Aivan oikein. Minä sain nähdä Martan. Hän oli vankilassa hyvin
laihtunut ja myös jollakin tavalla pienentynyt. Tukka ei hänellä ollut
aivan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin aina tavallisesti, ja hänen
toinen silmänsä näytti enemmän valkuaista kuin toinen.
Emme saaneet vaihtaa sanaakaan, paikkamme olivat eristetyt. Hän istui
syytettyjen penkillä, kiinteästi katsellen minuun, ikäänkuin olisi
odottanut, että minä vielä pelastan hänet. Hänen katseensa kuumeisesta
loisteesta päättäen hän odotti, että kohta alan pitää puolustuspuhetta
ja silloin kaikki selviää. Ei hän ymmärtänyt, että minä olin itse
syytettynä, joten en siis voinut olla hänen asianajajansa — eiväthän
naiset semmoisia ymmärrä, enkä minä päässyt asiaa hänelle selittämään.
Oi Martta, Martta, missä oli sinun äskeinen kauneutesi? Missä sinun
vapaa, ympäristöä vallitseva ryhtisi? Nyt olit siinä kuin kaikista
kunniallisista erotettu poloinen, joka ei enää ulkoasuansa ajattele,
vaan pelastusta hakien katselee ympärillensä ja nielemistään nielee,
hakien kosteutta kuumeen kuivattamaan suuhunsa... Ristikuulustelut
olivat jo suoritetut, todistajat kuullut. Me olimme viimeiseen asti
koettaneet olla tunnustamatta. Me väitimme edelleen, ettei revolveria
ollut enää talossamme ja että sen kaikki patruunat olivat käytetyt ja
loppuneet. Mutta he näyttivät meille sen patruunan, joka oli murhattuun
sattunut, ja ne patruunat, jotka olivat harjoituspaikalta löydetyt, ja
kaikki olivat samaa mallia. Mutta urheilukauppiaalta he olivat
kuulleet, että minä olin ostanut erikoismallisen revolverin, jonka
patruunat eivät sovellu mihinkään muuhun taskuaseeseen. Siinä ne nyt
olivat pöydällä nuo patruunat tuomarien edessä. Mutta minä iskin silmää
Martalle ja me kielsimme sittenkin.
Nyt otti tuomari edestään pöydältä rutistuneen paperin ja sanoi, että
se oli löytynyt murhatun povitaskusta murhapaikalla. Sitten hän sanoi,
että paperissa oleva käsiala oli etsivän osaston toimesta jätetty
vannotetulle käsialaintutkijalle, joka on todistanut sen yhtäpitäväksi
syytetyn takavarikoiduissa kirjeissä olevan käsialan kanssa. — Kuinka
on tämän asian laita? — Näin kysyen tuomari suoristi paperin pöydällä
kätensä alla ja ojensi sen nähtäväksemme. Se oli Martan kirje
Taulerille. Minä ymmärsin, että kohtalomme oli ratkaistu.
Mutta ennenkuin oikeudenpalvelija oli ennättänyt tuoda paperin Martan
nähtäväksi, oli Martta pyörtynyt ja hänet kannettiin sivuhuoneeseen.
Kaikki sanomalehtimiehet, joiden pöydät olivat oikealla puolella salia,
mutta kuitenkin tuomioistuimen eikä yleisön alueella, kumartuivat
kiihkeästi merkitsemään papereihinsa välikohtauksen, jonka saattoi
ottaa ratkaisevaksi käänteeksi jutussa, melkeinpä tunnustukseksi.
Tuomari luki kirjeen.
Yleisön kiihtyvää supatusta oli melkein mahdoton hillitä, ja tuomari
uhkasi tyhjentää salin. Skandaali oli jotakin aivan kuulumatonta.
Syytetty oli siis ollut rakkaussuhteissa murhattuun, jopa luvannut
antautua! Mutta miksi hän siis oli ampunut rakastajansa? Jännitys
yleisössä kasvoi äärimmilleen. Tämähän nyt oli kiinnostavimpia juttuja,
mitä yleensä voi kuultavaksi tarjoutua.
Tunsin kaikkien säälivät katseet kohdistuneiksi itseeni. Petetty
aviomies. Tällä hetkellä kaikkien nähden saanut tiedon vaimonsa
uskottomuudesta. Miltä semmoinen mies näyttää? Älkää olko edessäni,
enhän voi nähdä selkänne lävitse! — Tuomari koputtaa taas
varoittavasti yleisölle. Hänkin katsoo säälien minuun. Antaen minulle
tilaisuuden lieventää tämän tilanteen kaameutta hän ryhtyy
puhuttelemaan minua melkein kuin yksityisesti, kuitenkin ääntänsä
alentamatta:
— Mitä arvelette vaimonne luonteesta? — kysyy hän, tahtoen ikäänkuin
lohduttaen vetää minut pois paljastuneesta likaisuudesta kunniallisten
ihmisten joukkoon.
Näin minä todellakin sain tilaisuuden puolustuspuheen pitämiseen. Minä
sanoin painavasti:
— Vaimoni on maailman siveellisin ihminen.
Yleisöstä päin kuului ihmetteleviä oo-oo ... mutta myöskin naurahduksia
ja hillittyä hihitystä. Tuomari sanoi:
— Täällä on kuitenkin kuultu todistajia, joiden lausuntojen mukaan
vaimonne maine juuri tarkoittamassanne suhteessa ei ole aina ollut
ensiluokkainen.
Minä toistin:
— Se nainen, jota te sanotte vaimokseni, on kaikissa suhteissa
maailman siveellisin ihminen.
_Tuomari_: "Kaikissa suhteissa" — sanotte? Häntä syytetään harkitusta
murhasta.
_Minä_: Hän teki vain sen, minkä minä olin vannonut tekeväni. Hän
tahtoi ottaa teon seuraukset kantaaksensa, hän luuli osaavansa salata
paremmin kuin minä. Minä olen todellinen murhaaja.
_Tuomari_: Miksi tahdoitte tehdä tämän murhan?
_Minä_: Siksi, että intohimoisesti rakastan syytettyä ja hän ei olisi
ikinä suostunut olemaan vaimoni, niinkauan kuin tuo mies oli maan
pinnalla.
_Tuomari_: "Suostunut olemaan vaimonne" — sanotte? Mutta olettehan
vihitty aviopari ja olettehan jo toista vuotta eläneet yhdessä!
Tässä tuomarin täytyi taas vaatia hiljaisuutta, sillä istumapaikkoja
vaille jäänyt yleisö ovensuussa alkoi uteliaisuudessaan liikkua,
huudahdella ja taistella oikeudesta tunkeutua toinen toisensa eteen.
_Minä_: Suhteemme ei ole milloinkaan ollut miehen ja vaimon.
Tuomari kumartui nyt supattelemaan muiden punaverkapöydän ääressä
istuvien oikeudenjäsenten kanssa. Varmaankin he neuvottelivat, olisiko
meidät pantava tarkastuksenalaisiksi mielisairaalaan. Yleisökin sai
sillä aikaa tilaisuuden väittelyyn, hihitykseen ja hupaisuutta
herättäviin huomautuksiin. Minä aloin kiihoittua.
Vihdoin tuomari huomasi epäjärjestyksen, sai aikaan hiljaisuuden ja
jatkoi kuulusteluani.
_Tuomari_: Teidän mielipiteenne mukaan vaimonne siis omastakin
puolestaan halusi toimittaa tuon miehen hengiltä?
_Minä_: Hän näki kärsimykseni. Hän tuli huomaamaan, että sitä
erillisyyttä välillämme, jota hän hyvin kesti, minä en ajanpitkään
voinut kestää. Mutta antautua minulle ennenkuin Tauler oli hävinnyt
maan pinnalta, sitä hän ei voinut. Hän teki kaiken minun tähteni.
Istuntosalin kaikki päät jäivät hetkeksi aikaa mietteisiinsä. Ei
kuulunut hiiskaustakaan. Sitten alkoi kuulua kuiskailevaa väittelyä
yleisön puolella, sitten sanomalehtimiehet katsahtelivat toisiinsa ja
yksi alkoi naputtaa pikakirjoituskynällä hampaitansa vastaan
naurahtamista varoen. Mutta yksi herra tuomarinpöydän ääressä minua
sapetti enemmän kuin kukaan muu. Hän saattoi olla aivan viaton mies,
mutta äärimmilleen kiihoittunut mieli kernaasti valitsee itselleen
suuresta, ihmisiä täynnä olevasta salista jonkin määrätyn kohteen,
johon se purkautuu niinkuin sähkövirta johdattimeen. Ja niin minuakin
nyt koko salissa ei ollut harmittavinaan mikään muu kuin tuon ihmisen
ulkonäkö. Hän oli ilmeisesti aikonut antaa partansa kasvaa, koska se
ajelemattomana sänkenä kellersi hänen poskillaan. Sänkiset huulet
muuttuivat hänellä ilman mitään valmistusta suuksi, joka ammotti
avonaisena kuin veneeseen nostetulla ahvenella. Ja tässä ammotuksessa
nauruhermot värisivät pidättyvästi, jota hän koetti peittää painamalla
silmäluomensa viattomasti alas ja nostamalla kulmakarvat korkealle.
Julki raivostumista välttääkseni minun täytyi katsoa muuanne.
Miellyttävin koko joukosta oli minusta tuomari itse. Hän ainakin oli
koettanut ymmärtää, vaikka nyt lopulta hänkin pudisti päätänsä.
Sitten he keskustelivat taaskin matalalla äänellä, arvatenkin tuosta
tarkastuksenalaiseksi asettamisesta.
Mutta tämä kaikki keskeytyi samassa. Kaikki kurottivat päitänsä ja
uuden jännittymisen kohahdus kuului yleisön puolelta.
Martta johdettiin jälleen istuntosaliin.
Nyt alkoi jälleen todellinen oikeudenkäynti.
Tuomari sanoi Martalle:
— Miehenne on tehnyt täydellisen tunnustuksen. Pysyttekö Te
kiellossanne?
Martta katsahti minuun ja hänen kätensä ojentuivat hiukan minua kohden.
Ilmeisesti hän tahtoi kysyä, mitä hänen oli tässä äärimmäisessä hädässä
tehtävä, tunnustettavako vai edelleen kiellettävä.
Minä nyökkäsin hänelle päätäni. Kuin kuolon verho laskeutui
toivottomuus hänen kasvoilleen. Hän kääntyi tuomarin puoleen.
— Minä tunnustan — sanoi hän hiljaa.
Hiljaisuus oli oikeussalissakin.
Sitten muuttui kaikki, osat vaihtuivat. Alettiin ikäänkuin alusta
uudelleen ja uudelta kannalta. Minut jätettiin kokonaan syrjään ja
huomio kääntyi yksinomaan Marttaan. Tuomari — ainoa ystäväni —
kadotti kaiken virkaintonsa eikä omasta puolestaan kysellyt enää juuri
mitään. Sensijaan ottivat johdon käsiinsä kaksi muuta henkilöä,
syyttäjä ja puolustaja. Ilmeisesti oli nyt kysymys lieventävien
asianhaarain löytämisestä, ja siinä tarkoituksessa koetettiin päästä
perille Martan ja Taulerin suhteen laadusta. Minun raivoni kypsyi
kypsymistään.
En oikeastaan päässyt kotvan aikaan selville, kumpi noista herroista
oli syyttäjä ja kumpi puolustaja. Sillä se, jonka minä olin otaksunut
puolustajaksi, veti haikailematta esille kaikkein arkaluontoisimpia
asioita, väittäen todistetuksi ... kieleni ei käänny sanomaan mitä.
Toinen taas, jota luulin syyttäjäksi, koetti tehdä tyhjäksi nämä hänen
todistelunsa.
Lyhyesti mainiten, väittelyn alaisena oli heidän välillänsä kysymys
"väkisinkö vai ei väkisin".
Yleisen syyttäjän paikalla seisovalla herralla oli kädessään
kotitarkastuksessa takavarikoitu Martan päiväkirja, ja siitä hän luki
kohdan toisensa perästä, joilla koetti osoittaa, ettei mitään ollut
tuossa suhteessa todistettu, jopa koetti viittailla päinvastaiseen
käsitykseen tämän vihkosen perustuksella.
Kuulin takanani yleisön jännittyneen huohotuksen, näin edessäni
sanomalehtikertojain pöytiensä yli kumartuneina kirjoittavan mitä
kaikkea minun Marttani muistikirjassa oli.
Kun Martta ei itse kyennyt vastaamaan hänelle tehtyihin kysymyksiin
ankaran puistatuksen vuoksi, joka oli hänet vallannut, ja kun oli
pelättävä hänen pyörtyvän uudelleen, luki tämä herra Martan vihkosesta
erään minulle tutun kohdan, ja kääntyen minun puoleeni kysyi, mitä
syytetty oli tunnustanut Tähtitorninvuorella?
Mutta nyt oli mittani täysi.
Minä sieppasin tuolin, joka oli istuttavakseni annettu, ja lennätin sen
suoraan tuomarinpöydän yli ahvennaamaa kohti, joka oli uteliaana
kurottautunut vastaustani kuulemaan.
Tuomarit ja muut pöytävirkailijat nousivat yhtenä miehenä ja
suuntautuivat ovelle. Pakokauhu valtasi yleisön. Minä kuulin
huudettavan: pidelkää kiinni! pidelkää kiinni! Mutta minä kävin
sanomalehtikertojain pöydän jalkoihin alhaalta ja nostin sen ilmaan.
Aioin juuri sinkauttaa pöydän pakenevien perään, kun vahvat kädet
tarttuivat minuun joka puolelta — ja minä heräsin hoitajattareni
puristukseen.
— Missä he ovat, päästäkää minut irti! — minä vielä huusin.
Mutta "pidelkää kiinni" huutojen sijaan tunnen jo hoitajattarieni
ääniä, kun he kehoittavat toisiansa pitelemään minua kiinni. Voimainsa
takaa pitelevätkin jotkin kädet minun reuhtovia käsiäni vangittuina,
mutta minä raotan jo silmiäni ja näen, että vanginvartijain
virkapukuisten käsivarsien asemesta minua pitelevät valkohihaiset
hellät naisten kädet.
Oi autuutta, autuutta, herätä tämmöisen unen perästä!
Oi autuutta, muistaa, että Martta on kuollut tapaturmaisen kuoleman,
lyöden päälakensa liian matalan kellarinoven päätyyn!
Oi autuutta, muistaa hänen kuolinkasvojensa tyyntä rauhaa ja hänen
kiitollista hymyänsä, kaukana, kaukana kaikista tuomioistuimista!
Oi autuutta, saada takaisin lapsuutensa usko, että sattumaa ei ole,
vaan kaikki on armoa!
Oi elonantavaa autuutta, rakastaa jälleen maailmaa, tietää, ettei
ihmisistä kukaan ole Marttaa tuominnut, ettei kukaan ole häntä
kiduttanut, ei paljastanut hänen sydämensä salaisuuksia eikä niitä
maailmalle julistanut!
Minä kiitän ja ylistän maailman hyvyyttä. Olen jälleen terve.