istumaan huoneessani ne muutamat tunnit, joina tutkin kurssiin kuuluvia
kemian oppikirjoja. Niinä tunteina Martta tavallisesti soitteli,
ollenkaan pelkäämättä häiritsevänsä, sillä olin hänelle sanonut, että
minun oli päinvastoin erikoisen hyvä olla hänen soittaessaan, koska
siten tunsin hänen olevan kotona ja lähettyvillä. Ja Martta tunsi
kaiketi aivan samalla tavalla koko hyväntuulisuutensa riippuvan siitä,
että tiesi minun olevan lähettyvillä. Jos olisin vaikka kuinka hiljaa
ja ketään häiritsemättä koettanut tulla huoneestani eteiseen
lähteäkseni kaupungille, kyllä hän sen kuuli ja tuli salin ovensuulle
kysymään: minne? ja miksi et sanonut?
— En tahtonut häiritä sinun soittoasi.
Martta kiitti arkatuntoisuudestani, mutta sanoi:
— Tiedätkö Lassi, minä voin soittaa vain sinun ollessa huoneessasi,
mutta yksikseni en ole vuosiin voinut soittaa; tuntuu niin
järjettömältä, niin kuin minun ei oikein sopisikaan... Mutta minne sinä
menet?
Sanoin matkustavani pohjoista rataa lähiasemalle ja varmasti palaavani
iltapäivällä.
Martta tuli levottomaksi.
— Se on kai sitten jotakin semmoista, jossa minä en voi olla mukana —
hän kysyi painellen sormellaan sitä pakettia, jonka olin laittanut
matkalle ja asettanut väliaikaisesti eteisen peilipöydälle.
— Mielelläni muuten, Martta, mutta näethän, että olen pitkävartisissa,
ja minun on asemalta kulkeminen metsäistä louhikkotietä.
— Mitä tässä paketissa on? — kysyi Martta nopeasti, ja huomasin hänen
kalpenevan.
Nyt vasta älysin, että hän tunnusteli revolveriani ja luuli minun
varustautuneen kaksintaisteluun, ja sanoin:
— Älä ole levoton, Martta, olen hänen vastaustansa odottanut kohta
kaksi viikkoa, mutta hän on kai poistunut koko paikkakunnalta, häntä ei
näy missään, ei esplanaadilla, ei kahviloissa, ei missään.
Hiukan rauhoittuneena, mutta yhä kopeloiden pakettiani, Martta sanoi:
— Lupasimmehan toisillemme olla mitään salaamatta. Tässä on sinulla
revolveri ja patruunat. Lassi, miksi minun tietämättäni?
Minä sanoin:
— Siinä on sekä revolveri että patruunat, mutta enhän minä voi mennä
häntä ampumaan, kun en tiedä, missä hän on.
— Hän on aina siellä, missä vähimmin häntä odotat.
— Joutavia, Martta, hän on yksinkertaisesti vain paennut, ja niin
minulla on aikaa harjoitella, sillä totta puhuakseni en ole
revolverilla vielä milloinkaan ampunut. Olin lähdössä harjoittelemaan.
Martta tuli aivan minun viereeni.
— Miksi en minä saisi olla mukana? — hän kysyi kuiskaten.
— Yksinkertaisesti vain matkan epämukavuuden vuoksi. Mutta odota:
osaatko ratsastaa?
Martta sanoi ottaneensa hurjisteluaikoinaan ratsastustunteja ja
kuuluneensa ratsastusseuraan. Hänellä oli vielä ratsastuspukukin
jäljellä, hän ratsasti herrain tavalla ja käytti kannuksia.
Meidän matkasuunnitelmamme vaati huomiseksi lykkäytymistä.
Varhaiseksi aamuksi minä kävin tilaamassa ratsut maneesista.
Ja niin me kuulakkana syysaamuna ratsastimme kaupungista, molemmat
suuresti nauttien kylmenneestä säästä, mielen raikkaudesta ja toistemme
läheisyydestä.
"Toistemme läheisyydestä" puhuessani minun on tässä kenties sopivin
tilaisuus kerta kaikkiaan mainita, että suhteemme oli ja ankarasti
pysyi pelkästään sisarussuhteena. Ehkäpä vielä ankarampana, sillä
todellisten sisaruksien ei tarvitse mitään varoa, mutta meidän —
ainakin minun — oli alussa joka hetki varominen. Tästä
sisarussuhteesta poikkeaminen kävi itsestään päivä päivältä yhä
mahdottomammaksi, siihen tottui ja eläytyi. Niinpä olisi minun ollut jo
näin kahden viikon kuluttua heille muutostani aivan mahdotonta ajatella
Martan käden puristamista niinkin kiihkeästi kuin olin sen tehnyt tuona
iltana hänen katuovensa ääressä. Yksin ollessani, mielikuvituksessa
saatoin tietenkin uneksia olevani suurissakin hellyyksissä, mutta
kaikki tämä oli kuin poispuhallettuna heti, kun todella tulin hänen
läheisyyteensä. Ja kuitenkin — samassa mitassa kuin hellyydet
etenivät, kasvoi ystävyytemme päivä päivältä.
Hauska oli nähdä Martan ampuvan ensimmäisiä laukauksiaan.
Kiinnitettyäni männynrunkoon noin rinnan korkeudelle valkoisen pilkan
ja osoitettuani Martalle, miten revolveria on pideltävä, annoin sen
hänen käsiinsä, jotka näyttivät vapisevan jännityksestä. Sitä minä
vähän ihmettelin, kun tiesin hänet niin rohkeaksi. Vielä huvittavampaa
oli minusta, että hän, tähdättyänsä pilkkaan, laukausta peläten käänsi
päänsä pois ja ummisti silmänsä. Minä rupesin hahattamaan vatsaani
pidellen. Monesti piti tämä tähtäys uudistaa, ennenkuin Martta todella
osasi katsoa sinne, mihin ampui.
Myöhemmin olen tämänkin muistelmani selittänyt itselleni peräti
toisella tavalla.
Kaikissa tapauksissa, ennenkuin me tämän ensimmäisen harjoitusammunnan
lopetimme, oli männynrunko melkein säpäleinä ja Martalla kaksi sattumaa
enemmän kuin minulla.
Näistä harjoitteluistako meille tuli koko talvinen huvittelu! Vähintään
kahdesti viikossa me teimme ratsastusretkiämme. Ja kaikenlaiset pikku
kauppiaat kauempana maantien varsilla muuttuivat tutuiksemme. Toiset
heistä kai pitivät meitä nuorena pariskuntana, mutta toiset varmasti
vain rakastavaisina, koska he merkitsevästi hymähtelivät tai viekkaasti
ja kehoittavasti iskivät silmää, siten ikäänkuin ottaen osaa meidän
onneemme.
Porhaltaen heidän ohitsensa me ilmaisimme heille myötäymmärrystä
päännyökkäyksillä ja muka tunnustavilla silmäniskuilla, antaen heidän
luulla mitä luulivat, ja minä puolestani nauttien edes siitä, mikä
olisi voinut olla totta, vaikka ei ollut...
11.
Mutta ei ainoastaan näin maantien varsilla, vaan aikaa myöten kaupungin
kaduilla me aloimme olla kaikille tuttu pariskunta, aivan ihanteellisen
erottamaton ja siis hymyilyillä suosittu. Sillä me kävelimme paljon
kaupunginkin paikoissa ja monessa elokuvateatterissa olimme
säännöllisiä ensi-illan kävijöitä, me urheilimme potkureinemme
kaupungin kaduilla kuin kotonamme, ja suksemme tunsivat Kaisaniemen ja
Töölön mäet ominansa.
Harras urheilu oli saanut Martan kasvot ja koko olennon täyteen
kukoistukseen. Hän ei enää käyttänyt mitään ihovärejä, hänen poskensa
loistivat kellanpunervina ruusuina, hänen katseensa uhkui terveyttä ja
ulkoilman karaistusta. Hän herätti kaikkialla suurta huomiota
ulkonäkönsä vuoksi, ehkä suurempaa kuin milloinkaan ennen.
Minä olin kaiken katuyleisön silmissä tietenkin mitä kadehdittavin
onnenpoika. Useimmat katututtavamme kaiketi kaupungissakin pitivät
meitä onnellisina vastanaineina.
Jos joku olisi meidän suosijoillemme sanonut: nuo kaksi eivät ole edes
kihloissakaan — niin hän olisi saanut vastaukseksi hämmästyksestä
äimistyneen katseen ja ankarat sanat: mahdotonta! Kenenkä tyttö se
sellainen olisi! Vai eikö hänellä vanhempia olekaan, jotka hänen
käytöstänsä valvoisivat!
Ikävintä oli, että tämä arvostelu ei rajoittunut kaduille, vaan oli
täydessä hapatuksen käynnissä seurapiireissä, jotka nauroivat Martan
yrityksille muka laasta entiset jälkensä umpeen. Minä olin hänen
lyhytnäköinen "uhrinsa", jonka hän muka oli paremman puutteessa
löytänyt maalta ja tuonut kotiinsa ja jota hän nyt kaikin keinoin
varjeli saamasta tietää, mitä kaupungissa kaikki tiesivät.
Tähän tuli lisäksi hämärät huhut siitä, että minä olin muka
viattomuudessani noussut haarniskaan Martan kunnian tahrattomuuden
puolesta ja vaatinut Taulerin kaksintaisteluun.
Sanoin, että tämä oli ikävintä, mutta vielä sitäkin ikävämpää oli, että
tyytymättömyys meidän kihlautumisemme viipymisen johdosta näyttäytyi jo
omassa asunnossammekin, asessorin harvasanaisuudessa aterioilla
ollessamme, silmäluomien pysymisessä painuksissa, asessorskan
pisteliäisyydessä ja lautasten kiivaanlaisessa jakelemisessa, ynnä
monessa muussa aivan vähäpätöisessäkin seikassa.
Tämä alkava tyytymättömyys oli minulle erikoisen kiusallista sen
vuoksi, että minun täytyi ehdottomastikin pukea asessorskan salattu
ajatus seuraaviin sanoihin:
"Vai niin, miekkoinen, sinä asetut asumaan tähän kotiin, sinua
kohdellaan täällä kuin kodin luonnollista jäsentä, sinä osoitat meille
rakastavasi tytärtämme, sinä annat meidän luulla aikovasi kosia häntä
... mutta vielä mitä! Vietettyäsi täällä makean leivän päiviä,
vetelehtien laiskana koko talven, syötyäsi, juotuasi, sinä jätät koko
asian, ja vielä enemmän: sinä teet tämän, hyvin tietäen, että
auttamatta meitä rahtuakaan olet päinvastoin käytökselläsi auttanut
tyttäremme maineen pilaantumista yhä entistäkin enemmän. Hitto sinun
eteesi lautasia asetelkoon!"
Tästä asiasta meillä oli totinen keskustelu Martan kanssa, nimittäin
minun puoleltani totinen, sillä ihmetellä täytyy, miten kevyesti Martta
otti saman asian. Hän purskahti nauramaan.
— Mutta sanotaan heille, että me olemmekin kihloissa! — sanoi hän
aivan kuin kysymys olisi ollut maailman yksinkertaisimmasta asiasta.
Tuhannet vastasyyt töytäsivät parvena eteeni, ja luulin olevani vaiti
vain siksi, etten voinut heti löytää niistä tärkeintä. Mutta Martta
selitti vaikenemiseni omalla tavallaan.
— No näetkö nyt — sanoi hän — et siihen voi mitään vastata; sehän on
luonnollisinta kaikesta, olen jo kauan asiaa ajatellut.
Varmaan minä tosiaankin hain vastasyitä vain senvuoksi, etten ollut
aavistanut näin helppoa pääsyä yhä kasvaneista vaikeuksista. Itse
ehdotusta vastaan en voinut keksiä vähintäkään väitettä. Ja lopulta
minusta alkoi tuntua, että oikeastaan minä se olinkin koko ehdotuksen
keksinyt. Sillä miten olisi ollenkaan mahdollista, että minä en olisi
sitä keksinyt! Voiko minulle mieluisempaa ehdotusta edes ajatellakaan?
Kiinnittää Martta itseeni julkisen kihlauksen siteillä! Ja mikä selvä
todistus siihen, että Martta todella on ajatellut yhteytemme yhä
edelleen jatkuvan! Mikä pässi minä olin, kun en itse ensimmäisenä tätä
ehdottanut!
Jos täytyikin myöntää, että ehdotus oli lähtöisin Martasta eikä
minusta, niin minun olivat ainakin sen käytännöllisen toteuttamisen
suunnitelmat. Asiasta oli minun mielestäni vanhuksien vuoksi tehtävä
niin suuri numero kuin mahdollista. Oli otettava huomioon, että he
elivät vielä vanhojen aikain traditioissa, ja heihin nähden oli siis
kihlaus tapahtuva, niinkuin se "silloin" olisi tapahtunut.
Martta hyväksyi kaikki suunnitelmani, ja nyt saattoi huoletta esittää
asian kenelle tahansa, niinkuin se olisi ollut minun aloitettani alusta
loppuun, toisin sanoen, niinkuin minä tosiaan olisin kosinut Marttaa ja
kysynyt: rakastatko sinä minua, ja Martta olisi vastannut: rakastan, ja
me olisimme menneet käsi kädessä hakemaan vanhempien siunausta
liitollemme.
Sovittuna päivänä oli Martan muka tunnustaminen äidilleen, että me
olemme jo kauan olleet salakihloissa ja että minun oli aikomus
seuraavana päivänä muodollisesti pyytää Martan kättä hänen isältään.
Niin tehtiinkin.
Martan ilmoitus oli käynyt muuten kaikitta kommelluksitta, paitsi että
hän isälle ilmoittaessaan oli taaskin purskahtanut nauruun, ja vain
selittäen sen tapahtuneen sulasta onnesta hän oli saanut annetuksi
asialle jälleen totisuuden leiman.
Määräpäivänä minä pukeuduin juhla-asuun, kaikkein parhaimpaani. Martta
kielsi minua panemasta valkoista kaulahuivia, sanoi, ettei se sovellu
tähän tilaisuuteen. Mutta ilman sitäkin antoi pukuni tarpeellisen
muodollisuuden ja vanhanaikaisuuden tunnelman.
Minä astuin juhlallisesti saliin ja jäin odottamaan. Jumalankiitos
Martta ei ollut mukana, sillä hän olisi naurullaan tehnyt pannukakun
koko juhlallisuudesta, joka kuitenkin liikutti minua kyyneliin asti.
Nyt kuulen supatusta salin sisäoven takaa, vähän hätäistä, mutta
tärkeää. Arvaan, että siellä keskustellaan, miten on meneteltävä,
astuako molempien yhdessä saliin, vai aluksi vain asessorin.
Ovi avautuu.
Asessori astuu yksin sisään — ei sinisenharmaassa yönutussa, vaan
pitkässä, mustassa verkatakissa, siis parhaissa juhlatamineissaan
hänkin.
Me tervehdimme toisiamme, kättelemme. Asessori, kohteliaasti, aivan
kuin ensikerran näkisimme toisemme, viittaa minut istahtamaan
nojatuoliin vastapäätä häntä itseänsä.
Mutta minä jään seisaalleni, kumarran syvään ja lausun, samassa kuin
liikutus kouraisee kurkkuani ja ääneni on katketa, seuraavan edeltäpäin
valmistetun tiradin:
— Herra Asessori, kiittäessäni siitä ansaitsemattomasta, rajattomasta
suosiosta ja ystävyydestä, jota olen saanut tässä kodissa alati
nauttia, uskallan — tähän suosiollisuuteen luottaen — jännittää
joustani äärimmilleen ja pyytää Teiltä tyttärenne Martan kättä...
Tosin oli minulla mielessä liittää tähän vielä koko joukko lauselmia,
mutta liikutuksen vuoksi sain vaivoin sanotuksi nekin sanat, jotka nyt
olivat sanotut.
Asessori nousi ja tahtoi hänkin kai lausua jotakin edeltäpäin
valmistettua, mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin:
— Poikani...
Liikutus otti hänestä vallan. Liikutuksesta velttona hän vain avasi
minulle sylinsä ja puristi minua molemmin käsin, samalla takoen minua
selkään vilpittömyytensä merkiksi.
— Minä tiesin, että sinä olet jaloluontoinen mies — sai hän sanotuksi
korvaani aivan kuin salaisuutena.
Asessorska astui nyt vuorostaan sisälle. Varmaan hän ei liene ollut
aivan tyytyväinen siihen, että päänäytös oli jo suoritettu ja me
asessorin kanssa kaulatuksin. Hän teki lievän hämmästyksen ilmeen
kasvoihinsa. Asessori ojentui ja sanoi juhlallisesti:
— Tämä nuori mies, jota meidän on onni niin edullisesti tuntea, pyytää
tyttäremme kättä ja odottaa vastaustamme.
— Ah, todellakin? — sanoi asessorska kohauttaen silmäkulmiaan —
minun osani rajoittunee enää vain onnittelemiseen.
Ja hän tarjosi minulle kreivillisesti kätensä, jota minä syvään
kumartaen suutelin. Hän tuskin osasi salata riemuansa.
Nyt ilmestyi myös Martta saliin.
Asessori otti häntä kädestä, johdatti luokseni ja juhlallisesti yhdisti
kätemme.
Minä olin kuin hehkuvilla hiilillä pelosta, että Martta purskahtaa
nauruun. Mutta kaikki kävi hyvin.
Meitä Martan kanssa vaadittiin istuutumaan sohvaan vieri viereen ja
ihailtiin erinomaisen onnistuneena morsiusparina. Asessorska vaati
istumaan käsi kädessä. Hän tuli hyvin puheliaaksi, tahtoessaan antaa
meille heti alussa kihlautumisen oikeat periaatteet. — Ei mikään ole
ikävämpää — sanoi hän — kuin pitkät kihlausajat, ja hän nimitteli
suuren joukon esimerkkejä semmoisista, sanoen: — suudellaan ja
suudellaan loppumattomasti, kunnes vihdoin puretaan koko kihlaus ja
siinä sitä ollaan. Ei, vaan jos naimisiin, niin naimisiin!
Martan posket alkoivat punoittaa, emmekä me uskaltaneet katsahtaakaan
toisiimme.
Asessori toimitti samppanjaa pöytään, ja kun lasit olivat täytetyt
nousimme kaikki seisaalle. Hän pyysi meitä ottamaan lasit käsiimme ja
ryähdellen valmistui puhetta pitämään.
Silloin tapahtui se, mitä nähtävästi ei mikään voima maailmassa olisi
voinut tapahtumasta estää.
Martta asetti nopeasti lasinsa takaisin pöydälle ja peittäen kasvonsa
käsiin, omituisesti, aivan kuin nikotuksessa äännähdellen juoksi ulos
salista.
Minä tajusin kohta, että tuo oli itkua eikä naurua. Hänen oli käynyt
niinkuin joskus katsojan naurattavassa komediassa, kun sen traagillinen
pohjasävel paljastuu. Nauru muuttuu itkuksi.
Mutta asessori ja asessorska rupesivat kilvan selittämään sitä
nauruksi. Asessorska väitti Martalla olevan oikein naurutaudin ja hänen
puolustuksekseen vilkkaasti kuvasi monta tapausta, joissa Martta oli
samalla tavalla nauranut sopimattomalla hetkellä.
Puhe jäi tietenkin pitämättä. Mutta me maistelimme kolmisin sittenkin
samppanjaa poskiemme punoitukseen asti, ja vanhukset näyttivät vain
vilkastuvan Martan lähdettyä. Todellako he luulivat hänen nauraneen
eikä itkeneen, vai tahtoivatko vain minun luulevan, sitä en mene
päättämään.
Martta ei tullut enää esille.
Kun pikku juhlajuominkimme oli päättynyt ja me olimme vielä kerran
katelleet toisiamme ja eronneet kukin puolellemme, koputin minä
eteisessä Martan huoneen ovelle ja astuin sisälle. Ensimmäisen kerran
tämä tapahtui. En ollut vielä hänen huonettaan nähnytkään. Semmoisia
armaita etuoikeuksia antaa kihlautuminen!
Martta oli itkenyt silmänsä turvoksiin, ja vaikka hän ojentaessaan
minulle tuoliltaan kätensä paheksivasti pudisti itselleen päätänsä, ei
hän voinut vieläkään olla itkunsa jäljiltä lyhyissä hengenvedoissa
nytkähtelemättä.
— Mikä sinuun tuli? — minä kysyin ja panin käteni hänen pehmeiden
hiustensa päälle. Mutta kohta huomattuani, ettei minun ole hyvä edes
säälistä koskettaa Marttaa, vedin käteni pois ja istuin ikkunan ääreen
parin metrin päähän hänestä, katsellen ulos.
Martta ei vastannut mitään ja minä päätin säästää enemmät kyselyni,
kunnes hän rauhoittuu.
Tämän toiskerros-huoneen ikkunasta näkyi monien uudinten välitse alas
kadulle. "Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä uudinten
takana odotan..." — kulki minussa sana sanalta kerran kuultu
unohtumaton lause. Tuolla, tuolla alhaalla siis se mies on itseänsä
piilotellen vaaninut uhriansa, ja tuon kulman takaa viheltänyt! Voi
sinua katalaa onnemme hävittäjää! Jokohan sinä nyt pysyt ainiaaksi
piilossa ja viet minulta nautinnon tehdä sinut olemattomaksi!
Näin minä kiihoittuneena ajattelin, mutta Martalle en sanonut mitään,
sillä rauhallisina hetkinäni olin ruvennut ajattelemaan, että Marttaa
ehkä vaivaa ja rasittaa tämä ratkaisun lykkäytyminen yhä pitemmälle,
tämä Damokleen miekan alituinen riippuminen päittemme ylitse. Välistä
ajattelin niinkin pitkälle, että Marttaan nähden saattaisi olla
onnellisinta, jos minä en milloinkaan enää löytäisi Tauleria enkä
koskaan tulisi tuottaneeksi Martalle sellaista mielenjärkytystä. Mutta
toiselta puolen tiesin aivan hyvin, että jos minä nyt ilmaisen hänelle
sen vihan ja tappamisen valmiuden, jonka äsken tunsin, niin Martan suru
heti vaihtuu iloksi. Se oli ainainen kokemukseni, ja sillä keinoinhan
minä melkein hallitsin hänen mielialojansa. Olin kahden vaiheilla,
käyttäisinkö sitä nytkin. Mutta ennen sitä Martta itse alkoi puhua.
— Välistä aivan kauhistun, kuinka itsekäs minä olen — sanoi hän —
kuinka minä käsittelen muita niinkuin he olisivat vain välineitä minua
varten, niin nyt sinuakin, Lassi.
— Minua?! — huudahdin hämmästyneenä.
— Sinua, sinua, Lassi. Olenhan sitonut sinut tähänkin kihlaukseen.
Välistä en itse ymmärrä kuinka minä voin...
Minä sanoin:
— Tähän kihlaukseen olen kai minä itse itseni sitonut. Tuuma oli
alusta loppuun minun.
— Paitsi että minä annoin sinulle ajatuksen. Minullehan se oli
välttämätön, eikä sinulle. Minä hukun ilman sinua. Ei, älä puolusta
minua. Olen käyttänyt sinun elämääsi välineenä omille tarkoituksilleni,
olen omavaltaisesti sitonut sinut itseeni...
Minä nostin tuolini lähemmäksi ja, ikäänkuin laskun alkamiseksi painaen
oikean käden etusormella vasemman pikkusormen alas, sanoin:
— Ensiksikin: sen sinä olet voinut tehdä vain siksi, että olet
syvimmässä itsessäsi luottanut minun tunteisiini. Tietämättäsi tiedät,
että minä rakastan sinua enkä toivo muuta kuin asua sinun kanssasi
saman katon alla.
— Lassi, Lassi — äänteli Martta tuskaisesti ja hiljaa valitellen —
minä olen turmellut rauhasi murha-ajatuksilla ... mitään kokonaista ei
sinun elämästäsi voi enää milloinkaan tulla...
— Suo anteeksi — minä sanoin — jo ennen, kuin puhuimme Tähtitornin
vuorella, olin päättänyt hänet tuhota, se asia on ainakin kokonaan
minun aloitettani.
Ja nyt minä käytin tuota pettämätöntä keinoani saada Martta elpymään
synkistä ja toivottomista ajatuksista. Minä sanoin:
— Äskenkin, kun katselin tuosta ikkunasta, olisin toivonut, ettei hän
enää olisi piilossa, vaan jossakin tuossa ja minä saisin tuhota hänet
siihen paikkaan...
Aivan oikein, Martan kasvot kirkastuivat, Hän katsahti minuun
kiitollisena ja entisessä luottamuksessa.
Nyt käytin tilannetta hyväkseni ja johdin puheen leikkisämmille
aloille.
— Mutta onhan tästä kihlauksestamme toki suuret etunsakin — sanoin,
— etkö huomaa, että olen huoneessasi?
Martta rupesi nauramaan, entiset kyyneleet vielä silmissään.
— Ajattelepa — jatkoin minä — melkeinpä voisin istahtaa tuohon
vuoteellesi, eikä se olisi edes mikään skandaali! Voimme lukea
toisillemme iltaisin sinun tai minun huoneessani. Huomaatko, minkä
voiton olemme voittaneet!
Martta kuivatti lopullisesti kaikki kyyneleensä. Minä jatkoin täydellä
höyryllä:
— Tulepa nyt minun huonettani katsomaan.
Ja minä johdin hänet sinne kädestä vetäen, johdin ja istutin omaan
pyörivään ja vähän keinuvaan pöytätuoliini.
— Ajattelepa vielä yhtä asiaa — sanoin minä — kihlattuina voimme
elää näin mukavasti yhdessä kuin veli ja sisar vaikka kymmenen vuotta,
ellen sitä miestä ennen löydä. Tapahtuuhan usein, että ollaan kihloissa
kymmenen vuotta ja vielä enemmänkin, eikö tapahdukin?
Martta sanoi, että Delian vanhempi veli oli ollut kihloissa kaksitoista
vuotta, ennenkuin menivät naimisiin.
— No näetkös nyt — sanoin minä — kaksitoista vuotta elää sinun
veljenäsi saman katon alla, onko se mikään halveksittava onni! Mutta
asia täytyy järjestää ja laajentaa. Meidän täytyy voida olla ja liikkua
vapaasti kuin veli ja sisar myös ulkopuolellakin tätä kotia, joka
paikassa. Sanalla sanoen, meidän täytyy julkaista kihlauksemme.
Martta ensin hämmästyi, mutta sitten sanoi epäävästi:
— Kahlitsisit vapautesi vielä lujemmilla siteillä.
— Mutta etkö ymmärrä, Martta, että minä en ollenkaan tahdo olla
sinusta vapaa? Jos — niinkuin sinä aina sanot — meidän on mahdoton
tulla mieheksi ja vaimoksi niinkauan, kuin tuo mies elää, niin
tulkaamme veljeksi ja sisareksi, sehän ei ole mahdotonta.
— Ja sinä lupaat?!
Tämän huudahti Martta kavahtaen seisaalleen. Hänen silmänsä säkenöivät
suurta tarmoa, hänen hengityksensä oli syvää, hänen katseensa
haltioitunut. Hän oli kuin jonkin pyhän päätöksen tehnyt.
Mikä se oli aiheuttanut tämän valtavan mielenliikutuksen hänessä, ja
minkä päätöksen hän oli tehnyt, sen ymmärsin vasta pitkien aikojen
kuluttua.
Kaikissa tapauksissa meidän ei ollenkaan tarvinnut ryhtyä itsemme
järjestämään ja laajentamaan tätä kihlausasiaamme.
Sillä jo muutaman päivän kuluttua näin asessorskan ruokasalin suuren
pöydän ääressä kirjoittelevan osoitteita kymmeniin kirjekuoriin,
sulkeakseen niihin kihlauskortit, jotka hän oli painattanut. Ja
asessori oli vienyt ilmoituksen kihlauksestamme kaikkiin pääkaupungin
lehtiin.
12.
Kihlauksemme julkaisemisen seurauksena oli tietysti onnittelut.
Kun se samalla tarjosi talon entisille tuttaville tilaisuuden
vihdoinkin solmia uuden kanssakäymisen mahdollisuuksia tuon jo
kyllin kauan rangaistuksenalaisena olleen perheparan kanssa, tuli
oikein muotiin käydä vieraisilla "hos asessorns". Ja niin alkoivat
vaatteiden kahinat eteisessä, saliin astumiset, juhlalliset
eteenpäin-kumartelemiset onnen siirtämiseksi tulokkaiden sulavista
silmistä vastaanottajien sulaviin silmiin.
Ehkä tähän onnittelu-innostukseen vaikutti osaltaan myöskin halu saada
omin silmin nähdä sitä naiivin tietämätöntä maatilanomistajaa, joka
ylpeänä komean kaupunkilaisnaisen suosiosta oli niin koreasti antanut
johtaa itsensä satimeen.
Mutta me Martan kanssa pysyttelimme poissa. Me olimme keväthangilla
kaukana kaupungin ympäristöissä, ja onnittelujen tulvat saivat virrata
vain asessorin ja asessorskan helmaan, niinkuin oikeus ja kohtuus tosin
vaatikin.
Emmepä mekään sentään kokonaan onnitteluista päässeet. Niitä tuli
nimittäin myöskin kirjeellisiä onnitteluja, osoitettuina suoraan meille
tai jommallekummalle meistä.
Niinpä me saimme yhteisen onnittelukirjeen Delialta. Miksi hän
kirjoitti eikä tullut tapaamaan, en tiedä. Kirje oli täynnä
anteeksiantamuksen henkeä Marttaa kohtaan, ja vain minulle oli
tarkoitettu se pieni pistos, jommoisia kirjoittaja oli nähtävästi
päättänyt ylevämielisesti välttää kirjettä alkaessaan ja vain
loppupisteeksi ei ollut malttanut olla tipauttamatta.
Vielä minä sain erikseen kirjeitä parilta miestoveriltani ja
"tyttöroikalta", joka näin nimitti itseänsä sen johdosta, että
kirjoitti ravintolassa lystiä pitäessään. Nuo olivat kaikki kevyttä,
harmitonta pilaa.
Martta ei saanut erikseen kuin yhden ainoan onnittelukirjeen. Hän oli
kai peruuttamattomasti kadottanut muut ystävänsä.
Kirje oli Taulerilta.
Tämä kirje kädessään tuli Martta eräänä aamuna huoneeseeni, sanoen:
— En olisi ikinä tästä puhunut sinulle, ellen tahtoisi rehellisesti
olla sinun edessäsi vapaa salaisuuksista. Lue!
Minä luin kirjeen.
Valituin ruotsalaisin lausein Tauler siinä onnitteli Marttaa.
"Kihlautumisesi" — oli kirjeessä edelleen — "on viisainta, mitä voit
tehdä, ja yksi ainoa asia olisi vielä viisaampaa, mennä myös heti
naimisiin — syistä, joista olen ennenkin puhunut."
Allekirjoituksen edellä oli sanat: "Häitäsi kärsimättömästi odottava ja
viisauttasi ihaileva..."
Lukiessani minä istuin rottinkituolilla toisin päin, sen selusta
sylissäni. Minä heilutin kirjettä vähän aikaa kädessäni ja jonkin aikaa
mietittyäni sanoin:
— Kai on sentään pelännyt saavansa lyijyä rintaansa.
Martta sanoi:
— Kuinka niin? — ja otti minulta kirjeen takaisin.
Minä selitin:
— No näyttäähän tuo tehneen jonkinlaisen parannuksen.
— Niinkö luulet? — sanoi Martta vähän katkerasti naurahtaen.
— Iloitseehan hän meidän kihlauksestamme, jopa naimisiinmenostammekin.
— Iloitsee, mutta mistä syystä? — kysyi Martta, ja vastasi itse: —
siitä syystä, että se olisi hänelle kaikkein mukavinta.
_Minä_: Mitähän sinä oikein tarkoitat, Martta?
_Martta_: Kaikkein kauheinta mitä voit ajatella.
Kylmät väreet karmivat selkääni. Nousin vapisten seisaalleni.
— Mikä hänen osoitteensa on? — kysyin, tahtoen kirjettä jälleen
nähdäkseni.
_Martta_: Siinä ei ole osoitetta.
_Minä_: Mikä leima on kuoressa?
_Martta_: Postivaunun leima.
_Minä_ (raivoisena): Minun täytyy heti saada selvä hänen osoitteestaan,
minun täytyy! Minun täytyy!
Näin huutaen rupesin hakemaan revolveriani, ymmärtämättä itsekään, mitä
tein. Saatuani sen käsiini tahdoin mennä eteiseen päällystakkia
ottamaan, mutta Martta esti minut. Hän asettui oven eteen ja tarttuen
käsiini rupesi rukoilemaan minua, etten menisi ja että panisin
revolverin pois.
Tämä Martan hätääntyminen oudostutti minua siihen määrään, että raivoni
heti asettui. Olihan tuo vastoin kaikkia kokemuksiani. Hän oli ennen
aina innostunut, kun vain otin puheeksi aikeeni toteuttamisen, mutta
nyt, kun ei ollut enää kysymys puheista vaan toiminnasta, nyt hän
hätääntyi. Kenen puolesta hän siis hätääntyi, minunko vai Taulerin?
Sellainen hullunkurinen ajatus tuli järkytettyyn mieleeni.
— Niinkuin tahdot — sanoin synkästi, ja panin revolverin kädestäni.
En olisi toki ikinä uskonut, että mustasukkaisuuden varjo voisi kulkea
sieluni ylitse. Minä kauhistuin itseäni, sillä olisinko pahemmin voinut
loukata Marttaani kuin sellaisilla epäluuloilla!
Tämäkin kysymys, miksi Martta hätääntyi, kun näki minut tosi
toiminnassa, selkeni minulle vasta pitkän ajan kuluttua, ja on
lukijallekin kohta selviävä.
Monet yöt se minua vaivasi ja karkoitti kaiken unen silmistäni. Juuri
kun olin ajatellut loppuun ja asiaa kaikilta puolin punnittuani päässyt
vakaumukseen, että Martta todella tahtoo Taulerin häviämistä, alkoi
kaukainen epäluulo taas työnsä ensimmäisestä alusta asti, jäytäen,
kaivaen, repien sisuksiani.
Rauhan sain tavallisesti vasta aamulla, kun ikkunan ääriviivat jo
alkoivat erottua pimeästä ja minä olin lopen väsynyt sekä näihin että
noihin ajatuksiin. Silloin oli jäljellä vain sydäntä vihlova
säälintunne Marttaa kohtaan. Sillä olivatpa hänen asiansa kuinka
tahansa, hirveä oli hänen tilansa kaikissa tapauksissa, ja hirvein
kaikesta, jos hän todella oli Taulerin suhteen yhä edelleen saman
intohimonsa alainen.
Tämän säälin voimasta olisin ollut valmis tekemään Martan edestä mitä
tahansa, antamaan henkenikin. Mutta miksi ei tälle voimakkaalle
tunteelle milloinkaan suoda sen rakkauden arvoa, jonka nimessä romaanit
kirjoitetaan ja runot sepitetään? Se on jotakin vähäpätöisempää ja
alempiarvoista, kun on puhe tuosta oikeasta rakkaudesta, tuosta muka
suuremmasta.
Samoina öinä minussa heräsi myös omituinen halu palata jälleen
maalaiseen elämään, jättää koko tuo ontuva tuumani kemianopettajan
paikan hakemisesta ja pysyä lestissäni, se on, maanviljelijänä. Nyt
siellä parhaillaan kylvetään kauraa, aamuisin ovat kynnökset täynnänsä
pientä valkeaa hämähäkin verkkoa, maat ovat himosillaan kylväjää
odotellen ja västäräkit hyppelevät äkeen vakosissa.
Ja myös suunnaton rakennusten ja uudistusten innostus minut tempasi.
Tuvat minä kirvestytän valkeiksi, makasiinit ja aitat panen punaisina
heloittamaan, salit ja muut huoneet minä verhoan uusiin
seinäpapereihin, huonekalut korjautan, ostan uuden flyygelipianon
vanhan klinkuttajan sijaan. Mutta erittäinkin sen yhden huoneen
ylisillä minä viritän aivan ihanteelliseen sointuun: seinät harmahtavan
siniset ja kaikki muu valkeata, hienoa, sirotekoista, ikkunaristikot
valkeita, vuode valkea, pöytä valkea, tuolit valkeita, verhot vaikeita,
pöytäesineetkin valkeita, valokuvakehykset — kaikki yhtä valkeata.
Ja vasta kun olin ajatuksissani viimeistellyt tämän ihannehuoneen sen
pienimpiin erikoisuuksiin asti, ymmärsin, että kaikki nuo tupain
kirvestämiset, uudisrakennukset, aittain punaamiset eivät tarkoittaneet
mitään muuta kuin Martan vastaanottamista talooni. Niin toimii
alitajunta ylitajunnalle kaiken valmiiksi!
Nyt oli tie valmis ajatella, miksi maallemuuttaminen oli Martalle
tarpeellinen, jopa välttämätön. Ja eikö se muka ollut! Mitä hän enemmän
tarvitsi kuin irtautumista kaupungista ja tuosta alituisesta
mahdollisuudesta joutua kosketuksiin Taulerin kanssa? Eikö hän itse,
kohta ensi tapaamallamme ilmaissut palavaa haluansa irtautumiseen?
Mutta riippumattakin hänen omasta halustaan elää maalla, täytyi
syrjäisen olla sokea ollakseen näkemättä, että Martta tarvitsi ennen
kaikkea lepoa ja rauhaa raadellulle sielullensa. Hänen oli
välttämätöntä olla alituisesti minun seurassani, sen hän oli
lukemattomia kertoja itse sanonut ja sen olin yhtä usein itse
huomannut, ja hänen oli välttämätöntä myöskin muuttaa maalle — mikä
oli siis luonnollisempaa kuin että me asuisimme minun talossani ja minä
ryhtyisin jälleen maatöihin!
Käytännöllinen vaikeus oli vain siinä, että meidän ei sopinut asua
talossani olematta vihityt. Mutta jos me nyt olimme kerran kihloissakin
"ihmisten tähden", niin olikohan ihmeellisempää olla vihittykään? Minun
käsittääkseni siinä ei ollut mitään sen ihmeellisempää, ja ainoa
epäilys, joka minussa liikahti, johtui siitä huomiosta, että tämän
ajatuksen herätessä sydän sykähti onnesta. Mutta kysymyshän riippui
viime käänteessä kuitenkin Martasta, mitä hänkin asiaan sanoo.
Pitkiä aikoja minä mietin, miten voisin saada esitetyksi tämän asian
hänelle niin, että meidän tosin oli "ihmisten" ja erittäinkin
maalaisten ihmisten tähden kirkollisesti vihkiydyttävä, jotta voisimme
elää häiriöittä minun talossani, mutta että tämä uusi muodollisuus ei
tulisi vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan sen "lupauksen"
heikentymiseen, jota hän oli minulta vaatinut keskustellessamme hänen
huoneessaan.
Nämä asian esittämisen vaikeudet haihtuivat kuitenkin heti, kun otin
asian puheeksi Martan kanssa.
Minusta tuntui kohta ilmeiseltä, että hän oli jo itsekin ajatellut tätä
asiaa. Jokin onnellisuuden väre liikahti hänen kasvoillaan, joka ei
antanut hymyn kadota hänen suunsa ympäriltä, vaikka hän lausui
mielestään hyvinkin vakavia vastasyitä. Ja nämäkin näyttivät olleen
hänellä jo valmiiksi mietittyinä. Hän sanoi:
— Mutta rakas, sinähän et ollenkaan _pidä_ maalla elämisestä!
Minä vakuutin, että tuo puheeni oli tarkoittanut vain "yksinäni" maalla
olemista, mutta hänen seurassaan oli kotona-olo muuttuva minulle
paratiisiksi. Minä himoitsin päästä jälleen auran kurkeen.
Martta koetti tuoda esiin vielä muitakin verukkeita, mutta ne hukkuivat
hänellä niin kokonaan hymyn ja tyytyväisyyden ilmeihin, että kadottivat
kaiken merkityksensä ja voivat siis jäädä tässäkin mainitsematta.
Itsestään selvää on, että heti kun asessorin ja asessorskan
läsnäollessa ensikerran ja ei kuin pikkusormella kosketimme tähän
mahdollisuuteen, olimme avanneet korkeaksi kohonneen padon. Vesi teki
aukon semmoiseksi kuin tarvitsi, se viskausi padon syrjitse, padon
ylitse, ja meidän oli vain tieltä väistyminen. Enää ajatella sen
sulkemista! — Imatra olisi ollut helpompi pysäyttää!
Siitä hetkestä kaikki toiminta tuuman toteuttamiseksi siirtyi
asessorskan käsiin. Kolmet kuulutukset olivat kädenkäänteessä
suoritetut, häävalmistukset alkaneet, hääpäivä määrätty.
Ikävä oli, että minä en ehtinyt saada teetetyksi puoliakaan niistä
korjauksista ja uudistuksista, joita olin Martan vastaanottamiseksi
suunnitellut, aitat jäivät punaamatta, tuvat valkaisematta. Hyvä, kun
sain sen ylishuoneenkin täyteen kuntoon, jonka olin ajatellut Martan
valitsevan asuakseen. Ihan viime tingassa sain sentään tuotetuksi uuden
huonekaluston saliin ja sijoitetuksi kauniin flyygelipianon
vierashuoneeseen palmujen keskelle.
Sillä häät olivat korkeimmassa paikassa määrätyt vietettäväksi heti
juhannuksen jälkeen, ja silloinhan ne vietettiinkin.
13.
Taloni kaikki emännöitsijät, meijerskat, karjakot, torppain emännät
olivat mustissaan pihalla, valkoiset esiliinat vyötäisillä ja
kukkakimput käsissä, kun minä toin nuorikkoni komeaan kotiin. Nurkissa
seisoskelivat parvittain piiat, ja miehet väijyivät aittain takaa,
hekin paremmissaan.
Kaupungista minä hänet toin maalaiseen töhryyn, valkean hienohipiän,
joka lieneekö milloinkaan maaseudulla ennen käynytkään, niin oli
kaikkien mielestä sivistynyt, niin nätti, niin kirjoissa ja kuvissa
eläjä, niin seuroissa sievä ja viihtyväinen se keimaileva naurusuu.
Sydänkesällä minä hänet toin, kun puutarhassani ruusut kukkivat, kun
sudenkorennot jo surisivat kaprifolioseinän tuoksuvassa hekumassa.
Kun näitä muistelmia kirjoitan, on siitä ajasta kulunut jo monen monet
vuodet, mutta minä muistan hänet silloisena, aivan kuin näkisin
tänäpäivänä edessäni. Näen, kuinka hän paahteisena poutapäivänä
sipsuttelee puutarhan hiekkakäytävillä ja hiekan kuuma hehku viskautuu
häntä loistollaan syleilemään. Hän on valkeissa vaatteissa. Hatunlieri,
alta punainen, heittää punervan heijastuksen kasvoille, ruusut ja
pionit punertavat valkeilla sukilla ja käsillä ja käsivarsilla, jotka
kukkaterttuja liikuttelevat...
Vain kukkiinhan Martta alussa olikin innostunut.
Tämä miellytti kaikkia. Vanha emännöitsijäni hymyili, meijerskat
hymyilivät, palvelijattaret hymyilivät, koko talo hymyili hänelle,
kaupungin ihanalle keijukaiselle, kukkaperhoselle, visertelijälle, joka
oli kuin häkistä vapauteen päästetty lintu ja aina sitä tyyntä, vähän
raskasmielistä isäntää ilahuttelemassa.
Että tämä nuori emäntä ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään talon tosi
askareista, se vika teki hänet heille sitäkin mieluisammaksi. Jos hän
näyttäytyi opinhaluiseksi jossakin asiassa, opettivat he häntä puoli
leikillään, se oli heille suurta huvia.
— Kunhan se pojan saapi — kuiskuttelivat he keskenään — kyllä siitä
tarpeeksi huolta tulee ja hän oppii, minkä tarvitsee.
Etten minä olisi tähän taloon sopivampaa emäntää voinut löytää, vaikka
olisin kaikki maailman ääret kolunnut, siitä olivat pian kaikki
yksimieliset.
Olisiko luullut! Ja olisiko yksikään taloni toimeliaista eläjistä
aavistanut! Ei ole kulunut aikaa kuinkaan paljon, ja Martta jo seisoo
maitohuoneessa. Seisoo ja tuoppi kädessä mittailee koelypsyn maitoja
meijerskan kanssa. Tai panee toimeen uusia järjestyksiä kanalassa ja
merkitsee numeroita muniin. Ja jo on laskemassa pyykkiä. Ja jo
toimittaa lampaat kerittäviksi. Ja nyt jo kangastuolilla istuen kutoa
helskyttelee.
Minä katselen ihmeekseni.
Silloin vielä en voinut lähimaillekaan selittää itselleni hänen
sielullista tilaansa täällä maalla.
Koetan sekaantua hänen puuhiinsa. Menen keittiöön, jossa par'aikaa
touhutaan uudenlaisessa kaljanpanossa.
— Menepä täältä, Lassi — hän sanoo — olet vain tiellä, tulen
mainiosti toimeen. Odota minua, kohta tulen luoksesi.
Mutta touhussaan hän unohtaa lupauksen. Tapaan hänet vasta
ehtoollisella, jolloin hän kertomistaan kertoo, mitä kaikkea oli päivän
kuluessa tehty ja mitä seuraavana päivänä oli aikomus saada aikaan. Ja
vuoteeseen tultuani minä vain kuulen, kuinka hän yliskamarissaan
laittautuu makuulle, tietysti viimeisilleen väsyneenä, heti nukkuakseen
ja alkaakseen huomenna uudelleen varhaisesta aamusta.
Totisesti en ole vielä nähnyt yhtäkään maalaisemäntää, joka
toimeliaisuudessa, huolellisuudessa, kaikkinäkeväisyydessä olisi minun
kaupunkilaiseni veroinen. Tämä on hyvä. Mutta minä olen mustasukkainen.
Hän rakastuu yhä enemmän tehtäviinsä, hän nauttii niistä, hän elää
niissä, mutta minua hän ei koko päivänä ajattele, ei ehdi ajatella, ja
illalla ei jaksa eikä huoli ajatella. Minä olen mustasukkainen
kaikelle, mikä askarruttaa hänen ajatuksiansa, kun näen selvästi, että
hän elää kiihkeästi jossakin ulkopuolella minua. Vieläpä pakenee tai
ainakin välttää joutumasta kahdenkesken kanssani, ikäänkuin minä
laverruksillani sekoittaisin ja keskeyttäisin hänen yhtäjaksoisen
toimeliaisuutensa.
Nukuimmehan me erillämme, hän ylhäällä — ah, kuinka minä rakastin
hänen huonettansa ja sen esineitä! — minä alhaalla. Olisi luullut sen
jo riittävän erillisyytemme ylläpitämiseksi. Mutta hän vältti
hyväilyjäni siinä määrin, että väkenikin jo rupesi sen huomaamaan.
Usein näin heidän kysyvästi katsahtavan toisiinsa, kun Martta nosti
takaisin käteni, jonka olin jostakin innostuneena kiertänyt hänen
kaulansa ympäri.
Hänen toimeliaisuutensa ei väkeäni ollenkaan miellyttänyt.
Tyytyväisyyden hymy oli heidän huuliltaan kokonaan kadonnut, Martan
heitä lähestyessä. Hermostuneina ja vähän ärtyisinäkin he koettivat
ennättää hänen edellensä, toimittaen valmiiksi sen työn, johon tiesivät
hänen aikovan ryhtyä. Niinpä hänen tarvitsi vain hetkeksikin jättää
kangaspuut, jo oli kankuri siinä hänen tilallansa. Martta näkyi
nöyrästi luovuttavan toisille häneltä anastetut työt. Meni vain
löytämään itsellensä uutta.
Kerran hän puhui minulle tästä asiasta. Jotakin oli kai tapahtunut,
koska Martta oli kiihtyneen ja nolon näköinen.
— Eikö ole merkillistä, Lassi, mitä enemmän koetan kohdella heitä kuin
sisariani ja auttaa heitä työssä, sitä ynseämmiksi he käyvät minulle.
Voitko sinä tämän selittää?
Minä sanoin aivan hyvin voivani selittää asian. He pelkäävät joutuvansa
tarpeettomiksi. Emännöitsijä oli tullut sanomaan: "Mitä minä tässä
talossa teen, kun rouva tekee kaiken" ja oli vihapäissään pyytänyt
lähtötodistusta.
Martta nauroi. Tämä selitys oli hänelle suuri huojennus.
Mutta hän ei sittenkään malttanut jättää talousaskareita. Hän koetti
soittaa pianoa kaksi tuntia päivässä, ja siinäkin hän tapansa mukaan
sai jonkinlaisen liikainnostuksen, me sanoimme sitä "dillaksi". Välistä
häntä ei saanut pianon äärestä koko päivään: jokin oli siinä ensin
saavutettava, jota hän ei vielä ollut saavuttanut. Ja skaaloja
harjoitellessaan hän ei nähnyt ketään, ei kuunnellut mitään, mitä
hänelle puhuttiin. "Odota, odota" — sai hän vain sanotuksi kesken
juoksutuksiansa — "minun täytyy vain saada tämä kohta selväksi, sitten
tulen". Mutta tietenkään ei tullut.
Näitä dilloja hänellä oli aika ajoin monia muitakin. Semmoiseksi
muuttui kerran keittiöpuutarhan hoito, se on, rikkaruohojen kitkentä.
Tämä työ jää taloudessa usein vähän takapajulle muiden kesäkiireiden
takia, ja kun siihen käytetään vain loisia ja muuta pikkuväkeä,
joka nyt oli kaikki heinäniityillä, löysi Martta puutarhasta
häiritsemättömän työalan itselleen. Hän paneutui siihen kuin myyrä. Hän
nyppi ja raaputti koko päivän, polvillaan maassa, sormet mullassa. Sen
kuin juuri ehti syödä. Vielä ehtoollisenkin jälkeen hän teki lähtöä
ryytimaahansa. Minä koetin parhaani mukaan saada hänet heittämään.
"Rakas" — hän vastasi — "minulla on enää yksi kulma kitkemättä,
sitten tulen." Ja sinne hän meni. Usein hän siellä viipyi yhteentoista
yöllä eli niinkauan kuin suinkin saattoi rikkaruohoja oikeista taimista
erottaa.
Hiljaa mennessään huoneeni oven ohitse hän tavallisesti kuului
pysähtyvän, ikäänkuin tietääkseen, valvoinko minä vielä. Minä kolisutin
jotakin esinettä, toivoen hänen ehkä kurkistavan sisälle.
— Hyvää yötä, kulta — kuului silloin hänen soinnukas äänensä sanovan,
ei aivan ilman jotakin hätääntymisen sävähdystä, ja sitten kuuluivat
hänen askeleensa ullakkohuoneiden rappusissa.
Monina öinä minä näin jäin valvomaan ja miettimään oikeata syytä näihin
ilmiöihin.
Olihan ylimalkaan kylläkin ilmeistä, miksi Martta koetti talossani niin
kaikin voimin ahkeroida. Hän tahtoi olla talolle hyödyllinen,
välttämätön. Ensin hän kokemattomuudessaan antautui talon kaikkein
vaikeimpiin ja tärkeimpiin naistöihin. Mutta toimeliaisuudestaan ja
taidostaankin huolimatta tultuaan pahasti nolatuksi, hän jätti nämä
työt emännöitsijöille, nöyrästi väistyen. Pianonsoitostakin luulen,
että hän monen vuoden laiminlyönnin jälkeen siellä kaupungissa nyt sitä
harjoitteli todenteolla, voidakseen sillä joskus ilahduttaa minua,
jonka hän tiesi kovasti rakastavan soitantoa. Mutta sitten luulen hänen
alkaneen pelätä, että harjoitukset minua ehkä kiusaavat, eikä soittanut
enää kotona ollessani. Nyt viimeksi hän oli ruvennut taas hakeutumaan
töihin, mutta ei enää hakenut tärkeimpiä ja hänelle hauskimpia, vaan
päinvastoin yksinomaan sellaisia, joita muut eivät mielellään tehneet
ja laiminlöivät. Väki katseli häntä suuresti ihmetellen. Kuitenkin
kaikitenkin, en voinut itseltäni salata, että tuossa väsymättömyydessä,
tuossa melkein hermostuneen alituisessa touhuamisessa, ilman hetkenkään
hengähdystä, tuntui ikäänkuin jotakin itsensähuumaamisen tarvetta.
Niinkuin hän olisi suorastaan pelännyt levähtämistä, niinkuin olisi
pelännyt sellaista herpautumisen hetkeä, jolloin ei hän enää ole
käskemässä itseänsä ja ajatuksiansa, vaan ajatukset valtoinaan, omin
päin valloittavat hänet.
Välistä olin myöskin huomaavinani hänessä sitä samaa levotonta ja
aiheetonta pelkoa, oikeammin säikkyväisyyttä, jota hän oli osoittanut
Tähtitornin vuorella, vetäessään minua pois pimeästä. Hän valittikin
minulle, että häneen oli tulemassa jonkinlainen yksinäisyydenkammo,
joka ilmaantui siinä, että hän esimerkiksi ei voinut kulkea yksin
teillä tuntematta aivan aiheetonta sydämentuskaa — pelosta, että
sattuisi tapaamaan ihmisiä! Minä huomautin, kuinka epäjohdonmukaista
tuo oli. Mutta hän ei osannut paremmin selittää.
Tuskallisin kaikesta oli hänestä kuitenkin yön yksinäisyys. Joskus
näin, hänen vilahtaessaan ohitseni, että hän oli kuin poissa kaikesta
olevaisesta. Hänen silmänsä liikkuivat niinkuin pelästyneen kauriin ja
hän pakeni jotakin. Tämä tapahtui usein iltaisin, kun hänen oli
vihdoinkin noustava ylös huoneeseensa ja oleminen yksin. Ihmisraukka,
kuinka hän mahtoikaan kärsiä meidän pakollisesta erillisyydestämme!
Ja yksin maatessani alhaalla minä ajattelin: Kunpa ei se poloinen yhä
vielä taistellekin Tauler-ajatuksia vastaan!
Tämä ajatus sai vahviketta omituisesta tapauksesta, joka sattui eräänä
kuutamoisena yönä. Kuulin myöhään yöhön ylishuoneesta Martan
liikahduksia ja hiljaista kävelyä, ikkunan sulkemisia ja taas
avaamisia, enkä tavallisilta omilta ajatuksiltanikaan oikein tahtonut
saada unta. Kun silmäni vihdoin ummistuivat, heräsin äkkiä kolinaan,
niinkuin joku olisi nopeasti juossut ullakon rappusia alas. Tai minä
oikeastaan heräsin siihen, että tämä kolina oli juuri loppunut ja sen
sijaan vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Laskujeni mukaan sen henkilön,
joka oli juossut alas, olisi pitänyt olla juuri oveni takana.
— Martta? — minä huusin koetteeksi.
Martta vastasi ihan oveni takaa:
— Ah, sinä heräsit, voitko tulla pian ulos, pian, pian?
— Mikä on? — minä kysyin ja rupesin nopeasti vetämään vaatteita
ylleni.
Martan vapiseva ääni sanoi:
— Puistikossa on joku, näin selvästi, tule pian.
Minä avasin oveni ja aioin rientää ylös hakemaan revolveria, mutta se
olikin Martalla kädessä. Otin sen häneltä, ja me menimme yhdessä
puistikkoon, joka paistoi kirkkaassa kuutamossa. Haimme perimmäisetkin
sopet, emme ketään löytäneet. Ja Martta lopulta myönsi, että
kysymyksessä on täytynyt olla jokin harhanäky.
En ollut vielä milloinkaan tuntenut niin repivää sääliä rinnassani,
kuin nähdessäni Martan nousevan ylös rappusia takaisin kuutamoiseen
yksinäisyyteensä.
Jälleen vuoteeseen päästyäni ajattelin: Eikö ole sentään kirottua, että
ihmisten täytyy olla mies ja nainen, etten minä voi ottaa sitä raukkaa
kainalooni peitteen alle, rauhoittaa kuin säikkynyttä lasta ja nukuttaa
vahvan turvan tuntoon!
Valvotun yön kiihtyvissä mielikuvissa minä aloin syyttää itseäni, etten
ollut toimittanut tuota miestä maan pinnalta, enkä siis ollut täyttänyt
sitä, mitä Martta olisi pitänyt elämänsä suurimpana onnena ja
autuutena, sitä, minkä toivossa hän oli suudellut ja kyynelillään
peittänyt minun arvottomia sormiani...
Mutta omituinen on ihminen. Päivällä, auringon helkkävässä paisteessa,
Martan äänen kuuluessa jälleen nauravana ja minulle kaikkea mahdollista
ilonaihetta löytävänä, minusta alkoi tuntua, että noita yöllisiä
itsesyytöksiä saattoi sentään pitää koko lailla liioiteltuina. Asia ei
ehkä ollutkaan niin vaarallinen kuin se öisessä kuvittelussa oli
tuntunut.
14.
Mutta olipa sentään onnenhetkeni minullakin, suuren mittaamattoman
onnen!
Se tosin alkoi pienoisella onnettomuudella, joka sekin on tässä
kerrottava.
Niiden tointen joukossa, joita Martta oli pidättänyt itselleen, oli
poikkeuksena yksi, jota emännöitsijänikin oli ennen pitänyt
erikoistehtävänään. Se oli kahvin valmistaminen minulle, kun aamupäivin
töistä poikkesin sillä asialla kotona.
Martalla oli sitävarten varattuna erityinen saviastia keittiökellariin,
jossa hän säilytti maitoa kerman nostattamiseksi. Maidon kuoriminen
omin käsin ja pelkällä lusikalla, kun hän kerran oli sen
konstin oppinut ja päässyt makuun, oli ainaiseksi jäänyt hänen
mielitehtäväkseen. Ja niin olivat meijerskasta ja meijeristä aivan
riippumatta meidän kylmän keittiökellarin muutkin maitoasiat joutuneet
jälleen Martan erikoisalaksi. Näiden kellariasiain hoitaminen antoi
hänelle sitäpaitsi jälleen sitä touhuamisen tilaisuutta, jota vailla
hän ei näyttänyt voivan elää.
Matalaan kellarinoveen hän vain ei mitenkään tahtonut voida tottua,
vaan oli jo usean kerran lyönyt päälakensa ovenpäätyyn.
Niin nytkin.
Ja siitä samasta asiasta se minun onneni saikin alkunsa.
Oli ihana syyspäivä. Minä olin juuri tulossa aamupäivän töistä
riiheltä, johon meidän piti raivata sementtialus uutta voimalaitetta
varten, sillä taloamme "sähköistettiin" par'aikaa.
Jo kaukaa näin Martan tulevan keittiönrappusia alas, kannatellen
käsissään raskasta saviastiaa, jota hän oli viemässä kellariin. Hänkin
huomasi minut, sillä hän pysähtyi ja katsettaan kääntämättä vadista,
ettei maito läikkyisi, huiskutti minulle toisella kädellään. Sitten
meni kiirehtien kellariin. Varmaankin hän tahtoi ehtiä pian, että
menisimme yhdessä pihlajan alle, jonne hänen oli tapana laittaa kahvit.
Tullessani kohdalle kuulin hänen juoksevan kellarin rappusia ylös,
mutta samassa hän parahti ja päälakeansa painaen ähkien ja irvistäen
nousi pihalle. Minut nähtyään hän rupesi kivusta itkemään.
— Lapsukainen! — sanoin minä juosten kädet ojona hänen luokseen —
satutitko kellarinoveen? — ja kiedoin hänet syliini ja säälintunteen
oikeudella suutelin hänen poskiaan ja ohimoitaan, niinkuin voi tehdä
lapselle, joka on itseään satuttanut. Mutta minä kavahdin suutelemasta
häntä suulle, sillä kiihoittuneenakin selvästi tunsin, että sääli ei
siihen oikeuta, vaan että se olisi jo "lupauksen" rikkomista.
— Se on kohta ohi, kiitos Lassi — sanoi Martta. Hänkin kietaisi
kätensä kaulani ympäri, lyhyesti puristaen minua kiitokseksi, ja sillä
aikoi jo päästä minun syleilystäni.
Mutta minunpa säälini ei ollutkaan vielä mennyt, enkä minä hellittänyt.
Minä pidin Marttaa ensi kerran sylissäni.
Olin onneni huipulla.
Minä nostin hänet maasta käsivarsilleni ja kannoin pihlajan alle, yhä
suudellen hänen hiuksiansa. Ja hänen päänsä oli raukeana minun olkani
nojassa, ja silmät olivat ummistuneet eikä hän pyrkinyt pois minun
luotani. Eikä hän sanonut sanaakaan...
Voi onnen täydellisyyttä ja — lyhyyttä!
Kohta kun olin istuttanut hänet penkille pihlajan alle — mutta se
pihlaja oli pyhä puu, sillä jo vanhempani ja heidän vanhempansa olivat
sen alla istuneet, kun heillä oli elämän kysymyksistä häiritsemättä
keskusteleminen — kohta, kun olin hänet siihen istuttanut, heräsi hän
onnestamme valveille ja hiljaa, hellästi työnsi kädellään syleilystäni
itsensä loitommaksi. Oikeuksiini vielä kerran päästäkseni minä rupesin
tarkastamaan, oliko hän muka saanut päälakeensa jotakin vammaa, toivoen
siten saavani tilaisuuden suudella häntä uudesta säälistä. Mutta hän
älähti minun kosketuksestani, ja hänen kasvonsa vetäytyivät kivusta
tuskaisesti kokoon.
— Niinkö pahasti olet todella satuttanut — sanoin minä ruveten, hänen
mukanaan voivotellen, suutelemaan ainakin hänen käsiänsä.
Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä nyt hän löysi
puheenaineen ja siten pääsi tilanteen herraksi.
— Ikävintä on — sanoi hän — että olen jo toisen kerran satuttanut
näin kovasti ja "ettei kaksi kolmannetta mene".
Hän jo rupesi kaatamaan kahvia kuppiini; koko onneni oli kuin pois
virutettu. Tuskin voiden salata harmiani minä sanoin:
— Tuo on taikauskoa.
— Sitä sananlaskua äiti aina käytti pienenä ollessani.
— Sittenkin se on pelkkää taikauskoa — minä vihoittelin.
Martta katsahti minuun niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta ei
sanonutkaan. Minä tiedustin häneltä, mitä se oli.
— Sitä vain — hän sanoi — että sinä sanot: sattumaa ei ole, mutta
sittenhän sekin on vain taikauskoa se sinun "korkeampi johtosi".
Tämä odottamaton ongelma asetti minun vastattavakseni kysymyksen, oliko
äskeinen tapaus pelkkä sattuma vai tarkoitusperäinen korkeammalta
kannalta katsoen, toisin sanoen, se tahtoi panna koko minun uskoni
vaa'alle, sillä minusta tuntui todella aivan uskomattomalta, että
mikään korkeampi johto olisi toimittanut noin nolaavan ja kirvelevän
iskun kaikkea hyvää tarkoittaneelle Martalleni.
Umpikuja, johon hän oli kysymyksellään minut ajanut, oli niin
musertavasti kaikkea ulospääsyä vailla, että minä en osannut muuta kuin
suuttua oikein perusteellisesti. Vastaukseni oli melkein huutamista.
— Ja sanonko minä sinulle, miksi sinä satutit itsesi, sanonko! Siksi,
että on jo aika lakata tuosta alituisesta touhuamisestasi. Niinhän sinä
menet kuin itse paholainen ajaisi sinua takaa. Ikäänkuin meillä ei
olisi apulaisia nurkat täynnä, jotka kellarin rappusia juoksisivat!
Orjakseniko minä olen sinut tänne tuonut!
Paremmaksi vakuudeksi, ja että Martta ei ennättäisi keksiä millä
sanojani kumota, minä nousin ja rupesin lähtemään, vaikka
kahvikuppinikin oli vasta puolillaan.
— Minne sinä menet? — kysyi Martta.
— Menen haihduttamaan mieltäni. Minua on jo kauan kiusannut tuo sinun
touhuamisesi. Siinä on jotakin luonnotonta.
— Mutta minne?
Silloin minä keksin, minne olin muka menossa.
— Menen metsästämään — sanoin.
Martan silmissä välähti minulle tuttu elpymys.
Hän tiesi hyvin, että tämä "metsästäminen" merkitsi vain pilkkaan
ampumista, osumistaidon harjoittelua, ja että se usein tapahtui vain
revolverilla!
— Lassi — hän sanoi — jos minä mielestäsi touhuan liiaksi, niin ehkä
olisi hyvä minunkin jollakin muulla tavalla haihduttaa mieltäni. Ota
minut mukaan!
— Mutta mielelläni, rakas — sanoin minä ja tulin hänen luoksensa,
vanhassa sovussa hänen silmiinsä hymyillen.
Menin valitsemaan metsästysaseita. Itselleni en kyllä välittänyt ottaa
muuta kuin revolverin, mutta Martalle aioin antaa pienen, tarkan
luodikkoni, joka oli minun hienoin aseeni.
Tultuani ullakkohuoneeseen, jossa metsästysvehkeitäni säilytin,
huomasin hämmästyksekseni, että luodikkoa oli käytetty. Minä varmasti
muistin, mihin kuntoon olin sen jättänyt, kun viimeksi sitä käytin.
Kaikki lokerot olin pumpulilla ja vaseliinilla tukkinut. Se oli
tapahtunut jo keväämpänä, sillä minä en käynyt "metsästämässä" koko
kesänä kertaakaan.
Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun huomasin, että myöskin revolveriani
oli käytetty ja koko patruunavarastosta oli vain niukka kolmannes
jäljellä.
Minä menin Martalle kertomaan.
— Ah, se on totta — sanoi hän — minä olen näet jo ennenkin koettanut
haihduttaa mieltäni lystikseni ammuskelemalla metsissä. Mutta yhdessä
sinun kanssasi olisi toista. Ethän ole suutuksissasi minulle?
— Kas, kun et minulle ole mitään virkkanut.
— Tottapa minä pelkäsin sinun suuttuvan...
Ja ominaisella kyvyllään hän pyyhkäisi asian päiväjärjestyksestä.
14.
Me ratsastimme hilpein mielin "metsästämään", tarkoituksena myöskin
joutua talomme takamaille, jossa samalla aioin tarkastaa, miten paljon
kesäinen kulovalkea oli tehnyt vahinkoa meidänkin metsillemme.
Koko tällä pitkällä matkalla oli hilpeytemme vain yhden kerran
keskeytyä, kun Martta polun levetessä ratsasti rinnalleni ja
otti puheeksi uudelleen tuonnoisen kysymyksen "sattumasta" ja
"ei-sattumasta".
— Ihan turhaan suutuit — hän sanoi. — Minä olin juuri
myöntämäisilläni sinun eduksesi, nimittäin, että se mikä toisesta voi
näyttää sattumalta, voi toisen tunteissa tai ajatuksissa kyllä merkitä
muutakin kuin vain sattumaa. Tarkoitan, ettei syrjäinen voi koskaan
tietää, mitä tapaus merkitsee sille, jolle se on sattunut.
— Älä unohda, Martta, että läksimme liikkeelle mielemme
haihduttamiseksi.
— No kiristä sitten ohjaksesi!
Näin sanoen hän räpäytti piiskallaan varsaani takapuoleen ja itse
eteenpäin kumartuen kiihoitti ratsunsa lentoon.
— Ota kiinni! — hän huusi.
En minä saanut häntä tavoitetuksi, vaikka varsani teki parastaan. Hän
oli aikoinaan käynyt ratsastuskoulun Helsingissä.
Näin me leikkien saavuimme pian perille.
Kulo oli kärventänyt suuren kivikkovuoren ja valkea saatu sammutetuksi
vasta laaksoon, missä meidän metsää oli palanut vain hehtaarin verran.
Me tulimme paikalle syrjästä kiertäen ja näimme edessämme hävityksen
kauhistuksen yht'aikaa kokonaisuudessaan. Taivasta vastaan kohosi
lukemattomia alastomiksi palaneita, mustuneita honkain ja kuusten
runkoja haraoksineen. Raakuva varislauma oli tulossa vuoren takaa
meidän suuntaamme, ne raakuivat kuin viimeistä päivää ja niiden lento
oli kuin tappelua.
— Katsopa tuota — sanoin minä nousematta vielä hevosen selästä — ne
ajavat takaa korppia, joka on heidän joukkoonsa eksynyt.
— Mikä on erotus korpin ja variksen välillä? — kysyi Martta.
— Korppi on aivan musta — selitin minä — musta ja paljon suurempi,
raatelevampi, se syö variksenkin munia. Näetkö, tuossa ne jo tulevat.
— Näen — sanoi Martta — tuo musta se on korppi.
Ja todella koko varislauma, taistelun tuoksinassa meitä pelkäämättä,
suuntautui meitä kohden, lentääkseen ylitsemme ja jatkaen tappelua
aivan päittemme kohdalla.
Kääntämättä katsettaan varislaumasta Martta kallistui syrjittäin minua
kohden, ojennetuin käsin minulta jotakin tavoitellen.
— Anna tänne luodikko, anna, anna pian!
Minä selvitin aseen selästäni niinpian kuin taisin.
Saatuaan sen käsiinsä Martta ensin painoi piipunsuun päin maata, tuki
olkaa vasten, sitten viuvahutti ilmaan ja laukaisi, niinkuin näytti,
aivan tähtäämättä.
Koko varislauma, laukauksen pamahtaessa, siirrähti kuin komennuksesta
hiukan ylemmäs tai syrjemmäs. Mutta korppi putosi kohtisuoraan maahan.
— Sinähän ammut kuin amatsooni — sanoin Martalle, joka rupesi
avuttani laskeutumaan hevosen selästä.
Hän jätti hevosen minulle ja meni sille paikalle minne korppi oli
pudonnut.
Minäkin laskeuduin alas ja hevosia puuhun sitoessani huusin:
— Totisesti en ole ennen nähnyt kuin erään tanskalaisen kennelmiehen
pudottavan lintua sillä tavalla!
Tultuani Martan luo oudostutti minua hänen silmiensä kiihkoisa kiilto,
kun hän katseli maassa makaavaa mustaa korppia, ja hänen sanaton
totisuutensa.
Yht'äkkiä minä ymmärsin hänen mielentilansa.
Korppi oli hänelle Tauler.
Ja jokin syytös oli kohoovinaan minua vastaan tuosta mustasta linnusta,
joka makasi kuolleena maassa.
Minäkin kävin kovin totiseksi. Vihdoin sanoin:
— Älä sure, Martta. Kunnes tämän syksyn yöt pimenevät, olen minäkin
oppinut yhtä varmasti osumaan.
Taas näin Martan silmissä saman leimuavan tulen, jonka olin pannut
merkille pihlajan alla. Hän tarttui minun käteeni ja nosti sen taas
huulilleen, niinkuin Tähtitorninmäellä.
— Mutta oletko sinä ajatellut, Lassi, mihin onnettomuuteen minä
jäisin, jos sinut vietäisiin murhasta elinajaksi vankeuteen?
Minä en todellakaan ollut vankeutta tullut ajatelleeksi, yhtä vähän
kuin olisin sitä odottanut jonkin koiran ampumisesta. Nyt tulin
pikakuvassa nähneeksi, miten minua viedään vankilaan ja miten Martta
käsiänsä tuskasta väännellen, itseänsä minun onnettomuudestani
syyttäen, jääpi turvattomana kohtaloansa itkemään.
— Johan sanoin sinulle, että aion tehdä sen pilkko pimeänä yönä, niin,
että vain hän yksin koko maailmassa tietää kuolevansa minun kädestäni.
Olkoon vain salamurha, hän ei ole parempaa ansainnut.
— Lassi, ajattele toki, että sinä olet yleisesti tunnettu hänen
verivihollisekseen. Koko kaupunki tiesi, että sinä olit koettanut
vaatia häntä kaksintaisteluun. Kaikki epäilykset kohdistuisivat heti
sinuun, sehän on päivän selvää.
Minä sanoin kovasti tuskastuneena:
— Mutta kuinka sinä Martta...! Ensin sinä ilmeisesti ilostut, kun
näet, että minä todellakin tahdon tehdä tehtäväni, ja sitten esität
näkökohtia todistaaksesi, että minun on ihan mahdoton sitä suorittaa!
Martta vastasi melkein aavemaisen totisesti:
— Minulle on pääasia, että sinä tahdot. Silloin tiedän, että sinä
rakastat minua. Mutta että sinä et voi, se ei ole sinun vikasi.
* * * * *
Tarkastettuani metsän ja arvioituani vahingon me läksimme paluumatkalle
sen enempää sillä kertaa ammuskelematta. Ja kuitenkin oli aikaa jo niin
paljon kulunut, että aurinko oli mailleen menossa.
En ole ikinä muulloin nähnyt niin kaunista ja niin kaihoisaa
päivänlaskua. Tyyni, ihana syysilta, taivaat purppuroissaan,
viheriöissään, hehkuissaan. Mutta ei missään vähintäkään toivon
virikettä, vähintäkään lupausta uuden huomenen valkenemisesta. Vain
sammumista, pimenemistä, kuolemista. Kaihoisa, mutta aito päivänlasku.
Siinä pitää ollakin toivottomuutta.
Ja niin minäkin ratsastin loistavan kuningattareni, Martan vieressä.
Oi, kuinka ihanaa sanoa: hän on minun vaimoni! Ihanaa antaa hevostemme
käydä rinnakkain, vain kyynärän verran toisistamme! — Mutta ei
milloinkaan koskettaa häntä ... ei milloinkaan odottaa tulevaisuutemme
valkenemista. Kuinka toivotonta!
16.
Tämän takamailla käynnin jälkeen aloin olla lopullisesti selvillä
siitä, ettei meidän yhtymisestämme mieheksi ja vaimoksi voi ikinä
mitään tulla ennenkuin se oikea korppi todella on ammuttu. — Mutta
tämä samainen retki avasi minulle myös täyden selvyyden siihen, etten
voi sitä tehdä saattamatta Marttaa onnettomuuteen ja kärsimyksiin,
sillä hän oli ollut enemmän kuin oikeassa siinä, että tekoa olisi
mahdoton peittää.
Minä aloin vaivata päätäni kaikenlaisilla tuumilla ja suunnitteluilla,
miten voisin järjestää asian niin, etteivät epäluulot kohdistuisi
minuun. Ne muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Ja varmasti väsyttäisin
jokaisen lukijani, jos niistä rupeaisin näissä muistelmissa tiliä
tekemään. Martan kanssa en tahtonut tässä asiassa enää neuvotella.
Taisin edeltäpäin arvata, että hän heti tekee tyhjäksi
salaamissuunnitelmani, niin tietoinen olin itsekin niiden heikkoudesta.
Lisäksi tapasin itseni yhä useammin hautomasta mielessäni sitäkin
ajatusta, että sen, joka uskoo "korkeampaan johtoon", ei pitäisi ottaa
asetta käteensä, vaan olisi hänen nöyrästi odottaminen, mihin tämä
johto asiat kehittää. Tätä ajatusta pelkäsin ja koetin karkoittaa,
mutta se tuli itsestään esille, kun vain hetkeksikin jossakin
toimessani pysähdyin.
Minä siis aloin välttää kaikkea toimissani pysähtymistä. Ja niin kävi,
että omaksi ihmeekseni muutuin toimissani aivan kuin toiseksi
ihmiseksi. Laiskanpulskeasta, vähän saamattomasta hidastelijasta minä
tulin ahkerimmaksi ahertajaksi. Työn pienimpiin yksityiskohtiin
vajoutuminen tuli intohimokseni.
Samalla muutuin vähän kärsimättömäksi Marttaa kohtaan. Olisinko
sellaista voinut koskaan itsestäni uskoa! Mutta varmaankin Martan
näkeminen väkisinkin herätti tuon ajatuksen, jota pakenin. Minä
tahdoin oleskella vain työmiesteni parissa, suunnitella ja panna
toimeen yhä uusia talousyrityksiä, sanalla sanoen uudistaa koko
maanviljelysjärjestelmämme, karjataloutemme, rakentaa uuden navetan,
vedennostomoottorit...
Martta katseli nyt vuorostaan minua ihmeekseen.
— Kuulepa Lassi — sanoi hän kerran, pysähdyttäen minut liivinnapista
— mikä sinuun on tullut? Ethän suo enää hetken rauhaa itsellesi. Onko
meillä todellakin niin kiireellisiä töitä?
Minä riuhtauduin irti, mutta palasin hermostuneena parin askeleen
päästä takaisin, silmät ummessa ja syvään huokaisten.
— Mitä sinulla olikaan sanottavaa, Martta?
— Sitä vain — sanoi hän ja pisti tällä kertaa etusormensa
liivintaskuuni — että olethan laihtunutkin ihan uskomattomasti —
katsoisit itseäsi peiliin! Silmäsikin katsovat ihan hajalleen.
— Onko vielä muuta? — sanoin jälleen ummistaen silmäni.
Martta jatkoi koettelemustani, siitä ehkä tietämättä:
— Etkö todellakaan muista, kuinka itse olet moittinut minua, että
touhuan turhaan, että "menen niinkuin paholainen ajaisi minua takaa."
Nyt itse!
Minä sanoin luonnottomasti hillityllä äänellä:
— Viikon perästä saapuu agronomi ja monttööri apureineen. Meillä
täytyy olla pohja-alus siksi valmiina ... ah, mutta sinäkö näitä
asioita ymmärtäisit!
— En ymmärrä, en ymmärrä, Lassi. Minä ymmärrän vain, että näin ei käy
laatuun, sinä tapat itsesi. Tule Lassi, ratsastetaan taas pilkkaan
ampumaan...
— Älä puhu siitä asiasta! — huusin minä ja läksin menemään. Muutaman
askeleen päässä käännähdin ja sanoin vielä:
— Liiaksi jo muutenkin sitä asiaa ajattelen!
Ja läksin nopeasti toimiini.
Kun nyt tämä aivan aiheeton hermostuminen tuli vielä lisäpainoksi
omalletunnolleni, hukuttauduin minä, siitä päästäkseni, vielä
täydellisemmin töiden touhuun. Ei mikään saanut minua herättää
muistamaan, että olin loukannut Marttaa ja että yhä enemmän horjuin
siinä korpin ampumisasiassa.
Suloinen Marttani ei näyttänyt ollenkaan ottaneen pahakseen. Hän oli
minulle ehkä entistäkin hellempi.
Päivää ennen sitä torstaita, jolloin kalliiden ammattimiesten oli
saapuminen riihemme laitteita perinpohjin uudistamaan, Martta taas
pysäytti minut. Hän sanoi aikovansa matkustaa huomenna kaupunkiin,
päiväksi tai pariksi.
Tämä aie tuntui minusta jostakin syystä kovin häiritsevältä, koska se
sattui juuri huomiseksi. Minä jälleen kiehahdin, mutta samassa muistaen
edellisen hermostumiseni, minun onnistui hillitä mieleni ajoissa ja
sanoin hyvin suvaitsevasti:
— Etkö voisi lykätä ensi viikkoon?
— Olen päättänyt ja jo järjestänyt niin, että minua odotetaan, minun
täytyy lähteä huomenna.
— Niinkuin tahdot — sanoin minä, ja lisäsin nöyrästi: — Ajattelin
vain — kun sinulla on semmoinen yksinäisyydenkammo erittäinkin
matkalla ollessasi — miksi valitsit juuri huomisen, jolloin minun on
mahdoton lähteä kanssasi, ihan mahdoton, uskothan?
— Uskon, uskon — sanoi Martta naurahtaen. — No nyt saat mennä
toimiisi, ja anteeksi, että olen sinua pidättänyt.
Kun sitten illalla tulin pilkkosen pimeässä kotiin ja rasvaisen työn
jälkeen olin tyystin pessyt ja puhdistanut itseni, aioin mennä kohta
maata, ollakseni aamulla varhain työssä ennenkuin montteeraus alkaa.
Luulin Martan jo menneen ylös, koska en ruokasalistakaan ollut kuullut
hänen liikkuvan alhaalla.
Mutta juuri, kun olin heittämäisilläni takin yltäni, kuulin
vierashuoneesta pianonsoittoa ja menin sinne.
Martta sanoi:
— Aioin soitella sinulle, mutta en tullut ajatelleeksi, että sinähän
saatat olla hyvin väsyksissä työsi jälkeen...
Minä pyysin soittamaan ja istuuduin sohvaan.
Ikävä, että minä vain rakastan soitantoa, mutta en pysty ollenkaan sitä
arvostelemaan. Minusta Martta soitti suorastaan virtuosimaisesti. Ja
minusta näytti päälliseksi, että hän vähän niinkuin tahtoi minulle
osoittaa, miten paljon hän oli minun tähteni harjoitellut. Epäilin
vain, että hän aikoo ruveta useinkin minua näin "lepuuttelemaan" eli
että se oli vain veruke minun pidättämisekseni touhuilemisesta.
Soiteltuaan paljon eri säveltäjiltä, joukossa vaikeitakin, Rahmaninovin
kappaleita, hän kääntyi puoleeni, ja kun minä en osannut arvosteluksi
sanoa muuta kuin aivan yleisiä kehumisia, sanoi hän:
— Olen löytänyt ihmeen kauniin laulun — ehkä tahtoisit mieluummin
kuulla sen kuin soittoa?
Ja hän rupesi laulamaan Jaakko Tuurin laulua, itse säestäen:
"Ole luonani silloin, rakkain,
Kun viime hetkeni lyö,
Kun elämä kerran jättää,
Ja joutuu pitkä yö.
Minä tahdon katsoa silmiis sun
Ja kaikki unhottaa
Mitä kahden kärsiä saimme..."
Hän ei voinut jatkaa liikutuksen tähden, sen huomasin selvään, mutta
tunteensa salatakseen hän sanoi:
— Ah, ei se ole mitään — ja pani nuotit pois. Sitten hän nousi pianon
äärestä ja tullen minun luokseni ojensi minulle molemmat kätensä
sanoen:
— Sinua nukuttaa, rakas Lassi — kuinka en sitä arvannut, niin pitkän
päivätyön jälkeen! Mutta kuulepa, sinä varmaan nouset niin varhain,
etten sinua näe ennen menoasi. Luulen kuitenkin, että ennätän juoda
päiväkahvin kanssasi, ennenkuin juna lähtee, jos vain tulet ajoissa,
tulethan?
Me erosimme parhaassa ystävyydessä, kukin puolellemme, vieläpä hän
salli minun suudella itseänsä otsaan ennen eroa, ja suuteli itse taas
minun sormiani. Muuten en huomannut mitään erinomaista hyvästelyssämme.
* * * * *
Seuraavana päivänä — se oli nyt se tärkeä torstai — juuri ennen
päiväkahvin aikaa, kun olin monttöörin valvonnan alla asettamassa
sähkömittaria sille kuuluvaan komeroon ja kiinnitin vaikeaa ruuvia,
minulle juostiin kiireesti sanomaan, että Martta oli taas satuttanut
päälakensa kellarinoveen ja oli pyörtynyt.
Minä viskasin kaikki kapineet käsistäni ja juoksin kotiin.
Martta makasi selällään kellarin sementtilattialla. Päälaessa oli
hänellä hiuksiin hyytynyt veriläikkä, siis hän oli todella ensin
satuttanut päänsä oveen ja arvatenkin pyörtyneenä kaatunut taaksepäin
alas rappusia. Saviastia oli särkyneenä hänen vieressään. Kaiketi hän
oli kiireissään kantanut sitä ylös kellarista, kuoriakseen kerman
keittiössä. Maito oli läiskähtänyt hänen vaatteilleen ja osa tehnyt
suoria valkoisia virtoja pitkin kostean sementtilattian sileätä pintaa.
Mutta mitä minä puhun maidosta ja sen valkeista viiruista, kun minun
kuitenkin täytyy sanoa pääasia, että Martan pääkallo oli mennyt halki
ja hän oli heittänyt henkensä.
Miten Martta nostettiin maasta, miten hänet kannettiin kellarista ja
tuotiin ylös asuntoomme, siitä en muista mitään. Varmaankin minä kohta
jouduin paikalle rientäneiden henkilöiden huostaan. Lienen osoittanut
mielenhäiriön merkkejä. Sanovat minun jättäneen Martan sikseen ja
ryhtyneen sormin yhdistelemään noita maitoviiruja, niinkuin lapset
tekevät kevätvesille.
17.
Tulla tajuihini ja muistaa aloin oikeastaan vasta hautajaisista alkaen.
Muistan seisoneeni lääkärin ja sairaanhoitajattaren välissä, ja vielä,
että muut hautajaisvieraat ikäänkuin välttivät minuun päin katsomista,
arvatenkin hienotunteisuudesta.
Oliko minulla ollut raivokohtauksia, en ole koskaan voinut syrjäisiltä
saada oikein selville; ihmiset huolellisesti karttoivat sellaisista
minun kanssani puhumista. Mutta itse muistan, että minua kerran
pideltiin kiinni. Oli oikein paljon hätääntyneitä henkilöitä
pitelemässä. Muistan myöskin, että minua oli raivostuttanut se, kun
en saanut heitä mitenkään ymmärtämään, mikä minua raivostutti. He
luulivat, että kaikki on selvitetty, kunhan minut vain saadaan kylpyyn.
Ja minä siis taistelin hengen uhalla heitä vastaan.
Vieläpä muistan mikä se minua todellisuudessa niin raivostutti. Se on
niin hirveätä, että nyt vielä vuosien kuluttua en tahdo voida sitä
paperille kirjoittaa.
Minä raivosin kohtaloa vastaan, minä kirosin oman uskoni ja
kaiken — "korkeamman johdon" (ollakseni nyt tässä suurta nimeä
turhaanlausumatta). Minusta oli suorastaan raa'an innoittavaa kohtalon
puolelta, että se oli näin julmasti rangaissut Martta raukkaa vain
siksi, että hän oli liiaksi touhunnut, tai oikeastaan sangen
pikkumaisesti siitä, ettei hän ollut ensimmäistä ja toista varoitusta
totellut. Kun minä muistin Martan omat sanat "ei kaksi kolmannetta
mene", otti minut raivo. Minä aloin viskellä huonekaluja ja voimieni
takaa iskeä kepillä joitakin esineitä, jotka kaikki minun mielestäni
edustivat korkeampaa johtoa.
Kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt ja mitä minä yleensä suorittelin
Martan kuoleman ja hänen hautajaistensa välisenä aikana, en ollenkaan
muista.
Kaikissa tapauksissa olin nyt tuotu kesytettynä juhlalliseen
tilaisuuteen. Näin Martan makaavan arkussa, ja ymmärsin, ettei tässä
saanut muuta kuin siivosti seistä paikallaan. Näin myös papin ja tunsin
Martan vanhemmat, mutta en vain muistanut, olinko ja milloin olin heitä
tervehtinyt, näin emännöitsijän ja muun väen, ja kaikki painoivat
silmänsä maahan kohta, kun heitä katselin. Sairaanhoitajatar tuon
tuostakin taputteli minua käsivarteen, hyväellen ja tyynnytellen
niinkuin lasta.
Sitten, ennen arkunkannen kiinniruuvaamista, minut johdettiin lääkärin
ja hoitajattaren välissä aivan Martan ääreen.
Tässä minä olin vähän nolona, kun en tiennyt, mitä minua oikeastaan
vaadittiin tekemään. Ajattelin, että minun olisi ehkä pitänyt antaa
Martalle jäähyväissuudelma. Otsalleko vai suulle he tahtovat minun sen
tekevän? En ollut koskaan suudellut Marttaa suulle, ja otsalle olin
suudellut viimeksi, tietäen, että hän itse sitä tahtoo — olihan se
tapahtunut vain neljä päivää sitten. Nyt en tiennyt, tahtooko hän. Ja
huolimatta hoitajattareni kuiskaamasta kehoituksesta suudelma jäi
antamatta.
Silloin vasta huomasin Martan hymyilevän.
Varmasti hän sillä tahtoi osoittaa kiitollisuutensa sen johdosta, että
minä olin koko yhdessäolomme aikana näissä asioissa niin ehdottomasti
noudattanut vain hänen tahtoansa.
Nyt näin myös kuinka ihana Martta oli valkoisissaan. Joku oli pannut
pienen hienolehtisen lehvän hänen kiharoittensa päälle posken viereen.
Siitä, ettei hän pyyhkäissyt sitä pois, minä lopullisesti ymmärsin,
että hän oli kuollut.
Käteni alkoivat nousta kasvoilleni. Minä tahdoin salautua ihmisten
katseilta, sillä itkun puistatus hytkytti minua ja silmistäni vuoti
vesi, mutta minä en tiennyt, oliko sopivaa tässä tilaisuudessa ääneen
valittaa.
Silloin kuulin lääkärin sanovan papille:
— Nyt on kriisi ohitse, hän on paraneva.
Ja pappi ojensi lääkärille kätensä, niinkuin onnea toivottaen.
Arkku suljettiin.
18.
Mutta ei tarvitse luulla, että vain minä yksin olin napissut kohtalon
julmuutta vastaan.
Sanoivat, että lääkäri kutsuttuna heti tapaturman jälkeen oli
purskahtanut itkuun Martan nähtyänsä ja sanonut kaikkien kuullen:
"Tuo on julmaa ivaa ihmiselämästä!"
Talossa ei väen kesken paljon muusta puhuttukaan kuin onnettomuudesta,
joka oli kesken katkaissut noin nuoren elämän. Pienimmätkin olivat
haarniskassa kohtaloa vastaan (hekin vain välttäen sopivamman nimen
turhaanlausumista).
Yli maan mainittiin sanomalehdissä tästä järkyttävästä tapauksesta, ja
useissa oli sangen rohkeita mietelmiä elämän järjettömyydestä.
Itse pappikin hautauspuheessaan, vaikka tietysti mainitsi Herran
teitten tutkimattomuudesta, ei malttanut olla antautumatta
arvostelemaan asiaa "inhimilliseltä kannalta katsoen", jolloin hän,
kuvattuaan elävin, liikutuksesta väräjävin sanoin tämän nuoren emännän
ahkeraa toimeliaisuutta, ylevän hienoa suhtautumista kaikkiin
alaisiinsa, jalostavaa vaikutusta koko seudun harrastuksiin, hellää
huolenpitoa avuntarvitsijoista, ja vihdoin ihanteellista, mieltä
ylentävää suhdetta aviomieheensä, sanoi, itsekin äärimmilleen
järkytettynä, että meidän täytyy seistä hämmästyneinä tämän ankaran
kohtaloniskun edessä.
Sellainen koko ympäristöni yhtyminen minun kapinallisiin tunteisiini
auttoi paljon tervehtymistäni, minä rupesin vähin puhelemaan heidän
kanssaan, ja pian hoitajattareni katsoi voivansa jättää minut yksikseni
päiväksi tai pariksi, sitten jo viikoksi. Lääkäri lakkasi
kirjoittelemasta apteekkimääräyksiä ja kävi vain harvakseltaan
katsomassa.
Minä käyskentelin jo vapaasti kaikissa huoneissa ja nousin joka päivä
Martan huoneeseen ullakolle, siellä tuntikausia katsellen ikkunasta,
miltä maailma oli Martasta voinut näyttää eri säinä.
Olin antanut ankaran käskyn, ettei Martan huoneessa saanut mitään
liikuttaa, vaan kaikki oli jäävä juuri semmoiseksi kuin hän
lähtömatkalle valmistuessaan oli jättänyt. Erittäinkin oli huonetta
siivottaessa tai vain tomua pyyhittäessä varottava, että pieninkin
paperilippu nostettiin takaisin sen entiselle paikalle ja huoneen pieni
epäjärjestys tarkalleen säilytettiin.
Niinpä ei matkalaukkua, jonka Martta oli valmiiksi pakannut ja
lukinnut, saanut viedä huoneesta tai edes siirtää siitä vähän vinosta
asemasta, johon se oli seinän viereen jäänyt. Vielä vähemmän sai koskea
siihen pieneen helmitettyyn käsilaukkuun, joka oli pantu riippumaan
matkalaukun yläpuolelle naulaan.
Hänen kirjoituspöytänsä asiat minä hoidin henkilökohtaisesti itse.
Siihen ei saanut kukaan muu kajota. Minä pyyhin itse tomunkin, ja
samaan aikaan kuin emännöitsijä tuli siivoomaan minä olin
säännöllisesti jo siellä, valvomassa, että tahtoni tuli tarkalleen
noudatetuksi. Kun emännöitsijä oli tehtävänsä tehnyt ja lähtenyt,
ryhdyin minä pyyhkimään tomua pöydältä, jos semmoista siinä huomasin.
Kynäin piti olla sikin sokin ja kokoonmykertyneen paperilapun juuri
siinä paikassa, mihin se oli Martan rutistavasta kädestä pöydälle
pudonnut.
Lukittuun pöytälaatikkoon, vaikka avain oli reiässä, en katsonut,
pitäen pyhänä hänen mahdollisien salaisuuksiensa säilymistä
salaisuuksina. Myöskin käsi- ja matkalaukku olivat lukitut, ja niiden
avaimia minä tosin en nähnyt missään, mutta en liioin hakenutkaan.
Mutta eräänä aamuna toivat valvotun yön kiihtyneet tunteet minut Martan
huoneeseen.
Vaikka olin tottunut siihen, että yöllinen ajatusten kiihtymys minulla
aina osoittautuu perusteettomaksi ja aamunvalossa haihtuu, en tällä
kertaa voinut saada sydänalaani vapaaksi kaikesta, minkä yö oli sinne
jättänyt.
Minua oli alkanut vaivata kysymys, minkätähden Martta oli valinnut
lähtöpäiväkseen juuri sen päivän, jona tiesi minun olevan mahdotonta
tehdä hänelle matkaseuraa. Sillä jo viikkoa ennen hän oli tiennyt, että
torstaina meille tulee monttööri ja agronomi ja me alamme asettaa uutta
puimakonetta paikoilleen ja remmiä vaihtopyöriin ja avaamme sähkövirran
voimalaitteeseen.
Tämä kysymys oli yöllä vähitellen muuttunut yhä kantavammaksi.
Kiihtymykseni oli kasvamistaan kasvanut, niin että aamupuoleen yötä
jumalaties mitä pöyristyttäviä epäluuloja riehui runneltuneessa
mielessäni.
Tuo kaikki tietysti haihtui nytkin aamun kirkkaudessa, kun pukeuduin ja
peseydyin. Mutta jotta pääsisin kaikesta kiihtymyksestäni ihan
selväksi, päätin mennä viettämään hartaushetken rakkaaseen Martan
huoneeseen, ikäänkuin pyytääkseni häneltäkin anteeksi yölliset
ajatukseni.
Omituista, että huoneeseen tultuani heti rupesin sittenkin katselemaan,
minne nuo matka- ja käsilaukun avaimet olivat saattaneet joutua. Jos
hän on tahtonut pitää laukut visusti lukittuina, ajattelin, ovat
avaimet ehkä siinä kukkarossa, jonka otimme hänen kuolinpukunsa
taskusta ja jonka minä olin sulkenut hänen pieneen seinäkätköönsä. Se
puku oli hänen matkapukunsa.
Siellä ne olivatkin.
Minä avasin matkalaukun. Rupesin ottamaan erilleen ja hajoittamaan
lattialle siellä olevia esineitä, aivan kuin olisin hakenut jotakin,
itsekään tietämättä mitä.
Laukussa ei ollut mitään huomiota herättävää. Vähän vain ihmettelin,
miksi hän oli sinne koonnut esineitä, joita ei hän olisi suinkaan
tarvinnut tuota suunniteltua päivän tai parin matkaa varten
vanhempiensa luo. Niinpä oli siellä hänen pieni, kultasivuinen
evankelionsa, jonka minä olin kerran hänelle lahjoittanut.
Pantuani esineet takaisin samaan järjestykseen kuin ne olivat olleet ja
lukittuani matkalaukun, avasin käsilaukun — arvatenkin tiedottomasti
etsien mahdollisia lisäselvityksiä matkan oikeaan tarkoitukseen.
Käsilaukussa oli jokin esine, joka oli nenäliinoihin käärittynä. Vedin
sen esille. Se oli minun revolverini.
Miksi ihmeessä hän on tarvinnut revolveria matkaansa? — ajattelin, ja
samassa kylmä väristys juoksi pitkin selkääni.
Siinä tilaisuudessa vasta tunsin, kuinka heikoksi olin sairauteni
aikana käynyt. En voinut seistä, ja pääni ja koko ruumiini tutisi
niinkuin halvaantuneella.
Martta, minun Marttani! Sinä pelkäämätön, sinä voimakas, sinä suuri
ihminen!
Seuraavassa hetkessä minua jo runteli syvä häpeäntunto, kun en ollut
tehnyt sitä tekoa, johon Martta nyt ilmeisesti oli valmistunut.
Ajatukseni olivat todella mennä sekaisin. Minä unohdin, että hän oli
kuollut, ja aioin rientää kaupunkiin, ennättääkseni sinne ennen häntä.
Sitten muistin. Sitten taas unohdin.
"Hän on varmaan tehnyt itsemurhan, ammuttuansa Taulerin, koska hän
viipyy niin kauan matkalla" — ajattelin — "mahdotonta on, ettei hän
olisi ennen lähtöänsä jättänyt minulle mitään hyvästelykirjettä!"
Ja nyt aloin hakea kirjettä kaikkialta, kirjahyllyltä, uuninraosta,
seinille ripustettujen valokuvien takaa ... mutta vasta viimeiseksi
muistin, että pöytälaatikko oli minulta jäänyt katsomatta. Minä
tempasin sen auki semmoista vauhtia, että se tuli kokonaan ulos ja sen
sisältö — lukemattomat kirjeet ja pikku paperit — putosivat sekaisin
ja ylösalasin permannolle.
Nyt minä päättelin, etten löydä mitään, ellen ensin rauhoitu. Istuin
tuolille ja aloin pyyhkiä hiestynyttä otsaani ja niskaani kauluksen
alta. Joku toinen oli samalla kertaa myöskin sanovinaan: "rauhoitu,
rauhoitu, Lassi", aivan niinkuin Martta olisi sanonut, jos olisi nähnyt
tilani. Siinä minulle taas selvisi, että Martta oli kuollut ja ettei
minulla voinut enää ikinä olla mitään kiirettä häntä koskevissa
asioissa. Panin tyhjän laatikon sijoilleen pöytään ja rupesin
hiljalleen noukkimaan kirjeitä lattialta, asettaen niitä kauniiseen
järjestykseen ja tuntikausia niitä lukien.
Mikä naisellinen kokoelma muistoja miltei lapsuudesta asti,
koulutyttöjen välistä haaveilua, rakkaustarinoita, myöskin vanhempien
kirjeitä, matkakuvauksia ulkomailta! Martan koko elämä kulki ohitseni,
milloin ruusunhohteisena, läikkyelevänä, milloin hetkeksi
pilveentyvänä, murehtien, aivotellen. Ja niin kiihtyneenä kuin olinkin
löytämään sitä, mitä hain, en voinut olla joskus vajoamatta hänen
pienen päiväkirjansa muistelmiin ja niihin kokonaan unohtumatta. Erään
päiväyksen kohdalla oli lyhyesti:
"Tähtitorninvuorella tunnustanut Lassille kaiken."
Minä suutelin tätä kirjeen kohtaa.
Lukemistani luin, ja päivä kului puoleen, ennenkuin kaikki paperit ja
kirjeet alkoivat olla laatikossa.
Viimeisenä lattialla oli se kirje, joka alkujaan oli kai ollut
laatikossa päällimmäisenä, sillä olihan sisällys pudonnut ylösalaisin.
Se kirje oli kuoreen suljettu ja Martan käsialalla osoitettu —
minulle.
Itselleni hokien: ole rauhallinen, ole rauhallinen! minä vapisevin
käsin avasin kirjeen.
19.
Kirje oli näin kuuluva:
Lassi rakas, rakas, rakas! Olen lähdössä surmaamaan sen oikean mustan
korpin ja toivon, etten ole osuva huonommin kuin takamailla.
Mutta eihän mistään voi olla ehdottoman varma. Ja siltä varalta, etten
osuisi, tai ase ei tekisi tehtäväänsä, tai että joutuisin kiinni ja
minut ainiaaksi erotettaisiin sinusta, kirjoitan sinulle tämän
hyvästelykirjeen.
Oi, ettei sinun silmiesi tarvitsisi ikinä lukea näitä rivejä, vaan minä
työn tehtyäni saisin palata luoksesi ja hävittää ne! Olen hiuksen
tarkkaan punninnut kaikki mahdollisuudet ja keinot, joilla peitän
jälkeni; olenhan jo yli vuoden itsekseni suunnitellut ja valmistanut
tekoani. Olen nyt kirjoittanut hänelle tämmöisen kirjeen: Anton! ...
tai ehkä on parempi, että jäljennän sen aivan semmoisena kuin se oli.
Näin se oli:
"Anton,
Kun saat tämän kirjeen, olen minä jo kaupungissa. Uhkaukseesi,
että jollen sinun kirjelappuihisi vastaa, niin olen jonakin yönä
kuuleva sinun merkkivihellyksesi meidän omasta puistostamme,
vastaan, että olen päättänyt antautua. Sinun tulosi näille
seuduille on mahdottomuus. Etkö ollenkaan pelkää tulla ammutuksi!
Minä tulen itse sinun luoksesi.
Älä hae minua vanhempieni luota, vaan kohdatkaamme siellä, missä
viimeksikin. Jos olet sen paikan unohtanut, niin sanon, että se
oli "kallioilla". Tule sinne kello 9 aikaan _illalla_ samana
päivänä kuin saat tämän kirjeen.
Herran nimessä polta tämä kirje, että rikoksemme jäljet
häviäisivät maan pinnalta, tai tuo se mukanasi ja palauta
minulle.