Vuosikaudet oli Rautakulman kaivostyöväen keskuudessa vallinnut
katkera tyytymättömyys. Isännistön puolelta sitä ei koetettukaan
millään tosi-keinoilla poistaa, vaikka se sekä sen syyt olivat heille
tunnetut, sillä niistä oli tehty vakavia suoranaisia huomautuksia.
Ja se syy oli tuo hyvin yleinen ja tavallinen: perin alhaiset
palkat ja kurjat työolot, sekä vihoviimein tuo isännistön röyhkeys
olla ottamatta kuuleviin korviinsa mitään korjausvaatimuksia edes
työoloissa itse kaivannoissa. Elantokustannusten viimeaikoina huimasti
kohottua ei palkka tahtonut enää mitenkään riittää useampihenkisen
perheen elantokustannuksiin ja huonosti suojatut kaivokset veivät
yhä hirvittävämmässä määrässä työläisuhreja, joiden jälkeläiset
jäivät toisten, jo ilmankin puutteen partaalla olevien työläisten
hoivattaviksi, sillä mistään tapaturmista ei yhtiö suostunut
mielisuosiolla maksamaan muuta kuin uhrin hautauskulut; jos joku
sitä yritti oikeuden kautta, teki sen aina omaksi vahingokseen ja
katkeruudekseen, sillä ovelien lakimiestensä kautta yhtiö taisteli ne
yritykset heti nurin tahi toisessa tapauksessa venytti juttua niin että
köyhä oikeuden hakija uupui.
Enemmistönä näissä kaivoksissa oli suomalainen kansallisuus,
jota oli erityisesti suosittu itseään säälimättömän ahkeruuden
ja yksivakaisen tyytyväisyyden vuoksi, avujen, joilla he olivat
niittäneet oikein kansallisen maineen. Yhtiö ilmaisikin sen suosimalla
suomalaisia pappeja ja kirkkopuuhia, jopa niin että sieltä pistettiin
tuon tuostakin pieni almu — oikeastaan kirkkotoimien aineelliseksi
kannatukseksi. Vastaavalta taholta taas, vastapalvelukseksi, kiitettiin
yhtiötä erinomaisena, Herralle otollisena työnantajana ja kehotettiin
työväkeä kiitollisuuteen, ahkeruuteen ja nöyryyteen. Ja siemen oli
aikansa langennut hyvään maahan: suomalaiset olivat säilyttäneet hyvän
maineensa, heihin oli opittu täysin luottamaan ja silti ei välitetty
vaikka joku muu kansallisuus olisikin napissut ja riehahdellut. Siksipä
kaivosten ylijohtaja Wolf aina kohdatessaan taputtikin pastori Lällälää
olkapäälle ja lausui:
— Pastori Lällälä saapi olla ylpeä seurakunnastaan ja
kansallisuudestaan!
Pastorille, joka oli ennen ollut myöskin vaan tavallinen »raskaan työn
raataja», mutta saanut sittemmin yht'äkkiä tuon tittelin — jumalalta,
kuten hän itse sanoi — oli puhe tuollainen kuin simaa. Hän lipasi
huultansa, pullisti paisahtunutta vatsaansa ja käveli kaivoskaupungin
katuja kuin ruhtinas.
Mutta viimein oli katkeruus vallannut kaikki ja loppui
aitosuomalainenkin kärsivällisyys. Syyt kouraantuntuvat kotona ja
lisäksi uudet, kiihottavat tuulet ulkoa, jotka eivät olleet väistäneet
Rautakulmankaan tarkasti vartioitua aluetta, saivat sen aikaan. Ja
seuraus oli yhteinen kokous, jossa päätettiin jyrkästi lakata työstä,
koska ei muuten saatu vaatimuksille mitään voimaa.
Kun tämä päätös oli saatu syntymään ja vasaran paukahduksella naulattu,
puikahtihe kokoushuoneesta nopeasti ulos Andry Liponen, kaivantomies
hänkin ja yksi kiihkeimmistä lakon saarnaajista ennen, ja painalsi
juoksujalassa Wolfin palatsimaista asuntoa kohden. — Kukaan ei arvannut
Andry Liposta epäillä, jos ei häneen erityisesti luottaakaan, sillä
hän oli mukana joka paikassa, aina touhuten ja tohisten, ja puhuen
suomea ja puhuen engelskaa, kumpaa kulloinkin muisti ja tarvittiin.
Mutta kukaan ei myöskään tiennyt kuinka hartaasti hän unelmoi, toivoi
ja tavotti yhtä asiaa, nimittäin jonkinlaisen päällysmiehen paikkaa
Rautakulman kaivannoilla. Sen eteen hän olisi ollut valmis tekemään
melkein mitä tahansa, ja siinä ainoastaan oli nytkin syy hänen
kiireeseensä.
Liponen pyrki sisään ja pääsi, kun palvelija oli kotvan hänellä
odotuttanut. Täällä hän oli ensi kertaa, vaikka konttorissa hän oli
kyllä joskus käynyt saman luontoisilla asioilla ja tavannut itseään
Wolfia.
Ylijohtaja Wolf, ankara herra, katsoi ensin pitkään notkeaniskaista
miestä edessään ja näytti muistelevan. Vetäysi sitte suunsa hymyyn ja
hän virkahti:
— Ahaa, mr. Lipunen. Kuinka voitte?
— Well, — se oli Liposen ensi sana aina, — oikein mainiosti.
Liponen oli vähän hengästynyt ja hätäinen, jonka näytti hänen
herransakin huomanneen, kehotti häntä istumaan ja tarjosi sikaarin.
Ja Liponen istua rehotti pehmeässä, hirveän suuressa tuolissa kuin
sammakko heinälappoossa ja vielä sinisiä haikuja. Vastapäätä istui
itse ylijohtaja Wolf.
— No, Mr. Lipunen. Mitäs nyt... any news?
— Yes sir. Asiat ovat menossa aivan hullusti päin... bad... wrong...
— Mitä? Kuinka? sähähti Wolf ja kiinnitti huomiotansa.
— Tulen juurikään kokouksesta, jossa päättivät lakon... strike...
big strike... niin juuri, toimitti Liponen ja tunsi nyt sydämensä
keventyneen.
— Lakkoon! Suomalaisetkin... finlanderitkin! Onko se totta?
Wolf kohosi tuimasti seisaalleen.
— Sure... absolutely... Yes, yes... minä en koskaan valehtele,
vakuutti Liponen, käsi ylhäällä kuin valaa tehden, ja kertoi sitten
seikkaperäisesti ja kaunopuheliaasti kuinka kaikki oli käynyt ja että
oikeastaan oli syy ollut erään vieraan miehen, joka äsken oli käynyt
täällä ihmisiä kiihottamassa, josta hän, Liponen, oli jo silloin käynyt
Mr. Wolfille kertomassa.
Wolf, kiivaasti astuskellen, kiroili hetken aikaa, mutta pidättäytyi
taas ja jäi äänetönnä miettimään.
— Sanokaapas mr. Lipunen, luulisillekö pastori Lällälän voivan
vaikuttaa asiassa, se tahtoo sanoa: voisiko hän saada koko puuhan
raukeamaan?
Well... I don't know... Mutta kyllä minä sentään luulen ettei hän
voisi mitään, sillä ne nyt ylimalkaan eivät enää luota kirkkoon eikä
häneenkään, semminkään ne jotka ovat nyt etukynnessä.
Entäs mr. Kukkunen? — Sanokaa aivan rehellinen mielipiteenne.
— Ei hänkään, voisi kiihottaa vaan samoin kuin pastorikin.
Tämä mr. Kukkonen oli yksi paikkakunnan pomomiehiä, pikku kapitalisti,
kirkon pylväs ja raittiussankari, mies, joka ennen aina oli kaikissa
tärkeimmissä ja vähemmän tärkeissäkin tilaisuuksissa loistanut
suomalaisten etikettinä ja jolla oli ollut sanan määräävä valta melkein
kaikissa asioissa, mutta nyt viime aikoina suuruutensa menettänyt ja
koko mahti alkanut rapista olemattomiin, jopa niin, että enemmistö
kansalaisistaan katseli häntä epäluuloisin ja vihamielisin silmin.
Liponen oli siis sanonut totta.
— No, eikö mr. Lipunen tahdo ottaa urakkaa, vaikuttaa asiassa?
Teillähän on hyvä puhekykyjä olette teräväpäinen mies.
Liponen punastui.
— Kyllähän minä tahtoisin... tietysti... täydestä sydämmestäni... mutta
miten, millä tavalla ylijohtaja tarkottaa?
— Minä tarkotan että Lipunen menisi nyt heti kokoukseen, sillä eihän se
vielä liene hajonnut, ja puhuisi siellä tulisesti ja pontevasti, minä
antaisin joitakin ohjeita, pointeja.
Liponen pelkäsi jo joutuvansa satimeen ja tuli hämilleen, sillä noin
pitkälle ei hän sentään halunnut eikä tohtinut nahkansa pelosta.
— Kyllähän minä muuten... ja yksityisesti... mutta minulla kun ei ole
ollenkaan kokemusta julkisena puhujana ja niin edespäin... sopersi
Liponen.
Wolf näytti ymmärtävän miestänsä. Hymähti ja kysäsi taas:
— Ettekö ketään tunne sellaista henkilöä, sellaista jonka luulisitte
todellakin voivan vaikuttaa? Miettikäähän nyt niinkuin omaa asiaanne ja
vastatkaa kenen puoleen te kääntyisitte.
Liponen mietti hetken ja vastasi:
— Yhden minä luulen sellaisen olevan, jos hänen saisi siihen taipumaan.
Hänen nimensä on Tahvo Kallio. Mutta hänen kanssansa pitäisi menetellä
erittäin varovasti.
Wolf kertaili nimeä useaan kertaan ja kirjotti sen sitte muistiin,
osotteen myöskin Liponen kertoi vielä tarkemmin hänestä hänen
luonteestansa ja niin edespäin ja myöskin ilmoitti samalla että
huomenaamuna olisi vielä yleinen kokous, jos ei tänään ehtisi.
Wolf kiitteli, lupasi muistaa ja Liponen sai lähteä. Hyvälle tuoksuva
sikaari hampaissa ja mieli täynnä toivoa että nyt oli tehnyt
palveluksen joka johtaisi hänet päämääräänsä, pujahti Liponen ulos
ovesta ja teki heti käänteen kaarroskadulle. Taakseen silmätessään
huomasi hän pappi Lällälän työntyvän kovalla kiireellä Wolfin ovelle.
— Ahaa, ennätinpä ennen sinua, mutisi Liponen hyvillään ja kuvitteli
kuinka Lällälä tuntee itsensä nolatuksi.
Mikä oli tuo Tahvo Kallio, väliuhri, jonka Liponen oli Wolfille
esittänyt? Vain tavallinen kaivostyöläinen, vakava, harvasanainen,
pinnalta ja eturähinästä pois pysyttelevä mies. Mutta kumminkin yksi
niitä harvoja, joita aina jonkun kustakin joukosta löytää, jotka
tahtomattaan herättävät luottamusta ja arvonantoa siinä määrässä että
heitä useampi salaisesti pitää ihailtavina malleina ihmisestä ja
miehestä. Ne ovat luonteita, joita hallitsee harkitseva järki, johon
sopusointuisesti liittyy järkähtämätön oikeudentunto. Yksi tällainen
oli Tahvo Kallio. Sanansa hän aina punnitsi ja niinpä oli opittu
tuntemaan, että milloin hän suunsa avasi, niin sieltä ei tullut
tyhmyyksiä, vaan päinvastoin juuri sitä mitä useampi oli syvimmällä
päässänsä aprikoinut vaan ei saanut sitä sieltä ulos. Hän myöskin
viljeli ahkerasti kirjallisuutta ja oli sieltä ammentanut melkoisen
tietomäärän, joka sopusuhtaisen luonteen rinnalla kohotti hänen
etevämmyytensä hyvinkin huomatuksi ja olisi varmaan kohottanut hänet
»ainoaksi kukoksi tunkiolla», ellei hän olisi niin itsepintaisesti
painautunut sinne »keskustaan». Hänellä oli näin ollen melkein
jakamaton suosio ja luottamus kansalaistensa keskuudessa.
Mutta Kallio oli nyt joutunut taloudellisesti ahtaaseen ja
tunnekohtaisesti surulliseen asemaan. Hänellä oli hoivattavana
suuri perhe, paljon lapsia, ja iäkkäät vanhemmat, jotka hän oli
synnyinseudultaan mieron jaloista tänne turviinsa toimittanut.
Säännöllisissä oloissakin se vaati koko hänen järjestelemiskykynsä
ja tarmonsa, ja oli mahdollisia vaan sen kautta että hänellä
säilyi rautainen terveys kestää heltiämättömästi raskaassa ja
epäterveellisessä työssänsä, johon häntä kannusti rakkaus ja
velvollisuus hoivattaviansa kohtaan. Mutta nyt oli yksi hänen
lapsistansa arveluttavasti sairastunut ja sitäpaitsi makasi
vuoteenomana hänen vanha äitinsä, tuo, jonka hellyyksiä ja ihmeteltävää
uhrautuvaisuutta hän aina heltyen muisteli, tuo, joka oli häntä suurten
kato-vuosien aikana käsivarsillaan kannellut satoja peninkulmia
pitkän kerjuutien ja ihmeteltävällä tarmolla pelastanut sekä hänet
että itsensä. Nyt olisi siis tarvittu tavallista enemmän varoja,
mutta säästössä ei ollut mitään, ei voinut olla, ja nyt kohosi tuo
lakkokysymys, yht'äkkiä. Kalliosta tuntui nyt katkeavan se ainoa lanka
minkä varassa heidän elämisensä, ja hänelle rakas velvollisuutensa
täyttäminen oli riippunut ja kaikki suistuvan katkeraan, kurjaan
tuhoon. Tavallista suurempi synkkyys, suru, jonka hän tarkasti kuorensa
alle vaiensi, kuvastui nyt hänen kasvoiltansa eikä hän tahtonut löytää
ristiriitaisille tunteillensa tasapainoa, ei voida määrätä selvää
suhtautumistansa tähän heränneeseen kysymykseen, joka tuntui sattuneen
kaikista sopimattomimmalla ajalla mitä olla saattoi. Mutta viimein
hän teki päätöksensä: hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan sitä vastaan,
vaan päinvastoin hänen täytyi asettua sitä vakavasti puolustamaan ja
lujittamaan, kaikki sen yhteisen tunteen vuoksi joka tässä oli ydin,
vaikka jokainen siten lausuttu sana oli kuin murskaava isku hänen
omille tunteillensa. Hän näki kurjuuden, jo huomenna tai ylihuomenna
kyyhäävän hänen asuntoonsa lastensa, vanhempainsa ja sairaitten
ympärille, näki siellä sen kaatavan yhä useampia tautivuoteelle ja
toisilta jäytävän poikki elämänlangan. Ja vaikka piankin tuo kerran
puhkeava lakko päättyisi, edullisestikin, niin jälkeä jättämättä ei se
häneen nähden voisi sittenkään tapahtua. Mutta toisin hän ei voinut
tehdä, hän asettui järkähtämättömästi rintamaan ja samalla tiesi että
hänen on siinä myöskin viimeisenä seisottava kävi miten kävi.
Kallio oli juuri väliaikaisen lakkokomitean kokouksessa, johon hän
oli tullut valituksi, kun hänelle tuotiin kutsu saapua telefooniin.
Hän säpsähti, sillä hän arveli sen olevan kotoisten asiainsa kanssa
yhteydessä. Mutta kun hän tuli paikalle, kuuli hän, että häntä
tahdottiin tulemaan ylijohtaja Wolfin puheille. Ensin aikoi hän
vastata, että jos herra Wolfilla oli jotain asiaa hänelle, niin sopi
tulla häntä tapaamaan: muutti kuitenkin mielensä ja vastasi, että jos
asia ei olisi erittäin tärkeä, nila hän soisi sen jätettäväksi huomen
aamuun. Asia kuului olevan tärkeä ja tulevan pian toimitetuksi kun hän
vaan tulee paikalla käväsemään. Muutaman silmänräpäyksen epäröityään
vastasi Kallio tulevansa heti.
Mitä ihmettä varten häntä sinne vaivataan, minkälainen voisi olla se
asia, joka noin kuului hänelle, jota ei yksityisesti oltu koskaan
Wolfin puheille eipä edes konttoriinkaan käsketty ja jonka nimeä ilman
jotain erikoista seikkaa tuskin siellä tiettiinkään? Sen täytyi kai olla
lakkopuuhan vuoksi, mutta miksi sittenkin hän joutui siinä kysymykseen?
— Näitä aprikoi hän mielessään koko välin, kunnes seisoi silmä silmää
vasten tuon miehen kanssa joka oli kuin keisari tuhansien ihmisten
silmissä tässä Rautakulman tienoilla.
Wolf oli arvokkaasti kohtelias, pyysi hänen istumaan.
— Minä, alkoi Wolf tyynesti, olen työnjohtajien! kautta kuullut teistä
Mr. Kallio, ja oikeastaan heidän suosituksestaan johduinkin nyt
kutsumaan teidät puheilleni, sillä minä lähden huomen aamuna jonkun
päivän kestävälle matkalle. Seikka on sellainen, että kaivoksissamme on
suunniteltu toimeenpantavaksi monenlaisia järjestelmällisiä muutoksia,
parannuksia ja laajennuksia. Niiden lopullinen käytäntöönpano
tietysti riippuu yhtiömme presidentistä, jota odotetaan piakkoin
Europamatkaltaan palaavaksi, mutta hyvin luultavasti hän tulee ne
semmoisenaan hyväksymään. Sen mukaan tultaisiin esimerkiksi yleisesti
kohottamaan työpalkkoja, joka näyttää olevan olosuhteitten vaatimus,
varustamaan kaivantoja paremmilla terveys- ja suojalaitoksilla,
jotka myöskin ovat tarpeen vaatimia, sekä laajentamaan töitä, joten
puolestamme tulisimme vähentämään sitä työttömäin armeijaa mikä tänä
aikana näkyy kasaantuvan.
Wolf lopetti äkkiä, nousi ja kohteliaasti huomautti:
— Anteeksi, yksi minuutti! — ja niin sanoen hän meni nopeasti toiseen
huoneeseen, jonkun tärkeän asian muistaen, kuten näytti.
Kallio oli kuin puulla päähän lyöty. Ensinnäkin hänen käsityksensä
tuosta pelätystä »Rautakulman keisarista» muuttuivat toiseksi kuin
mitä ne olivat vielä hetki takaperin olleet ja sitte nuo asiat, joista
hän kuuli, hämmästyttivät häntä. Oliko todellakin oltu liian hätäisiä
tuon lakkopäätöksen teossa, oliko tehty tyhmyys, joka jatkettuna
alettua tietä tulisi mahdollisesti omaksi vahingoksi, sillä sillähän
voitaisiin ärsyttää tuo nyt omasta tahdostaan taipuisa hirmuinen mahti
vastataisteluun, taipumattomuuteen ja kaikkien jo suunnittelemainsa
parannusten peruuttamiseen?... Eiköhän olisi sittenkin paras koettaa
kaikessa hiljaisuudessa perääntyä siitä mihin jo oli ehditty... ja
sehän nyt olisi oikeastaan hänelle itselleenkin kuin sallimuksen
ojentama pelastus...
Näitä ehti Kallion päässä pyörimään kun Wolf taas astui huoneeseen ja
istahti tyynesti paikalleen.
— Niin, alkoi hän, mainitsin, että töitä tultaisiin laajentamaan, se
siis tahtoo sanoa: ottamaan enemmän työväkeä, josta taas vuorostaan
johtuu että tarvitaan enemmän peräänkatsojia, työnjohtajia. Yhdeksi
sellaisista on teitä erityisesti minulle suositeltu ja minä siis päätin
tarjota teille sen paikan tuntuvasti kohotetulla palkalla, ellei teillä
ole mitään sitä vastaan.
Nyt Kallio joutui vasta ymmälle. Kaikkia muita mahdollisuuksia oli hän
koettanut tämän »visiitin» syyksi arvailla, mutta tuota ei suinkaan. Ja
tuo esitys tuntui niin luonnolliselta kuin se konsanaan saattaakaan,
mutta kuitenkin siinä oli jotain omituisesti epäilyttävää. Joutamatta
nyt mitään sellaista punnitsemaan, muisti hän vallitsevan aseman ja
vastasi empimättä:
— Niin hyvä kuin tarjouksenne onkin, en voi sitä ottaa vastaan.
— Te ette voi! Minä ihmettelen sitä. Saisinko kysyä syytä?
— Voi olla seikkoja ellen voi noin yht'äkkiä vastata, ja eihän sillä
kaiketi ole niin väliäkään.
— Olen pahoillani ettemme saaneet teistä työnjohtajaa, virkkoi Wolf yhä
näennäisesti tyynenä, mutta hänen kasvoillaan elehti selvä suuttumus.
— Kyllähän miehiä on, ja minua edullisempia varmaan, jos niitä
vaan todella tarvitaan, lausui Kallio ja nousi lähteäkseen,
vieläkin epätietoisena kysyisikö jotakin kuulemistansa muutos- ja
parannushommista vai jättäisikö kaiken silleen, mutta Wolf pysähdytti
hänet.
— Yksi asia, jonka muistin tuossa ja Mr. Kallio kai siihen voipi
vastata. Minulle on lennätetty huhu tai juoru, miksi sitä sanoisin,
että työväkemme puuhailevat lakkoa tai jotain sellaista, eihän tuossa
kuitenkaan liene mitään perää?
Kallio olisi suonut ettei tuota kysymystä olisi herätetty, sillä hän
tunsi jonkinlaista edesvastuullista vaikeutta sen vastaamisessa, mutta
kun se nyt noin tehtiin, niin katsoi hän parhaaksi vastata suoraan.
— Kyllä siinä juorussa perää, mutta sen enempää en katso olevani
valtuutettu ainakaan nyt vielä niistä asioista selostamaan.
— Mitä? Se on siis totta! Juuri kun
me suunnittelemme suurisuuntaisia parannuksia, parhaimmassa
tarkoituksessa, ryhdytään puuhaamaan lakkoa. Ovatko ne hulluja vai
tapahtuuko se suorasta ilkeämielisyydestä?
Wolf näytti olevan sekä kovasti hämmästynyt että kiivastunut.
— Ei kumpaakaan, vastasi Kallio tyynesti. Meitä on ollut siihen
pakottamassa kyllin painavat, tahtoisinpa sanoa kyllin räikeät,
katkerat, veriset syyt. Jos noita parannuspuuhia on todellakin
olemassa, niin niistä ei ole tiedetty mitään, sillä — Mr. Wolf on ehkä
unohtanut — muutamia päiviä sitte saimme yhteisiin pyyntöihimme tai
vaatimuksiimme, kummiksi ne sanottaneekin, itsensä herra ylijohtaja
Wolfin nimessä vastauksen joka ei jättänyt toivon sijaa ja oli
sitäpaitsi muodoltaan sellainen että se vain lisäsi katkeruutta.
Wolfin otsa hiukan punastui ja sitä enemmän kun huomasi Kallion suoran
katseen olevan hänen silmiinsä kiinnitettynä.
— Ni-niin, toimenpide on mahdollisesti syntynyt sen jälkeen, koetti
Wolf selittää — Ja milloin tuo lakko pitäisi alettaman?
— Siihen en ole valtuutettu vastaamaan.
— Ettekö siihenkään, onko tuo päätös nyt peruuttamaton?
— En siihenkään, mutta uskallan sentään sanoa oman luuloni, että ellei
miehistö saa noista parannuspuuhistanne täyttä varmuutta, niin lakko
tulee taisteltavaksi.
Wolf mietti muutaman silmänräpäyksen.
— Te myöntänette, jos asiaa tarkemmin ajattelette, että lakko tällä
hetkellä olisi kaikissa tapauksissa tyhmyys, se tuottaisi tavattomassa
määrässä kurjuutta ja onnettomuutta, sillä eihän sitä varten ole
tietääkseni, ainakaan pitempää aikaa, varustauduttu, ja sitä paitsi
tulisi se lopultakin nujerretuksi ja kaikki se mitä sillä koetettiin
pakottaa jäisi saamatta. Siis palkaksi vaan kaikki siitä syntynyt
vahinko, kurjuus ja kärsimykset.
— Mutta hätääntyneiden, kiusattujen ja pakotettujen ei auta sitä
mahdollisuutta katsominen, kun ei muuta keinoa ole valittavana, vastasi
Kallio.
Wolf mietti hetken ja näytti olevan epävarma jatkaisiko enää vai
antaisiko vieraansa mennä. Lähestyi sitten Kalliota.
— Teen vielä yhden kysymyksen eli ehdotuksen. Koska te, Mr. Kallio,
olette järkevä, ymmärtäväinen mies, kuten minulle on kerrottu ja kuten
nyt itse huomaan, ja koska te nyt huomannette että tämä työväestön aije
tuottaisi ehdottomasti onnettomuutta teidän kansalaisillekin, joiden
edut kai teillekin ovat vähän läheisemmät kuin joidenkin toisten,
niin, ja onhan teillä itsellännekin perhe, jota tietysti rakastatte ja
jota ette suinkaan tahtoisi kurjuuteen suistaa, niin ettekö tahtoisi,
ettekö lupautuisi vaikuttamaan siten että tuo tyhmä, onnettomuutta
ennustava yritys nyt raukeaisi, jos... jos teidät siitä hyvästä työstä
palkittaisiin?...
Ilman tuota loppua olisi Kallion vastaus ehkä ollut hiukan
toisenlainen, hiukan lievempi tai muuta sellaista, mutta tuo isku
vaikutti häneen kuin jotakin lokaa olisi hänen silmilleen viskattu ja
samassa hetkessä hänelle selvisi kaiken tämän alla oleva tarkoitus.
Wolfkin näytti huomaavan erehdyksensä ja koetti sitä jollakin
soperruksella korjata, mutta Kallio kohotti ylpeänä päätänsä, iski
varman katseensa Wolfin silmiin ja lausui painavasti:
— En!
Puristaen huulensa yhteen ja kääntäen kumartamatta selkänsä asteli
Kallio ulos ovesta. Edustalla kohtasi hän Liposen, joka säpsähti hänet
nähtyään.
— Mitä hiiviskelet? Puske vain sisään, kyllä siellä nyt on
päällysmiehen paikka tarjolla! mörähti Kallio purevasti, painoi lakin
syvemmälle päähänsä ja lähti järeästi astelemaan kokouspaikkaa kohden.
Mutta tuskin oli hän ensimmäiseen kulmaukseen ehtinyt kun vastaan
puski kiireellä vauhdilla prominentti Kukkonen, joka näytti myöskin
säpsähtävän. Hymähtäen, mutta kasvojaankaan kääntämättä paineli Kallio
ohi varmoin askelin.
— Kylläpäs nyt korpeille ja ketuille tuli kiire, oikein kilpahyppy.
Punokaa vaan yhteen, ei tee mitään, kun _me_ vain olemme asiastamme
selvillä...