OMATUNTO.

Nuori pappi Pehmeä ei ollut onnellinen, vaikka oli vasta saanut

vakinaisen paikan ja nätin pappilan sekä kevennyt iskeä silmänsä

rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen. Pehmeä oli onneton, ja oikeastaan

perin pienen seikan vuoksi. Kyllästyneenä kohtaloonsa, joka näytti

hänelle olevan vain ohdakkeista epäonnistumisen tietä, muisteli hän

mennyttä taivaltansa.

Pehmeä oli ollut aikanansa tyypillinen papin poika, laiska, mihinkään

kelpaamaton hulttio, jolle koulu oli kauhistus ja koti, kaikesta sen

lihavuudesta huolimatta, kuritushuonevankila; mutta kylän raitit

piikain luhtineen ja kaupungin kadut kapakoineen, ne olivat jotakin

joiden vuoksi maksoi vaivan elää. Senpä vuoksi sanot niin, ja

näyttikin, että hänestä voi tulla mikä muu tahansa, vallesmannista

markkinahuijariin, viinakauppiaaseen ja maantierosvoon asti, vaan ei

suinkaan pappi, kuten esimerkiksi hänen isänsä, joka, vaikka olikin

armoton ja ahnas, oli sentään ankara hengenmies ja saarnasi niin että

kirkon akkunat helisivät ja herkkämielisempien mielet raukesivat itkuun

ja voivotukseen.

Ja siltä se näyttikin.

Kun pappa kuoli — joka tapahtui äkkiä, liiasta lihavuudesta, kuten

sanottiin — ja tavalliset virkavuodet olivat ohi, loppui pappilan

lihavat päivät; nuoremmat saivat jäädä perintöpaloille ja hänet

työnnettiin hankkimaan itse leipänsä. Mutta kaikissa hommissa, joihin

hän yritti, hän epäonnistui jostakin syystä jota hän ei ymmärtänyt.

Vaikka hän koetti vakaantua ja sellaisena yritti, niin kuitenkin hän

epäonnistui, ja elämä semmoisenaan, aivan jokapäiväisen leivänkin

kannalta, näytti ylen ankaralta. Se oli ihmeellistä!

Kun hän tuota seikkaa pysähtyi oikein tosissaan miettimään, selveni

hänelle äkkiä, että hänen oikea kutsumuksensa olisikin ehkä papiksi,

pappavainajan uralle. Ja kun hän rupesi sitä ajatusta kehittämään, niin

näytti hänestä, että mitään sen helpompaa toimialaa ei löydy ja että

saarnata voi kuinka voimakkaasti ja kuinka paljon tahansa. Niinpä hän

rupesi mukaannuttamaan elämäänsä kristilliseen henkeen ja sai pian

virallisen voitelun papiksi. Se tapahtui hänestäkin ihmeteltävän

huokeasti ja nopeasti, niin, että oikeastaan hän ei tuntenut vielä

ehtineensä sisällisesti ollenkaan siihen muutokseen kasvaa. Ja

vakinainen paikka oli tarjolla heti, tässä uudessa maassa, ilman mitään

vaalisaarnoja tai muita ehdollisia vaikeuksia.

Mutta tätä uutta uraansa varten, jonka hän päätti johtaa loistavaan

lopputulokseen, teki hän muutamia vakavia suunnitelmia, uudistavia

suunnitelmia, ankaroita häneen itseensä nähden. Ensinnäkin hänen piti

asettua tanakasti kristillisen moraalin kannalle, se on, ainakin

ulkonaisesti näyttää nuhteettomuuden esimerkkiä: hillitä lihan himot

ja maailman koreuden halut, olla yksinkertainen, kärsivällinen,

lempeä, sovukas ja niin edespäin. Ja koska hänen isäänsä, jonka nimi

on ollut Sträng — ankara, kova — oli sanottu nimensä mukaiseksi sen

pahassa merkityksessä, päätti hän ikäänkuin vakavaksi mielenosotukseksi

muuttaa nimensä sen vastakohdaksi: Mjuk, ödmjuk, tai jotain semmoista,

kunnes siitä lopulta tulikin samalla aitosuomalainen: Pehmeä. Ja

koska hän oli huomannut luonteensa taipuisaksi erimielisyyteen ynnä

muuhun sen tapaiseen, joka seikka oli näyttäytynyt haitalliseksi

hänen pyrkimyksissään, niin päätti hän nyt täst'edes varoa sitä,

menetellä kaikkien mielen mukaan ja olla sovussa, ettei suinkaan siitä

kompastuskiveä tulisi.

Näin varustautuneena uudelle urallensa astui hän paikkaansa valoisalla

mielellä. Ja ensimäinen hänen saarnansa täydelle kirkolle oli

onnistunut loppupuolelle asti hyvin, kunnes hänen silmänsä olivat

sattuneet erääseen ihanaan neitokaiseen lihavan herrasmiehen rinnalla;

silloin oli tullut pieni hämminki, joka kuitenkaan ei tuottanut sen

suurempaa haittaa, sillä se tapahtui aivan amenen edellä. Se seuraus

siitä vaan oli, että hän joutui ottamaan selvän tuosta neitokaisesta ja

se oli viedä hänet heti epäkristilliselle polulle. Toinen saarna meni

myöskin muuten hyvin, mutta sen loputtua tuli eräs vaimoihminen häntä

ikäänkuin kiittelemään, samalla kuitenkin antaen viittauksen, että

pitäisi vast'edes vähän ankarammin sieluja kouristella.

Kiitollisena otti hän huomautuksen onkeensa ja aprikoi menettelytapaa.

Ei siis auttanutkaan se, että noin vain ylimalkaisesti ja keveällä

kädellä auttoi kristillistä maailmanjärjestystä eteenpäin, piti repästä

ja iskeä. No, koska hän tahtoi tällä urallansa edistyä ja voittaa,

koska hän tahtoi olla »hyvä pappi» ja koska siitä luultavasti riippui

myöskin hänen lopullinen suhteensa rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen,

niin tahtoi hän tehdä sen ja käydä käsiksi ihmisten pääsynteihin. Ja

heti ensimäisellä kerralla alkoi hän jyrisevän saarnan ylpeydestä

ja maailmankoreudesta. Mutta kun hän oli juuri pahimmoilleen alkuun

päässyt, pisti hänen silmiinsä rivi mitä korskeimpia naisten hattuja,

hiuslaitteita ja rintoja, niiden joukossa makkarakauppiaan ihana

tytärkin, sekä naamoja ja ryntäitä miesten, joiden hän tiesi kävelevän

päätänsä korkeampana kaikkea muuta kansaa, kaikkien silmät iskettynä

häneen ikäänkuin kysyen: poika, mitäs tämä nyt on? niin oli hän vähällä

takertua siihen paikkaan. Nopeasti päätti hän muuttaa sanontatapaa ja

käänsi kasvonsa toiselle puolen kirkkoa, jossa näkyi ryhmittyneenä

toisenlaista väkeä. Mutta nyt sieltä pisti hänen silmiinsä huonosti

puettu, kuihtunut mies, joka kaula pitkällä, syvälle painuneet silmät

jännittyneesti häneen kiinnitettynä näytti sanovan: mitä, mitäs tämä

on? Mitäs ylpeilemistä ja koreilemista tässä olisi? Silloin hän

hämmästyi, koko saarna meni »plöröksi» ja hänen täytyi kiireimmiten

sanoa amen.

Nyt häntä hävetti. Kiireimmiten puikki hän takatietä asuntoonsa ja

sulkeutui sinne. Ja oli onneton. — Nyt luulevat ne, hän ajatteli, ettei

hän olekaan »hyvä pappi», ettei hän siihen kykenekään! Mutta hän tahtoi

vielä sen näyttää! — Ja seuraavan kerran päätti hän saarnata ahneudesta

ja omanvoitonpyynnöstä, ankarasti tahtoi hän iskeä siihen paheeseen.

Loistavasti pääsi hän taas alkuun ja oli jo hyvässä matkassa menossa,

kun hänestä alkoi tuntua, että sanankuulijain joukossa, joihin

hän oli päättänyt olla lähemmin katsomatta, oli joku joka tähtäsi

lakkaamatta häneen ja oli laukeamaisillaan julkiseen syytökseen häntä

vastaan. Päästäkseen tuosta tunteesta iski hän katseensa allansa

oleviin ihmisryhmiin, juuri kun oli lausumassa ankaran jumalan tuomion

kaikille ahneille ja omanvoiton pyytäjille, mutta hämmästyksekseen

sattui hänen katseensa mieheen, jonka hän tunsi, jolta hänen isänsä

oli ryöstänyt ainoan lehmän ja lampaan ja josta oli ollut seurauksena

että synnytystilassa oleva vaimo oli tullut mielenhäiriöön ja hypännyt

kaivoon ja samaan menoon nuorin lapsista kuollut. Tuo mies, joka näytti

nyt istuvan ylempänä muita, näytti todellakin katsovan häneen ikäänkuin

rupeamaisillaan kiroamaan: mitäs sinä siinä pauhaat? Meneppäs sukuusi,

muistappas isääsi ja meneppäs omaan itseesi, etkö vain ole samoilla

teillä sinäkin? — Ja taas hän hämmästyi ja täytyi kiirehtiä sanomaan

amen.

Siitäkin saarnasta oli siis tullut huono näytös hänestä pappina, hyvä

alku oli mennyt pilalle ja seurakunta siis lopultakin luullenee ettei

hän kykene muuta kun loistavasti alkamaan. Mutta viikon varrella hän

taas kannusti itseänsä ja valitsi seuraavaksi saarnansa aiheeksi —

oikeastaan virallista tekstiä noutaen — huoruuden ja salavuoteuden. Ja

siinä hän nyt uskoi kunnialla selviytyvänsä, sillä se oli oikeastaan

ainoa ala mistä hän tiesi, tavallaan, puhua omien kokemuksiensakin

pohjalta. Nyt oli hän siis varma sekä itsestänsä että aineestansa,

sillä asia ei ainakaan koskenut Suoperän Jooseppiin, jolta hänen

isänsä oli lehmän ryöstänyt, vaikkapa hän nyt olisikin sanankuulijain

joukossa. Heti alussa hän siis rohkeni luoda katseensa alas seurakunnan

puoleen, kasvoista niin kasvoihin. Mutta mitä? Hän hämmästyi ja

punastui. Siinä aivan etupenkissä istua nyypötti heidän entinen piika,

Leena Pietikäinen, jonka hän oli monta kertaa viekotellut

juuri saarnan tekstin alaiseen rikokseen ja syntiin. Siinä se

katsoi häneen surumielisin silmin, värähtelevin kalpein kasvoin, ja jo

kätki kasvot liinaansa ja pillahti itkemään. Hän tunsi kalpenevansa

ja sanat takertuivat kurkkuun. Mutta kun tyttöriepu nyyhkytti kovin

kuuluvasti, täytyi hänen korottaa äänensä sitä hämmentääkseen ja

pauhata. Ja niin pauhasi hän, suuret hikikarpalot otsalta vyöryillen,

juuri nimeksikään muistamatta ennen ajateltua ja osaksi merkittyä

saarnaansa, kunnes arveli kylliksi pauhanneensa voidakseen sanoa

amenen. Painunein päin ja punottavin niskoin työntyi hän sakastiin,

jossa aikoi ensi töikseen ottaa aimo kulauksen rippiviiniä kuohuvan

mielensä tyynnyttämiseksi, — aije, joka ei hänen mieleensä ollut vielä

ennen tullut. — Mutta samalla työntyi sinne se sama vaimo, joka hänelle

oli antanut huomautuksen, että sana saisi olla ankarampaa, ja alkoi

kiittää heläyttämään:

— Kas sillä lailla, hyvä pastori! Se vasta oli saarna! Enpä ole moista

sitte kuullut kun pastori Williamsonin täällä käydessä, vuosia sitte.

Ja semmoista sen pitää olla, sen ne ruojat tarvitsevat ja se niille

vasta tepsii. Jatkakaa vain pastori sillä tavalla, niin ette hiekalle

rakenna eikä lankea siemen kivistöön. Kiitoksia nyt vain oikein paljo.

Ja eukko tahtoi kiitellä kädestä pitäen.

Pehmeä, joka ei muistanut koko pauhinastaan mitään, joutui aivan

hölmistyksiin tuosta odottamattomasta käänteestä. Mutta tyytyväinen

hän ei saattanut olla. Viinilasin hän tosin nyt jätti ottamatta,

mutta päästyänsä huoneeseensa, kaikelta rauhaan, tunsi hän itsensä

ylen onnettomaksi. Ja hän rupesi perinpohjin miettimään mikä siihen

oli syynä ettei hän näyttänyt tälläkään ja semminkään tällä uralla

menestyvän, vaikka tunsi siihen muuten henkisten kykyjensä riittävän.

Omatuntohan se oli, mikäs muu! selvisi hänelle vihdoin. Mokomatkin.

Se oli varmaan perintö äidiltä, sillä isällä sitä kaikesta päättäen

ei ollut. Jokohan lopultakin sitte olisi niin, että »hyvä pappi» ei

voi olla se jolla on omatunto. Jokohan pitikin olla povi kuin kivi,

luonto häikäilemätön, häpy pois. Siltä se vähän näytti. Ja kun oikein

syvemmältä asiaa ajatteli, niin saattoikohan omantunnon kanssa kaikkea

sitä opettaa ja saarnata mitä kirkon käsikirja ja »sana» vaati, eikö

kymmentä kertaa ennemmin voisi pettää lähimmäisensä hevoskaupassa

kuinka hävyttömästi tahansa tai lasketella vannottuina tosina

kaiken maailman merimiesjutut. Sillä eihän silloin ainakaan

tulisi koettaneeksi toisen omaatuntoa tappaa ja sielua pimittää siinä

merkityksessä kuin sen tulee tehneeksi pappina. Tahi pitääkö »hyvän

papin» ja ylimalkaan papin, miehen, joka tahtoo sen viran pitää, olla

niin tyhmän, ettei hän todellakaan erota kouraan tuntuvia tosiasioita

ja taruja toisistaan, eikä väärästä oikeata... Kummin päin tahansa,

niin tuskinpa hän voi tätä virkaa jatkaa, sillä kaikeksi ikävyydeksi

— niin, oikeastaan ikävyydeksi — oli hänellä vieläkin jälellä hiukan

omaatuntoa ja häpyä, tahi toisessa tapauksessa järkeä, ettei hän voinut

siihen valheiden ja teeskentelyn sekasotkuun sopusointuisesti sulautua

edes niin, että kykenisi muodollisesti paikkansa pitämään...

Näitä hän mietiskeli ja hänestä tuntui yhä selvemmin siltä, että hän

nyt vasta alkoi kääntymään siihen herätykseen joka olisi pitänyt

tapahtua ennen tähän virkaan vihkimistä. Ja kun hän muisti, kuinka

suuri oli tuo hänen virkavelilaumansa, ja kun hän vertaili, minkä

verran nekin voisivat hyödyttää yhteiskuntaa jos muuttuisivat sen

hyödyttöminä olevista syöpäläisistä hyödyllisen työn tekijöiksi,

tuli hänen eteensä kysymys: mihin niitä sitten voisi käyttää, mihin

ne kykenisivät? Ja hänestä tuntui, että enemmistö heistä, huolimatta

heidän koulutiedoistaan, olivat mihinkään todella hyödylliseen

henkiseen työhön kykenemättömiä, olivat siihen joko liian tylsiä, liian

laiskoja, tahi moralisesti ala-arvoisia. Millään käytännöllisellä

ammattialalla ei heitä myöskään tarvittaisi, niihin oli ihmisiä

liikaakin, eivätkä kykenisikään, sillä useammissa niissä tarvitaan

terävää järkeä ja tarmoa. Muuhun, raskaamman ruumiillisen työn

raadantaan ei heistä myöskään olisi, sillä pitkällinen ja mahdollisesti

perinnöllinen laiskurielämä on heidät siihen määrään turmellut että

se tulisi heille liian suureksi kurjuudeksi. Mihinkä sitten? Täytyisi

keksiä aivan erikoinen työala heitä varten, ehkä uusi, mutta sen

keksimiseen tuntui häneltä puuttuvan edellytyksiä. Silloin hänelle

muistui mieleen eräs kirjotus, juuri pappismiehen itsensä tekemä,

jonka hän oli äskettäin jostakin lukenut, jossa esitettiin papeille

suora kehotus ryhtyä mehiläisten hoitoon, ryhtyä siihen joutilasta

aikaansa kuluttaakseen ja näyttääkseen esimerkkiä. Mikä oiva aate,

kun sitä tarkemmin ajatteli! Juuri siinä olisi heille sopiva työala,

se ei kysyisi suurta neroa, ei olisi liian raskasta, olisi hauskaa ja

tavallaan hyödyllistäkin, sillä tarvittiinhan maailmassa simaakin,

muutkin, jos eivät itse kaikkia nauttia jaksaisi. Niin, ja jos

saarnaamisen halu tulisi... hm, siinä oli kaikki hyvät puolet ja

humoriakin! Esitys oli tosin tarkottanut että tästä tulisi vaan sivu-

ja huvityö, mutta miksei sitä voisi ottaa varsinaiseksi. Jos siihen

vielä yhdistäisi kananhoidon ja pavun kasvatuksen, niin saisi siitä jos

kuinka laajan ja yhteiskuntataloudellisesti hyödyllisen työalan, niin

että he, papit, voisivat varsin komeasti elättää itsensä ja perheensä,

vaikkakaan ehkä eivät voisi nykyisiä rovastin tuloja saavuttaa.

Tuo aate innostutti häntä siihen määrään että hänen täytyi nousta

kävellä vihmomaan, ja siinä kävellessään hän yhä kehitti sitä ajatusta.

— Miksen minä voisi ryhtyä uran aukasijaksi? hän kysyi itseltään.

Ja miksei hän voisi, hän tulisi tekemään sen. Ja sitte hän laatisi

julkisen esityksen papeille, perusteellisen, jossa heitä aatteellisesti

innostaisi, vetoaisi heidän siveelliseen tunteeseensa, kiihottaisi,

kehottaisi, vaatisi heitä jättämään epäinhimillisen laiskurielämänsä

pimitettyjen kanssaihmisten kustannuksella ja ryhtymään tälle

uudelle työalalle, jonka huvin ja hyödyn hän heille näyttäisi sekä

kuvannollisesti että numeroilla...

Nämä innostavat suunnitelmat katkaisi eräs asiamies, joka tuli

pyytämään pastoria kastamaan hänen lapsensa. Pehmeä ei ensin tahtonut

tajuta niistä oikein oli kysymyskään, mutta sitte hän käsiänsä huitoen

huusi:

— Menkää herran nimessä ja kastakaa hänet itse, kastakaa hänet kuinka

monta kertaa tahansa ja kuinka paljon tahansa, upottakaa hänet vaikka

veden sisään ja pankaa hänelle vaikka sata nimeä...

Asiamies peräytyi selkä edellä ja silmät pyöreänä ovelle, ja edelleen

siitä ulkopuolelle, mutisten jotakin jota Pehmeä ei joutanut

kuuntelemaan.

Seuraavana sunnuntaina ei pastori Pehmeätä kuulunut kirkkoon, sillä hän

oli matkalla länteen päin.