Sinä tiedät, Hannu, että tässä on viimeinen leipämme?...
Sen lausui kalpea nuori vaimo. Ääni oli hellän arka, melkein
kuiskaava. Mutta Hannu ei virkkanut mitään, hän vaan tuijotti
pienestä ikkunaruudusta kapealle likaiselle kadulle, joka juuri oli
peittymäisillään valkoiseen lumivaippaan. Siinä oli hän jo kauan
tuijottanut näkemättä mitään, taikka katsellut, kuinka suuret, pehmeät
lumihiutaleet kuin valkeat perhoset lentää lepottelivat alas maahan ja
ikkunaruutua vasten, josta siipirikkoina putosivat alas kynnykselle.
Sitä mukaa kun maa valkeni ja loka peittyi tuntui hänenkin mielensä
valkenevan, sielläkin tuntui jotakin peittyvän, pehmenevän ja
lämpenevän, sillä hän oli unohtamaisillaan todellisuuden.
Mutta yht'äkkiä kaikki musteni.
— Viimeinen leipä!... Josko hän sen tiesi?... Kyllä, kyllä hän sen
tiesi, hän _tunsi_ sen ja siksi se muistutus vihlasi kuin puukolla. —
Viimeinen... viimeinen... jo kolmannen kerran »viimeinen!»... Kunpa
olisivat nuo lumihiutaleet leipiä, suuria valkoisia leipiä, ja nuo
pienemmät voinokareita, sokerin paloja ja suolan rakeita!...
— Kuulitko sinä, Hannu, mitä minä sanoin?...
Josko hän sen kuuli? Herra jumala! Vaikka hän olisi ollut sadan
peninkulman päässä, ei hän olisi voinut olla sitä kuulematta — tuota
ääntä! Hänen teki mieli vastata: en, mutta ei saattanut, ja kun hän
aikoi vastata: kyllä kuulin, rakas toverini; niin tuntui että kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä ja sitä hän ei tahtonut näyttää, siksi jäi
hän liikkumattomana paikalleen. Hän kuuli, kuinka vaimonsa salaten
huokasi ja kuinka lasten hampaat narskuivat kuivia paloja järsiessään,
ja edelleen kuuli hän, kuinka vaimonsa kokoili puun kappaleita ja
heitti ne uuniin.
— Rakas Hannu, ne olivat myöskin viimeiset!...
Hannu tiesi sen, tiesi liiankin hyvin ja
siksi hän vavahti kun kuuli ne heitettävän uuniin. Hän olisi tahtonut
mennä niiden mukana ja palaa kekäleeksi. Mutta hän vaan yhä tuijotti,
— ei, hän vaan oli tuijottavinaan, sillä hän ei voinut siitä pois
kääntyä. Hänen polvensa vavahtelivat, mutta jalat eivät totelleet.
Ja hän kuuli edelleen kuinka vaimonsa salaa nyyhkytti ja pyyhkeili
kasvoilleen vierivät kyyneleet.
— Martan kädet ovat aivan tummansiniset, pitäisi tukkia se ikkunan
rikkein, sillä sieltä tuulee ja tuiskuaa...
Lapset rupesivat ihmetellen katselemaan vuoroin isään ja vuoroin
äitiin, niin että leipäpalat unohtuivat avattuun suuhun. Ja vaimo
jatkoi, vielä aremmin ja hellemmin:
— Rakas Hannu! Et taida enää nähdä mitään keinoa, mitään mahdollisuutta
Ja sinua taitaa kovin rasittaa... Mitähän jos minä lähtisin
koettamaan?...
— Ei! Et sinä lähde, vaan minä, minä lähden! Olkaa te vaan rauhalliset
ja odottakaa hetkinen — ehkä tunti — ehkä kaksi — ehkä kolmekin, mutta
minä tuon leipää ja puita myöskin...
Ja nopeasti kuin riuhtaisten itsensä syöksyi hän ulos, jossa vasta
muisti ikkunan rikkeimen, mutta näki jo vaimonsa siihen asettelevan
jotakin tuketta, samalla nyökäyttäen hänelle päätänsä rohkaisevasti
hymyillen. Ei, niissä silmissä oli vielä enemmän, niissä oli niin syvä
osanottavaisuuden ja toivon, rukouksen ilme että Hannu tunsi kaiken
kurjuuden ja katkeruudenkin ohella rintansa täyttävän selittämättömän
lämpöisestä, onnena väreilevästä tunteesta.
— Ihmeellistä, mutisi hän itselleen, kuinka tällaisessa hirveässä
olotilassa ihminen tulee saamattomaksi, niin, aivan tolkuttomaksi.
Lieneekö sittenkään kaikki niin auttamattoman toivotonta todellisuuden
pakosta, eikö vain liene vika minussa?... Eiköhän sitä voisi korjata,
kun koettaisi, ponnistaisi?...
Näissä ajatuksissa oli hän huomaamattansa risteillyt katuja kovassa
vauhdissa. Hänet huomautti vasta vilu, joka värisytti hänen huonosti
puettua ruumistansa, sillä tuuli oli kiihtynyt ja käynyt jäätävän
kylmäksi, ryöpyttäen kevyttä nuorta lunta kadut täyttävänä tuiskuna.
— Minnekäs minä oikein menen?...
Hän väistyi seinän suojaan, nojasi olkapäänsä lähimpään nurkkaloveen,
työnsi kätensä taskujen pohjaan ja jäi miettimään. Mutta sen sijaan
että hänen olisi pitänyt miettiä keinoja ja etsiä mahdollisuuksia,
kiersi ajatus aina toivottomuuteen, — tuonne hökkeliin,
missä enää oli vaan armosta suojaa, mutta tiedotonta kuinka kauan,
viimeisiin puihin, jotka oli pantu uuniin, rikkinäiseen ikkunaan, jota
hän tolkuttomuudessaan ei ollut korjannut, mutta johon hänen vaimonsa
oli tukkinut resua, lapsiin, jotka järsivät viimeisiä leivänpaloja,
Marttaan, jonka kädet olivat tummansiniset ja vaimoon... sellaiseen
vaimoon!...
— Viimeinen leipä! mutisi hän. Jo kolmannen kerran viimeinen!... Ensi
kerralla oli hän pelastunut niin ja toisella kerralla niin, mutta
nyt?...
Kuusi kuukautta oli hän kierrellyt ympäri kaupunkia ja lähiseutuja
maallakin työtä etsien, mutta turhaan, sillä laumottain kierteli toisia
hänen laistansa samoilla teillä, yhtä turhaan ja yhtä toivottomina.
Kuusi kuukautta oli hän miettinyt yhtä ainoata asiaa, nimittäin
perheensä elämän kysymystä, voimatta sitä ratkaista. Kuusi kuukautta
oli hän koettanut sen eteen kaikki keksimänsä kunnialliset keinot,
kaikki mitä hänen järkensä oli voinut pudistaa, ja ihmeellistä, kuinka
vähäisiä siltikin olivat tulokset olleet! Ennen ei hän ollut sitä
uskonut, kun oli ollut säännöllistä työtä eikä ollut tuntuvampaa hätää;
päinvastoin oli hän ollut varma, että kaikissa tiloissa voipi
hänenlaisensa, vielä nuori ja terve mies elämän kohtalonsa ohjata niin
ettei kurjuus pääse kynsiänsä iskemään. Nyt oli hän sen kokenut ja
masentunut; saanut tunteen voimattomuudestansa torjumaan kurjuutta,
johon hän oli sidottu kuin muuriin. Viimeinen hänen hätäkeinonsa
oli ollut omituista laatua. Hän oli ryhtynyt kuin työhön, ahkerasti
ja sinnikkäästi, kiertelemään katuja etsien eikö joku olisi jotakin
arvokasta pudottanut josta voisi saada »löytäjäisiä». Se oli tietysti
ollut turhaa, sillä harvoin rikkaat pudottavat arvoesineitään ja
köyhillä ei ole mistä pudottaisivat. Nyt ei ollut enää nähtävissä
mitään keinoa, ei korttakaan, johon olisi toivonsa kiinnittänyt. Olisi
sentään vielä ollut yksi, se viimeinen, nimittäin suora kerjuu, mutta
se tuntui hänestä niin häpeällisen alentavalta, ettei hän siihen
tuntenut voivansa vieläkään ryhtyä, sitäpaitsi olihan sekin ilman
erityistä lupaa rangaistuksen alaista...
— Mitä? Entäpä varastaisin?... välähti hänen mieleensä, ja nyt vakavana
kysymyksenä, eikä vaan sellaisena mahdollisuuden vertailuna kuin ennen
joskus. — Olisihan se oikeastaan kerjuuta kunniallisempi ja eiköhän
viime lopussa oikeutettukin, sillä »ei hädällä ole lakia». Ja niinköpä
eivät sitä muut, monetkin tekisi ilman hätääkin, aivan kunniallisena
vieläpä kunnioitettuna ihmisenä, vaikka se tapahtuu jonkin, mikä se
milloinkin lienee, pettävässä ja peittävässä varjossa. Vai mitenkä
olisi selitettävissä nuo kasaantuvat rikkaudet käsiin jotka eivät
niitä missään muodossa synnytä, tuolle hirvittävän suurelle laiskuri
ja elostelijalaumalle yhteensä, erityisesti sen muutamille? Eiköhän
ne vaan ylimalkaan kasaannu vieläkin rumemmilla keinoilla kuin
varkaudella: petoksella, viekkaalla peitetyllä petoksella ja julkealla
lainsuojaamalla petoksella... Jos minä siis tässä tilassa, perheeni
vuoksi, lasteni vuoksi, heitä turvatakseni nälkään kuolemasta varastan,
niin teenköpä siinä väärin? Ja jos sitte joudunkin niitä varten
varattuun tyrmään, välipä tuolle, onni sekin, ehkäpä sitte paremmin
armahtavat noita turvattomiksi jääneitä...
Ennen oli hän nuo ajatukset torjunut, vaan nyt ne kiersivät joka
puolelta eteen ainoana keinona ja vihdoin jäi vain kysymykseksi se,
miten varastaa, miten se kävisi laatuun. _Miten?_ Siinä olikin enemmän
kuin ratkaistavaa...
Mutta vielä kerran jätti hän sen ajatuksen, sillä hänen mieleensä
johtui roskakasat, joihin paremmassa asemassa olevat ihmiset heittivät
kaikenlaiset jätteensä; voisihan niitä hämärissä kenenkään huomaamatta
penkoa ja mahdollisesti löytää jotakin kunnollista...
Illan jo pimettyä asteli Hannu asuntoansa kohden, hitain askelin, pää
rintaan painuneena, puunkappaleita kainalossa. Kuta lähemmäksi »kotia»
hän tuli, sitä hitaammiksi ja epävarmemmaksi kävivät askeleet. Ikkunan
kohdalla hän pysähtyi, vapisi ja kuunteli...
— Nyt ne siellä hiljaa odottavat, että isä tuo ruokaa ja puita! Ne ovat
jännitettyjä siinä odotuksessaan, mutta varmoja, sillä varmastihan minä
lupasin! Jos eivät jo liene vilusta jähmettyneet?...
Hän hiipi oven edustalle, hiljaa kuin varas.
— Ei! Minä en voi mennä sisään, minä heittää kolahutan nämä puut oven
edustalle, josta vaimoni ne tulee ottamaan, ja juoksen takaisin, sillä
minun täytyy heille viedä myöskin ruokaa!...
Ja niin hän teki. Rinnassaan kakkasi kuin vasaroilla kun hän jälleen
kadulla pysähtyi.
— Sanotaan, että »kun on hätä sulia suurin, avun antaapi jumala». Nyt
on minulla hätä. Sinä jumala, jos olet olemassa, tiedät sen — tai jos et
vielä tiedä, niin katso minun sydämeeni ja katso minun rakkaimpieni
sydämeen! Katso, ja ojenna kätesi, minä käyskentelen ja annan sinun
ohjata itseäni!...
Ja hän käyskenteli ilman määrää, mutta tuloksetta, edessä ja ympärillä
oli aina samaa. Hän kulki täysinäisten ikkunain, ruokatavaroilla
lastattujen näytepöytien ja ruan hajua tuoksuavien ravintolain ohi,
mutta hänelle ei niistä ollut mitään hyötyä, päinvastoin yhä kovemmin
vatsassa ellosteli ja rinnassa viilteli.
— Jumalani, sinähän lupaat auttaa ja vakuutat voivasi sen tehdä, tee
nyt ihme! Pane nyt tuolta hanhi lentämään vaimoni pataan ja tuolta
leipä vierimään lasteni syliin! — Ei niinkään, näytä vaan joku
yksinkertainen mahdollisuus, jonka avulla minä tulen pelastetuksi!...
Mutta jumala ei kuullut. Hetken perästä huomasi hän taas olevansa
paluutiellä — tyhjin käsin.
— Ei, se ei saa tapahtua! virkahti hän ääneensä ja hampaat jarskahtivat
toisiansa vasten.
Oli jo myöhä, lähellä puolta yötä. Katuliike oli vaiennut, valaistus
himmentynyt. Hannu tunsi jalkainsa juurelta tuoksahtavan tuoreen
leivän hajun, niin voimakkaan, että se tuntui melkein ravitsevan. Hän
kurkisti raollaan olevasta ikkunasta sisään ja huomasi että se oli
leipurintupa. Siellä torkkui muutamia miehiä, toiset puoliunessa, toiset
täydellisesti nukuksissa. Ja siinä hänen allansa, niin lähellä että
melkein olisi ylettänyt kädellä koskettamaan, oli suuri kasa leipiä,
pulleita, punaposkisia leipiä!
Yht'äkkiä selvisi hänelle siinä käytäntöönpanoon asti varma ajatus
ja samalla hän myöskin muisti puunkappaleen, jonka päässä oli ollut
rautanaula.
Ennenkuin hän huomasikaan oli hän siinä taas takaisin naulapäinen
puukappale vapisevassa kädessään. Ja kas kuinka helposti se leivän
noppaaminen kävikin, aivan kuin vanhalta oppineelta!
Juoksujalassa, taakseen ja ympärilleen vilkuillen harppaili hän
asuntoonsa, otti kainaloonsa äsken tuomansa puut, joita ei vaimo
ollutkaan siitä korjannut, ja työntyi vapisevin polvin ja hurjasti
hakkaavin sydämmin varovasti sisään. Huoneessa oli pimeä ja vastaan
löyhähti kostea kylmyys. Lapset rykivät, muuten oli hiljaista. Mutta
kun puut kolahtivat lattiaan kavahtivat lapset.
— Isä tuli!... Isä kulta!... Hyvä isä! huusivat ne: Missäs leipää?...
— Täällä, lapset! vastasi isä ja koetti saada äänensä sopivaksi, vaikka
se tahtoi värähdellä. Ja hän silpoi leivästä kappaleen kullekin. Hänen
laitellessa tulta uuniin riemuitsivat lapset palasineen. Pian loimotti
tuli ja lauhdutti pienen hökkelin ilmaa.
— Sait kuitenkin! Mistä? äännähti vaimo, melkein kuin iloisena hänkin,
ja lisäsi: Otanpa pienen palasen minäkin.
Hannu tunsi otsansa punastuvan, kaiken veren syöksyvän hänen päähänsä
ja kasvoihinsa, niin voimakas häpeä ja kurjuuden tunne vihlasi häntä.
Mutta hän puri tuntoansa ja koetti olla luonnollinen ja varma.
— Syökää te vaan, huomenna tulee lisää ja enemmän.
Vaimo ei kysynyt enempää. Mutta Hannusta tuntui että hän tiesi asian
todellisen laidan, ja häntä alkoi epäilyttää että tiesivät sen muutkin.
Kuka sen tietää vaikka joku, vaikka juuri poliisi olisi jossakin
nurkan takana vaaninut häntä, nähnyt kaikki ja sitte seurannut hänen
jälkiänsä. Ja nyt hänestä tuntui että joku hiiviskeli ikkunan ja oven
edustalla...
Vihdoin asetuttiin levolle, liha lihaan,
toinen toistaan lämmittämään. Mutta Hannu ei saanut unta. Aina kun hän
ummisti silmänsä, ilmestyi hänen eteensä naulapäinen puukappale ja
leipä, ja joku vaanimassa nurkan takana ja seuraamassa hänen jälkiänsä.
Ja taas hänen täytyi tarkistaa korviansa, eikö vaan joku hiiviskellyt
seinän lakana, eikö vaan kalahtanut oven lakana raudat...
— Teinkö minä oikein vai väärin? Eikö sittekin olisi ollut parempi
kerjätä? Sillä eikö ole yhtä suuri häpeä miehen varastaa yhtä leipää
kuin kerjätäkin?... Ja eiköhän vaan olisi löytynyt joku muu keino,
kun olisi ollut hiukan enemmän järkeä, hiukan enemmän tarmoa, hiukan
enemmän miettinyt?... On häpeä olla perheensä edessä tällainen!...
Ajatukset ajoivat toisiaan, multa mitään selvää ei tullut. Ja kaiken
lopuksi ilmestyi silmäin eteen aina tuo leipä.
Viimein oli hän nukahtanut. Ja hän oli Olovinaan suuressa hädässä,
jonka laatua hän ei selittää taitanut, ja harhailevinaan eksyksissä
pimeätä ja mutkaista tietä. Mutta ylhäältä korkeudesta oli katsovinaan
suuri kirkas silmä, jumalan silmä. Se katsoi suoraan häneen ja seurasi
häntä, mutta sen ilme oli selittämätön. — Näytä minulle mihin minun
on mentävä ja mitä tehtävä! oli hän huutavinaan ja ojentavinaan
käsiänsä sen puoleen. Mutta silmä katsoi vaan. — Viittaa minulle tie,
se oikea tie! oli hän huutavinaan uudelleen. Mutta silmä vain katsoi.
— Auta minua, sillä minä olen hirveässä hädässä! oli hän vielä kerran
huutavinaan niin lujasti kuin jaksoi. Mutta silmä ei värähtänytkään,
katsoi vain, eikä näyttänyt välittävän hänestä enempää kuin muistakaan.
Silloin oli hän vaipuvinaan synkkään epätoivoon ja menettävinään kaiken
tarmonsa... Mutta sitte oli siihen ilmestyvinään hirveän suuri leipä,
jota ympäröi käsiraudoista, poliisikypäreistä, patukoista, pyssyistä,
miekoista, pistimistä ja kaikenlaisista murha-aseista kokoonpantu aita.
Mutta hänellä oli olevinaan hirveä nälkä ja hän oli syöksyvinään aidan
läpi, ottavinaan leivän harteillensa ja lähtevinään sen kanssa pakoon
juoksemaan. Mutta samalla olivat myöskin raudat, kypärit, patukat,
pyssyt ja pistimet liikahtavinaan ja lähtevinään hänen peräänsä. Ja
leipä oli hirveän raskas, ne saavuttivat hänet. Silloin hän hirmuisessa
hädässä, leipä sylissään, oli polvistuvinaan jumalan silmän alle, joka
yhä katsoi, ja huutavinaan: jumala, auta tämä ainut kerta!
Silloin oli hän löytävinään itsensä omalta vuoteeltansa ja tuntui kuin
savupiipun kautta olisi jylissyt ääni:
Tomppeli! Syö sinä lastesi kanssa hyvällä omallatunnolla se leipä,
jonka varastanut olet, sillä rakkaudesta sinä sen varastanut olet.
Ja katso, sinä olet työtä tehnyt ja ollut raskautettu, ei sinulta
koskaan leivän puuttuman pitäisi, eikä sitä varastaa tarvitsisi, jos
oikein olisi. Niin että jos sinä alati ahkerien ja ijäti säästäneiden
veljiesi kanssa vaatisit kaiken osasi ja kaiken omasi niiltä, jotka
nyt ylenkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkumassa ovat, niin ei niille
jäisi leivän murenta ravinnoksi eikä langan solmua ruumiinsa verhoksi,
vaan te olisitte ylenkylläiset ja rikkaat. Ettäs sen nyt tiedät ja
toisillekin opetat!