Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.
1.
Olin isän- ja äidinperintönä saanut haltuuni suuren kotitalon ja elin
siinä nuorena miehenä yksikseni, mukavasti, laiskanpulskeasti,
kymmenien käsien minua kilvan hoitaessa ja vaaliessa, syöttäessä,
juottaessa, vaatettaissa, saunoittaissa, teoin palvellessa, sanoin
hyväillessä.
Erittäinkin vaali minua kuin omaa poikaansa vanha taloudenhoitajatar,
jonka äiti vainajani oli aikoinaan minua varten lapsenhoitajaksi
ottanut. Vanhempieni kuoltua tämä Loviisa jäi emännöitsijäksi taloon,
ja minä antauduin valtoinani hänen hoiviinsa, sallin hänen mielinmäärin
komentaa itseäni, täysikäistä miestä. Niin minun oli mukavinta, ja
tunnustaakseni talouskin tuli loppujen lopuksi siten parhaiten
hoidetuksi.
Meillä oli talonhallinnon eri aloilla myös muitakin itsevaltiaita,
esimerkiksi meijerska kaikissa maitoasioissa. Karjakko navettoineen ja
karjoineen oli hänen välittömän komentonsa alainen, eikä minulla ollut
siellä jumalankiitos mitään sanomista. Nuori vouti oli vanhan voudin
käskyläinen, kun vanhus ei enää töitä tehnyt, mutta sitä lujemmin vaati
kaikkien neuvojensa tarkkaa seuraamista. Minun olisi kai isäntänä
pitänyt olla ainakin pehtorin asemassa häneen nähden, mutta en ollut
edes isännänkään, sillä vanha vouti itse oli sitäkin. Yleensä meillä
oli tämän suvussamme aina pysyneen ikivanhan talon liepeille
kokoontunut polvi polvelta niin paljon tuiki välttämättömiä
pikkueläjiä, ettei oikein ymmärtänyt, mistä niitä talon tuloja
kaikille riitti, mutta jokainen piti asemaansa talon palveluksessa
juuri siksi niin välttämättömänä, että ilman hänen tottumustaan ja
pitkänäköisyyttään ei olisi mitenkään riittänyt kaikille. Vuosisatoja
kestänyt rauha ja rakkaus vallitsi sentään talossamme yhä edelleen.
Lapsettomana tai siis nuorenamiehenä eläminen ei ajan pitkään
kuitenkaan sovi vanhan talon tulevaisuudenpiirustuksiin, vaan siinä
täytyy olla jokaiselle eläjälle selvänä, minkä vuoksi ja ketä varten
sitä oikeastaan työtä tehdään, sillä ymmärtäähän naimaton isäntä toki
itsekin, mitä myllerryksiä voisi sattua talon totutuissa tavoissa ja
järjestyksissä, jos hänen kuoltuaan ei oikeata perijää olisikaan, ja
talo joutuisi vieraiden haltuun. Sentähden yhä yltyvästi minua joka
puolelta kehoitettiin naimisiin, kehoitettiin sanoin, kehoitettiin
yskähdyksin, silmäin räpytyksin, viittailtiin kautta rantain,
paukautettiin suoraan, ja lopulta ahtautuivatkin kaikki toiminnan
mahdollisuudet minulle semmoiseen suppoon, ettei todella päässyt
hievahtamaankaan muuanne kuin vain avioliiton portista sisälle.
Kun väelle kävi selväksi, että minä sinnetänne horjuttuani olin vihdoin
antautunut mitä periaatteeseen tulee, alkoivat — ensin kyllä
nurkantakaiset, mutta sittemmin yhä julkisemmat neuvottelut siitä,
mistäpäin emäntä olisi taloon tuotava. Eivät tahtoneet löytää monen
pitäjänkään takaa sellaista, joka olisi muka minulle kelvannut.
Kuitenkin luulen, että se, joka heidänkin mielestään olisi minulle
kelvannut, ei kelvannut heille itselleen. Pelkäsivät hänen sukunsa
tunnettua vallanhimoisuutta ja häikäilemätöntä uudistamistarmoa.
Mene tiedä, vaikka toisi mukanaan taloon vielä noita uudenaikaisia
työnteho- ja kannattavaisuuslaskelmia! Siinä sitä oltaisiin!
Sillävälin minä matkustin pääkaupunkiin. Selvisin kotoa kuin
muurahaispesästä. Kiihkeä kuiskutusten supina oli minun saattajani.
Vielä viiden kilometrin päähän se tuntui kähisevän korvissani.
Tässä täytyy kertoa, että minä olen pääkaupungissa käynyt kouluni,
yhteiskoulun, jopa tullut ylioppilaaksikin, vaikka jo seuraavana
keväänä painuin kotiin maalle muka nuoreksi isännäksi. Olisi ollut
parempi lähteä kotiin kohta samana keväänä, sillä juuri oleskeluni
pääkaupungissa tuona yhtenä ylioppilasvuotena on tehnyt minusta sen,
mitä olen: talonisännäksi kelpaamattoman, kaupunkiin kaihoojan. Minusta
alkoi näyttää, ettei maalainen elämä olekaan sitä oikeata elämää, jona
olin kotona kasvatettu sitä pitämään, vaan että ainoa oikea elämä oli
kaupunkilaista elämää. Maalaiset kuvat, sen peltotyöt, mullanajot,
ojankaivuut, sen lumikentät, yksitoikkoinen, ikuinen rauha lämpimissä
tilkkumattohuoneissa, seinäkellon äänekäs, hidas naksutus — kaikki se
jo vain ajateltunakin herätti painostavan ikäväntunteen, ja vain
kaupungissa oli minusta viileyttä, tulevaisuutta, valoa, elämäniloa.
Tämä odottamaton, särkevä ristiriita ei suinkaan vähentynyt siitä, että
minä tunsin velvollisuudekseni pysyä maalla ja jätin kaupungin. Ikäväni
kasvoi vuosi vuodelta. Ja minun on tunnustaminen, että kun nyt läksin
kotoa, se ei oikeastaan tarkoittanut muuta kuin kotoa poistumista,
niistä oloista vapautumista, jotka olivat väkisin paneutumassa minun
lopullisiksi kahleikseni. Tuskan hiki nousi otsalleni, kun ajattelin,
että se tai tuo tarmokas talontytär kohta on astuva vallanpitäjänä
talooni ja sitova minut ikipäiväiseksi nollaksi viereensä.
Mieluummin sitten otan vaikka Delian — luokkatoverini yhteiskoulusta,
joka nyt oli antautunut opettajattareksi ja asui pääkaupungissa. Hän
oli ainoa tovereista, joka minua muisti ja kirjoitteli, tiedoittaen
minulle kulissintakaisia asioita kaupungin elämästä. Mutta tämäkin
suunnitelma oli keksitty noin vaan, ehkä enemmän vain emäntäehdokkaita
torjuakseni.
Sanalla sanoen, minä karkasin. Tekemättä mitään tiliä itselleni tai
muille — minä karkasin.
2.
Kaupunkiin tultuani sattui niin, että melkein ensimmäiseksi kaikista
tutuista, joita minulla kaupungissa oli, tapasin sen, jota olisin
vähimmin odottanut. Se oli Martta, hänkin entinen luokkatoverini ja
yhteen aikaan vieruskumppalinikin yhteiskoulussa. Se kävi näin:
Olin katselemassa itselleni jotakin asuntoa ja kuljin kauas Töölön
tietä pitkin, kuitenkin ehkä enemmän vain kävelläkseni kuin asunnon
haussa. Palatessani kaupunkiin, jo Museonkadun kohdalle tullessani,
juohtui mieleeni mennä uudistamaan tuttavuutta Delian kanssa, joka asui
tämän kadun varrella. Samassa hurahti ohitseni auto. Nopeasta vauhdista
huolimatta erotin, että se oli täynnä nuorta väkeä, että sieltä minulle
huiskutettiin ja että joku ikäänkuin rupesi vaatimaan auton
pysäyttämistä. Se todella pysähtyikin, tosin pitkän matkan päähän
lennettyänsä. Ja nyt näin elegantin naisen hyppäävän autosta ja
kiirehtivän minua kohden.
Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä enemmän minun täytyi ihmetellä,
saattoiko todella olla mahdollista, että noin komea, jopa suorastaan
levottomaksi tekevä nainen olisi minun tuttaviani. Hän pysähtyi
parinkymmenen metrin päähän minusta, naurahti iloisen tuttavallisesti
ja kääntyi huiskuttamaan autolle, että saavat jättää hänet ja lähteä
edelleen. Moneen kertaan hän huiskutti, ennenkuin auto todella lähti.
Vasta hänen käännyttyään jälleen minua kohden minä äkkiä tunsin hänet.
— Martta! Sinäkö! — huusin ja riensin puristamaan hänen kättään.
Hänkin riensi nopeasti minua kohden.
Minä jo kuvittelin kuinka kohta otan häntä kädestä ja puristan ja
pudistan, osoittaakseni, että olen häntä muistanut usein enkä lakannut
pitämästä häntä rakkaana toverinani (vaikka hän niin olisi voinut
otaksua). Mutta jo parin metrin päästä näin, että vastaani oli
tulemassa ihan toinen Martta, peräti entisestään muuttunut, täysikypsä
kaupunkilaisnainen. Pää oli hänellä kallellaan, ja jotenkuten
eurooppalaiseen malliin hän sitä minulle tervehdykseksi nytkytti,
hymyilevää herttaisuutta säteillen ja ikäänkuin sanoen: siinäkö
sinäkin, poikaseni; näetkö kuinka minä muistan vähäpätöisiäkin
olentoja, vaikka koko maailma minua mairittelee!
Vasta aikojen kuluttua ymmärsin miten perinpohjin väärä tämä ensi
vaikutelma oli. Mutta minun täytyy kertomuksessani seurata
vaikutelmiani semmoisina kuin ne silloin olivat.
Minä en voinut katsoa häntä silmiin; ne olivat vähän maalatut,
samoinkuin huuletkin ja posket. En voinut katsoa siksi, että hän noin
oli liian kaunis, ja hänen tummien silmäkulmiensa omituinen
rikkoutuminen silmäin sineen, joka jo koulussa oli minua miellyttänyt,
oli maalailun johdosta minulle suorastaan häikäisevä. En ollenkaan
osannut suhtautua häneen niinkuin ihmislapseen, toveriin. Minun piti
kääntää pääni pois, en voinut pitää suutani naurussa, niinkuin tilanne
olisi vaatinut, ja huuleni vinoilivat vasemmalle, minun pystymättä
pitämään niitä kohdallaan.
— Mitä sinä? Älä pelkää, en minä ole muuttunut — hän sanoi,
ihmeellisesti, niinkuin jo koulussakin, edeltäpäin arvaten toisen
ajatukset ja tunteet mitään sanoja tarvitsematta. Tämä veti minut hänen
luoksensa ja minussa välähti, että hän sentäänkin oli entinen Martta.
Kohta osasin naurahtaa, ja vähän aikaa teki mieli ottaa häntä uudestaan
kädestä.
Rupesin kulkemaan siihen suuntaan, mihin hänen autonsa oli mennyt.
— Ei, ei, sanoi Martta pysäyttäen minua käsivarttani painamalla —
olithan menossa kaupunkiin päin, minä tulen sinun kanssasi.
Minun kysyvään katseeseeni hän vastasi: — Ah, antaa niiden mennä ...
olimme matkalla ulkoravintolaan ... jo toista vuorokautta ...
idiotimaista!
Käännyimme.
Taas hän katsahti minuun ja nähtyään yhä kysyvän ilmeeni selitteli
edelleen, nimitellen, keitä oli mukana hurjastelulla.
— Ja keitä vielä? — minä kysyin.
— Tietysti Tauler ... sitähän sinä kysyt ... mutta tiedä, että juuri
hänestä päästäkseni minä keskeytin koko lystin.
— Minut nähtyäsi? — sanoin minä vähän ivallisesti.
— Sinä ilmestyit kuin tilattuna. Ah rakas, oletko sinä vieläkin yhä
noin loukkaantuvainen? Tietysti sinun tähtesi hyppäsin autosta.
Näin hän sanoi, mutta kun katsahdin häneen, näin, että hän oli
punastunut. Sen näin poskiväristäkin huolimatta, sillä ohimotkin olivat
punastuneet.
3.
Tuo Tauler se oli minun inhoni, vaikka en ollut milloinkaan puhunut
hänen kanssaan, enkä edes esitettykään. Hän aina vaistomaisesti käänsi
päänsä pois minusta, niinkuin minäkin hänestä, milloin olimme joskus
sattuneet kohdakkain. Tottapa hän sisässään tiesi olevansa aina
hävittämässä sitä, mitä minä tahdoin suojella.
Hän oli sukupuolisesti perin häikäilemätön ja turmeltunut.
Kasvoiltaan hän oli — voipi sanoa — finninaama, sinipunervaan
vivahtava. Mutta ollakseni hänelle luontaisen vastenmielisyyteni tähden
vääryyttä tekemättä, täytyy tunnustaa, että noissa kasvoissa oli
jotakin miellyttävän miehekästä, erittäin hänen tavassaan käsitellä
rillejään, joita hän alituiseen asetteli, sikarisavun tunkeutuessa
sekoittamaan näitä puuhia.
Häntä ajoi aina yksi ainoa mielenkiinto, jokin naistarkoitus
kerrakseen, jolloin hän ei muista naisista välittänyt, ja hän katsoi
yleensä syrjäisiin ihmisiin ylenkatseellisen huolettomasti, kenestäkään
mitään välittämättä, paitsi siitä naisolennosta, jota hänen intohimonsa
kulloinkin koski.
Kouluaikana monet tytöt olivat hänen pauloissaan. Taulerilla ei tosin
ollut mitään tekemistä meidän koulumme kanssa, mutta tytöt juuri siitä
ylpeilivätkin, että heillä oli ihanteensa ulkopuolella koulun ja
täysi-ikäinen. Ja lisäksi Tauler ei näyttänyt ollenkaan tavalliselta
lyhyttakkiselta koulupojalta, vaan jo siihen aikaan poltteli julkisesti
ja kantoi rillejä, sanalla sanoen oli täysi herra, jonka luomet
rauhallisesti lepäsivät puolella silmää. Ja tytöt kuuluivat sanoneen,
ettei heistä vielä yksikään ollut kestänyt koetusta vastaantullessa
katsoa Tauleria loppuun asti silmiin, vaan väkisin täytyi painaa katse
alas ennen häntä, kun hän tuskin tuntuvasti hymyillen katseli
ohikulkiessaan heitä takaisin. Muistan minä itsekin, kun kulkiessani
Taulerin takana tulin heidän suljettua riviänsä vastaan, kuinka
punehtuneina ja luonnottoman eloisina he suoriutuivat tämmöisestä
kokeestaan, kaikki katsoen maahan ja kauniisti antaen hänelle tietä.
Yhteen aikaan — olimme silloin jo kahdeksannella luokalla —
kuvittelin olevamme keskinäisissä lemmentunteissa Martan kanssa. En voi
syyttää itseäni turhasta herkkäuskoisuudesta, vaan Martta itse joko
kuvitteli taikka ainakin teki kaikkensa, jotta ystävyytemme
vahvistuisi. Me saatoimme aina toisiamme kotiin, puhelimme paljon
kumpaisenkin kotioloista, haaveilimme mimmoiseksi haluaisimme
tulevaisuutemme, ja tiedän varmaan, että Martta ymmärsi minun
tunteissani olevan jotakin enempää kuin vain sisarrakkautta. Hän
ikäänkuin iloitsi kaikista todistuksista, että näin oli, vaikka
kainoudesta vetäytyikin minun kosketuksistani. Suuri arvoitus hän oli
minulle.
Kerran me kävelimme yhdessä pitkin jotenkin yksinäistä tietä ja olimme
antautuneet nuorille ihmisille perin harvinaiseen keskusteluaineeseen.
Martan isä oli hänelle kertonut suuresta valtamerilaivasta,
Titanicista, joka oli törmännyt vedenalaiseen jäävuoreen ja hukkunut
tuhansine matkustajineen. Martta oli tuonut tämän esimerkin esille
osoittaakseen mahdottomaksi, mitä minä olin sanonut, että nimittäin
kuolema tulee sinä hetkenä, jona ihmisen täytyy kuolla. Hän ensiksikään
ei voinut ymmärtää mitä merkitsee, että ihmisen "täytyy" kuolla. Minä
sanoin: se merkitsee, että joku meidän yläpuolellamme määrää, elämmekö
vai kuolemme. Silloin hän mainitsi Titanicista, sanoen mahdottomaksi,
että kaikille noille tuhansille olisi ollut määrätty sama kuolinhetki.
Se oli pelkkä sattuma, hän sanoi.
Minä muistan alkaneeni tähän pitkällisesti selittää erästä teoriaa,
jonka mukaan joukkokuolemakin voidaan johtaa ylimmästä tahdosta
johtuvaksi.
Mutta kun kauan ja mielestäni hyvin viisaasti puhuttuani rupesin
tarkkailemaan, minkä vaikutuksen minun suuri viisauteni oli tehnyt
vieressäni kulkijaan, huomasin, että hän oli kokonaan lakannut minua
kuuntelemasta. Olisin suuresti loukkaantunut, sillä filosofiset
kysymykset olivat keppihevoseni. Mutta en ehtinyt loukkaantua sen
hämmästyttävän näyn vuoksi, joka oli edessäni.
Martta ei ollut Martta, vaan oli ihan toiseksi muuttunut. Hän kulki
ojentuneena, hän ikäänkuin yhä suoristihe joistakin vaatteiden
vyötäis-puristuksista, koettaen päästä koko pituuteensa. Hänen
askeleensa olivat sirot ja jännittyneet, koko hänen vartalonsa oli yhtä
jännitystä. Hänen poskilleen oli kohonnut sykkivän veren kellervä puna.
Hänen kulmakarvansa olivat kohonneet ja hänen huulensa jäykistyneet
vähän teeskenneltyyn, mutta sitä hurmaavampaan hymyyn.
Koetin hänelle jotakin puhua, mutta hän ei huomannut minua, minä olin
muuttunut hänelle kuin olemattomaksi. Hän eli tällä hetkellä
voimakkaasti jossakin muussa, mutta ei minussa. Hän ikäänkuin odotti
jotakin suurta tapahtuvan, joka nyt — nyt oli tulossa hänen ylitsensä.
Silloin näin Taulerin tulevan kaukaa meitä vastaan.
Minussa kuohahti: sinäkin Martta!
Kohdalle tultua Tauler ei pysähtynyt, tietenkin minun tähteni. He vain
tervehtivät toisiansa melkein kylmän kohteliaasti. Mutta minä tunsin
että tuossa tervehdyksessä oli kaikki, että voimakkaat sähkövirrat
vetivät noita kahta vastustamattomasti toistensa luo, ja minä siis olin
vain se fyysillinen vastus, joka esti luonnonvoimien toteutumista.
Olisin toivonut vajoovani maan alle. En aikonut enää milloinkaan uskoa,
että Martan ja minun välilläni olisi vallinnut minkäännäköisiä
lemmentunteita.
— Mikä sinuun nyt tuli? — kysyi Martta minun murjottamiseeni,
Taulerin mentyä, aivan kuin häneen itseensä ei olisi yhtään mitään
tullut!
Mutta tapansa mukaan hän ei odottanut, kunnes olisin jotakin
valehdellut, vaan rupesi itse selittämään ja asettamaan paikoilleen
kaiken sen, minkä oli kaatanut. Ikäänkuin minä olisin tunnustanut
olevani mustasukkainen, hän sanoi:
— On ihan tarpeetonta, että sinä olet mustasukkainen. Minä en voi
sietää tuota miestä. Inhoon häntä koko sielustani.
Me kuljimme kymmenkunnan metriä. Kun en minä puhunut mitään, sanoi hän
taas:
— Siinäpä on mies, jonka olisi pitänyt olla ihan yksin Titanicissa.
Mutta eipä ollut lähimaillakaan. Ah, kuinka olisin nauttinut, jos hänen
nimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa!
Salaten pulppuavaa ilontunnetta ja suurta haluani tuossa tuokiossa
puristaa Martta rintaani vastaan minä sanoin muka huolestuneen
surullisesti:
— En ymmärrä, mitä syytä sinun on noin vihata Tauleria.
— Lassi, Lassi, sinä itse vihaat häntä kuin myrkkyä — vastasi Martta
itsekseen hymyillen.
— Koetan olla vihaamatta — sanoin yhä entisessä opettajasävyssä ja
rintani tutistessa ilosta.
Martta sanoi tähän hiljaa, melkein kokonaan omissa ajatuksissaan:
— Ole onnellinen, etten minä koeta (nimittäin olla vihaamatta).
Tuota en minä ymmärtänyt moneen vuoteen. Mutta jo seuraavana syksynä,
kun olin tullut maalta jatkaaksemme koulunkäyntiä viimeisellä luokalla,
sain kuulla asioita, jotka osoittivat, että Martan puheet Taulerin
vihaamisesta olivat olleet pelkkää lorua.
Martta ei tullut enää viimeiselle luokalle. Hänet oli otettu pois
koulusta. Martan vanhemmat olivat matkustaneet hänen kanssaan Parisiin.
Pojat olivat ensin alussa aivan ymmällä. Ei kukaan heistä voinut
ymmärtää, miksi tämä oli tapahtunut. Kaikki ikävöitsivät Marttaa,
luokan sielua, elämän virittäjää.
Mutta tytöt tiesivät jotakin. He kuiskuttelivat, ajoivat poikia pois
keskusteluistaan, ja olivat hyvin tärkeän näköisiä.
Yksi tytöistä, juuri samainen Delia, oli viettänyt sen kesän Martan
seurana tämän vanhempien luona, kaupungin lähellä olevassa huvilassa
merenlahden rannalla. Tämä tyttö ilmeisesti tiesi kaiken, ja muut
tiesivät vain sen verran kuin tältä vahingossa pirahteli ilmi. Mitä
enemmän muutkin saivat tietää, sitä lujemmin he päättivät, että Martan
tähden asia oli säilytettävä ehdottomana salaisuutena. He vannoskelivat
keskenään pyhiä lupauksia olla mitään koskaan ilmaisematta ja
perustivat tätä varten erikoisen liiton. Liiton jäsenellä oli oikeus
tietää kaikki, mutta velvollisuutena täydellinen vaiteliaisuus.
Pojat kyllästyivät urkintaan ja alkoivat väliaikoina lyödä palloa.
Kun tyttöjen liittokunnalta rupesi näin toimiala loppumaan, huomasivat
he minut, joka en ottanut osaa palloiluun, vaan Marttaa ajatellen ja
ikävöiden istuskelin väliajat nurkissa. Tietäen, että minä olin ollut
Marttaan rakastunut, he pitivät suorastaan julmuutena, että minut
jätettiin asiasta epätietoisuuteen. Ja niinpä he antoivat Delialle
luvan kertoa minulle asian kaikkine erikoisuuksineen. Samalla he
vannoivat uuden valan olla ilmaisematta salaisuutta yhdellekään muulle
pojalle. Ja taisivatpa valansa pitääkin.
Delia tuli minun luokseni. Menimme Seurasaaren tietä ja siellä istuimme
tienohessa olevaan hylättyyn virvokekojuun. Ja syyssateen rapistessa
kattoon hän kertoi minulle kaiken.
Hän oli mainio kertoja, ja olisin onnellinen, jos voisin saada
paperille edes osan hänen sanojensa sykkivästä elämästä.
Heidän makuuhuoneensa oli ollut huvilan yläkerrassa. Alhaalla nukkuivat
Martan vanhemmat huoneessa, jonka ovi johti suureen eteiseen ja oli
juuri siinä kohden, missä yläkerran rappuset alkavat. Ukko tahtoi
jostakin syystä pitää huoneensa ovea yöllä raollaan; ehkä hän yölläkin
tahtoi olla tietoinen kaikista mahdollisista liikahduksista talossaan,
jossa ei päivällä saanut tapahtua mitään hänen tahtomattaan ja
tietämättään. Ainakaan ei voinut vanhempien heräämättä edes
ajatellakaan yläkerrasta alakertaan laskeutumista, sillä vanhan huvilan
rappuset narisivat pahasti ... ja erittäin silloin, kun ei pitänyt.
Monta kertaa, kun kuu paistoi puutarhaan, tempasi tyttöjä vastustamaton
halu hiipiä ulos, haaveilla lehmusten alla tai mennä laiturille,
irroittaa vene ja soudella keinuskellen tyynen meren maininkiaalloilla.
Martta rakasti enimmän tiellä kävelyä, kun kuutamo kirkasti paikan,
jossa oltiin, mutta tie vei salaperäiseen pimeyteen. Hän sanoi: aina
näyttää, että nyt — nyt sieltä tulee joku, joka salaa etsii meitä, ja
sydäntä riipaisee pelko ja hurma...
He olivat koettaneet laskeutua rappusia. Martta käski toverinsa mennä
kokeeksi edellä, sillä tämä oli pienempi ja siis keveämpi. Hän lupasi
itse tulla vatsallaan kaidetta myöten liukumalla, kunhan toinen oli
ensin onnellisesti alhaalla.
Äärimmäistä varovaisuutta noudattaen Delia pääsi kolmannelle
astuimelle. Silloin narahti, ja sydän kurkussa he odottivat, oliko ukko
herännyt. Pitkän ajan kuluttua hän taas aleni jonkin askeleen, joten
hän jo lähestyi rappusten puoliväliä. Mutta yksi astuinlauta narahti
nyt niin terävästi, niin pitkään ja moninkertaisesti, että alahuoneesta
alkoi heti kuulua vuoteen rytinää, ja tyttö töytäsi suinpäin takaisin
ylös, pitäen jyskettä, joka olisi voinut koko talon herättää. Hän ei
ajatellut enää muuta kuin pelastumista ukon kynsistä, sillä tämä oli
paitasillaan pulpahtanut huoneestaan ja huusi kähisten:
— Mitä tämä on? Kuka on rappusilla? Onko se Delia?
Ketään ei ollut enää rappusilla, mutta Martta vain vastasi ylhäältä
pimeästä:
— Ah, pappa, minä tulin juuri keittiöstä. Delia nukkuu.
— Mitä sinä keittiössä? tiukkasi ukko.
— Huomenna, huomenna, pappa, mene nyt vain nukkumaan.
Mutta ukko oli äärimmilleen hermostunut ja kähisi alhaalta:
— Vastaa minulle, mitä sinä keit-ti-ös-säh!
— No vat-sa ki-pe-ä-ä-h! — matki Martta ja painoi oven kiinni.
Tyttöjen oli siis aivan mahdotonta päästä yöllisille retkille
tavallisia ihmisteitä.
Mutta heidän ikkunansa alla oli ruokahuoneen asfalttikatto ja sen
vieressä kasvoi vaahtera...
Eräänä yönä Martta houkutteli Delian mukaansa katolle. He kiipesivät
ikkunasta. Olivat sukkasillaan ja valkoisissaan. Martta meni ihan
räystään reunalle ja sieltä mitään sanomatta kutsuvasti koukistellen
sormeaan käski tulemaan luokseen. Delia oli mennyt niin pitkälle kuin
oli suinkin uskaltanut ja niin, että juuri saattoi nähdä alas. Martta
osoitti sormellaan hänelle vaahteranoksaa, ja samassa — hupsis! — oli
itse jo oksalla. Oli ilmeistä, ettei Martta ensi kertaa sillä oksalla
kieppunut.
— Tule! — hän kuiskasi — kiivetään alas, minä autan, ota
kädestäni...
Mutta Delia ei uskaltanut tulla edes räystäälle asti.
— Ei, ei, ei, hän huusi ja peräytyi takaisin ikkunalle.
He olivat sitten nukkuneet rauhassa sisällä. Ennen nukkumista Martta
oli sanonut:
— Kunpa olisin semmoinen pelkuri kuin sinä, Delia, mutta minä en
pelkää mitään, en isäukkoa, en puissa kiipeemistä, enkä pahankaan
tekemistä. Se on kamalaa. Voi olla, että minä joskus hyppään laiturilta
mereen, tai ammun jonkun ihmisen tai muuta sellaista. Kamalaa! Kamalaa!
Siihen hän nukkui.
Kerran Delia oli keskiyöllä herännyt, tuntien ulkoilman viileyttä. Se
oli muutamia viikkoja edellisen tapauksen jälkeen.
Oli pilkkosen pimeä. Hieno kuuvalon juova vain näkyi uutimen ja
ikkunapielen välisestä raosta. Oliko ikkuna päässyt säpeistään?
Delia kapasi kädellään Martan vuodetta.
Ei mitään Marttaa vuoteessa.
Delia nousi lattialle, meni ikkunalle.
Ikkuna oli säpitetty auki, mutta uudin oli työnnetty aukon eteen. Delia
siirsi uutimen syrjään.
Ah, kuinka ihana kuutamo! Vaahtera valaistuine lehvineen oli tullut
ihan lähelle ikkunaa, varjoiset lehvät kummittelivat kaukaa syvästä
hämärästä. Vaahteran ohi näkyi tarkimmilleen runkoineen valaistu koivu,
ja sen takana pimeä koivu, jonka luona tähdet tuikkivat. Mutta Marttaa
ei näkynyt missään.
Ojentaen yläruumiinsa ulos ikkunasta Delia huusi — tai oikeastaan
kuiskasi niin kovaa kuin mahdollista, ettei alhaalla herätty:
— Martta! — Martta!
Odotti tuokion, hengitystä pidättäen, hiljaisuutta syventääkseen. Taas
huusi:
— Martta!
Ja taas odotteli edes jotakin risahdusta kuullakseen.
Ei kuulunut kuin putoovan omenan ruohikkoon kopsahdus.
Delia ajatteli ihmetellen:
"Kylläpä se Martta todella on rohkea: menee yksin kävelemään kuutamon
pimeihin varjoihin, missä kaksinkin ollen peloittaa niin, että sydän on
haljeta!"
Delia heittäytyi vuoteelle odottamaan. — "Kyllä hän kohta palaa
kävelyltään."
Mutta Martta ei palannut kohta. Tunnin ajan oli Delia jo heittelehtinyt
kyljeltä kyljelle vuoteellaan, eikä Martta vieläkään palannut. — Delia
alkoi käydä levottomaksi.
Olisikohan Martta voinut joutua rosvojen kynsiin? Tämä oli kauhea
ajatus, mutta niin epätodenmukainen, että Delia itsekin naurahti. Hän
käänsi taas tyynyn ja työntäytyi sen ihanaan viileyteen, nukkuakseen,
niin varma hän oli vielä, että Martta kohta tulee. Ja taisi hän vähän
aikaa uinaillakin. Siitä herättyään hän näki, että aamu oli jo
valkenemassa. Marttaa ei ollut vuoteessa.
Silloin Delian päähän töytäsivät äkkiä kaikki veret ja hän kavahti
istualleen.
"Mitä se Martta olikaan maata pannessa puhunut? Että hän voisi joskus
vaikka hypätä laiturilta mereen! Herra Jumala hyvästi varjelkoon! Hän
on ehkä irroittanut veneen, astunut sen laidalle, luiskahtanut,
pudonnut veteen, joutunut veneen alle, siinä oli naula, hame tarttui
naulaan, Martta ei saa itseänsä irti, tukehtuu ... ja nyt kelluu hänen
ruumiinsa vedessä eikä kukaan tule häntä nostamaan!"
Delia pukeutui kiireesti. Kunhan sai hätimiten jotakin yllensä.
Kiireissään hän tempasi uutimen ikkunan edestä semmoisella voimalla,
että uudinpuu tuli kolisten alas. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä sinne
takaisin sovitella. Hän hyppäsi ikkunasta katolle ja eteni nopeasti
räystään äärimmäiselle reunalle. Sydän paukkui.
Jalat notkistuivat kolme kertaa hyppäysasentoon, mutta hyppäämisestä ei
vain tullut mitään.
"Olenko minä niin kurja, etten uskalla, vaikka Martta on vedessä!"
Hän notkisteli polviansa toiset kolme kertaa. Ei tullut mitään.
Epätoivoissaan hän purskahti hermostuneeseen itkuun, takoen käsin
päähänsä. Mutta yht'äkkiä hän tiesi, mitä on tehtävä.
Hän riensi takaisin huoneeseen, paiskasi oven auki ja viskautui
juoksemaan alas rappusia.
Eivätpäs nyt heränneet, vaan hän sai tulla kolisten alas asti, lyödä
nyrkillään heidän huoneensa ovelle ja päästää haikeita hätähuutoja
Martan katoamisen johdosta, ennenkuin asessori kuului heräävän.
Asessori tuntui rupeavan nopeasti pukeutumaan. Hän teki oven takaa vain
lyhyitä, asiallisia kysymyksiä, niinkuin tehnee palomestari suuren
tulipalon syttyessä, kun ei ole aikaa laverteluihin. Tämä oli kovin
tavatonta, sillä ukko tavallisesti kähisi vain kaikista pikku asioista,
suuria huomaamatta.
Hänen tultuaan huoneestaan esille kuului sieltä asessorskan ääni
sanovan, että kysyisi ennenkaikkea, mistä kautta Martta oli lähtenyt.
— Oven kautta tietenkin — vastasi Delia suoraan rouvalle.
Ja taas rouvan ääni:
— Mene, Rickard, katsomaan, mitä ovea on avattu.
Asessori tutki ovet. Kaikki olivat sisältäpäin lukossa.
— Delia — kysyi asessori hiljaa — ikkunastako?
— Ikkunasta — sanoi Delia ja rupesi nyyhkyttämään.
Asessorin hartiat laskeutuivat siitä tarmokkaan kohotetusta asennosta,
jossa hän oli ilmestynyt eteiseen. Pää painui.
Samassa jo asessorskakin tuli makuuhuoneesta.
— Ikkunasta! — sanoi asessori masentuneena hänelle.
— Siinä nyt näet, enkö ole sanonut, mihin liika ankaruutesi on
johtanut. Ikkunasta! Meidän lapsemme — ikkunasta!
Vähän ajan perästä olivat kaikki palvelijat herätetyt ja lähetetyt
etsiskelyyn teille ja puiston metsikköihin. Asessori itse ja asessorska
kiiruhtivat Delian jäljessä laiturille. Delia ennätti jo takaisin ja
tuli heitä vastaan, painaen kädellä sydäntänsä.
— Venettä ei ole rannassa ... sai hän vaivoin sanotuksi ja vaipui
käytäväpenkille.
Kaikki menivät rannalle. Siinä oltiin ensin ihan hiljaa, asessori
hermostui, kielsi supattamasta, ei saanut edes jalkaansa siirtää,
kuunneltiin, kuuluisiko airojen loisketta.
Ei mitään kuulunut. Kaislikko vain kahisi ja pari kertaa kumartui
sarastavan aamun tuulessa.
Oi, miksi kaikki, mikä äsken vielä oli niin rakasta, kaislikon
nuokkuminen, niemet ja ulapat, pikku laineiden lipinä ja
loksahteleminen laiturin alla, nyt oli synkkää, vihollismielistä
ihmisille ilkkumista! Surua, surua, hautaa, lohduttomuutta.
— Marttaa-aa! — huusi äkkiä asessori, mutta vanhuksen ääni katkesi
kesken liikutuksen korahdukseen.
— Ei, ei, enhän minä voi — sanoi hän kuivaten silmiänsä. — Meidän
täytyy huutaa jokaisen yht'aikaa.
Hän asetti naiset rinnakkain ulapallepäin kääntyneinä ja kävi itse
riviin heidän viereensä. Ojentaen kätensä kuin tahdinlyöntiin hän
sanoi:
— Nyt, kun lasken kolmeen, silloin huutakaa. Yks ... kaks ... kolme...
— Marttaa! — huusivat kaikki kolme yht'aikaa. Kuuntelivat kauan.
Asessori ojensi taas kätensä.
— Vielä: yks, kaks, kolme...
— Marttaa!
Aa-aa ... vastailivat kalliosaaret, ja virit kävivät jo aamunsinisinä
ulapalla. Kaikki valkeni. Sekin oli vain hautaa ja kuolemaa.
Delia näki ensi kertaa, kuinka vanhukset surevat lapsiaan.
Kauan rannalla huudeltua ja oltua, kun oli jo luovuttu kaikesta
toivosta, eivätkä palvelijat metsästäkään eikä teiltä olleet Marttaa
löytäneet, alkoivat vanhukset hoiperrella rannasta takaisin huvilaan
päin.
Asessori voivotteli ääneensä. Hän ei olisi millään tahtonut rannasta
lähteä, ja kun läksi, istui kymmenen askeleen päässä penkille jotakin
vielä odottamaan. Mitä kauemmas he saivat hänet rannalta, sitä
surkeammaksi hänen tilansa kävi. Viimeiselle penkille hän heittäysi
kuin ainiaaksi siihen jäädäkseen. Istuessaan hän ääneensä valittaen
nuokutteli ruumistaan ja rupesi vihdoin joka nuokahduksella kolhasemaan
päätänsä vieressä kasvavan lehmuksen runkoon, pään ruhjomisella
ikäänkuin tuskansa tappaakseen.
Nyt ryhtyi asessorska vihdoin toimintaan. Hän oli Deliasta koko ajan
tuntunut jonkin verran leväperäiseltä, jo viivytellessään huoneesta
esille tulemista, ja myös äsken, kun Delia oli ehdottanut, että
soitettaisiin poliisiasemalle. Ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin
tapausta omasta elämästään ja tietänyt, millaiset kaikki naiset ovat.
Mutta nyt, kun hän näki Rickardin lyövän vanhaa pää-raukkaansa kaikkine
tuttuine ryppyineen vasten puuta, vyöttäysi hän toimintaan.
— Delia, hoida sinä häntä niinkauan. Minä menen soittamaan. Tätä en
minä voi nähdä. Ja tulkoon sille tytölle mitä tahansa, jos hän on
elossa ... kyllä minä sille näytän ... tappaa isänsä hävytön...
Enempää ei voinut kuulla, sillä hän oli jo kaukana menossa.
Delia jäi tyynnyttämään asessoria. Sen hän oli tehnyt niin, että itse
rupesi itkemään ja ääneensä valittamaan, jolloin asessori kävi
lohduttamaan ja unohti oman surunsa, kehoittaen miehuullisesti
kestämään kohtalon koettelemukset.
Kauan ei heidän siinä tarvinnut toisiansa lohduttaa, sillä jo puolen
tunnin kuluttua alkoi kuulua poliisilaitoksen moottoriveneen sätkätys,
ja kaksi konstaapelia ajoi polkupyörällä pitkin metsäteitä ristiin
rastiin.
— Martta löydettiin saaresta — sanoi Delia, lopettaen kertomuksensa.
— Sinun olisi pitänyt nähdä vanhempien, erittäinkin asessorin iloa,
kun hän sai poliiseilta tietää tyttärensä olevan elossa ja voivan
hyvin! Vanhemmille on aina pääasia, että vain elää ja hengittää. Ukko
itki ilosta ja näytti onnelliselta kuin lapsi.
— No onko siinä mitään ihmeellistä, minä kysyin.
Delia sanoi:
— Arvaapa, kenen kanssa Martta oli soudellut saareen? Sen insinööri
Taulerin kanssa!
Minun nousi kuuma veri päähän, enkä minä voinut hetken aikaan tajuta
mitään. Sitten aloin tuntea ankarasti hiestyväni, en ainoastaan
otsassa, vaan koko ruumiissa.
Delia raaputteli virvokekupin kulunutta tarjoilulautaa ja sanoi kauan
vaiti oltuaan, kyynelten tippuessa hänen silmistään:
— Olisi ollut melkein helpompi ajatella Marttaa makaavana selällään
meren pohjassa, kuin että tämä skandaali on tapahtunut ja hän elää.
Minussa alkoi kiertää Martan lauseet: ... "en voi sietää tuota miestä"
... "inhoon koko sielustani" ... "pitänyt olla ainoa Titanicissa" ...
"nauttinut, jos hänen nimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa".
Valhettako? Ilveilyä? Rakkauteni julmaa ivaamista?
4.
Kun siis tapasin Martan kaukana Töölön tiellä ja hän vakuutti
hypänneensä autosta muka minun tähteni ja päästäksensä Taulerista,
tympäsi hänen puheensa minua nytkin, vuosien kuluttua.
En ollut Tauleria muistanutkaan, vaan olin vilpittömästi ilostunut
tavatessani Martan jälleen lähes kuusi vuotta viime näkemisen jälkeen.
Nyt muistui mieleeni Delian kertomus ja harmitti erittäinkin se, että
Martta yhä luuli voivansa jatkaa vanhaa leikkiänsä ja vakuuttaa
halveksivansa tuota miestä — muka minua siten hyvitellen.
Kuljimme siis kaupunkiin päin, minun käsittämättä, miksi Martta oli
seuraani hakenut ja omansa jättänyt. Ajattelin, kuinkahan paljon rahaa
minulla saattoi olla taskussa siltä varalta, että Martta ehdottaisi
jonnekin menemistä. Ja tuon tuostakin huomasin vaikenemisemme ajan niin
pitkäksi, että oli keksittävä hätäkeskustelua.
Rupesin vihdoin kyselemään, miten häntä Pariisi oli miellyttänyt.
Martta kertoi auliisti ja vastasi nöyrästi kaikkiin kysymyksiini. Hän
kohteli minua jonkinlaisella oudolla kunnioituksella, josta en ollut
varmasti selvillä, olisiko silläkin tarkoitus ollut vain ivata minua.
Vihdoin, kun ymmärtämättä mitä olisin vielä Parisista kysynyt taas
vaikenin, hän kysyi minulta, arasti kuin koulutyttö, mitä minä pidin
maalla elämisestä.
"Annas kun minäkin valehtelen" — ajattelin.
Aloin kovasti moittia kaupunkilaiselämää. En sanonut voivani ymmärtää,
kuinka elämisen maku voi ihmisessä niin peräti turmeltua, että tyytyy
kuolleisiin kivikatuihin, nukke-ihmisiin ja maalattuihin naamoihin
(minun ääneni vavahti ilkeydestä), kun on olemassa vapaa, suuri luonto.
Ihmisistä on katoamassa kaikki henkinen ylimyksellisyys, porvariutta,
porvariutta vain joka paikassa...
Katsahdin Marttaan nähdäkseni, kuinka kipeästi tarkoitusperäiset sanani
olivat häntä loukanneet, sillä hänen kasvojensa ilmeissä näkyi aina
kaikki, mitä hän tunsi.
Mutta hämmästykseni oli suuri. Hän oli tullut tuttavallisen lähelle
minua ja katseli suoraan silmiini sellaisella vilpittömällä
lapsenilolla, että minä kohta häpesin kieräilemistäni hänen edessään.
Hän sanoi:
— Todellako sinä, todellako sinä? Kas sitä Deliaa, hän kertoi minulle
ihan päinvastoin, että sinä olet kovasti ikävystynyt maallaoloon. Johan
minä ajattelinkin... Lassi rakas, älä ole minulle suutuksissasi, minä
en todellakaan ole ollenkaan muuttunut entisestä, ja kaikki tuo
Pariisista ja tämä kasvojen maali ... ah, jos sinä vain uskoisit!
Hänen äänessään, hänen lähestymisessään oli jotakin sisaren tosi
rakkautta, jota oli mahdoton epäillä ja mahdotonta myöskin kohdella
muuten kuin toden puhumisella.
— Martta — minä sanoin hänelle — äsken en puhunut totta, kun kysyit,
mitä pidän maalla olostani. En ollenkaan pidä, ja aion muuttaa
kaupunkiin — sitä varten olen tullutkin.
— Vai niin — sanoi hän aivan kuin olisi jossakin asiassa syvästi
pettynyt — vain niin, että Delia sittenkin oli oikeassa... Saanko siis
sovittaa äskeiset sanasi porvarillisuudesta omaan itseesi?
— Mutta rakas Martta, ethän ole milloinkaan elänyt maalla, et tiedä,
mitä se on.
— En. Mutta olen lukenut kuvauksia ja kuullut kerrottavan, ja minusta
sen pitäisi olla kylläkin hauskaa... Vuoria ... saa käydä metsässä,
missä vain tahtoo... Mutta olkoon... Olkoon siis niin.
Martan mielipaha näytti yhtä vilpittömältä kuin hänen äskeinen
ilostumisensakin. Hän hidastutti askeliaan, ja kaikki kävelemisen halu
tuntui laimenevan. Hän jopa pysähtyi ja kääntyi katsomaan äskeisen
auton suuntaan, ikäänkuin olisi katunut sen jättäneensä.
Mutta näin en minä toki voinut päästää sitä olentoa menemään, johon
olin ollut niin kiintynyt vain muutamia vuosia sitten ja joka nyt oli
edessäni häikäisevän kauniina maailmannaisena.
Tahdoin ainakin puhdistautua siitä kevytmielisestä ristiriitaisuudesta,
jossa olin itseni hänelle esittänyt. Rupesin totuudenmukaisesti
selittelemään, miksi maalaisolot eivät minua miellyttäneet, puhuin
siitä henkisestä pysähtymisestä, jonka olin itsessäni huomannut,
haluttomuudesta toimintaan, jopa laiskuudestani.
Hän kuunteli minua aivan välinpitämättömänä, sillä aikaa kuin
kaupunkilaisnaisen tyyli, eleet, osanottoa teeskentelevät hymähdykset
pääsivät jälleen valloilleen äskeisen sisar-antaumuksen sijaan.
Minä jo pelkäsin hänen menevän minulta kokonaan hukkaan ja koetin
tavoitella puheissani milloin iloista leikkisyyttä milloin
äärimmäisintä todenmukaisuutta, jonka tiesin Marttaa ennen aina
miellyttäneen minussa. Myöskin tiesin hänen pitävän avomielisyydestä,
enkä siis ollut myöhäinen siinäkään suhteessa.
Aloin leikkipuheilla höystäen kuvailla hänelle maalaisia
naimiskauppojani. Kerroin miten akat suunnittelevat tulevaisuuttani,
kuinka tarkkaan he tutkivat jokaisen talontyttären mahdollisuuksia, ja
kuinka lähellä minä kerran olin langeta viekkaasti viritettyyn ansaan,
jolloin kohtaloni olisi ollut ratkaistu ja talooni olisi vaeltanut
rikas, lihava leski.
Martta jo naurahteli ja jää alkoi jälleen sulaa.
Nyt minä siirryin taas asian totiselle puolelle.
— Pane käsi sydämelle, Martta, ja sano, luuletko, että minä tämän
lesken miehenä milloinkaan voisin sopeutua oloihin ja ikuisiksi
hautautua maalle?
Ja nyt seurasi minun elämäni suurin yllätys. Kuin viaton lapsi lähestyi
Martta taas minua ja sanoi vilpittömimmällä lapsen sävyllä:
— No, mutta ottaisit sitten minut sinne maalle luoksesi!
Minä käännyin kokonaan häneen päin ja pysähdyin. Varmaankin oli suuni
auki tai ilmaisivat kasvoni muuten suurta ällistystä, sillä Martta
katsoi tarpeelliseksi ryhtyä selityksiin.
— Olihan aika — sanoi hän seisten edessäni — jolloin sinä ...
jolloin me pidimme toisistamme, ja äskenkin, kun tapasimme, näin
selvästi, että tunteesi ovat ennallaan. Ovathan, rakas Lassi?
— Siitä ajasta on kuitenkin ehtinyt sulaa monen talven lumet — sanoin
minä, tuntien, etten oikeastaan sanonut mitään.
— Olisinko siis erehtynyt. Ovatko tunteesi todella muuttuneet?
Nyt minä aloin vähän kiihoittua ja todella ryhdyin keskusteluun,
melkeinpä liiankin tarmokkaasti. Minä sanoin:
— Minun mielestäni tässä olisi etupäässä päästävä selville sinun
tunteistasi.
Martta katsahti pelokkaasti minuun ja kohta painoi silmänsä maahan.
— Vakuutan, että ne eivät ole muuttuneet — hän sanoi yhä katsoen
alas.
Aivan kuin asianajaja, joka hakee solmiakseen uhrinsa tämän omiin
sanoihin, minä, heitellen kädessäni avainta ikäänkuin sen painoa
punnitakseni, sanoin hyvin uskovani, etteivät hänen tunteensa
todellakaan olleet missään suhteessa muuttuneet entisestä. Mutta — ja
minä venyttelin ja viivyttelin tahallani — pitäisi ensin tietää
mimmoiset sinun "entiset" tunteesi olivat.
Martta katsoi nyt ylös, ja kyynel särmöitti hänen silmänsä loisteen.
— Lassi, sinä tiedät hyvin, että minä koulunpenkiltä asti olen pitänyt
sinusta enemmän kuin kenestäkään. Tarvitsiko minun sitä sanoa!
Minun huuleni vavahtelivat, ja luultavasti olin aivan kalpea, kun
vastasin:
— "Enemmän kuin kenestäkään" paitsi siitä, jonka kanssa seurustelit ja
soutelit...
— Ketä tarkoitat?
— Sitä, jonka kanssa yhä vieläkin näyt voivan "toista vuorokautta"
remuta.
Tämän minä sanoin vaivoin hillityssä kiihtymyksessä ja voimatta katsoa
häneen. Kun sitten katsahdin sanojeni tekemään vaikutukseen, näin
Martan kasvoissa katkeran toivottomuuden värähtelyn.
— Vai niin, vai niin — sanoi hän pitkään. — Vai on Delia jo
sinullekin kertonut...
— On.
Martan kasvot saivat vieläkin masentuneemman sävyn.
Hän sanoi kolean hitaasti:
— Siinä tapauksessa voit saada lisäksi tietää, mitä Delia ei tiedä.
Sinä samana yönä Tauler otti minut...
Minä seisoin vähän aikaa kuin halvauksen lyömänä. Pääni tyhjeni, ja
minä olin kaatua.
— Väkisinkö? — kysyin vasta pitkän ajan perästä, kun jälleen osasin
puhua.
— Ah, Lassi — sanoi Martta kysymystäni poistyöntävällä
kädenliikkeellä — ilman fyysillistä väkivaltaa voi ottaa toisen
vastoin hänen tahtoansa, ja paljon täydellisemmin kuin "väkisin". Sen
yön jälkeen en ole ikinä päässyt hänen kynsistänsä.
Tätä sanoessaan Martta kääntyi ja rupesi hitaasti kulkemaan kaupungille
päin, jättäen minut seisomaan.
Kuljettuaan parikymmentä metriä minusta oli hän jo taas se Martta, joka
äsken pää pystyssä oli rientänyt minua tervehtimään.
Omituista, että häntä katsellessani — ja näin perin järkyttävällä
hetkellä — en voinut olla ajattelematta: "Kas kuinka minulla
vähäpätöisellä voi sentään olla komeita naistuttavuuksia! Ei kukaan voi
aavistaa, kuinka syvältä olen kouraissut tuon komean olennon elämään."
Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että tämä matala ajatus vain hetkeksi
vilahti minussa.
Minä rupesin nopeasti kulkemaan hänen jäljessään, saavuttaakseni hänet.
Mutta hän pysäytti vuokra-auton ja nousi siihen ennenkuin sain itseni
huomatuksi.
Hän ajoi — omituista kyllä — ei pikkutulliin päin Tauleriansa
tavoittamaan, vaan kaupunkiin.
5.
Minä menin Delian luo, joka toimi opettajattarena erään tyttökoulun
aliluokilla, ja kerroin hänelle koko kohtauksen, kysyen, mitä hän
arveli Martan tarjoutumisesta maalle vaimokseni.
Meidän täytyi molempien nauraa tätä kummallista "maalle vaimokseni",
kun ajattelimme sen yhteydessä Marttaa talonemäntänä. Mutta sisässäni
tunsin kesken nauruamme, että minun tuli Marttaa sääli ja että olin
pilkannut jotakin pyhää hänessä.
Delia mietti asiaa kauan. Hän ei osannut mitään varmaa yhtä sanoa, vaan
toi esiin oletuksia, jotka olivat peräti vastakohtaisia toisilleen, ja
kuitenkin kaikki hyvinkin perusteltuja.
Ihan ensimmäiseksi hän sanoi:
— Tiedätkö mitä? — Minä luulen, että hän hakee omaa pelastustansa.
Minä otin asian syvän veden asiaksi. Ja ehkä Deliakin niin oli ensin
tietämättään tehnyt. Sanoin:
— Hänen parempi minänsä, tarkoitat?
Silloin Delia tuli syvistä vesistä ihan pinnalle. Varmaan olivat
pohjaväylät hänelle liian tuntemattomat ja pimeät. Opettajan kärkkäällä
valmiudella, joka on tottunut esittämään oppilaille vain selviä,
kypsiksi märehdittyjä asioita, hän sanoi oikaisevasti:
— Ei, ei, minä tarkoitan, että hän tahtoo pelastaa maineensa rippeet.
Ja jonkin ajan kuluttua:
— Sillä täytyyhän sanoa, ettei hänen maineensa ole viime aikoina ollut
ensiluokkainen.
Ja vielä jonkin ajan kuluttua:
— Hänestä on ruvettu paljon puhumaan seuroissa.
Minä en vain yhtynyt enkä kysellyt. Delia jatkoi:
— Toiset sanovat — tosin vain herrat — että hän on maailman
siveellisin nainen. Mutta on niitäkin, jotka pudistavat päätänsä ja
merkitsevästi vaikenevat. Tietävät ehkä enemmän kuin muut. Ehkäpä
omasta kokemuksestaan. Tai joltakulta toveriltaan, Taulerilta itseltään
... mistä minä tiedän...
Hän alkoi porista kuin aukipäästetty pato. Omituista, kuinka naiset,
niin miellyttävät kuin Deliakin, muuttuvat vastenmielisen säpiseviksi
ja kähiseviksi, kun vain on puhe herrain ihailemasta naisesta, jolla on
huono maine. Häneltä oikein sylkipisaroita lenteli suusta, ja minä
huomasin ensi kerran hänen sammaltavan nopeasti puhuessaan. Tai ehkä
sekin oli seurauksia hänen opettajakiihkostaan saada mielipiteensä
upotetuksi minuun juuri semmoisena, kuin se oli hänessä, ja niin
lyhyessä ajassa kuin suinkin.
Minä sanoin, että jos tässä todella oli kysymys vain maineen
parantamisesta, niin on käsittämätöntä, miksi Martta, joka välittää
maineestaan niin vähän, että julkisesti keskellä päivää ja "toista
vuorokautta" remuavien seurassa ajelee ravintoloihin — yht'äkkiä minut
huomattuaan jättää seuransa ja juoksee minun luokseni — mainettansa
parantamaan.
Delian ylähuuli kohosi vähän pilkalliseen hymyyn.
— No kai hän sitten tahtoi saada sinut mukaan viftille.
Minä vakuutin, että Martta oli itse toimittanut auton tiehensä.
— Ehkä hän — sanoi Delia — piti parempana vietellä sinua kahden
kesken. Et kai sinä tosissasi voi luulla, että Martan laatuinen nainen
voisi haluta maatalon emännäksi.
Sitä minä en todellakaan voinut luulla, ja Delian näin sanottua en
luullut enää ollenkaan.
Mieleni kävi kovin apeaksi. Kaikki tuo, minkä olin ehtinyt jo rakentaa
kuvitellessani jotakin syvempää Martan käytöksen vaikuttimeksi, oli
mennyt sekaisin.
Ja vasta Delian luota tultuani, kadulla, minut valtasi uudelleen sama
syvä myötätunto, sääli, rakkaus, jota olin tuntenut Marttaa kohtaan
hänen lausuessaan nuo armottomat, suurimman ihmiselle mahdollisen
tunnustuksen sanat: "Sen jälkeen en ole ikinä päässyt hänen
kynsistänsä."
Koska hän näin oli sanonut, merkitsihän se juuri, että hän halusi
päästä Taulerista. Sittenkin siis "parempi minä"! Ja minä raukkamainen
olento, kun olin antanut Martan mennä luotani! Kaunis rakastaja, joka
sysää rakastetun luotansa juuri silloin, kun tämä tulee hänen luoksensa
sielu avonaisena, sydän hakien sydäntä!
Kun minä nyt muistin katsoneeni hänen jälkeensä ja vain ylpeilleeni,
että olin nähnyt noin kauniin kaupunkilaisnaisen edessäni tunnustuksiin
nöyrtyneenä, löi minut sellainen häpeä, että olisin vaikka purrut
sormeni poikki tai lyönyt itseäni ohimoihin ja silmiin, kunnes olisin
kaatunut.
Minun täytyi tavata Martta uudelleen hinnalla millä hyvänsä, ja heti,
heti!
En tiennyt hänen asuntoansa. Hän varmaan asui vanhempiensa luona, mutta
nämä olivat tietenkin muuttaneet, sillä he muuttivat joka vuosi, sen
tiesin jo kouluajoilta. — Delian luo kysymään en tahtonut palata,
sillä hän oli käynyt minulle sietämättömän vastenmieliseksi näppärine
suukopuineen ja opettajatar-eleineen.
Joten kävi niin, että minä en kokonaiseen viikkoon tavannut Marttaa,
vaikka muutaman päivän perästä olinkin saanut hänen osoitteestansa
selvän.
Tämä selvänsaaminen tapahtui näin:
Kuljin Pohjois-Esplanaadilla, nähdäkseni yhäkö Helsinki oli entisensä,
jolloin kolmen aikaan päivällä paitsi virkamiehistö kaikki muutkin
keikarit tahtoivat näyttäytyä muodin ja ajan tasolla olevaksi
hienostoksi.
Minua vastaan tuli silloin kaksi herraa, joista toinen oli Tauler, ja
minä päätin mennä ohitse häntä huomaamatta, johon minulla oli oikeus,
koska emme olleet toisillemme muodollisesti esiteltyjä.
Lähestyessämme näin Taulerin eroavan kumppanistaan ja niska jäykkänä
harkitun kohteliaasti nostavan minulle hattuansa sanoen: anteeksi!
Pitäen hattua vähän matkaa päästä hän hiukan kumartuneena seisahtui
eteeni.
Minä kohautin velttoa maalaista lakkiani ja pysähdyin.
Tauler kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella herra sitä ja sitä.
Saatuaan vastauksen, yhä panematta hattua päähänsä ja saman jäykän
puolikumarruksen säilyttäen hän ilmoitti rohkenevansa tiedustaa
osoitettani. Kun minä hämmästyneenä peräännyin puoli askelta, lisäsi
hän selityksen, jonka mukaan Martta oli antanut tämän hänen
tehtäväkseen, jos hän suinkin sattumalta näkisi minut.
Minussakin oli kopeutta.
Minä pyysin puolestani Martan osoitetta, jotta itse voisin toimittaa
halutun ilmoituksen.
Tauler täytti pyyntöni.
Sen tehtyään hän hattu yhä koholla ja asentoaan muuttamatta vain
nytkäytyi tuuman verran syvempään kumarrukseen ja näin kulki jäykkänä
ohitseni, huulillaan tuskin tuntuva ivan hymy.
Yht'äkkiä minä käsitin, miksi tuo mies oli ja saattoi todella tuntea
olevansa naisen valtias.
Vaikka eläisin tuhat vuotta, en unohtaisi tätä tervehdystä. En myös
unohtaisi tätä oman leppymättömän vihani syntymähetkeä.
Martan elämän raiskaaja! Minun morsiameni häpäisijä!
Jäytävä viha alkoi nostattaa mielessäni kuvia, miten parhaiten
tuhoaisin tuon miehen. Minä olin jonakin pimeänä iltana vahdittuani
nurkan takana pistävinäni puukon syvälle hänen rintaansa. Mies kaatuu
ja jää makaamaan. Minä hiivin asuntooni ja tunnen sanomatonta autuutta
koston suoritettuani. Seuraavana päivänä on lehdissä tiedotus kaameasta
salamurhasta. — Minun täytyy syvimmässäni myöntää, että teossani on
jotakin alhaista. Näin en saa menetellä.
Oikeuteenko minä hänet siis haastan? Sitä en voi tehdä, koska en ole
laillinen kantaja, ja antaa ilmi en voi, koska silloin häpäisisin sen,
jota aion puolustaa.
Ei, puukko on sittenkin ainoa keino tämänluontoisessa asiassa. Mutta
vain vähän toisella tavalla on meneteltävä. On katsottava, että
hänelläkin on puukko kädessään, jottei iske aseetonta. Sadat ja
tuhannet kansanpojat ratkaisevat näin puukoilla tyttöasiansa, joita ei
sovi tuomioistuimen julkisuuteen saattaa. Heitä sanotaan
puukkojunkkareiksi ja huligaaneiksi, ja niin minuakin sanottaisiin.
Mutta eikö ymmärretä, että on asioita tämän taivaan alla, joita ei voi
jättää sikseen eikä myöskään jättää oikeuden käsiin!
Tässä minun erikoisasiassani oli paha vain se, että Tauler, hieno herra
kun oli, tuskin on koskaan puukkoa kädessään pidellyt, ja olisi siis
epäkunniallista pistää hänet kuoliaaksi aseella, jolla hän ei osaisi
itseänsä puolustaa, vaikka se olisikin hänen kädessään. Minun on
annettava hänelle semmoinen ase, jota hänkin on tottunut käyttämään,
tai valitkoon itse, mitä asetta tahtoo käyttää. Kaikki tapahtukoon
päivän kirkkaudessa, ja tuokoon hän ystävänsä ja minä ystäväni
katsomaan, että kaikki on reilua peliä.
Näin pitkälle ajateltuani tätä asiaa huomasin hämmästyen, että tuohan
ei ollut mitään muuta kuin tavallista romaaneissa kerrottua
kaksintaistelua, ja minä ensin kilpistyin pois ajatuksesta kuin
jostakin täysin mahdottomasta. Suomessa kaksintaistelua! Voiko ajatella
mitään tavattomampaa!
Ah, miksi ihmiset ovat kieltäneet kaksintaistelun! Luulevatko he
todellakin voivansa tuomioistuimen kautta jakaa oikeutta näin
arkaluontoisissa asioissa, punnita vaikuttimia, joita asianomaiset
itsekään eivät voi sanoihin pukea, vaan ainoastaan vaistoin tuntea. Ja
voivatko he ratkaista häväistysasiassa, vetämättä ensin kaikki
julkisuuteen, sanomalehtien palstoille, yleisön hampaisiin, siis ensin
itse häpäisemällä. Vai voiko kukaan sanoa, että minä voin saada
oikeutta raiskaajaa vastaan, kymmenkertaisesti häpäisemättä raiskattua!
Oikeastaan on kaksintaistelun mahdottomuus sivistyneiden kesken vain
siinä, että se on Suomessa jotakin kuulumatonta, tavatonta. Siihen ei
saisi vastustajaansa suostumaan.
Hyvä on, ajattelin, ellei suostu, silloinhan voin hyvällä
omallatunnolla tehdä omankäden oikeutta ja vaikkapa ampua hänet.
Tämän asian aioin ottaa vastaisuudessa tarkemmin miettiäkseni. Nyt oli
edessäni muuta tehtävää. Minun piti löytää Martta ja saada välini hänen
kanssaan selviksi.
Vierailulle menoa asessorin luo en pitänyt soveliaana.
Vaanin useana päivänä heidän katuovensa seutuvilla, toivoen näkeväni
Martan lähtevän tai tulevan. Mutta ovet pysyivät aina yhtä kolkosti
suljettuina. Niissä ei kulkenut ketään. Ne olivat kuin hyljätyn talon
ovet.
Vihdoin päätin kirjeellisesti ilmaista Martalle osoitteeni.
Asuin silloin vielä hotellissa, laiskasti haeskellen itselleni
vakinaista kortteeria.
6.
Kirjeeseeni tahdoin samalla panna muutakin kuin vain osoitteeni
ilmoituksen, toisin sanoen en pannut mitään ilmoitusta. Tahdoin
vapauttaa Martan siitä tunnosta, että hän oli ensimmäisenä minua
hakenut enkä minä häntä. Kirjoitin ikäänkuin omasta aloitteestani.
Koska tämä kirjeeni sittemmin löytyi Martan paperien joukosta, voin sen
tähän jäljentää semmoisenaan.
Martta,
minun on näinä päivinä ollut kovin vaikea olla, en voi unohtaa, että
hyvästelemättä ja saattamatta annoin sinun yksin jatkaa matkaa
kaupunkiin. Luotan sinuun, että luet tämän käytökseni tavalliseksi
kömpelyydeksi, joka on aina ollut suuri vikani kaikissa
kohteliaisuusasioissa. Itse olen saanut siitä kärsiä tällä kertaa
enemmän kuin sinä, sillä minulta jäi sanomatta sinulle pääasia,
nimittäin että tunteeni eivät ole ainoastaan entisellään, vaan
palavammat kuin koskaan. Ja nyt sanon vielä enemmän, että rakkauteni on
viime viikon ajalla, jolloin sain turhaan hakea sinua tätä sanoakseni,
kasvanut sietämättömäksi tuskaksi sen epävarmuuden vuoksi, joka minussa
on syntynyt epäillessäni sinun tunteittesi kestävyyttä.
Sinä käännyit ja läksit minun luotani niinkuin olisit ikuisiksi minut
jättänyt. Näytti kuin minä olisin äkkiä tullut sinulle tarpeettomaksi,
kun salaisuus oli kerran tullut ilmi. Pitääkö minun siis ajatella, että
sinä pidät mahdollisena yhtyä minun kanssani vain salaamalla suhdettasi
T:iin? Tai, niinkuin Delia luulee, että sinä vain tahdot "pelastaa
maineesi"? Sydäntäni kirvelee, kun minun täytyy mainita tämmöisiä
olettamuksia, mutta selväksi tahtoisin saada kaiken. Sillä jos niin on,
kuin Delia sanoo, niin sehän osoittaisi sinun tunteesi minua kohtaan
hyvin heikoiksi, jos niitä ollenkaan on. Jos taas ajattelen sinun
jättäneen minut sen vuoksi, ettet luullut minun voivan rakastaa sinua
tunnustuksesi jälkeen, niin pidät minun tunteitani arvottoman
heikkoina.
Kuinka saatatkaan ajatella, että se, joka sinua rakastaa, voisi hylätä
sinut semmoisena hetkenä, jona sinä avaat hänelle sydämesi ja teet
kaikkein vaikeimman tunnustuksen, mitä elämässä suinkin voi tehdä,
sanomalla "en ikinä voi päästä hänen kynsistänsä"! Ei, Martta. Vain
avautunut sydän voi koskettaa toiseen sydämeen. Juuri tuon
tunnustuksesi jälkeen on minun rakkaudessani sinua kohtaan jotakin
ikuisiksi yhteenkasvettunutta, jota ei mikään, ei mikään voi tehdä
olemattomaksi, et edes sinä itse.
Vanhempieni ja erittäinkin äitini syvästä uskonnollisuudesta on minuun
periytynyt pieni pohjasakka, joka ei anna minun ajatella elämässä
mitään sattumaksi. Olen tavallisesti aivan tiedoton tästä omasta
uskostani, se on ikäänkuin luuta minun luustani ja verta minun
verestäni. Ainoastaan milloin ihmiset — niinkuin sinäkin, Martta,
kerran Titanicista puhuessamme, jos muistat — väittävät jotakin
tapausta sattumaksi, huomaan minä puolestani, kuinka lujasti uskon
siihen, että kaikki tapahtuu korkeammasta johdosta. Yhtä lujasti uskon
myöskin siihen, että meidän kohtaamisemme Töölön tiellä ei ollut mikään
sattuma, vaan ihme, jommoisia elämä on täynnä: korkeamman johdon tuote.
Se on kyllä käsittämätöntä, mutta pitääkin olla, sillä muutoin menisi
usko sirpaleiksi, sen juuri on tunnossa. Minun suuri rakkauteni sinuun
on myöskin tunnossa, eikä kaipaa ollakseen tai ei-ollakseen mitään
järkeilyjä.
Nyt sinä varmaan taas pahoittelet, että minä tapani mukaan olen
langennut filosofoimaan. Mutta minun olisi suullisesti neuvoteltava
sinun kanssasi aivan käytännöllisistä asioista, joita en voi uskoa
kirjeeseen.
Rakas Martta, jos sinulla on vielä vähänkin tunteita minua kohtaan, älä
kiellä minulta tapaamista, vaan tule Tähtitornin vuorelle ylihuomenna
hämärtäessä; minä pidän sinua silmällä Kasarmin- ja Bernhardinkatujen
kulmassa. Ellei tämä voi käydä päinsä, kirjoita minulle siitä
Karelia-hotelliin.
7.
Määräpäivänä, torstaina iltapuolella, ennenkuin aurinko oli vielä
laskenutkaan, minä jo kiertelin Tähtitorninvuorta, malttamattomana
odotellen päivän hämärtymistä.
Helsinki eli jokapäiväistä elämäänsä. Satamarannasta päin kuului
raitiovaunujen jyryä ja soitteluja, autojen kiljahduksia, laivojen
vihellyksiä, kasarmista päin torvisoittimien harjoittelua, aivankuin ei
mitään sen ihmeellisempää olisi tapahtumassa kuin tavallinen päivän
iltaankallistuminen. Nousin myös katsomaan suurta merenulappaa:
kaikkialla samaa leppoisaa tavallisuutta; tuolla valkoinen höyrylaiva
tupruttelee mustaa savuansa ja kultaiset auringot kimmeltävät sen
vaahdoissa. Jokunen vuorella aikaansa viettänyt, ehkä vastakihlautunut
pariskunta, tekee jo lähtöä alas. He rupattelevat, nauravat ja
kuhertavat, kaukana, kaukana elämän tragedioista, iloista, onnellista
tulevaisuuttansa haaveillen...
Vihdoin punainen kuukin oli kohonnut Katajanokan takaa itäiselle
taivaalle, kumottaen omalla puolellaan punaisena mastojen takaa, vaikka
aurinko vielä hallitsi Suomenlinnaa ja lännen saaria.
Niin kauan minä kiertelin sinne tänne, että kun tunnelmistani havahduin
oli aurinko todella laskenut ja ilta alkanut hämärtyä.
Kiirehdin niin nopeasti kuin voin kävellä rannan puolelta vuorta
kaupungin puolelle. Pelko, että Martta jo odottaisi määräpaikassa, sai
minut kuumaksi.
Kun tulin Tähtitornin kivikadulle, josta näkyy pitkin pituuttaan koko
Kasarminkatu, näin kaukaa auton pysähtyvän Kasarmintorin kulmaan.
Autosta nousi herra ja nainen. He kattelivat toisiansa. Sitten herra
meni takaisin autoon ja ajoi pois. Mutta nainen alkoi nopein askelin
tulla Bernhardinkadulle päin.
Se oli Martta.
Kun hän näki minut, huomasin selvästi ilahtumisen hänen kasvoissaan.
— Oletko jo kauan odottanut? — hän kysyi ojentaen iloisesti kätensä
minulle.
— Juuri tulin tähän.
— Ja minä kun pelkäsin, että sinä jo odotat, otin auton ja melkein
juoksin...
— Minäkin pelkäsin ja olen kävellyt itseni kuumaksi.
Varmasti meillä oli kummallakin suuri halu käydä käsi kädessä, hän kun
oli niin hengästynyt ja minä kun olisin niin mielelläni tukenut häntä
alkaessamme nousta ylämäkeen.
Me puhelimme kauan vilkkaasti ja iloisesti kaikenlaisista
pikkuseikoista, hetkeksikään keskeyttämättä. Varmaan tunsimme molemmat,
että pieninkin keskeytys pakottaisi meidät siirtymään niihin synkkiin
asioihin, joita varten olimme tänne tulleet. Molemmat nautimme,
leikimme onnellisia. Ja minun ehdottomasti muistui mieleeni äskeinen
pariskunta, joka oli pysähtynyt keskustelemaan, mitä he illallisekseen
paistaisivat, tuoreita silakoitako vai mustaa leipää löysien munien
kera. Ah, miksi ei onneamme voi jatkaa näin, päivä päivältä vain
pikkuasioista puhellen. Menisimme valkoiseen laivaan, jonka kupeissa
auringot kimmeltävät, häviäisimme vieraille maille, rinnassa aina vain
sama unohtamisen onni, Martta ja minä, Martta ja minä...
Lähestyessämme erästä käytäväpenkkiä, joka oli ylhäällä vuorella, sanoi
Martta odottamatta ja ollenkaan vastaamatta minun puheisiini:
— On todellakin vähän ihmeellistä siinä tapauksessa, josta sinä puhut
kirj... Ah, enhän ole vielä kiittänytkään sinua...
Nyt meni väliverho onnemme ylitse. Me kai molemmat tunsimme
väsähtymystä, koska istuuduimme kuin sopimuksesta penkille.
Se penkki oli vierasmaalaisen lehtipuun tuuheassa varjossa.
Se on se penkki ylhäällä, josta näkyy "Haaksirikkoiset".
Martta jatkoi:
— Jospa aavistaisit, kuinka paljon rakas kirjeesi on minua
lohduttanut!
_Minä_: Mutta mitä sanoitkaan siitä tapauksesta...
_Martta_: Niin, Lassi, eikö olekin ihmeellistä! Olimme viettäneet
hurjan yön, ajoimme jatkamaan. En tahdo pitemmälti kertoa omasta
mielentilastani, sen vain sanon...
Tässä Martta pysähtyi, tietämättä kuinka jatkaa.
_Minä_: Mitä "vain sanot" —?
_Martta_: Sitä vain sanon, että se yö oli kuin elämäni viimeinen.
_Minä_: Miten viimeinen? Aijoitko lopettaa itsesi?
_Martta_: Ei, ihan toisessa merkityksessä. Viimeinen ponnistuksissani
päästä hänestä irti. Olin päästänyt kaikki valloillensa, tahdoin olla
juovuksissa koko loppuikäni.
_Minä_: Onhan sekin itsemurhaa.
_Martta_: On. Todella se on varmin ja kamalin itsemurha, minkä ihminen
voi tehdä. Mutta se oli minulla päätetty asia. Kaikki ... melu autossa,
hurraamisemme ... vaatteitteni ja liinojeni liehuminen hurjassa
vastatuulessa ... kaikki oli kuin viimeistä ajoa helvettiin. Silloin
näen sinut ... Sano, eikö se ole ihmeellistä!
_Minä_: On vielä ihmeellisempää, että sinä tulit luokseni.
_Martta_: Ja olisin heittäytynyt autosta, elleivät he olisi
pysäyttäneet sitä... Mutta sano, eikö se ole ihme, että minä juuri ...
juuri sillä hetkellä näin sinut?...
Minä mumisin jotakin epämääräistä myönnytykseksi.
_Martta_: Ah, sinä et ehkä itsekään voi sitä niin ymmärtää, ja
kuitenkin minä vasta sinun kirjeestäsi tulin ajatelleeksi että se
todella oli ihme.
_Minä_: Kirjeessäni tarkoitin vain sitä ihmettä, joka oli minulle
tapahtunut.
_Martta_ (silmät suurina): Mikä se oli?
_Minä_: Se oli, että olin juuri kääntymäisilläni sille kadulle, jossa
Delia asuu, mennäkseni hänen luokseen. Silloin sinä pysäytit auton ja
tulit minun luokseni.
_Martta_ (vielä enemmän kummastuneena): Mikä siinä on ihmettä?
_Minä_: Olin menossa Delian luo kysymään, tahtoisiko hän tulla
vaimokseni ja muuttaa maalle.
Martta kävi tuskaisesti molemmin käsin kiinni sydänalaansa, eikä saanut
sanotuksi muuta kuin kaksi kertaa:
— Lassi! — Lassi!
_Minä_: Kerroinhan sinulle, kuinka ne ahdistelevat minua siellä maalla.
Delia näytti minusta ainoalta mahdolliselta. Sinusta, jota rakastin,
olin jo maalle kuullut.
_Martta_: Mitä kuullut?
_Minä_: Tiedustelin sinusta Delialta. Hän kirjoitti, että sinä elät
toisen kanssa. Ihme on siinä, että sinä tulit ennenkuin olin kääntynyt
Museonkadulle, ja pelastit minut.
_Martta_: Minä tarkoitin vain, että sinä, jos vielä voit olla entisessä
ystävyydessä, ottaisit minut luoksesi maalle — emännöitsijäksi tai
jotenkin sillä tavalla. Mutta sekin taisi olla kovin lapsellista
puhetta, sillä enhän minä ymmärrä mitään talousasioista, en yhtään
mitään. Sanoin vain, kun tahdoin pysyä sinussa kiinni enkä tiennyt
mitään muuta sanoa.
Martta taisteli kyyneliänsä vastaan. Sitten sanoi:
— Mutta Delian tavalla tulla sinun vaimoksesi — se ei voi koskaan
tapahtua meidän välillämme. Ja kuitenkin: olla aina sinun kanssasi on
minun ainoa pelastukseni.
_Minä_: Miksi ei voi, Martta? Sitä, vain sitä ainoata minä puolestani
toivon. Ja se on tapahtuva!
_Martta_: Nyt minä paljastan sinulle koko elämäni.
_Minä_: Sano mitä tahansa, minä rakastan sinua sitä enemmän. Se on
tapahtuva!
_Martta_: Älä vanno valaa, jonka kumminkin tulet rikkomaan.
_Minä_: Oletko ehkä jo naimisissa hänen kanssaan, tai oletko luvannut
mennä?
_Martta_: En. Minä vihaan häntä. Sitäpaitsi hän itse taitaa olla
naimisissa.
_Minä_: Kenen kanssa?
_Martta_: Ah, se on hämärä juttu. En tiedä, kenen kanssa. Tytön isä
taisi nostaa oikeusjutun. Tauler oli vietellyt lupauksilla. Oikeus
tuomitsi hänet aviomieheksi, ja tyttö on tyytynyt eikä tahdo erota. —
Mutta tämä ei kuulu ollenkaan siihen, mitä aion kertoa. Minä en ole
mikään pappilan neiti, joka pitäisin itseäni häväistynä elinajaksi
sellaisen yöllisen tapauksen jälkeen, josta Delia on sinulle
kertonut... Ei, Lassi, ei Lassi, ei Lassi...
Näin toistellen nimeäni Martta vaipui ajatuksiinsa, enkä minä hennonut
häntä kysymyksillä häiritä.
Ajatuksistaan herättyään hän katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi
kotvaan tiennyt, missä oli. Sitten hän näki minut, nykyisti itselleen
ajan ja paikan, ja kysyi, mitä hän olikaan viimeksi sanonut.
_Minä_: Ettet sinä ole mikään pappilan neiti...
_Martta_: Niin, niin, en olekaan... Kunpa ei omallatunnollani olisikaan
muuta kuin se yksi yöllinen tapaus! Ah, Lassi, minä olen päättänyt
sanoa sinulle kaiken, silläkin uhalla, että inhoten käännyt minusta...
_Minä_: Sano.
_Martta_: Sen ensimmäisen yön jälkeen, jona hän väkisin otti minut,
syntyi minussa ennen olematon hirveä intohimo... Niin syvästi kuin minä
häntä halveksinkin tuon tekonsa jälkeen, huomasin kauhukseni, että minä
odotin häntä ja tahdoin hänen uudistavan saman tekonsa. Ei tarvinnut
kuin tulla yö, etenkin kuutamo, niin minut valtasi yht'aikaa sekä
hirmuinen kauhu että vielä hirmuisempi intohimo. Semmoisina hetkinä,
pieni kirjelappu häneltä, vähinkin risahdus puutarhasta, tuskin kuuluva
merkkivihellys pimeästä — ja minä olin hänen luonansa. Oi noita
raatelevia hurman ja häpeän vuorotteluja! — Lassi, oletko vielä siinä?
Missä on kätesi? Kas, kuinka on tullut pimeä...
Minä löysin hänen kätensä ja pitelin siitä.
_Martta_: Näin on hyvä olla, kiitos, kiitos, Lassi! Ah, jospa minun ei
koskaan tarvitsisi hellittää sinun kättäsi, jospa ne olisivat kasvaneet
yhteen, niinkuin välistä kaksoisilla...
_Minä_: Ne ovat kasvaneet, Martta.
_Martta_: Kohta hellität. — Sinä luulet nyt, että tämä kaikki vain
oli. Ei, Lassi, se on yhä. Olen hänen vallassaan.
Minä yhä vain pitelin hänen kädestään.
Minuutit kuluivat. Minusta näytti, että Martta itki. Hän ei kertaakaan
koettanut vetää kättään pois minun kädestäni. Minä sanoin:
— Martta, niinkuin äsken jo sanoin sinulle, mitä enemmän sinä avaat
itsesi minulle, sitä enemmän minä rakastan sinua.
Nyt hän ikäänkuin vähän säikähtäneenä veti kätensä pois. Ehkä hän
tunsi, että minun palava tunnustukseni ei ollut puhdasta
sisarusrakkautta. Hän sanoi hiljaa ja arasti:
— Näethän nyt itsekin, että se ei voi koskaan tapahtua meidän
välillämme.
_Minä_: Mutta sinähän vihaat häntä!
_Martta_: Vihaan. Mutta minussa on kaksi ihmistä — suuremmassa
määrässä kuin teissä muissa, päivän ihminen ja kuutamoihminen. Ja
hän tietää sen. Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä
huoneessani, uudinten takana odotan kuulevani hänen lyhyen
merkkivihellyksensä alhaalta kadulta. Semmoisena hetkenä minä olen
valmis mihin kataluuteen tahansa, niin, olisin valmis vaikka sinutkin
pettämään... Ymmärräthän, ymmärrä toki minua! Oh! kuinka minä vihaan
häntä! Koko sielustani, koko olemuksestani vihaan! Ja jos hänelle jokin
tapaturma sattuisi, niin ettei häntä senjälkeen enää olisi, — sen
suurempaa onnea en minä itselleni voi ajatella. Se olisi minulle
sellainen rauha, sellainen vapautuksen autuus, ettei itse taivaskaan
voisi minulle suurempaa autuutta antaa, ei tässä eikä tuossa elämässä.
Olisin vapaa ... tuskin voin sellaista tilaa enää järjelläni
käsittääkään. Vapaa ... olisi oikeus elää, hengittää ... olisi
oikeus — vastata sinun kädenpuristukseesi, ah Lassi, Lassi...
Näin sanoen Martta heltyi hermolliseen itkunnyyhkytykseen, äänekkääseen
kuin nauru.
Minä nousin seisaalleni ja otin häntä kädestä auttaakseni häntäkin
nousemaan.
Yliluonnollinen rauha oli tullut minuun.
— Ole huoletta, Martta — sanoin hänelle — olen päättänyt vaatia
hänet kaksintaisteluun. Ja jos hän kieltäytyy, ammun hänet kuin koiran.
Martta ponnahti seisaalleen ja kiihkeästi kuiskasi minulle, etten
puhuisi niin kovaa. Samalla hän nosti minun vasemman käteni molempien
kylmien käsiensä väliin ja suudellen minun sormieni päitä jatkoi
kuiskutteluaan:
— Poikani, poikani, mitä sinä sanotkaan! Hän voi olla täällä pimeässä
aivan lähellämme ja kuulla kaikki, mitä sinä sanot. Hän on semmoinen,
hän näkee pimeässäkin ... ja kuulee kaikki.
Näin sanoen Martta alkoi työnnellä ja vetää minua pois, kiihkeästi kuin
olisi kiiruhtanut ryövärin käsistä pelastamaan suuren aarteen.
Menimme nopeasti alas vuorelta. Mutta koko tästä paluumatkastamme en
muista muuta kuin että me riensimme kiireesti ja olimme lähekkäin
toisiamme, jotenkin niin kuin olisimme kouluaikana rientäneet, jos
olisimme yhdessä olleet jotakin pakenemassa. Puhelimmeko me vielä
äskeisestä asiasta, en ollenkaan muista. Kaikki ajatukseni olivat
suunnatut yhteen ainoaan kysymykseen: miten ja milloin minä tuhoan
Taulerin.
8.
Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä olin Marttaa tavannut, menin kolmen
aikaan jälleen esplanaadille. Olin ostanut itselleni pyöreän kovan
hatun maalaislakkini sijaan ja olin minä ainakin hattukaupan peilissä
näyttänyt mielestäni aika mahdolliselta esplanaadiritarilta.
Kohta näinkin Taulerin.
Hän oli saman herran seurassa kuin joitakuita päiviä sitten.
Hänen omaa tervehdystänsä matkien minä kohautin jäykällä
kädenliikkeellä hattuni ja pysäytin hänet samalla "anteeksi" sanalla
kuin hänkin oli tehnyt.
— Minulla olisi vähän kahdenkeskistä — sanoin.
Vieras herra kumarsi kohteliaasti ja jatkoi kävelyään, jättäen meidät
seisomaan vastakkain.
— Miten voin olla hyödyksenne? — kysyi Tauler hattu koholla.
Minä sanoin:
— Valitsemalla aseet siihen kaksintaisteluun, johon teidät vaadin.
Hän ymmärsi asian kohta.
Niinkuin kaksi koiraa, jotka joutuen vastakkain ja tuntien toisensa
veriviholliseksi ensin vain pysähtyvät liikkumattomiksi ja niskakarvat
koholla hampaat irvessä varovasti kiertävät toisiansa iskeytyäkseen
vastustajan heikoimpaan kohtaan, niin me seisoimme silmänräpäyksen
vastakkain.
Tauler painoi hattunsa röyhkeästi päähän. Hänen kasvonsa katosivat
hetkeksi sakeaan sikarinsavuun. Syljeskellen terävästi suustansa
tupakinmuruja ja painellen rillejä paikoilleen hän ilmeisesti tahtoi
voittaa aikaa miettiäkseen vastaustansa. Sitten hän sanoi:
— Roistoja olen kyllä ennenkin kaadellut revolverillani, ja pidän siis
tätä asetta sopivimpana teihinkin nähden.
Minun täytyi itsekseni pakostakin myöntää, että hänen vastauksensa oli
kadehdittavan naseva. Mutta vähääkään hätkähtämättä minä jatkoin:
— Suvaitkaa siis ehdottaa, milloin ja missä voidaan asiasta lähemmin
sopia.
Iva väreili Taulerin huulilla.
— Minun täytyy — sanoi hän — saada mietintäaikaa ratkaistakseni,
kumpi olisi tarkoituksenmukaisempaa, ilmaistako teidät poliisille vai
tilaisuuden tullen nostaa teidät polvilleni ja persoonallisesti
pamputella teitä.
— Milloin saan odottaa ratkaisuanne?
— Sopivana hetkenä minä itse ilmoittaudun — sanoi Tauler. Me nostimme
kumpikin hattumme. Minä sanoin:
— Toivoakseni teillä on silloin ratkaistuna myöskin kysymys, kumpi on
tarkoituksenmukaisempaa, taistellako kanssani vai tulla ammutuksi
niinkuin koira. Odotan kolme päivää.
Nyt Taulerin suupielet vähän jäykkenivät ja kalpenivat.
Pelästyikö hän vai raivostui, en voinut päättää. Me erosimme.
Olin lukenut kyllä hyviäkin kaksintaisteluromaaneja, ja mieltäni oli
aina kiinnittänyt — enemmän kuin itse taistelu — se kaamea
mielentila, jossa asianomaisen täytyi olla, kun kaksintaistelu oli jo
peruuttamattomasti päätetty, sekundantit määrätyt, mutta itse
tilaisuutta vielä odotettiin. Täytyi olla kaameata nähdä
auringonpaistetta, tai kuulla linnunlaulua, tai vastailla ihmisten
huolettomiin kysymyksiin, kun oli sydänalassa tieto, että silloin ja
silloin me ammumme toisiimme täydellä aikomuksella tappaa.
Mutta omituista, että nyt en tuntenutkaan mitään kaameutta, vaikka
sydämessäni tiesin kaiken peruuttamattomasti päätetyksi. Päinvastoin
tunsin ihanaa rauhoittumista. Nautin auringonpaisteesta ja varpusten
vikinästä esplanaadin ruohikossa.
Tuntui kuin olisin odottamatta ja vaivattomasti päässyt suureen
vapautukseen mahdottomasta, tuskastuttavasta umpikujasta, löytänyt
ratkaisun ratkaisemattomalle, astunut pimeästä jälleen valoisaan
elämään.
Vielä merkillisempää, että olin suorastaan jonkinlaisessa onnellisuuden
tilassa, ja onnellinen erittäinkin Martan tähden.
Minä menin suoraa päätä tuttuun urheilukauppaan ostamaan revolveria, en
siksi, että olisin aikonut kohta ampua Taulerin, vaan koska en ollut
tottunut käyttämään revolveria ja minun siis oli sen käyttämiseen
harjoittauduttava.
Urheilukaupan isäntä, vanha koulutoverini, ensin pani jyrkästi vastaan
tätä kauppaa, sillä hänellä ei ollut oikeutta myydä aseita ilman
asianomaista lupaa. Mutta kuinka siinä tarinoitiin, hän lopuksi keksi
keinon millä täyttää pyyntöni.
Hänellä oli hallussaan vanhakuosinen, jossakin historiallisessa
tapauksessa käytetty revolveri, jonka hän sanoi voivansa minulle myydä
historiallisena arvoesineenä. Sellaisia revolvereja ei enää Englannissa
valmisteta eikä myöskään niihin soveltuvia patruunia, joten hänellä
olevan patruunavaraston loputtua oli revolverikin melkein arvoton.
Minä sanoin tahtovani ostaa koko patruunavaraston, ja sain häneltä
kauppamme päätyttyä niin paljon laatikoita, että vaivalla kannoin.
Kyllä nyt oli harjoittamisen varaa!
Sitten hain koko iltapäivän asuntoa itselleni, ja vihdoin löysinkin
sopivan. Ainoa vika oli huoneen pimeys, joka minua vielä epäilytti.
Minä kielsin vuokraamasta toisille huomenaamuun asti.
Vasta hämärissä pääsin menemään Mariankadulle, missä Martan vanhemmat
asuivat.
Lieneekö hän odottanut minua ja ikkunasta nähnyt minun tulevan,
porrasovesta hän ainakin oli ulos kadulle tulossa, kun minä siihen
saavuin. Hän ei salannut suurta iloaan minut nähdessään.
Menemättä sisälle me jäimme siihen juttelemaan.
Hän sanoi odottaneensa minua koko päivän ja nyt illalla istuneensa
ikkunan ääressä jo valmiiksi ulosmenoon pukeutuneena, niin varma hän
oli tulostani ollut.
Lähtiessämme kävelemään sanoin vihdoinkin löytäneeni huoneen.
— Mutta kuulepa, rakas — ehätti hän siihen — minäkin olen juuri
löytänyt sinulle huoneen.
— Kuinka niin?
— Katsopa, vanhempani ovat juuri aikeessa vuokrata luotansa yhden
liian huoneen; se on suuri ja rauhallinen — etkö sinä aiokin lueskella
— se olisi juuri sopiva siihen, ja hyvät huonekalut ... ehkä voisit
saada ruoankin meillä ... mitä? Sano!
Minä hain ympäri päätäni, mikä se saattoi tämän odottamattoman
ehdotuksen tuntumaan ikäänkuin sopimattomalta, mutta en voinut löytää.
Vihdoinkin ymmärsin, että sen täytyi tuntua semmoiselta vain
"ihmisistä".
— Ovatko vanhempasi lehdissä ilmoittaneet? — minä kysyin. Silloin
minusta olisi tuntunut sopivammalta.
— Onneksi eivät ole vielä ehtineet, sinä saat sen varmaan — vakuutti
Martta ilmeisesti ilahtuen, etten minä sanonut vastaankaan.
Minä kysyin nyt, luuliko hän, että hänen vanhempansa tuntisivat minut,
jos ilmaantuisin huonetta tiedustamaan sittenkun ilmoitus on ollut
lehdissä. Sillä olinhan minä kouluaikana parikin kertaa ollut heidän
luonaan Martan toverikutsuissa.
Martta sanoi tähän:
— Mutta rakas, minä olen heille jo puhunut asiasta, ja he tietävät,
että sinä olet suuren maatilan omistaja ja nyt tahdot lukea
yliopistossa. He muistivat sinut ja he odottavat sinua huomenna.
Tulethan?
Minä lupasin puolinaisesti, ja tultuamme eteläsataman aukealle rupesin
puhelemaan muusta. En kajonnut mihinkään niistä asioista, jotka olivat
meidän kummankin sydämellä, vaan koetin ylläpitää hauskuutta
antautumalla päivän yleisiin puheaineisiin, joista lehdet tiesivät.
Mutta Martta palasi aina vain siihen huoneasiaan. Me kävelimme kauan ja
kiertelimme kaikki Kaivopuiston rannat, istuimmepa alkavassa kuutamossa
valleillakin. Martta vastaili lyhyesti ja kuunteli aina vain puolella
korvalla, ja pakottaessani hänet sanomaan mielipiteensä jostakin
asiasta hän puhui nopeasti, katsellen haikailevasti ympärilleen, ja
pienenkin loman syntyessä keskustelumme jo taas oli huoneasiassa.
Saatettuani hänet takaisin heidän asunnolleen ja jo hyvästellessämme
hän tuli totiseksi ja sanoi:
— Lassi rakas, ymmärräthän miksi minun täytyy pyytää sinulta tämmöistä
uhrausta, näin mahdotonta palvelusta ... ettei se ole suinkaan ihmisten
tähden, vaan ainoastaan oman itseni...
— Martta! — sanoin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä —
oletko voinut hetkeäkään epäillä, ettei saman katon alla asuminen olisi
suurinta onnea minulle!
Martta veti kätensä pois ja sanoi hiljaa:
— Älä sano noin, Lassi; rupean pelkäämään, että teen jotakin
ajattelematonta.
Niinkuin olisin hänelle pyhän valan vannonut minä sanoin totuudessa:
— Luota minuun, Martta!
— Lassi, Lassi — huudahti hän ja tarttuen minun käteeni aikoi taas
suudella sormiani, niinkuin oli tehnyt Tähtitornin vuorella.
Siihen en minä enää voinut suostua, vaikka silloin ensi
hämmästyksissäni en ollutkaan malttanut estää. Siinä tuntui melkein
maassa ryömivän kiitollisuuden ja nöyrtymyksen ilmausta, jota en ollut
kelvollinen vastaanottamaan.
— Tulen huomenna — sanoin iloisesti, ja me kohosimme syvyyksistä
pinnalle.
Pää samalla tavalla kallellaan kuin ensinäkemällämme Töölön tiellä hän
hymyillen nyykäytteli minulle hyvästiä. Sitten hän meni sisälle
katuovesta.
10.
Martan vanhempien asumus ei ainoastaan kadunpuolelta tehnyt jollakin
tavoin hylätyn tai kuolleen vaikutusta, vaan myöskin sisästäpäin
nähtynä. Erittäinkin sali teki minuun tällaisen vaikutuksen. Siinä
vallitsi tähän vuoden aikaan katsoen aivan oudon kolea ilma, siinä oli
jotakin seisahtunutta, tuulettamatonta, ja luullakseni kattoi vanhaa
kiiltopintaista mahonkipöytää hieno tomukerrostuma, vaikka sitä en voi
varmasti sanoa, sillä huoneessa oli liikojen ikkunaverhojen vuoksi
hämärää. Kaikki oli kuin jätettyä, hylättyä, ei missään kuulunut ääniä,
ei edes seinäkellon tikutusta.
Minun muuttoni tähän asuntoon näytti kuitenkin tekevän vanhuksiin
sangen elvyttävän vaikutuksen.
Kun ensimmäisen vierailuni jälkeen saavuin matkalaukkuineni ja
kirjoineni vuokraamaani huoneeseen ja menin saliin isäntäväkeäni
hakien, räiskyi salin uunissa valkea ja avatussa ruutuikkunassa tuuli
heilutteli uudinta. Minä pyyhkäisin sormellani mahonkipöytään, mitään
tomua ei sormeen jäänyt.
Vanhukset tulivat saliin iloisen puheliaina ja kohta asettuivat
kodikkaan tutunomaiselle kannalle minun suhteeni. Asessori ilmestyi
pitkässä, tummanharmaassa, sinireunaisessa yönutussa, tosin pyydellen
anteeksi, mutta oikeastaan heti alusta asettaakseen suhteet
semmoisiksi, kuin minä olisin tullut taloon en ainoastaan asukkaana ja
pöytävieraana, vaan kodin jäsenenä. Asessorska korosti tätä puolta
asiassa melkein liiankin räikeästi, ei kuitenkaan vaatetuksella eikä
tutunomaisuudella, vaan melkein hullaantuneella iloisuudellaan ja
alinomaisella Martan kehumisella. Katsokaa tätä pöytäkudetta! Sen on
Martta sommitellut ja omin käsin kutonut! Hän on aivan ensiluokkainen
ompelija, hän osaa myös mainiosti keittää ja paistaa ja erittäinkin
keksiä uusia ruokia. Mutta Martta hoi, soittaisit meille jotakin.
Pidättekö soitannosta? Hauska, että pidätte. Martta soittaa meille
pitkinä talvi-iltoina ja tekee elämän meille suloiseksi. Tiedättekö, me
emme käy missään eikä meilläkään käy ketään, mutta soitanto korvaa
kaiken, hän on etevä, hän olisi saanut antaa konsertinkin...
Tässä ukko ehätti väliin. — No, ei tosin mitään konserttia, mutta ...
alkoi hän sanoa.
— Kuinka ei konserttia! Etkö sinä muista, mitä Siloti sanoi, kun
olimme Kajanuksen puheilla?
— Voi teitä kunnon ihmisiä! — ajattelin itsekseni — jospa
aavistaisitte, miten perinpohjin minä näen läpitsenne! Jospa
aavistaisitte, miten kaikki sananne kääntyvät minun mielessäni
oikeinpäin ja järjestyvät lauseiksi, jotka ilmaisevat pohjimmaisen
ajatuksenne kaiken peitteen alta! Voisittekohan itsekään kuulla, mitä
te minulle rupatatte? Näin te sanotte: "Meidän talossamme ei käy enää
ketään, vain te, nuori herra, olette tietämättömyydessänne tänne
eksynyt. Katsokaa siis meidän tytärtämme, eikö hän ole ilmeinen
loistokappale aikamme naisten joukossa; rakastukaa häneen, kosikaa
häntä ja viekää luoksenne sinne maalle; hän ompelee mainiosti, katsokaa
itse, hän keittää ja paistaa, hän keksii teille uusia ruokalajeja,
joiden vertaisia ette ole vielä koskaan maistanut. Tehkää se niin pian
kuin mahdollista, ennenkuin joku ehtii kuiskata korvaanne niitä
juoruja, jotka ovat turmelleet tyttäremme maineen ja tuhonneet meidän
kotimme!"
Martan huone oli eteisestä oikealle. Minun huoneeni ovi oli hänen
oveansa vastapäätä, eteisestä vasemmalle.
Tunnustaakseni olin onnellinen, että näin aivan odottamattani olin
joutunut saman katon alle Martan kanssa. Nukkua illalla tietäen, että
hän nukkuu ihan tuossa vastapäätä, oli suloista. Olin kuin johonkin
satamaan päässyt, sanomaton rauha tuli minun osakseni. Tunsin, että
meidän yhdessäolomme oli alkanut, eikä tämä olo enää milloinkaan voi
eroon viedä, se ei voi tästä enää muuttua.
Ja luullakseni Martta tunsi juuri samaa. Ainakin hän sanoi aamulla,
ensimmäisen yön jälkeen: Lassi, tästä lähin sinä asut aina meillä,
niinhän?
— Tietysti asun.
Suuresti iloitsin, että hän oli näin ilmaissut tunteneensa juuri samaa
kuin minäkin.
Mitä useampia päiviä kului, sitä enemmän me olimme toisistamme
erkanemattomia. Martta oli todellakin kuin kiinnikasvanut minuun,
niinkuin hän oli Tähtitornin vuorella itse tahtonutkin. Hän sanoi
iloitsevansa, etten minä milloinkaan kyllästynyt hänen seuraansa.