Ei ainoastaan pelkän huvin, mutta myöskin käytännöllisen hyödyn vuoksi
monelle, kannattaisi perusteellisesti tutustua mieheen sellaiseen kuin
Tomi — tämä Tuomas Iisakinpoika ennen ja tämä Tomi Aisakson nykyään.
Tomi oli syntynyt Suomen maassa, tietysti, ja tullut tänne rikastumaan,
kuten muutkin. Sillä hän oli aivan erityisesti kotoisin sieltä,
missä petäjän kyljestä leipää leikataan kun halla vie tähkäpäät,
joka tapahtuu sangen usein. Se seikka lieneekin merkittävä suureksi
tekijäksi Tomin alkuperäisessä kehityksessä.
Jo kolmatta kymmentä vuotta sitte oli hän tähän vieraaseen maahan
saapunut, mutta vieläkään ei sen kovin oudosta kielestä
ollut hänen päähänsä tarttunut kuin pikkuruisen, juuri sen
verran ettei hän sitä ollenkaan ymmärtänyt, mutta ei ollut aivan
ymmärtämättäkään. Se oli semmoisenaan ikävä juttu, mutta aivan
auttamaton, kuten Tomi uskoi. Ja kuitenkin tuo kieli oli häneen
nähden saanut aikaan tavattoman muutoksen, se oli näet tehnyt Tuomas
Iisakinpojasta Tomi Aisaksonin, joista ainoastaan jälkimäiset hän tunsi
ja omisti. Alkujaan oli tuon Iisakinpojan perässä ollut vielä jotakin,
vaan se oli kokonaan hävinnyt ja unohtunut, jäänyt vaan tämä, jolla
hänet tunnettiin ei ainoastaan heimolaistensa piirissä, mutta myöskin
niissä kirjoissa missä se kysymykseen tuli, nimittäin Buttemanin
tehtaan miesluettelossa ja muonakauppias Viilpäkin kirjoissa, jatkuvana
velkatilaajana tietysti. Mutta työpaikalla tunnettiin hänet myöskin,
ja etupäässä, nimellä »Ahkera Tomi», joka lienee johtunut eräistä
erikoisista ja sanoisimmeko hyvistä luonteen ominaisuuksista jotka hän
omasi, nimittäin hätäilemättömyydestä ja laiskuudesta sekä niiden
vastapainona sitkeydestä olla joka päivä määrätyllä paikallansa ja
aina asian touhussa käsinä.
Hänen erikoisesta luonnonlaadustansa johtui myöskin se, ettei hän
muutellut työpaikkaa. Mihin hän kerran oli käsiksi päässyt ja
niinsanoaksemme kotiutunut, siitä ei ollut helppo saada häntä pois,
jaa, se oli melkein mahdotonta. Niinpä hän saattoi olla ylpeä siitä,
että oli nykyisessäkin paikassaan, nim. Buttemanin konetehtaalla,
ollut viisitoista vuotta päivääkään menettämättä. Sellainen oli Tomi.
Ensin oli häntä koetettu pitää valurin apurina, s.o. lapioimassa
multaa muottikoreihin j.n.e. Mutta kun hän perin hätäilemättömän
luonnonlaatunsa vuoksi näyttäytyi tuohonkin, muuten hänelle sopivalta
näyttävään toimeen mahdottomaksi, niin siirrettiin häntä koetellen
työstä toiseen, kunnes oli selvillä että hän sopi kaikkeen sellaiseen
kuin esim. tehtaan härät ja semmoiset. Joku olisi voinut moisesta
kokeilusta pahastua, semminkin kun se tapahtui asianomaisten puheiden
ja mielenosotuksen yhteydessä, mutta Tomille oli aivan yhdentekevää
missä hän oli ja mitä hän teki, kun vaan jossakin oli ja jotakin
teki ja päivä merkittiin täytenä kirjoihin. Saattoivatpa ne Tomille,
käskijät nimittäin, silmittömästi suuttua ja oikein nyrkin kanssa
töyttiä, mutta ei Tomi siitäkään ottanut suuttuakseen kun ei se hänen
järeään ruhoonsa kovin kipeästi koskenut.
Sellainen oli Tomi. Mutta meidän täytyy vielä häneen lähemmin tutustua,
ja merkitä yksi hänen hätäilemättömyytensä todistus. Erään kerran oli
hänelle niin suututtu, niin perin kyllästytty, että oli käsketty
pois koko työpaikasta. Tomi oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta oli
vaan jatkanut puuhailuaan esilläolevassa työssä. Ja niin oli päivä
kulunut iltaan, kuten muutkin päivät. Seuraavana aamuna oli hän
ollut paikallaan, ja niin oli sekin päivä kulunut iltaan. Ja niin
sitä seuraava päivä ja niin yhä edelleen, kunnes oli kasvanut se
vakaumus että Tomi kuului eroittamattomasti Buttemanin alhaisempaan
työkoneistoon. Siitä oli Tomille tosin jotakin hyötyä ja olisi ollut
enemmänkin jos hän olisi osannut sen hyväkseen käyttää, mutta oli
siitä se vahinkokin, ettei palkka kohonnut palvelusvuosien mukana,
kuten toisille sentään, vaikka mitättömän vähänkin, vaan pysyi
järkähtämättömästi siinä mihin se alussa oli jäänyt. Mutta sehän oli
seikka, johon Tomi ei nähnyt olevan itsellään sananvaltaa.
Kaikella on oma kehityksensä ja niinpä Tomikin lukemattomien vaiheiden
läpi kuljettuaan joutui viimein virkaatekeväksi härkien ajajaksi. Niin,
oikeastaan vaan koetteelle, mutta kun hän tässä vaalissa ihmeellisesti
läpäsi, niin sai hän siitä vakinaisen viran. Ja sanottakoon mitä
tahansa, Tomi tunsi nyt löytäneensä oman kutsumuksensa. Juuri niin,
sillä tässä toimessa ei tarvinnut hätäillä eikä hikoilla ja työ sujui
sentään suuremmassa mittakaavassa ja niin hävyttömän vakavasti ja
varmasti. Kovin työ oli ikeen niskoille nostaminen, ja se olikin
aina aikanansa kovaa, mutta sitähän kesti vaan hetkinen päivästä.
Ja jouti ajattelemaankin. Tomi ei näet oikeastaan ollut niitä jotka
eivät mitään ajattele vaikka paljon puhuvat ja huitelevat, ainoastaan
se kävi Tomilta niin hidasluontoisesti, ettei hän yhdessä päivässä
pitkälle ehtinyt. — Näillä härillä vedätettiin tehtaaseen ja sieltä
pois sellaisia kappaleita joiden liikuttamiseen ilman rautatietä ei
riittänyt muu kuin yhden tai kahden hirmuisen härkäparin voimat.
Sellaisten voimain ohjaajana oli nyt Tomi Aisakson mahtavan Amerikan
mantereella.
Kaikenlaiset koiranleuat, joita Tomi piti kaikkien
joutavanpäiväisimpinä olentoina maailmassa, pakkautuivat ivailemaan
hänen virallansa; aivan yleinen sukkeluus heillä oli se, että kunhan
hän, Tomi, on määrätyn ajan härkien ajajana, niin tulee hänestä
tohtori — lääkäri nimittäin, jonkalaisia kuuluvat amerikalaiset
lääkärit enimmäkseen olevan — ja yhtä ja toista sellaista. Tomi
sieti ne tavallisesti salaisella halveksumisella sydämessänsä, mutta
kuinkapa olikaan, eräänä päivällisaikana tunsi hän niistä pahanlaisesti
ärsyyntyvänsä, jopa siihen määrään, että jos ruokatunti olisi ollut
vähän pitempi, olisi se varmaan puhjennut ilmi ja tavalla joka olisi
voinut ivailut vastaisuudessa lopettaa. Eikä se ärsyyntyminen häntä
vielä sittekään jättänyt, vaan jäi ärtelemään ja kihelmöimään, ulos
puhkuilemaan. Härille oli hän aina ollut laupias, eikä hänellä ollut
härkienkään puolelta nurkumista, joten heidän välinsä olivat säilyneet
rikkomattoman hyvinä vieläpä enemmänkin: vakaantuneet vilpittömäksi
ystävyydeksi, huolimatta siitä ettei sen ilmaisemiseksi mitään
hyväilysanoja käytetty. Mutta mitenkä olikaan, nyt tuntuivat nekin
rupeavan oikuttelemaan ja epäröimään, vintturoivat vasemmalle ja
jurrailivat oikealle, kyljin ja toisin, eikä kuorma, tosin hirmuisen
suuri koneen runko, tahtonut nimeksikään liikkua eteenpäin. Tomi oli
nyt vihassa ja rupesi käyttämään valtikkaansa, läimi ruoskalla ja
pisteli piikillä, jopa aivan ilman sääliä ja jopa voimansa takaakin.
Mutta kova tuli kovaa vastaan. Härät olivat myöskin suuttuneet,
silmät olivat nurin päässä ja vaahto pursui suupielistä, vintturoivat
yhä pahemmin, yrittivät vapautua ikeestänsä ja kun ei se onnistunut
niin heittäytyivät äkämystyneenä pitkäkseen. Tomi ähki ja puhki,
vihasena ja punasena, läimi ja pisteli, mutta turhaahan se oli; härät
tosin ähkivät ja puhkivat myöskin, mutta vaan makasivat. Tomi oli
masentunut ja neuvoton, ja kun hän huomasi että katukäytäville oli
kokoontunut sankat parvet uteliasta väkeä, rupesi häntä ilettämään ja
hävettämään, melkeinpä teki mieli lähteä siitä pakoon juoksemaan. Hänen
huomaamattaan oli siihen myöskin saapunut yksi tehtaan pomoista ja
salavihkaa lyödä sukasi häntä vasten kasvoja, kerraten tavallisuuden
mukaan hänelle kuuluvat haukkumasanat. Tomin ärtymys kun oli jo ohi
mennyt, vieläpä sijalle tullut hätääntyminen, häpeä ja syyllisyyden
tunne, niin sieti hän sen ja olisi sietänyt enemmänkin jos olisi
annettu. Mutta väkijoukosta huusi hänelle joku jotakin ja kaikki
rähähtivät nauramaan, ja nauroivat yhä hajaantuessaan eri haaroille.
Tomista ei ollut milloinkaan tuntunut mikään niin ilkeältä kuin nyt
tuo nauru. Hän tunsi otsansa ja korvalehtensä punastuvan ja sydämmessä
kaiveli. Mutta kaikelle tälle ei mitään voinut.
Ajan kanssa ja vakailla sovinnollisilla tuumilla sai Tomi härät
liikkeelle ja kuorma alkoi solua parin mailin päässä olevaa
määräpaikkaansa kohden.
Allapäin astuskellessaan härkien edellä, vielä vaimennellen aivan
tavatonta, hänelle ennen tapahtumatonta mielen myrskyä, ryhtyi Tomi nyt
järjestelemään kokonaan mullin mallin menneitä aivojansa ja miettimään,
mitä mahtoi merkitä se huuto jonka vuoksi väkijoukko rähähti nauramaan.
Ja kun hän visusti korvansa takaa kokoili ne äänet ja aprikoi, niin
muodostui niistä viimein lause, jonka hän otaksui omalla kielellänsä
merkitsevän: »Sinä olet tyhmempi kuin nuo härät».
Noin ensi silmäyksellä tuntui se olevan pahasti sanottu ja Tomi
takertui siihen kuin kärpänen tervaan. Hän rupesi asiaa perinpohjin
aprikoimaan, vertailemaan itseänsä härkiin ja päinvastoin nähdäksensä
oliko noissa sanoissa nimeksikään perää.
Siitä oli hän heti selvillä että he olivat aivan erilaisia
ruumiinrakennuksensa puolesta, vaikka saattaisi joku koiranleuka olla
näkevinään siinäkin yhtymäkohtia. Mutta muuten, heidän olemuksessansa,
heidän tavoissansa, heidän asemassansa, kuinka sen puolen laita
mahtoi oikein olla?... Ja Tomille johtui siinä yht'äkkiä ajatus, että
mahtoikohan härällä olla sielua. Ennen ei hän ollut sitä uskonut, sillä
niinhän se oli hänelle vakavasti opetettu, vaan nyt se alkoi häntä
epäilyttää ja hänestä tuntui siltä, että jos kerran hänellä on sielu,
miksei se voisi olla härälläkin. Ja Tomi jatkoi johtopäätelmiään:
— Härkä on mahtavin, komein ja voimakkain kaikista jumalan luomista
kappaleista maanpäällä, se on totinen tosi! Jaa'a, härkä on mahtavampi
kuin minä!... Mutta härkä syö heiniä, minä en, siis erotus sentään on
suuri, minä olen siis härän _yläpuolella_, olen häntä viisaampi... Vai
voipiko sitä oikeastaan pitää viisauden merkkinä, sillä sanotaanhan
että »herrat syö heiniä» ja ne kuitenkin ovat ei ainoastaan härkiä,
mutta minuakin viisaampia...
— Härkä makaa tallin parressa kytkettynä, minä en; siis taaskin suuri
eroitus.
— Härän niskalle pannaan ies, ja julma ies, minun ei... jaa, en minä
miten ole härän lainen, sillä minähän sen siihen asetan; siis minä olen
mahtavampi kuin härkä.
— Ja härkä vetää — jaa, se vetää niin paljo kuin sen perään iletään
panna, se vetää niska köyryssä ja kierossa, silmät muljollaan,
ähkäen ja luhkaen. Vedänkös minä, hä? Enhän minä mitä vedä, minä
vain läimäyttelen ruoskaa ja härät vetävät, Mitäs ne vetävätkään,
esimerkiksi nämä? Hirveitä rautakojeita, koneita, höyrypannuja,
vauhtipyöriä... Mikä ne kaikki muistaakaan. Ne valmistetaan tai
korjataan Buttemanin tehtaassa ja sitte viedään paikoilleen, mikä
minnekin. Ja ne rupeavat toimimaan, puhkamaan ja pyörimään, takomaan
ja sorvaamaan, kehräämään ja kutomaan... Ja syntyy uusia koneita, ja
tavaraa... lankaa ja vaatteita, kenkiä ja kengännauhoja... huonekaluja
ja pakkauslaatikoita... rautanauloja ja hevosen kenkiä... ja paperia,
oikein hienoa ja sileätä paperia... ja mitä tulleneekaan... Ja ihmiset
käyttävät niitä, puettavat ja kalustavat, komeilevat ja ovat ylpeitä...
painavat suuria aviiseja ja kirjoja ja rahaseteleitä... ja kirjottavat
hirveästi — noita laskuja esimerkiksi, ruokalaskuja. Miten, kas, härät
ovat vetäneet niitä koneita? Eikös niissä kaikissa, siinä rikkaudessa
ja komeudessa, siis oikeastaan ole härälläkin osaa, eikös siihen ole
liittynyt hänenkin hikeä ja voimaa? Jaa, sitä saattaisi olla missä
vaan, esimerkiksi noiden komeiden ihmisten pukimisissa, niin että
niihin voisi hyvällä syyllä panna johonkin paikkaan härän kuvan...
— Siis härkä on ei ainoastaan komea ja mahtava, mutta myöskin
hyödyllinen eläin, melkeinpä välttämätön — nimittäin oikea työhärkä
eikä mikään karjan kaunistus, niinkuin esimerkiksi nämä, joita minä
ajan — ja siitä pitäisi antaa heille kuuluva kunnia ja kohtelu kaikin
päin...
— Minäkö ajan? Mitä minä ajan, omia härkiänikö? Buttemanin härkiä minä
ajan, ja hänelle siis ensi kädessä tulee se hyöty mitä nämä härät
vetävät, mitä ne hiellään tuottavat... Mutta mitä varten minä niitä
ajan, mitä hittoja varten minä ajan Buttemanin härkiä? Miksei hän itse
aja härkiänsä? Ja vielä niitä ruoskalla läimin ja piikillä pistelen.
Onko siinä järkeä? Enköhän vaan ole minäkin härkä ja eiköhän vaan ole
niskallani ies, joka aamulla siihen pannaan ja illalla otetaan pois —
tai ei sitä ensinkään pois oteta, se on vielä siinä kun minä menen
talliini, parteeni, kun minä menen Hällmanin kellariin, rotan loukkuun,
syön Viilpäkin pilautuneesta pehkusta vaimoni valmistamaa apetta ja
heittäydyn pahnalleni — jaa, se on siinä silloinkin, ja se on aamulla
kun siitä herään ja se on iankaikkisesti...
— Multa minähän saan palkan kaikesta, Butteman maksaa palkan ja senhän
pitäisi riittää. Pitäisi, pitäisi! Mutta mitenkäs sen laita onkaan?...
Kun minä ne lantit saan, niin minä ne ja'an tarkasti Viilpäkin kanssa,
jonka pehkua minä syön ja Hällmanin kanssa, jonka tallissa niinä asun,
ja tulos on aina sama: ei jää pukimiin eikä muihin tarpeisiin mitään,
ei riitä, vaikka kuin kiristäisi. Ja niinpä minun takapuoleni vilkkaa,
ja vaimoni ja lasteni vilkkua...
— Kyllä minä olenkin härkä. Puuttuu vaan härän nahkaa, ettei palelisi
ja härän sarvia... Härkä suuttuu, kun sillä on ylen suuri kuorma
ja sitä ruoskalla läimitään ja piikillä pistellään, — suuttuu ja
äkääntyy eikä lähde mihinkään. Multa suutunkos minä, äkäännynkös minä?
Mitä vielä, minä olen lauhkea kuin lammas joka keritsijänsä edessä
vaikenee... Minä siis olen tyhmempi kuin härkä, totisesti minä se
olen ja se oli oikeassa joka sen sanoi!
— Entä nuo toiset, jotka tuolla tehtaassa näitä koneita valavat ja
valmistaman kuin härät, suuttuvatko ne, äkääntyvät, sorvaavat ja
silittävät, ja joitten voimaa ja hikeä liittyy siis näihin vielä
enemmän, puskevatko? Mitä vielä! Union Jäkki vaan joskus vähän
hankailee sarven tynkiään tehtaan takaoven kynnykseen ja salavihkaa
mörähtelee, siinä kaikki. Siis nekin ovat tyhmempiä kuin härkä. Ja kun
oikein ajattelen, niin me kaikki olemmekin vaan Buttemanin härkiä,
joilla on ajaja, ja ajajan ajaja, ja ajajan ajajan ajaja,
kunnes vihdoin tullaan itse Buttemaniin joka kuskaa kaikkia...
— Multa mikä on tuo Butteman, joka tarvitsee niin paljo härkiä?
Vain tavallinen ihminen, mies mokoma, joka käy joskus tehtaansa
konttorissa, vaan aniharvoin itse tehtaassa ja silloinkin voutien
opastamana ja taluttamana, sillä itse hän ei tiedä eikä ymmärrä koko
meiningeistä mitään. Mies, joka ei tee mitään mutta kuitenkin kaiken
tämän omistaa... Kuinkas tämä on ymmärrettävissä? Härät sanokaapas te,
kuinka tämä on ymmärrettävissä?...
Tomi kääntyi sinne päin, mutta härkiä ei näkynyt ei kuullut. Hänelle
yritti jo tulla hätä käteen, mutta kun hän tarkisti silmiänsä, niin
huomasi hän niiden jääneen kauas jälelle päin seistä jököttämään. Hän
tallusteli siis takaisin.
— Tännekös te jäittekin, jokerit! Taaskin minä olin tyhmempi kuin
te, sillä minä mennä touhusin kun te levähditte. No, levähtäkää
vain, mitäpä me kiirehtimään, kunhan saataisiin vaan tuo rautahirviö
paperitehtaalle ennen iltaa...
Tomi viittasi kädellään sinne päin tullaksensa paremmin ymmärretyksi
ja rupesi sitte raaputtelemaan härkien niskaa osottaakseen parhainta
ystävyyttänsä.
— Kuulkaahan veljet! Sanokaas nyt
te, kuinka se on ymmärrettävissä että Butteman, joka ei tee mitään,
omistaa tehtaat, koneet ja miehet, niin — Union Jäkit ja helpparit,
teidät, minut ja meidän kaikkien työn tuotteet? Sanokaas jos
ymmärrätte?...
Toinen häristä myrähti jotakin ikäänkuin vastaukseksi Tomin puheluun.
— Jaa, jaa. Merkitsikös se sitä, että me kielellä ja kätevämmillä
ominaisuuksilla varustetut olemme tyhmempiä kuin te; joka voipi totta
olla ja syy on siis siinä. Mutta eiköhän taas soluta, hiljalleen vain,
soromnoo! »Ei oo mittää hättää, kunhan aikaa jättää.»
— Te olette härkiä, niin olen minäkin, ja teillä on niskalla ies,
niin on minullakin, mutta te olette poikamiehiä... onni, että olette
poikamiehiä; toista se on minun ja monen muun. Niin että voisitte
olla suhteellisesti tyytyväisempiä elämänosaanne, ilman kadehtimatta,
kuin minä ja me muut. Sillä nähkääs, teistä sentään täytyy paremmin
huolehtia, teidän hyvästä kunnostanne, sillä te olette kalliimpia kuin
me eikä ole niin vaan saatavissakaan...
Ajatuksissaan Tomi sentään jatkoi salaa, sillä hän ei tahtonut loukata
hyvien tovereittensa tunnetta:
— Mutta kun te tulette kykenemättömiksi, myy Butteman teidät
makkaratehtailijalle ja hyötyy teistä siis vielä senkin jälkeen. Ja
makkaratehtailija myy teidät kolminkertaisella hinnalla Viilpäkille ja
minä taas ostan teidät kaksinkertaisella hinnalla häneltä ja syön...
syön omat toverini, veljeni!...
Kuta enemmän Tomi mietti ja teki johtopäätöksiä, sitä enemmän rupesi
häntä inhottamaan ja kauhistuttamaan hänen oma sekä heidän kaikkien
kohtalo ja kummallinen, kurja asiain kulku. Ja kun hän illalla pudotti
ikeen härkien niskalta ja johti ne talliinsa, heltyi hän melkein
kyyneliin, kävi niitä syleilemään ja puheli:
— Voi veljet! Me olemme kaikki tyhmiä ja kurjia, mutta kun te tähän
asti olette olleet viisaampia kuin minä, niin antakaa te minun
tyhmyyteni anteeksi ja minä vakuutan, että jos minä teitä vielä
piikillä pistelen, niin pistelen minä samalla omaa itseäni, ja jos
Buttemanin käskynhaltijat tulevat meille niin tekemään, niin saakoot
he samalla mitalla vieläpä koron kanssa takaisin. Sillä tämä päivä, oi
veljet, on ollut merkillinen uudestasyntymisen päivä!...