Joka aamu nähtiin hiilenkäsittelypaikkojen läheisyyteen ilmestyvän
vanhan harmaahiuksisen naisen, joka keräili koriinsa tielle varisseita
hiiliä.. Sitä tehdessään ei hänen tarvinnut paljon kumartaa, sillä
elämän taakka oli jo hänen vartalonsa siihen asentoon taivuttanut.
Mutta joka kerta, kun hän oli hetken aikaa etsinyt ja poiminut,
rupesivat hänen silmänsä vuodattamaan kyyneleitä, jotka kostuttivat
koriin kasaantuvia hiilen murenelta, kunnes hän kantamuksineen lyyhäsi
pois.
Siihen oli ollut ennen lupa, mutta nyt oli tullut kielto ja uhka;
sakkotauluja oli sitä varten asetettu radan varrelle lukuisasti.
Sitä ei tiennyt harmaahapsinen hiilenkerääjä, vaan ilmestyi paikalle
tapansa mukaan. Mutta ei ehtinyt pitkälle, kun hänen eteensä ilmestyi
virkapukuinen mies ja puhui. Ja kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle
puhuttiin, vaikka ääni kyllä oli vaativa ja ankara, sysättiin hänet
menemään. Ja hän meni, kyynelten tippuessa tyhjään koriin.
Sen päivän ja sitä seuraavan yön hän huojutteli kumaraa ruumistansa
kylmän uunin vierellä, mutta seuraavana aamuna taas, tosin arkana ja
kysyvänä, lyyhäsi hän koreilleen radalle. Nyt tuli virkapukuinen, otti
häntä käsipuolesta ja vei mukanansa...
* * * * *
Elämä saattaa kulkea pitkät ajat tyyntä, jokapäiväistä, ehkä onnellista
latuansa, mutta yhtäkkiä iskee onnettomuus kuin salama kirkkaalta
taivaalta, antamatta sitä edeltä aavistaa tai nähdä siihen syytä, —
Ja sitä seuraa toinen ja kolmas — kokonainen sarja onnettomuuksia,
kunnes koko elämä on muuttunut muutamissa hetkissä aivan toiseksi:
sopusoinnusta sekasorroksi, päiväsiä yöksi.
Sellainen oli ollut Antonio Guerrinin kohtalo. Vielä muutama kuukausi
takaperin oli hän ollut onnellinen ja iloinen mies, terve ja voimakas
mies, nyt oli hän lyöty ja onneton, tutiseva raajarikko. Vielä muutama
kuukausi takaperin oli hänen ympärillänsä illoin helkkynyt hurmaava
soiton sävel ja lämmin elämänilo, nyt oli hiljaista, autiota ja kylmää.
Eikä onnettomuuksien synkeä sarja näyttänyt vieläkään loppuneen, —
milloin, mihin se loppuukaan?....
Antonio Guerri katseli ympärilleen. Rikkinäisiltä näyttävät ikkunat
olivat umpijäässä, ovenpielukset olivat valkeassa huurteessa, seinät
näyttivät likaisilta ja koko huone oli kolkko ja tyhjä, aivankuin
kaikki elämä olisi sen sisältä viety pois niin tyyten ettei sitä siinä
koskaan voisi kohotakaan. Häntä puistatti kammo ja värisytti vilu.
Vaistomaisesti kurkotti hän kätensä — sen ainoan, mikä hänellä vielä
oli, toisessa riippui vaan tyhjä hiha — uunin oviluukkuun ja vetäsi sen
auki... siellä oli vaan muutamia sammuneita hiiliä. Käsi hervahti
alas, tyhjä hiha putosi polvien päälle ja koko ruumis lysähti kokoon.
Hän jäi tuijottamaan sammuneisiin hiiliin.
Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti läpi vuosien taipalen kauvas
kotimaahan, ihanaan Italiaan. Tyrrhenian kauniille rantamille.
ikuisesti vihreiden ruusujen, laakerien ja sypressien — kukkien
maahan, laulun ja soiton maahan, jossa ihmiset sinisen taivaan alla
osasivat iloita ja elämälle sykkäillä, tuntea ja nauttia, vaikka
oli niukemmin elämäntarpeitakin. Sieltä löysi hän harmaahiuksisen
äidin, joka sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja aina iloisen
Rosan, joka myyskenteli kukkia rikkaille... Sieltä hän hehkuvana
nuorukaisena astui laivaan, jonka piti tuoda hänet maahan, jossa kulta
virtasi köyhän Italian pojankin hyppysiin, kun ponnisti. Siinä oli
pettymystä enemmän kuin toinen puoli, mutta hän ponnisteli kuitenkin,
oli ahkera ja vaatimaton, kieltäytyi ja säästi, silmämääränänsä vaan
yksi ainoa: saada perustetuksi pieni sievä koti ja sinne tuoduksi tuo
harmaahiuksinen äiti, joka aamusta iltaan kumarassa sitoi halpoja
hautaseppeleitä köyhille, ja tuo aina iloinen Rosa, joka myyskenteli
kukkia Neappelin rikkaille. Ja hän oli siinä onnistunut, hän oli saanut
kalustetuksi pienen huoneuston, jossa oli muutamia somuuksiakin,
ostetuksi sormuksen, jossa kimalteli pieni jalokivi, ja tuoduksi
luoksensa ne kaksi, joita hän tässä maailmassa kaipasi ja rakasti. Ja
sitte olivat jatkuneet ne illat, jolloin soitto helkkyi ja elämänilo
raiahteli... Ja sitte syntyi pikku Olivio — ja kahta onnellisempina
jatkuivat ne illat... ne illat, jolloin hän otti kiharatukkaisen
Olivion olkapäällensä ja tanssi Rosan kanssa harmaahiuksisen äidin
hymyillessä...
Mutta sitte iskivät ne onnettomuudet —
se ensimäinen, joka vei pikku Olivion maan multaan ja harmaahiuksinen
äiti sai sitoa seppeleen, ja se toinen, että hänellä loppui työ, ja
se kolmas, että Rosa kaatui sairas vuoteelle ja harmaahiuksinen
äiti sai sitoa hänellekin hautaseppeleen. Ja niiden mukana kulkivat
somat huonekalut ja kaikki pienet kalleudet, viimeiseksi hänen rakas
viulunsa ovesta ulos, kunnes kaikki oli riistetty ja huoneet olivat
tyhjät... Silloin sai hän työn, mutta ennen iltaa vietiin hänet
kädetönnä sairashuoneelle... Ja nyt, kun hänet sieltä potkastiin pois,
muka »terveenä kotia» — terveenä kotia!... tuodaan häntä vastaan
harmaahiuksista äitiä hiilen varkaana!... Saatana!...
* * * * *
Antonio huomasi pienen huuliharpun, tempasi sen nopeasti ja puhalsi.
Mutta sen kielet särähtivät kamalasti ja hän heitti sen uuniin, jossa
oli muutamia sammuneita hiiliä...
Hiiliä!... Hiiliä!...
Hän tuijotti niihin hetken, tarttui ainoalla kädellä tukkaansa, veti
pään polviensa päälle ja itki kuin lapsi...