Martta oli siis minua rakastanut! Martta, jota ei enää ole, oli
haaveksinut luokseni palaamista! Hän oli tahtonut olla minun vaimoni,
hän, jota ei enää ole! Hän, jota ei enää ole, oli pitänyt vaimonani
olemista yli ymmärryksen käyvänä onnen autuutena!
Voi kohtalon halpaa leikkiä!
Veri jyskytti ohimosuonissani.
Eivät ohimoni jyskyneet niin siitä surusta, että olin menettänyt
suurimman onnen, mitä aivoni ja sydämeni osasivat käsittää, vaan
uudestaan nousevasta raivosta kohtaloa vastaan, joka oli vaatinut
uhrikseen Martan hengen.
Siihen määrään tällä hetkellä itsekin pelkäsin tulevani uudestaan
hulluksi, että nopeasti kätkin poveeni Martan kirjeen, jottei se
joutuisi ihmisten nähtäväksi.
Minä olisin tahtonut huutaa kiroukseni kaikkea olevaista vastaan, mutta
henkeäni salpasi niin, että kaikki voimani menivät vain raskaaseen
huohottamiseen.
Rangaista häntä kuolemalla tämän hänen aikomansa teon johdosta oli
mielestäni vielä pikkumaisempaa kuin sallia hänen kolahuttaa päänsä,
ettei hän muka liikaa touhuaisi! Kumpikin oli arvotonta menettelyä,
edellinen alhaista. Senpä vuoksi mitään ylintä olentoa ei ole olemassa,
vaan kaikki on jätetty raa'an sattuman varaan! Meitä ihmisiä pilkataan!
Mutta minun Marttaani ei saa pilkata, ei saa!
— Martta! Martta! — minä huusin niin, että ullakossa ja koko talossa
kajahti. Kapinoiden kaikkeutta vastaan minä tahdoin huudollani väkisin
herättää hänet henkiin. Itse vain lyyhistyin läjään tuolille. Sitten
muistin, miten Delia oli kertonut Martan isän kolhineen päätänsä
puunrunkoa vastaan tuskistaan päästäkseen, kun luuli tyttönsä
hukkuneen. Ja kohta minäkin rupesin lyömään päätäni seinään suuren
tuskani lievikkeeksi tai myöskin päästäkseni erilleni koko elämästä,
jossa ei Marttaa ollut.
Raivoavista huudoistani ihmiset juoksivat ullakolle ja löysivät minut
Martan huoneesta puoli kuolleena.
Taas lääkärit, taas sairaanhoitajattaret! Näitä oli aluksi kaksi, jotta
olisivat tulleet toimeen kohtausten aikana.
Mutta kohtausten väliaikoina minä olin ainakin omasta mielestäni täysin
selvä, vaikkakin kokonaan haluton elämän jatkamiseen.
Olin valvonut silmiä ummistamatta kaksi viikkoa. Silloin lääkäri
pudisti päätänsä ja määräsi minulle paljon voimakkaampia unirohtoja
kuin entiset.
Ehkä nämä unilääkkeet ne auttoivatkin minua tervehtymään, joskin
kaiketi aivan toisella tavalla kuin lääkärini oli kuvitellut. Aloin
saada silmiini unenhorrosta, ensin vain lyhyiksi hetkiksi, mutta
sittemmin pitemmiksikin. Nämä unihetket olivat minulle ääretöntä
kidutusta, sillä ne olivat mitä hirveimpiä painajaisia.
Unista oli kolme muita merkillisempää.
Ja kun minä ainakin itse pidän niitä tervehtymiseni pääaiheuttajina,
mutta erittäinkin, koska Martta oli niissä kaikissa mukana, en ehkä
väsytä muistelmieni lukijaa, jos vielä kerron nuo merkilliset unetkin.
* * * * *
Uneksin, että Martta tuli luokseni. Hän tuli valkoisissaan — ei
niinkuin vainaja, vaan niinkuin morsian. Eikä tullut niinkuin haamu,
vaikka tosin seinän estämättä hänen sisäänliitelyänsä, vaan niinkuin
riemukkaan viestin tuoja, onnen hymy huulilla.
Hän palasi kaupungista.
Hänen kätensä olivat ojennetut minua kohti.
— Nyt se on tehty — sanoi Marttani onnensa säteilyssä — nyt sitä
miestä ei ole enää maan pinnalla.
Minä kavahdin vuoteeltani. Suunnaton pelko valloitti minut hänen
tähtensä, mutta ettei hänkin säikähtäisi, sanoin minä miehekkäät sanat:
— Kohtalon arpa on langennut! Olkoon siis niin!
Silloin hän sulki minut syliinsä ja itki onnesta. Mutta kamala aavistus
ei jättänyt minua.
— Miksi vapiset? — kysyi Martta yhä hymyillen.
Minä sanoin, että pelkään asian tulevan ilmi. Mutta nauraen hän
peitti minut suudelmilla ja kertoi, mihin kaikkiin mahdollisiin
salaamiskeinoihin hän oli ryhtynyt. Kertoipa ripotelleensa
vierasmaalaista rahaakin sinne kallioille, jotta Taulerin luultaisiin
seurustelleen jonkun ulkomaalaisen naisen kanssa.
Vihdoin hän sai minutkin uskomaan, ettei mitään ilmitulemisen vaaraa
ollut olemassa, vaan minä todella saisin hänet varjelluksi
loukkaamattomana, ja suuri, pyörryttävän suuri onni alkoi valua
minunkin sieluuni.
Erottumatta toisistamme hetkeksikään me olimme aina yhdessä, ja
kävellessäkin oli meillä poski vasten poskea ja käsi toisen
vyötäisillä. Me olimme kuin yhteenkasvettuneet, "niinkuin joskus
kaksoiset", kuten Martta oli kerran tahtonut.
Näin yhdessä me olimme myöskin katselemassa ulkona kaikkia paikkoja.
Meidän piti saada nähdä uudelleen talomme kolkat, sen polut, sen
pihlajat, sen nurmet, sen kivet ... sillä uuden onnemme valossa emme
olleet vielä mitään nähneet, vaan kaikki oli meille uutta kuin
paratiisissa, sielumme iloitsi ja riemuitsi.
Väkeämme emme nähneet paljon. He supattelivat nurkkien takana. Ja kun
minä huusin: Heikki hoi! niin hän vetäytyi kiireesti aitan taa ja joku
toinen näyttäytyi hänen sijaansa. Minä huusin toista. Kävi samalla
tavalla. Ei kukaan tullut huutoihini. Kaikilla heillä oli puhumista
vain toisilleen.
Minä kysyin Martalta, ymmärsikö hän, miksi he noin supattelivat. Martta
oli käynyt totiseksi sinä hetkenä kun minä tätä häneltä kysyin. Mutta
vastatessaan hän nauroi ja sanoi:
— No, etkö sitä huomaa? He tietysti paheksivat, että me kävelemme näin
sylityksin, vaikka emme ole vielä julkaisseet kihlaustamme.
Nyt minäkin nauroin ja sanoin: tietysti se tapahtuu siksi! Meidän on
julkaistava ensi tilassa.
Me kävelimme edemmäksi pihan alueelta. Siellä oli metsiköissä ja
pensaikoissa toisen kylän ihmisiä, jopa vallan vieraitakin. Ja kaikki
supattelivat ja välttelivät joutumasta suoraan näkyviimme.
Vaikka me tiesimme syyn heidän naurettavaan käyttäytymiseensä, pidimme
vihdoin kuitenkin parhaimpana siirtyä sisälle kävelemään.
Ah, kuinka täällä sisällä oli rauhallista ja hyvä kuljeskella
erottumattomina yhdessä! Ei kukaan katsonut meihin, me olimme
kotonamme, turvalinnassamme, onnemme autuaassa pesässä. Kaikki oli
täälläkin yhtä uutta meille. Käydessämme edestakaisin suuressa
vierashuoneessamme, jota olisi voinut sanoa myöskin saliksi, me taoimme
innokkaasti tämän rakkaan kotimme tulevaisuutta, päättelimme, miten
huonekalut olisi siirrettävä vähän toiseen järjestykseen ja mitä uusia
olisi hankittava... Lopuksi me puhelimme enää vain siksi, että meillä
olisi aihetta yhä edelleen kävellä näin vieretysten, poski vasten
poskea. Martta tuntui oikein niinkuin pelkäävän lopettaa puhetta,
ikäänkuin meidän siinä tapauksessa olisi ollut välttämätön pakko
hellittää armastava otteemme.
Minä kysyin häneltä, minkä vuoksi hänen ruumiinsa tuntui ikäänkuin
vavahtavan joka kerta, kun kuljimme keskimmäisen ikkunan ohitse? Mutta
hän kysyi, mitä miehiä ne olivat, jotka siitä ikkunasta nähden
seisoivat meidän koivikkotiemme suulla. Ja hänen kasvonsa olivat
kalpeat kuin valkaistu palttina.
Ja kun me taas edestakaisin käydessämme tulimme sen ikkunan kohdalle,
näin minä kahden poliisin seisovan meidän koivikkotiemme suulla,
niinkuin Martta oli sanonut. Kolme muuta miestä oli heidän kanssansa,
joilla ei ollut hopeanappeja eikä kiiltovyötä, vaan ainoastaan
virkamerkki lakissa. Ja heidän ympärillensä oli kokoontunut kansaa,
jolta he kyselivät, ja he merkitsivät kirjoihinsa, mitä heille
vastattiin. Mutta Martalle minä sanoin:
— Ole turvassa, rakas vaimoni, eivät he tänne tule, sillä ne ovat vain
kruununmiehiä, jotka ovat tulleet alustalaistemme veromaksuja
ryöstämään.
Minä johdatin Martan ylisille ja vein hänet huoneeseensa, josta pihaa
ei näkynyt ikkunoihin, ja me suljimme oven jälkeemme. Kun me kotvan
aikaa olimme seisoneet sylityksin niinkuin paeten ja piiloutuen
toisiimme kaikesta, mikä tuleva oli, lähensi Martta jääkylmät huulensa
minun korvaani ja kuiskasi:
— Jos ne ovat ulosottomiehiä, miksi he koputtavat ovellemme?
— En minä kuule heidän koputtavan.
Vähän ajan perästä sanoi Martta:
— Etkö nytkään kuule?
Nyt minä kuulin, sillä he koputtivat lujasti, niin että ikkunalasit
hiljaa kilisivät.
Minä käskin Martan jäädä huoneeseensa ja rupesin itse lähtemään alas.
Mutta Martta sanoi:
— Hyvästi, Lassi!
Minä sanoin: — en minä pois lähde, vaan toimitan asian ja palaan
jälleen luoksesi. Mutta Martta levitti molemmat kätensä syleilläkseen
minua hyvästiksi. Ja kun minä puristin hänet vastaani, itki hän aivan
rajusti kuin minä olisin lähtenyt ainiaaksi hänen luotansa. Silloin
kuului alhaalta niin kova jyskytys, että ruutu jossakin särkyi ja lasit
kilahtivat maahan.
Minä irtausin puoliväkisin Martasta ja riensin alas.
Mutta miehet seisoivat jo sisällä. Heistä oli kaksi — nuo
hopeanappiset ja kiiltovöiset — asettunut virkalakit päässä
ovensuuhun, mutta muut olivat keskellä huonetta kaiketi minua
odottamassa. Jo rappusia alas tullessani minä tunsin yhden näistä
Pelleksi, ja sydämeni riemastui. Nyt ei ole hätääkään, minä ajattelin.
Sillä tämä Pelle oli vanhempieni kustannuksella käynyt koulun ja
äskettäin nimitetty nimismiehen virkaajaksi, ja me olimme lapsuuden
toverukset. Mutta Pelle ei tuntenut minua, vaan kylmästi kädellään
torjuen minun liikaa lähestymistäni sanoi:
— Ei meillä ole teille asiaa, vaan teidän rouvallenne.
Loukkaantumisen tunne kaapaisi syvältä sydäntäni Pellen tylyyden
vuoksi, mutta sitä salaten minä sanoin kevyesti: — vai niin, vai niin
— ja harppasin jo pari askelta ylös rappusia kutsuakseni Martan alas.
Mutta he käskivät minun pysyä alhaalla, sanoen menevänsä itse, ja
jättivät minut ovella seisovien konstaapelien huostaan. He viipyivät
kauan Martan luona, ja minun sydäntäni hierottiin kuin kahden
myllynkiven välissä. Minä luulin, että Martta on heidän keskellänsä
hengen hädässä eikä voi käsittää miksi minä en riennä hänen
turvaksensa. Minä kiemurtelin kuin helvetin liekeissä.
Vähän ajan perästä alkoi ylisiltä kuulua iloisia ääniä ja
hämmästyksekseni minun Marttani tuli heidän seurassaan alas rappusia
mitä ystävällisimmin naureskellen ja rupatellen heidän kanssaan.
— Mutta sanokaahan minulle, herra nimismies — liverteli Martta —
mitä te oikeastaan minun kirjeilläni teette, olenko liian utelias?
— Ah, rouva, se on kokonaan proforma, aivan proforma, me lähetämme ne
käsialojen tutkijalle — sanoi Pelle liehakoivasti, — toivon, ettei
rouvalla ole mitään sitä vastaan.
Minun ohitseni kulkiessaan Martta varoittavasti kosketti minua
vapisevalla kädellään, ja nyt minä ymmärsin kaikki: Martta teeskenteli
huoletonta. Hänen otsallaan oli hienon hienoja hikihelmiä.
Kun nimismies oli pannut Martan huoneesta tuomansa kirjeet
nahkakoteloon, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi:
— Ja nyt, herrani, pyytäisin jättämään meille revolverinne...
Martta sekoitti hänet kesken puheen, sanoen veikeän keimailevasti:
— Älkäähän nyt olko noin virkaintoisia, hyvät herrat, vaan sallikaa
minun toki tarjota teille kahvit — onhan meillä aikaa.
Näin sanoen hän rupesi kilistelemään kokoon kahvikuppeja, tehden sitä
kovin pauhaavasti. Mutta Pelle oli nyt kuten aina hyvin rakastunut
Marttaan, ja Martan vuoksi hän todella puheli minun kanssani
metsästyksestä, niinkauan kuin Martta kävi kellarissa kermojaan
kuorimassa.
Vasta kahvit juotuamme ja mitä vilkkaimman seurustelun jälkeen, kun
herrat jo nousivat ikäänkuin hyvästelläkseen, Pelle sanoi minulle taas
virallisuuden äänilajissa:
— Entä se revolveri —
Minä katsahdin Marttaan. Hänen silmänsä omituisesti erkanivat
toisistaan. Ja minä ymmärsin hänen käskevän minun sanoa, että revolveri
oli joutunut hukkaan.
— Vai niin, vai niin — sanoi Pelle pitkään — siinä tapauksessa
saamme tyytyä vain patruunoihin...
Martta ehätti väliin, sanoen ampuneensa pilalla koko patruunavaraston
loppuun.
— Ei tee mitään, me olemme koonneet niitä harjoittelupaikaltanne.
Nyt en minä enää voinut kestää Martan helvetillisten tuskien näkemistä,
niin taidokkaasti kuin hän osasikin niitä peittää vierailta. Kumarsin
juhlallisesti viranomaisille ja sanoin:
— Minä olen syyllinen.
Martta hypähti luokseni ja tarttui käteeni huutaen:
— Älkää uskoko häntä, hän ei ole viime aikoina ollut täysissä
järjenvoimissa...
Mutta rauhoittaen Marttaa ja kädellään kohteliaasti erottaen meitä
Pelle sanoi minun puoleeni kääntyen:
— Herrani, te ette ole syyllinen, sillä teidän oma väkenne on
todistanut teidän alibinne. (Tämä sana merkitsi unessa, että väkeni
oli todistanut minun olleen kotona, silloinkuin murha tapahtui
"kallioilla".)
Nyt Pelle vuorostaan kumarsi syvään meille molemmille ja sanoi,
että niin tuskallista kuin hänen olikin tällä hetkellä toimia
virkatehtävissä, ei hän voinut muuta kuin julistaa meidät molemmat
pidätetyiksi.
Martta näytti ponnistavan viimeisiä voimiansa pysyäkseen siinä
huolettomuuden lumoavassa sävyssä, jonka hän oli omaksunut.
— Ah, nuori herra nimismies, olen todellakin levoton puolestanne —
hän sanoi, — oletteko varma, että menettelette, niinkuin virkanne
vaatii?
— Ennen oikeudenkäynnin ratkaisua ei lainvalvoja saa olla mistään
varma — sanoi Pelle vakavissaan, niinkuin hän olisi jo neljäkymmentä
vuotta toimittanut nimismiehen virkaa.
— Ajattelin vain — sanoi Martta — että jos minä olenkin valmis
antamaan teille kokemattomuutenne anteeksi, minulla on korkeita
suojelijoita, jotka — pelkään — eivät olisi siihen yhtä valmiit.
Nimismies kumarsi tähän vielä entistäkin syvempään.
Ja nyt tarttui meihin kaikkiin tämä kohtelias kumarteleminen. Toimimme
kaikki aivan sanattomina, mutta aina vain kumartelimme. Martta
kumarteli, kun virkamiehet juoksujalkaa toivat hänelle matkakapan ja
kumarrellen auttoivat sen hänen yllensä. Me kumartelimme ovissa, me
kumartelimme anteeksipyytäen, jos vähänkin jouduimme matkakiireissä
toistemme tielle.
Kaksi autoa oli varattu koko seurueelle.
Me Martan kanssa rupesimme menemään ensimmäiseen, sillä olimmehan
toistaiseksi talon isäntäväkeä. Mutta nimismies taas kumarsi syvään, ja
minäkin kumarsin. Kohteliaasti päätänsä vinkuroiden hän ilmoitti, että
Martan ja minun oli ajaminen eri autoissa, avasi Martalle oven
ensimmäiseen autoon ja pyysi astumaan sisään. Martta kumarsi päätänsä
syvään ja teki niin. Samaan autoon meni Pelle, toinen etsivistä ja
toinen konstaapeleista. Etuistuimille istui toinen etsivistä
kuljettajaksi ja toinen konstaapeleista hänen viereensä. Ja niin läksi
auto liikkeelle, huristaen näkyvistäni.
Minä odottelin, kuka tulee kuljettajaksi minun autooni, mutta pihalla
ei ollut ketään, vain oma väkeni kaukaisessa piirissä pihan ympärillä
tuijotteli vieraana minuun. Huusin Heikkiä, huusin Anttia, ei kukaan
tullut. Kylmä hiki nousi kasvoihini. Välimatka Martan ja minun välillä
kasvoi huikeasti joka silmänräpäys, jonka hukkasin. Virkailijat olivat
ilmeisesti pitäneet minua hupsuna — kaiketi Martan ajattelemattomien
sanojen johdosta — ja keksineet tämän keinon päästäksensä minusta.
Mutta odottakaapa! — ajattelin minä — älkää luulko, että te noin vain
erotatte minut Martastani!
Minä hypähdin vikkelästi kuljettajan istuimelle ja läksin takaa-ajoon.
Joka kerta, kun muistin, miten suurissa sisällisissä tuskissa Martan
täytyi olla, kun oli yksin suuren poliisivoiman keskellä ja minä jäin
yhä kauemmas hänestä, lisäsin auton vauhtia. Kunpa pääsisin vain
lähellekin Martan autoa, että voisin hänelle huutaa: täällä ollaan! —
Ette erota minua tästä jutusta, ette erota! ajattelin, ja päästin
bentsiinin kaikki voimat valloilleen.
Vihdoinkin! Vihdoinkin näin vilaukselta heidän autonsa kaukaisen mäen
yli menevällä maantiellä; se laskeutui kohta taas mäen taa.
Maantie kierteli kovasti, ja pahimmissa käänteissä suunnaton vauhti
heitteli minua istuimellani puolelta toiselle. Mutta kaksi kertaa ja jo
paljon lähempää näin Martan auton mäkien harjoilla. Rakkaani! Kohta
näyttäydyn sinulle ja huudollani lohdutan sinua!
Silloin tuli tielleni odottamaton este, lumireki. Mennä nyt oikein
miesvoimalla ja sadoilla hevosilla vetämään lumirekeä kesän aikaan!
Mutta tietysti ilmaantui heitä varten kohta lunta tie täyteen ja oli
keskitalvi, eikä se ollut minusta edes ihmeellistäkään, vaan aivan
luonnollista. Ihmeellistä sensijaan oli, miten minun oli pääseminen
heidän ohitsensa autoni takertumatta lumiin, ja miesten täydellinen
haluttomuus auttaa minua. Minä rukoilin, olin polvillani heidän
edessään, ei mikään auttanut. Lopulta menin takaisin autoon ajatellen,
että heidän täytyy nostaa minut autoineni ylitse, sillä muutoinhan he
itse eivät pääse ohitse. Mutta he kumosivat autoni lumeen tiensyrjään
ja ajoivat suurin huudoin ohitse, lapioillaan viskellen lunta aivankuin
haudatakseen autoni. Minä en jaksanut saada kumpaakaan ovista auki,
minut tapasi taas villi raivo — ja minä heräsin.
Hoitajattareni piteli minusta kaikin voiminsa, sillä minä heittelin
päätäni ja koetin saada kolhaistuksi sitä seinään niin, että kerrankin
riittäisi.
He rauhoittelivat minua jääkäärein ja monenmoisilla juomilla, aivan
liioittelevasti. Sillä täysin valveille päästyäni minä en ainoastaan
ollut rauhallinen, vaan hyvilläni, kun todellisuudessa ei ollut
tapahtunut sitä, mikä varmasti olisi tapahtunut, jos Martta oli päässyt
matkustamaan.
He katselivat minuun ihmeissään. Hoitajatar irroitti jääkääreen
päälaeltani ja oli hyvin tyytyväinen unijuoman tuloksiin. Hän kirjoitti
kirjaan kuumeasteeni, näyttääkseen lääkärille ilmeisen edistyksen.
Sitten hän tarjosi teetä ja minä join lasillisen, puhellen säätilasta.
Samana päivänä minä pyysin päästä vuoteestani. Ja kun hoitajatar siihen
vihdoin suostui, aloin pyytää päästä edes vähäksi ajaksi ulkoilmaa
hengittämään. Siihenkin hän, tosin kauan esteltyään, lopulta suostui.
He pukivat ylleni päällystakin ja kummaltakin puolelta tukien veivät
verannalle, tahtoen istuttaa nojatuoliin ja kääriä jalkani lämpimiin
peitteisiin.
Mutta minä vaadin välttämättä päästä kävelemään pihalle. Ja
hermostumistani varoen he vihdoin siihenkin suostuivat, kunhan minä
sallin heidän tukea kainaloista. Näin me vaelsimme kolmisin, ja minä
johdatin askeleeni ja heidät koivikkotien suulle. Sinne tultua katselin
ympärilleni joka suunnalle ja iloitsin mielessäni, ettei siinä mitään
poliiseja enää ollut, vaan koivut tavallisella tavalla sipisivät
tuulessa. Sitten kumarruin katsomaan myös maahan ja iloitsin vielä
enemmän, kun en missään voinut havaita autonpyörien jälkiä, en
ruohossa, en hiekassa. Ja tuli lisäksi sovittava ajatus, että Pellekään
ei ole mitään pahaa Martalle tehnyt ja me ehkä voimme vielä joskus
mennä metsästämään hänen kanssaan.
Lääkäri oli aivan hämmästyksissään unijuomiensa tervehtävästä
vaikutuksesta. Hän käski antaa ensi yöksi muutamia tippoja enemmän.
Minä rukoilin häntä, että hän vapauttaisi minut unijuomasta, sillä
pelkäsin painajaisten uudistuvan. Hän taputti minua muka suostumisen
merkiksi olkapäälle, mutta ovessa kuulin hänen sanovan ruotsiksi
sairaanhoitajattarelle: — blanda uti kaffet — jolla hän tietenkin
tarkoitti, että tipat oli minulle annettava salaa kahviin
sekoitettuina. — Oi Martta, Martta! Vain sinut vielä kerran
nähdäkseni, vaikkapa painajaisessakin, nielaisin kaameat rohdot!
21.