Hän oli taiteilija ja hänellä oli sen tuskat. Hänen poveansa poltti
lakkaamaton kaiho ja luomishalu, ja hän olisi tahtonut tehdä jotakin
suurta — kuolematonta. Mutta maailma ei tarjonnut kyllin korkeita
aiheita, sillä se oli niin jokapäiväinen, niin lemmetön ja tyly,
niin rauhaton ja ruma. Hän ikävöitsi niiden vastakohtia ja hänen
kevytsiipinen mielikuvituksensa lennätteli häntä usein siellä —
mailmoissa, joita ei ollut olemassa. Hän palavoitsi kauan ja vihdoin
keksi ratkaisun: hän tahtoi maalata taivaan.
Hänen rintansa täyttyi pyhästä innostuksesta ja hän täytti palettinsa
ihanimmilla väreillä, levitti eteensä suurimman kangaskappaleen
ruusuisella pohjalla ja rupesi piirtelemään muotojen ääriviivoja —
maalasi ja pyyhki, maalasi ja pyyhki, sillä ääriviivat vaihtuivat ja
muodot haihtuivat eikä kokonaisuutta tahtonut syntyä.
Mutta viimein se syntyi; juuri kun hänen lihansa oli väsynyt
ja mielikuvituksen lintu oli lennähtämäisillään alas siipiänsä
lepuuttamaan. Silloin se oli syntynyt. Hän oli maalannut taivaan —
autuaitten lehdon, jossa ruusut eivät lakastuneet eikä myrsky veden
kirkasta kalvoa himmentänyt, jossa jumalan lempeä silmä päivänä paistoi
ja hänen henkäilynsä viihdyttävänä tuulosena leyhyi, jossa ilma soi
ijäistä ihaninta symfoniaa ja yrttitarhojen mystilliset siimekset
olivat ehtymättömien uinailujen tyyssijoja niille onnellisille jotka
siellä toisensa kohtasivat häiritsemättömin lemmensyleilyksin ja
ijankaikkisuuteen jatkuvin nautinnon hetkin.
Se oli nyt se, jota hän oli ikävöinyt, ja hän tahtoi uinahtaa sinne
armaansa syleilyyn.
Mutta keskellä ihaninta ilmojen symfoniaa ja yrttitarhojen lumoa
pilkisti sieltä itse pahanhimon ilkeä silmä ja irvisti itse rumuuden
raateleluhampaat — ja kaikki oli saastutettu.
— Ei! Niille on luotava oma maailmansa — helvetti, pimeä ja ruma.
Ja hän täytti palettinsa rumimmilla väreillä, otti suurimman
kangaskappaleen lokamustalla pohjalla ja maalasi, pyyhki ja maalasi,
sillä hän ei tahtonut löytää muotoja eikä ääriviivoja kylliksi mustia
ja kylliksi rumia.
Mutta vihdoin se oli syntynyt. Hän oli maalannut kaameimman louhikon,
jossa ei mikään kukoistanut, ärjyvään yöhön, jossa ei hetkenkään rauhaa
ollut, jonka ylitse itse belzebub siipensä levitti ja yhden silmänsä
valoksi ylensi. Sinne katkerimmista kyynelkarpaloista vedet murhan
myrkkyvaahdossa kohisemaan, tuskista polttavat tuulet, vääryyden
vihloista viimat ja itkuista ikuinen symfonia. Sinne alastomat himot
hirveimpään piiritanssiin itse belzebubin ympärille. Sinne portaat
rujoista ja rammoista, orvoista ja leskistä, kaikista joita rumuuden
enkelit olivat kaikkina aikoina niittäneet ja niitä myöten raskaine
kultaristineen loppumattomaan kiipeämiseen ne, joille se oli ihanne...
Se oli nyt se — helvetti, jonka vuoksi hän oli kärsinyt ja tuntenut
miljoonien kärsivän. Hän tahtoi paeta jälleen taivaaseensa ja
uinahtaa...
Mutta ihmiset kulkivat hänen ikkunansa ohitse, tulivat ja menivät,
kukin arki päiväisillä asioillansa; ja heidän äänensä sorisivat milloin
iloa, milloin surua, milloin leikkiä ja milloin totisuutta, ja kaikki
yhtyi yhdeksi sekavaksi kuoroksi.
Hän katsahti maalaamiinsa ja ne olivat aivan epätodellisia; ne olivat
liian valoisia ja liian mustia.
— Ei, mutta maalaappas elämä, todellinen elämä todellisin mutta
taiteellisin värein!
Hän täytti taas palettinsa väreillä, levitti eteensä kangaskappaleen ja
alkoi piirtelemään muotoja ja ääriviivoja...
— Mahdotonta!
Hänen eteensä aukeni huimaavia näköaloja, jotka sisälsivät itseensä
taivaat ja helvetit lukemattomine tavanvaihteineen; ääretön värien
ja muotojen, sointujen ja epäsointujen sotku, johon hän upposi kuin
hyttynen avaruuteen.
— Mahdotonta! Se on puristettava kokoon, se on puristettava niinkuin
sydän puristaa joskus tunteen yhteen ainoaan pisaraan...
* * * * *
— Mitä sinä mietit, poikani? — Se oli hänen äitinsä lempeä ääni.
— Olen maalannut taivaan ja helvetin, nyt tahtoisin maalata elämän.
— Yhdistä ne... ei, maalaa taivas uudelleen, kunnes siitä on tullut
todellinen ihanne sinulle tänäpäivänä, se on paras taulusi! Ja äiti
poistui hymyillen.
— Niinkö!
Maalaaja otti taas palettinsa, sevotteli värejä ja mietiskeli. Nopeasti
sivalsi hän pienen pikkaraisen kangaskappaleen vaaleansinervällä
pohjalla ja maalasi siihen muutamilla siveltimen vedoilla palan
puhdasta luontoa, sinne oman majansa ja sen pyhättöön lemmittynsä kuvan.
-Nyt!
Ja riemuiten vei hän sen äidillensä.
Äiti katsahti siihen vaan kerran ja suuri, kirkas kyynelkarpalo
vierähti hänen kalpealle poskellensa.
— Se on hyvin kaunis, poikani! Mutta eikö mitään ole siitä unohtunut —
eikö todellakaan mitään?...
Oli unohtunut. Maalaaja muisti sen ja vavahti. Oli unohtunut se, joka
olisi pitänyt ensimäisenä maalata hänen majansa pyhättöön.
Nöyränä palasi hän ja korjasi erehdyksensä; lämmöstä täyttyvin rinnoin
maalasi hän sen, joka oli unohtunut — äidin sydämmen.