Ilmassa on outoa hämäryyttä, kuin raskasta odotusta, pidättäytymistä,
jännitystä. Vihdoin tuntuu pelokkaita värähdyksiä. Ja kohta senjälkeen
uhkaavaenteinen humahdus. Se on myrskyn viestin tuoja. Merkiksi
kaamasee se sylintäyden kalseita syyslehtiä ja lennättää ne ilmaan. Jo
välähtää salama ja räjähtää. Taas on hetken henkeäpidättävää odotusta,
kunnes kuuluu kaukainen valtava kohina, joka lähenee ja paisuu. Jo
pauhaa läheinen metsikkö kuin hädässä, puut kumartavat syvään kuin
seurakunta messussa, kuin hallitsijan alammainen kansa. Jo ehtii kylän
laiteelle, kaataa aitoja, kattoja repii, puita piiskaa — ja niin yhä
edelleen pauhaten, ärjähdellen ja roskaa ryöpyttäen ihmisasunnoille.
Tutisuttaa seiniä, tärisyttää ikkunoita, ulvoo ja viheltelee. Puistelee
ihmisten suojattipuita, oksia repii, juuria ratkoo. Syöksähtää siitä
alas rantaan, ryöpsähtää levein sylin mustaan veteen, käärii sitä kuin
luokoa, ja yhä edellään työntäen, vyöryttäen ja vaahdoksi vatvoen,
tyrskien ja pauhaten, ärjyen ja ilakoiden etenee ulapalle....
* * * * *
Kalastajan vene pyrkii rantaan, taistelee ja pyrkii — myrsky työntää
sen takaperin. Läähättäen ja hammasta purren ponnistelee vanha
kalastaja — myrsky viskaa takaperin. Veri tihkuu soutajan kynsien alta,
jänteet ratisee — meri on väkevämpi. Katkeaa soutajan airo, kaatuu
kalastajan vene — myrsky laulaa lauluaan.
— Jumalani! kiljasee kalastajavanhus, mutta suolanen vesi lyö vasten
kasvoja.
— Jumalani! Jumalani!... Auta! Auta!... huutaa hän kähisevin äänin,
mutta voimakkaammin ärjähtelee meri.
Hän ei ole monta kertaa huutanut jumalaa eikä häneltä apua rukoillut,
sillä hän on aina selviytynyt kylmän järkensä ja voimakkaiden
käsivarsiansa avulla, mutta nyt hän huutaa ja rukoilee, sillä meri on
hänet voittanut.
Verisin sormin kouristaa hän veneen laidasta ja huutaa. Mutta ääni
sortuu sortumistaan ja vaikenee vaikenemistaan, kunnes sammuu
kokonaan. — Jumala, meri vaan pauhaa...
* * * * *
Tietä, joka johtaa ihmiskeskustaan, ponnistelee eteenpäin ihminen,
rynnistelee vasten myrskyä vaimo, liepeillään suojaten ja rintaansa
vasten painaen lasta, jonka ainoa turva on hän, jolla ei itsellään
turvaa ole, ympärillä on läpinäkymätön pimeys, yö. Ympärillä pauhaa ja
ryskää, taittuu puita, oksia sinkoilee, vasten lyö vettä ja rakeita.
Horjahtelevilla jaloillansa täytyy hänen tunnustella tietä, ettei oheen
horjahtaisi.
Itsestään ei hän välitä, hänet saisi myrsky vaikka repiä, mutta tuo,
jota hän rintaansa vasten puristaa, pakottaa ponnistamaan, kestämään;
sen tahtoo hän myrskyltä suojata.
Suojaan, suojaan! Eikö jo joku valo tuikkaisi?...
Ei tuika vielä. Eteenpäin vaan, eteenpäin!...
Maailma on avara, hän tuntee, avara ja ankara. Sen voimat jokapuolella
ylen armottomat. Ja maailma on täynnä koteja, hän yksin, jolla ei ole
kuhunka päänsä kallistaisi, hän yksin, jolla ei ole yhtään ystävää...
ei yhtään koko avarassa maailmassa!...
Selittämättömän tuskan täyttämänä lyyhistyy hän polvillensa lapsensa
yli ja rinnasta tulvii huuto: — Oi Jumalani! Oi Jumalani!... Mutia
rakeet putoavat kovina hänen päälaellensa ja kylmä vesi valuu hänen
lämmintä ruumistansa pilkin.
Eteenpäin, eteenpäin!...
Jo tuikahtaa tien vierestä tuli. Läpi sateen ja myrskyn, läpi silmillä
riepovien hiussuortuvain ja läpi kyynelien näkee hän sen ja rientää
sitä kohden.
— Lapseni, nyt tapaamme ihmisiä, nyt pääsemme suojaan!
Mutta sen vierelle päästyä hän pysähtyy ja epäilee, sillä rakennus on
ylen loistava — hänelle. Ponnistaa kuitenkin itseänsä ja vapisevin
polvin kohoaa rapulle — toiselle — kolmannelle — ja kolkuttaa ovelle,
varovasti, hyvin varovasti, sitte kovemmin ja kovemmin.
— Kuka siellä?...
— Ihminen, äiti, jolla on lapsi povellaan ja rukoilee päästä hetkeksi
suojaan — hetkeksi vain.
Ovea raotetaan varovasti ja kirkkaan valon annetaan langeta hänen
kasvoillensa, mutta suljetaan samalla nopeasti. Hän jää pimeään ja
odottaa, odottaa hetken, odottaa toisen, yhä odottaa, sillä hän ei
ymmärrä mitä tehdä ja mitä hänelle tarkoitetaan. Viimein hän kolkuttaa
uudelleen — varovasti — kovemmin, kunnes oven takaa kuuluu ääni:
— Menkää! Ei meillä ole suojaa — teille!
Hän vaan yhä katsoo oveen eikä tahdo ymmärtää, ei tahdo uskoa, sillä
sekin oli nainen ja äidin ääni...
Jo ymmärtää hän sen, ja povessa käy hirveä vihlaus. Kuin myrskyn
viskaamana ryntää hän tielle.
* * * * *
— Miksi mamma ei laskenut häntä sisään?
— Hän oli niin... niin...
— Rumako?
— Niin märkä ja kauhean näköinen ja...
— Paha, niinkö mamma?
— Ehkä niin... ehkä ei.... ei mamma tiedä... Multa eihän sinun
lapsikulta tarvitse sitä kysellä.
Lapsi on hetken vaiti ja näyttää ajattelevan.
— Mamma, eikö rumia ja märkiä ihmisiä saa ottaa huoneeseen?
— Voi, elä lapsikulta kysele, mamma on väsynyt.
— Miksi mamma on väsynyt?
— Mamma on hermostunut.
— Miksi mamma on hermostunut?
— Lähde jo nukkumaan lapseni, on jo aika ohi.
— Huu, minua niin pelottaa!
— Miksi, lapseni?
— En tiedä, pelottaa vain... tuolla ulkona on niin pimeä ja ruma,
siellä ulvoo ja pauhaa.
— Tuuli se on vain joka myllertää. Ei ole mitään pelkäämistä, rakkaani,
me olemme hyvässä turvassa — niin hyvä, lämmin ja kaunis koti!
— Niin, mamma, oikein kaunis! Mutta... entäs se joka kävi pyrkimässä
sisään, eikö hänellä ole kotia?
— Ehkä ei... ei hänellä ole.
— Miksi hänellä ei ole?
— Hän on köyhä.
— Miksi hän on niin köyhä?
— Voi, elä kysele turhia, lapseni!
Lapsi on taas hetken vaiti ja katselee miettiväisenä ympärilleen.
— Mamma, kuka on rakentanut tämän meidän kauniin kodin ja kaikki tyyni,
pappako?
— Ei, vaan työmiehet.
— Pappa ei ole työmies? —
— Ei.
— Niillä, työmiehillä varmaan on paljon kauniita koteja... onko
mamma?
— Ei, lapseni, ei niin kauniita kuin sinulla.
— Miksi ei?
— Ne ovat köyhiä.
— Miksi ne ovat köyhiä?
* * * * *
— Miksi ne ovat köyhiä, mamma?
— Voi voi! Nyt sinun on lähdettävä nukkumaan, muuten sinä teet mamman
sairaaksi!
— Mutta eipä pappakaan ole vielä tullut. Miksi pappa viipyy aina kauan?
— Papalla on paljo työtä; hän, on varmaan Kansanvalistusseuran
kokouksessa nytkin.
— Mikä se valistusseura on?
* * * * *
Ulohtaalla katureunasta, upean aidan ja puiston ympäröimänä, on talo,
jonka olemassaolo on julkinen salaisuus, — talo, joka päivin on kuin
kuollut, mutta öisin herää räiskyvään elämään. Silloin se on iloinen
talo. Mitä rumempi ja pimeämpi on yö, sitä iloisempi on se.
Sen ikkunat ovat tarkasti verhotut ja peittävät sisäänsä kaiken mitä
siellä on: hyvin kunnioitettavat vieraat, jotka siellä vapautuvat
kaikista ahtaista elämänkaavoista, ja iloiset talon asujamet, jotka
elävät ja pukeutuvat vaan sitä yötä ja sitä seuraa varten.
Alla myrskyn pauhinan ja sateen roiskinan, alla kaikkien surujen ja
murheiden on se kuin rauhan satama, jossa unhotetaan ne. Niinpä nytkin.
Kiireesti pujahtavat umpivaunut ovat sinne tuoneet seuran, joka tahtoo
vapautua raskaista velvollisuuksista ja kaavoista — ja myöskin osaa
tehdä sen, sillä heitä avustaa siinä iloinen naisparvi, valittu iän,
näön ja vaikutusmaun mukaan kaiken maailman suunnilta ja kouluutettu
tehtäväänsä kokeneella aistilla.
Seura on päässyt jo ensi asteen ohi, elementit ovat jo vapautuneet,
virallisen nutun ja siveellisen kuoren alta on jo astunut esiin
nautintoa etsivä elostelija. Kansanvalistusseuran esimies
on innostunut johtamaan kööriä:
Hei maljat kaatakaamme,
jää huolet arkiset,
nuoruutta, voimaa saamme
ja aukee sydämet.
Hurei, hurei, huraa!
Kippis!... ja lasit tyhjentyy, ja paussin ajalla polvilla keinuvat
neitoset jakavat hyväilyjä. Mutta nytpä tuomari tahtoo laulaa:
On naiset vain ja viini
mi mielen ylentää,
se ompi tyhmeliini
ken osattomaksi jää.
Hurei, hurei, huraa!
Nyt innostuu jo poliisimestarikin:
Jos myrsky on tai tyyni,
jos päiv' on, yö on, tai —
unhota kaikkityyni
ja syö ja juo ja nai.
Hurei, hurei, huraa!
Kansanvalistusseuran esimies tahtoo päättää:
Siis maljat nopeasti —
tää malja neitosten —
ja ilo aamuun asti,
tää lyhyt hetkinen.
Hurei, hurei, huraa!
Lasit kilahtelee, ilo kasvaa. Mutta panimomestarilla on vielä laulun
vuoro:
Tuo ompi oiva tuuma,
ma näin siis päätän sen:
mull' on niin hiton kuuma,
ma napit aukaisen —
Hurei, hurei, huraa!
Remu kiihtyy, häly kasvaa. Tuolit kaatuu ja pullot putoilee, napit
laukee ja vaatekappaleet valahtavat lattialle. Yleinen riemu ottaa
yksityiset muotonsa.
Mutta viimein väsytään, — on soma väsyä täällä — ilman paikan ja tavan
valintaa. Pöydällä tököttävät pullot, tyhjät ja täysinäiset, saavat
ihailla täytelyydessänsä puhkuilevia vatsakumpuja. — Poliisimestarin
on onnistunut kaatua sohvalle, kainalossaan naisen kenkä. Tuomari on
pudonnut tuoliltansa lattialle, kainalossaan kokonainen naisen jalka.
Ja niin ne muut, jotka väsyivät ennenkuin vuoteelle ehtivät. Mutta
Kansanvalistusseuran esimies luulee silkkihattuansa yöastiaksi...
Ulkona on myrsky.
* * * * *
Raskaasti ryskyen saapuu asemalle pitkä tavarajuna. Sen vaunujen alta
ryömii ilmoille likaisia ja kohmettuneita ihmisolentoja — miehiä,
jotka tulevat pitkältä matkalta. Kiirehtien koettavat he ohjata
jäykistyneitä jalkojansa pimeään katveeseen, missä voisi yhtyä ja tehdä
suunnitelmia. Karkea kirous kalisevien hampaitten takaa on ensimäinen
jolla he voivat toisiansa tervehtää — kirous kylmää ja satunnaista
epämukavuutta vastaan, ei muuten, sillä matka on onnistunut. Suojaan!
Se on ensimäinen kysymys, mutta kaupunki on outo.
— Mihin?
— Niin, mihin, sanoppas se. Meitä pelkää jokainen kristitty tässä
kaupungissa.
— Poliisiasemalle?...
— Vieköön hitto sinne luunsa vapaaehtoisesti!
— Ei siis muuta kun etsimään.
Väristen, nutturähjäin kaulukset vedettynä niin ylös kuin ne
suinkin ylettyvät ja kädet työnnettynä taskujen pohjaan, lähtevät
he niskakyyryssä varovasti etenemään kaupungin pimeätä seutua,
sen takapihoja noutaen. Jokainen sovelias soppi tutkitaan ja ovia
koetellaan. Kaikki ovat lukitut.
— Täällä näyttää ihmiset olevan varsin varovaisia, murisee yksi
joukosta.
— Omaisuus on pyhää, lisää toinen.
— Joo, lantansakin he lukitsevat...
— Eipäs, sanoo Andreas, edellä ollut, jonka käsiin on kopeutunut joku
aukeava oven tapainen. — Jo nyt otti ja avun antoi, työntykää pojat
vaan sisään — tänne!
— Mutta sehän on lantasäiliö!
— Juuri niin, ilmielävää lantaa siellä on, vaan siksipä se onkin oiva
paikka meille — lämmin ja pehmeä.
— Oikein, hevoslantaahan tuo vaan on, sanoo Siimon ja työntyy
eellimäisenä sisään.
— Kas niin, enkö minä sitä sanonut, niin suloinen lämmin hivelee
kasvojamme ja tunkeutuu nuttujemme alle! — iloitsee Andreas.
— Mutta haisee...
— Koko maailma haisee — ja pahemmalle kuin tämä; tämähän on
rehellistä ja puhdasta hajua yhdestä ainoasta aineesta... Mutta kenellä
on kuivaa tulitikkua?
Siimonin kainalon alta löytyy sellainen; sen valossa tarkastetaan asema
ja katsotaan leposija.
— Mitäs muuta tuohon lämpimän pehmeän lannan päälle vain, kyllä se
huomenna pois varisee, kyllä sen päivä taas valkasee.655
— Niin, vielä meille päiväkin koittaa! huokasee Vilkku, jolla on
runollinen mieli.
Ja miehet, mieron matkalla toisensa tavanneet, laskeutuivat levolle
kuin veljet. Kylki kylkeä lämmittää yhteinen ymmärrys ja leikki
lieventää mielen katkeruutta.
— Tämähän on ruhtinaallinen yömaja...
— Niin — työmiehelle...
— Mutta ei tekisi pahaa vaikka olisi vatsassakin jotakin. — Andreas,
sinullahan piti olla sitä makkaraa vai oletko jo omaan suuhusi sen
pistänyt?
— Tallell' on tavara, täsmälleen kuusi tuumaa pitkästi, kaksi kullekin.
Jako tapahtuu purasemalla siitä mihin minä sormeni merkiksi asetan.
— Saat kiitoksen Andreas rehellisyydestäsi.
— Eipä ansaitse — jäin näemmä vaan itse vähän pienemmälle osalle.
* * * * *
— Ihanata on elämä täällä maailmassa! huokasee Vilkku. — Täällä ihminen
rualla ravitaan, vaatteilla verhotaan ja huoneella suojataan myrskyä
vastaan!
— Niin, työmies...
Emmepä ole kahteen kuukauteen siihen kättämme pulittaneet ja katso me
kuitenkin kaiken tämän hyvyyden saamme.
— Niin, me olemme kuin kukkaiset kedolla ja taivaan linnut, jotka eivät
työtä tee eikä kehrää...
* * * * *
Mutta Vilkku, sinullahan oli lemmitty täällä, häntähän sinä niin
kiihkeästi tapaamaan kiirehditkin, kuinka sinä tänne jäit vielä?
— Sitäpä tässä juuri mietin. Ihanasti tämä kaikki sydämmeni tunteisiin
sointuu: rumuus rakkauteen, kurjuus onneen. Oi veljet! Mutta — vielä
meille päiväkin koittaa!
* * * * *
Äänetönnä nyt kukin kuuntelee oman povensa ääniä, kunnes vaipuvat unten
maille ihmeellisille, jossa ei mikään ole mahdotonta. Vilkku yksin
ratkaisee onnensa kummaa kysymystä polte povessaan, hiki otsallaan.
Seinän takana ryntäilee myrsky, lakkaa päryyttää yhtä laudan sälöä
ja soittelee oksanreiällä.
* * * * *
Tikintikin — tikintikin — tikintikin...
— Missä, oi, kultani kuljetkaan,
tyttösi on niin yksin —
vai joko jouduin ma unholaan? —
Oi, tule jo tervehdyksin!
Tikintikin — tikintikin... Hääleninkiä neiti Onnelliselle — kaunista
hääleninkiä... tikintikin... jonka pitää valmistua huomenna...
tikintikin — tikintikin... Missäs on minun hääleninkini?
Tikintikin — tikintikin — tikintikin...
Tulisit armaani mierolta pois.
tyttösi on ikävässä,
kahdenhan helpompi surrakin ois —
yksin nyt kalpenen tässä!
Tikintikin... Näin minä yli yöt valvon ja neulon hääleningeitä...
tikintikin... nuorille kauniille morsiamille... Neulon... tikintikin...
onneako?... Ja itse kuihdun ja odotan...
Kuihdunko minä? Miltähän minä näyttäisin jos hän nyt tulisi?... Voi,
kuinka minä olen kalpea, ei edes poskipäillä punaa!... Ja tummat
ympyrät tuossa noin — ja eiköhän jo ryppyjäkin, tuommoisia pieniä
kureita!.... Voi kuinka minä olen väsynyt — väsynyt!...
Mutta mitä minä tässä hupisen... tikintikin... tämän pitää olla
huomenna valmis... tikintikin... ja vuokrakin on maksettava...
tikintikin — tikintikin — tikintikin...
* * * * *
— Mitä on enää elämällä arvoa — tällaisella elämällä! Ihmisten hylkynä
ja itselleen vaivana vaeltaa ja vaeltaa — repaleisena, vilussa,
nälässä... Jos miten mittaan, on kärsimys suurempi nautintoa. Haa,
nautintoa! — en muista sitä enää, siitä on niin kauan... nautintoa
on minulle vaan myrkky, jonka hirveät mainingit vielä veressäni
kiertävät...
— Riehu sinä myrsky vaan, lyö! Jospa sinä voisitkin repiä minut
kappaleiksi, niin minä siunaisin sinua.... Tuttu sinä olet minulle,
sinun soittosi, sinun raivosi sinut minä olen omassa povessani tuntenut
kauan, kauan, kunnes nyt sekin, tuo ainoa kaiku elämästä, on väsynyt,
vaiennut... jälelle on jäänyt vain yksi jota kaipaan, kaiken unhotus,
kaiken loppu — rauha!...
Hän selvittelee taitavasti nuoran kappaleen ja solmeaa sen päähän
silmukan — ja yhtä varmasti kiinnittää sen ylös oksaan.
— Ärjy sinä, meri, vaan en minä sinne tule. Minä tahdon ripustaa itseni
ylös että ihmiset näkevät ja joku sydän särähtää...
— On häpeä lähteä maailmasta näin kurjana, mutta...
Hän pujottaa silmukan kaulaansa. Hampaat kalahtaa ja syvä synkkä
huokaus kohoaa rinnasta, aivan kuin puhaltaisi sieltä ulos kaiken mitä
siellä on sisällä ollut... Mutta samassa musta haamu, kuin myrskyn
enkeli, ryntää siitä ohi niin lähitse että liepeet häneen koskettavat
ja syöksyy rannalle. Siellä hän irrottaa poveltansa jonkun jota
tulisesti syleilee ja suutelee — ja sitten ne molemmat katoavat.
Nopeasti tempasee mies silmukan kaulastansa ja ryntää rantaan —
pelastamaan.
Se on jo myöhäistä. Myrsky laulaa lauluaan.