan vankilan ympäri, ja katoaa muurin
taakse pysyäkseen tuokion näkymättömissä.
Tälle katolle olin laskeutunut siitä huoneesta, joka oli minulle
annettu tavallisen kopin sijaan. Olin onnistunut, kaikkia mahdollisia
verukkeita käyttäen, tekemään itseni tähän murhajuttuun osalliseksi,
yllyttäjänä tai ainakin auttajana, ja niin olin kuin olinkin päässyt
vankilamuurien sisäpuolelle. Kuitenkin pidettiin minua vain
jonkinlaisena marttyyrinä, joka oli saanut kärsiä vaimonsa tihutyön
tähden, olinpa suorastaan sympatiojenkin esineenä, joten minulle oli
annettu ristikoista vapaa huone suurine ikkunoineen, josta voin nähdä
moneen suuntaan ja seurata vankilaelämää sen kaikissa erikoisuuksissa.
Katolle tullakseni oli minun hypättävä huoneeni ikkunasta. Tietysti
piti valita sopiva hetki, kun vahti oli poissa, mutta vaikeus ei ollut
siinä, vaikeus oli pudottautua katolle niin, etteivät pellit
kumahtaneet. Olin sukkasillani. Katolle töksähtäessäni notkistin
sukkelasti polveni — olin näissä toimissa muuttunut mitä taitavimmaksi
voimistelijaksi. Sitten oli odotettava savupiipun takana, kunnes vahti
uudestaan katoo nurkan taa ja, kun tämä oli tapahtunut, nopeasti
laskeuduttava katolta ja ryhdyttävä kiipeämään tiiliseinää myöten ylös
Martan ikkunaa kohden.
Alaosassa seinää oli kyllä joitakuita tyhjäksi jätettyjä tiilensijoja,
joihin sopi sijoittaa jalkansa, mutta keskipaikoilta asti ei ollut
käsille eikä jaloille mitään muita tarttumismahdollisuuksia kuin
siellä täällä niitä muuriruukin epäsäännöllisiä ulostumia, jotka olivat
tähän takaseinään jääneet rakentavan muurarin kiirehtimisen ja
välinpitämättömyyden vuoksi. Puolivälin kohdalle päästyäni minä putosin
aina maahan, jolloin oli uudestaan kavuttava peltikatolle ja savupiipun
takana odotettava vahdin seuraavaa häviämistä. Lopulta tämä tapahtui
niin monta kertaa, että minä aloin jo suoraan pudota seinältä
peltikatolle savupiipun taakse. Sormeni olivat veressä muuriin
raapiutumisesta. Mutta aamu alkoi valeta. Vielä viimeinen yritys,
ajattelin. Jollen nytkään onnistu, en enää ikinä saa Marttaani tavata
enkä ehkä nähdäkään, sillä kohta alkaa oikeudenkäynti ja meidät
erotetaan ainiaaksi.
Noustuani puoliväliin minä tartuin käsilläni ja jaloillani tiilimuuriin
kuin iilimato. En nostanut kättäni ylempään kohtaan ennenkuin olin
itseltäni kysynyt ovatko toinen käteni ja molemmat jalkani varmasti
tukikohdissaan. Vasta tunnettuani, että niin oli, minä litistyin niin
lähelle muuria kuin mahdollista ja aloin varovasti nostaa toista
kättäni ylemmäs, uutta tukikohtaa sille tunnustellen. Näin ylenin
vähitellen, vähitellen... Muuri muuttui ylhäällä yhä sileämmäksi, joten
sain kauan turhaan harata kädelläni, ennenkuin löysin jonkin
epätasaisuuden. Aikaa menee. Nyt jo kuulen vahdin tulevan. Minä en voi
katsahtaa alas, sillä asentoni muuttuisi. Minä jään siihen
liikkumattomaksi. Keskisormi alkaa vavista. Hädissäni minä rukoilen
lapsuuteni Jumalaa, ja sormeni vahvistuu. Jumala on onneksi aina
vankien puolella, ajattelen. Vahti kuuluu menevän taas. Hänellä on
kolisevat puukengät jalassaan. Jumalan kiitos — ei huomannut.
Nyt minun täytyy kääntää pääni ylöspäin, nähdäkseni, millä kohtaa
ikkuna on yläpuolellani. Tämä on vaikein tehtävä koko yrityksessä.
Sillä jos muuriin litistyneestä asemastani alan kääntää päätä, niin
että voin nähdä yläpuolelleni, kadotan tasapainoni, se on melkein
varma. Koetan kuitenkin. Se onnistuu sen verran, että näen millä kohtaa
ikkunan mustuus on, mutta — jumalani! — mitä näenkään vielä!
Ikkunasta on riipuksissa minua kohden kurottautuva käsi. Sen täytyy
olla Martan käsi... Ah, hänen kopissaan on ikkuna kai niin korkealla,
ettei hän ylety kuin vain kätensä esille kurottamaan...
Nyt minä varovasti kierrän pääni vielä ylemmäs, niin että alaleukani
tulee vasten muuria... On! — On! Se on Martan käsi, tunnen sen
kalpeudessa jokaisen suonen, se on sama armas käsi, johon hän oli
toivonut minun käteni kasvettuvan ikuisiksi kiinni!
Jumalan kiitos, ettei hän puhu mitään, sillä jos hän sanoisi sanankaan
ja minä vastaisin, putoisin heti.
Nyt hellitän vasemman käteni ja koetan nostaa sitä tuuma tuumalta
kaaressa pitkin muuria. Samassa tunnen alkavani kallistua taaksepäin.
Kaikki on hukassa! ajattelen. Nyt ei auta enää muu kuin nopeasti
huiskauttaa käsi mahdollisimman korkealle, jotta ennen putoamista
ennättäisi kunpa sormenpäihinkin koskettaa Martan kättä ja edes sen
lohdutuksen hänelle jättää. Minä tein niin ja ponnistin vielä
jaloillanikin, että ylettyisin korkeammalle. Mutta silloin petti
alimmainen nojakohta, ja minä lensin suinpäin alas.
Heräsin jo, ennenkuin olin kivikatuun kolahtanut.
Ymmärrettäköön minun autuuteni, kun omassa kotivuoteessani maaten näin
tuulen leppeästi pullistelevan avatun ikkunani uudinta ja tajusin,
että kaikki oli ollut unta! Unta, joka tosin olisi voinut olla
todellisuutta, jos...
Hoitajattareni näytti tosin alussa huolestuneelta, pyyhkiessään
hiostuneita jäseniäni ja muuttaessaan minulle kuivia lakanoita,
mutta — voisiko uskoa — vielä samana päivänä me ajoimme hänen
kanssaan kauas kirkkomaalle, Martan hautaa katsomaan ja sinne kukkia
viemään. Kirkonmäellä tapasin useita tuttaviani kunnanmiehiä.
Hienotunteisuudesta minua kohtaan pysytteli hoitajattareni loitompana,
ettei minua luultaisi yhä hoidonalaiseksi mielisairaaksi. Minä
keskustelin suuren piirin ympäröimänä, vieläpä annoin neuvoja kunnan
siltarakennus-asioissa.
Tapahtui vielä se ihme, että minä nukuin iltapuolella leposohvalle
ilman mitään unirohtoja ja mitään unia näkemättä.
Tästä puhelimitse tiedon saatuansa lääkäri innostui niin, että ajoi
meille ja toi apteekista itse muassaan uudet lääkkeet.
Minä väitin, että olin tällä iltapäiväunellani todistanut voivani saada
unta jo ilmankin rohtoja, ja pyysin häntä armahtamaan minua; sanoin
mielelläni valvovani vaikka koko yön, kunhan pääsen kauheista
unennäöistä, joita pakkonukutus minulle tuottaa.
Silloin lääkäri teki suurenmoisen lupauksen, nimittäin, että jos vielä
seuraavaksi yöksi nautin näitä uusia lääkkeitä ja tulos osoittautuu
yhtä suotuisaksi, ei minun enää tarvitse pitemmältä niitä ottaa.
Tämän sopimuksen me vahvistimme kädenpuristuksella.
Sydämeni syvimmässä minun täytyy tunnustaa, että antaessani pakottaa
itseni seuraavan yön kauheuksiin minun salaisena vaikuttimenani oli
taaskin toivo saada unessa nähdä Marttaa. Vaikka sen toivon oli käynyt
niin huonosti viime yön unessa, oli minulla nyt parempia toiveita.
Sillä poliisikuulustelun, pidätyksen ja tutkintovankilan perästä, jotka
olivat seuranneet toisiansa edellisissä unissa, olisi kaiken
todennäköisyyden mukaan nyt tulossa itse oikeudenkäyntikin, jossa
Martta olisi saanut tuomionsa — ellei hän olisi kuolettavasti
kolahuttanut päätänsä kellarinoveen...
22.