Maailmankaupungin loistavimman kadun keskuksena oli ollut tänä yönä
Powerin palatsi, se oli loistanut kirkkaimmin ja viimeisenä, sillä
siellä oli vietetty omistajansa viisikymmenvuotispäiviä. Mutta nyt
alkoi sekin himmetä. Sen sadoista ikkunoista yksi toisensa perästä
sammahti, sen kuudestakymmenestäneljästä huoneesta yksi toisensa
perästä pimeni, kunnes aina iloisella bulevardilla loimotti vaan
tavalliset yötulet.
Miljoonain omistajan palatsissa oli ollut iloinen ilta,
ylitsevuotavainen yö. Ei ollut puuttunut mitään. Oli ollut viiniä ja
oli ollut naisia, oli ollut herroja ja oli ollut tupakkaa, soittoa
jouhilla ja musiikkia metallitorvilla, oli syöty ja juotu, oli
tanssattu ja pelattu, ja oli keksitty taas joku uusi huvitusmuoto,
jonka toistaiseksi tiesi vaan tämä suljettu seura, tämä ylin kerma.
Vieraat olivat poistuneet ja vieneet mukanansa sisällyksen, oli jäänyt
vaan kuori: kuusikymmentäneljä tyhjää huonetta. Niin, aivan kuin
tyhjää, sillä palvelijain lauma oli hävinnyt heille kuuluvaan etäiseen
soppeensa ja palatsin haltijat, kaksi kylläistä, toisiinsa väsynyttä
ihmistä sulkeutuneet huoneisiinsa toinen toiseen päähän marmorimuuria.
Powerin aivot olivat vielä kiihtyneet, mutta ruumis oli ylen väsynyt.
Hän antoi riisua itsensä ja heittäytyi hyllyvälle vuoteelle kuin
pakattu säkki. Ja tahtoi nukkua. Mutta aivot olivat hermostuneesti
kiihtyneet, ei tullut unta. Niissä myllersi arkipäiväinen todellisuus
ja yöilojen yliluonnollinen kiihko yhtenä sekavana paadoksena, joka ei
suonut lepoa. Ja alkoi yökylpy: hikoileminen ja selittämätön ahdistus,
jota hän oli oppinut pelkäämään, ei, vaan suorastaan kammoamaan.
Se alkoi tuollaisena epämääräisenä pahana tunteena, jota ei saanut
haihtumaan, ajatuksina, jotka painoivat vaikka kuin olisi koettanut
niitä toisilla ajatuksilla kumota, ja vihdoin jonkinlaisena pelkona,
jolle ei löytänyt todellista syytä, mutta joka kuitenkin piinasi.
Se olikin ainoa Powerin onnettomuus ja sitä varten oli hänellä aina
lääkärinsä määräämää lääkettä vuoteen vierelle asetettuna. Hän otti
kapselin ja painoi silmänsä kiinni: Nyt!
Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:
Seisonko minä vankalla pohjalla? Kestänkö minä? Onko se sittenkään niin
varmaa?...
Ja hän laski ja punnitsi. Hän koetti johtaa mieleensä asiaintilan
semmoisena kuin hän oli sen viimeksi kuullut konttorikirjojen ja
luuli sen yksityisten, salaisten muistiinpanojensa perusteella
olevan. Ja numerot puhuivat varmasta seisomisesta, vieläpä miljoonain
kaksinkertaistumisesta. Eikä mitään ollut epävarman sattuman varassa,
vaan kaikki oli laskettuna tukevalle tuottopohjalle. Miksi siis mitään
rauhattomuutta... tuo mitätön muutamien vaivaisten tuhansien menetyskö
tänä merkkipäivänä merkitseisi jotakin? Ei, ei suinkaan! Eikä mitään
muutakaan syytä ollut, todellista syytä, sillä kaikki oli parhain päin.
Huoleti siis saattoi nukkua.
Hän otti toisen kapselin ja käänsi kylkeä, painoi silmänsä lujasti
kiinni ja koetti hengittää rauhallisesti. Ja hengitti kuin hevonen.
Mutta hetken perästä hän oli ajattelemassa:
Kuusikymmentäneljä huonetta, melkein kaikki tyhjinä... Tyhjinäkö?
Entäpä niissä olisikin hiiviksijöitä... piruja! Entäpäs ne siellä
laseja kilistivät ja tanssivat, löivät kortteja, iskivät silmää ja
puhelivat rahamaailman »nikseistä»...
Ja häntä rupesi kammottamaan. Hän otti kolmannen kapseliin. Mutta
hetken perästä oli hän ajattelemassa:
— Miksikä näin yksin? Olisihan soma olemassa läheisyydessä joku toinen
ihminen, luotettu toveri, ystävä... Tuolla monien huoneiden takana,
palatsin toisessa päässä on kyllä sellainen, onhan siellä minun oma
vaimoni... Vaimoniko? Ei, vaan jokin... virallinen liiketoverini,
vieras, korska olento, joka ei halua lähestyä minua enkä minä häntä.
Ja siksihän sitä sovittiinkin näin, eletään kuin erillään, kumpikin
omassa huoneustossaan ja omine salaisuuksineen. Julkisuudessa,
muodon, tavan ja oikeastaan vaan sen vuoksi että meidän molempien
miljoonat säilyisivät yhdessä koossa ja yhtenä mahtina, meitä molempia
kohottamassa, näytellään rakastavain aviopuolisoitten osaa... Ja mitä
varten oikeastaan? Eihän ole perillistä eikä edes sen toivoa enää...
Ja kumpikin elämme sivulla toista rakkauselämää, elämää, jossa on
sisältöä, jossa on sitä hurjuuteen, iljettäväisyyteen asti...
Nyt alkoivat ne muistot, ajatukset ja kuvat temmeltää. Jos ne olisivat
pysyneet siinä, missä niitä elävöitti nautinto ja kirkasti hekuma,
olisi hän antanut niiden mielinmäärin temmeltää vieläpä kiihottanutkin.
Mutta nyt ne eivät jaksaneet pysyä siinä, vaan painuivat johonkin
iljettävään, sameaan ja rumaan, toivat eteen syyttäviä silmäpareja ja
kaikkea muuta sikin sokin, kunnes hän oli kuin jonkin ahdistavan painon
alla, jossakin liejussa.
— Ei, tästä on päästävä! mörisi hän ja ponnistautui ottamaan vielä
yhden kapsellin. Lääkäri oli tosin kieltänyt ottamasta niitä kolmea
enempää, koska se voisi olla arveluttavaa sydämelle; parempi siinä
tapauksessa olisi ottaa kylpy, oli hän sanonut. Mutta sitäpä hän ei nyt
jaksanut; hänen täytyi saada rauhotusta ja lepoa, unta, maksoi mitä
tahansa. Ja hän nielasi heti kaksi samalla kertaa.
Hetken aikaa tuntui hänen päässään humisevan ja kohisevan, takovaan
ja myllertävän, ja sänky pyöri ja keinui. Sitten oli tuokio ettei
hän tuntenut mitään. Mutta sille — tapahtui jotain kamalaa. Hänen
kaupungissa omistamansa kivimuurit rupesivat sortumaan, hänen
rahoillansa käytettävät tehtaat kävivät nurin puolin, rautatien, jossa
hän oli suurin osakas, kiskot nousivat paikoiltaan ja viskautuivat
hujan hajan ja kaivanto, jonka hän omisti yksinään, räjähti tuleen,
puhalsi kidastansa patsaan savua ja tuhkaa ja vajosi syvyyteen; sijalle
syöksähti musta vesipyörre, jonka keskellä, kuin jossakin hirmuisessa
kiehuvassa kattilassa, vilisi ihmisruumiiden osia, päitä, jalkoja ja
käsivarsia. Ja sen partaalle ilmestyi kammottava olento, toiselta
puolen musta ja toiselta punanen, joka kahdella pitkällä sorkallaan
osoitti toisella pyörteeseen ja toisella häneen, Poweriin, ja nauroi
kamalasti...
Power heräsi hiestä märkänä ja kauhun valtaamana, vapisevilla
käsillänsä etsi hän soittonappulan ja painoi minkä jaksoi — hänen
mielestänsä minuutin, kaksi, kolme, viisi minuuttia, kymmenen minuuttia
— kunnes hätääntynyt palvelija syöksyi sisään, kädet ojennettuna
kaikkeen mahdolliseen palvelukseen.
— Onko teillä ase? Power mörähti.
Palvelija ei heti ymmärtänyt, vaan hämillään haparoi jotakin sanoakseen.
— Aasi! Onko teillä mukananne ase, pyssy tarkoitan?
— On, mutta...
— Onko se ladingissa?
— On, mutta...
— Onko teillä kaksi asetta?
— On... määräyksestänne.
— No, varustakaa ne käsiinne, toinen toiseen, ja asettukaa tuohon oven
toiselle puolelle.
Palvelija viivähti hetken epäröiden ja kysyi:
— Eikö saisi kutsua lääkäriä?
— Mitä?... Mars! Tuohon oven toiselle puolen, toinen ase toisessa
kädessä ja valvokaa, aina valmiina; muistakaa: silmiänne ette saa
hetkeksikään ummistaa. Ymmärrättekö?
Palvelija kumarsi ja hypähti lähtöön. — Ei vielä. Täällä ei ole ilmaa,
tämä on kuin palvauslaitos. Laittakaa että sitä tänne tulee ilman
vetoa. Ja täysi valaistus. Ymmärrättekö?
Palvelija kumarsi ja ryhtyi täyttämään saamansa käskyt, nopeasti
ja notkeasti, ja sen tehtyänsä asettautui aseet käsissä määrätylle
paikalleen, hänkin jo varuillaan ja jännitettynä mahdollista uhkaavaa
vaaraa vastaan, jonka laatua hän ei ensinkään aavistanut.
Katseltuansa yli huoneen, jossa nyt äskeisen hämäryyden sijasta oli
täysi, hiukan väritetty valaistus, ja kuultuansa että palvelija oli
määrätyllä paikallansa oviverhojen toisella puolen, vieläpä vakuudeksi
nähtyänsä siellä hänen rintansa ja ojossa riippuvan pistoolin piipun,
tunsi Power itsensä rauhotetuksi.
Mutta uni vaan ei tullut. Yhä uudelleen täytyi hänen muistella äsken
näkemänsä kuvat ja aina jäivät ajatukset sen viimeiseen kohtaan.
Silloin hänen myöskin täytyi hetkinen pidättää hengitystänsä ja
kuunnella, etteihän vaan tyhjissä huoneissa joku liikkunut ja että
vahti oli paikallaan. Vihdoin vapautui hän niistä ajatuksista, kun
hänen mieleensä johtui edellisenä päivänä lukemansa sanomalehtiuutiset,
joissa oli ylen paljon kamaloita tapauksia: tulipaloja, junien
yhteentörmäyksiä, kaivosräjähdyksiä, rakennusten sortumisia ynnä
kaikenlaisia muita, joissa ihmisiä oli satamäärin kuollut ja
ruhjoutunut. Tuo hänen unensa sekottui niiden kanssa yhteen, niin ettei
oikein eroittanut kumpi oli unta ja kumpi totta...
Viimein hänen paksut silmäluomensa tupsahtivat alas ja hän hengitti
kuin hevonen.
* * * * *
Tyhjistä huoneista alkoi kuulua liikettä. Ensin hiipiviä askeleita
huoneesta toiseen, sitte tanssin hipsutusta ja pianon kielien
kosketusta, vihdoin lasien kilinää ja naurua. Sen jälkeen kuului
nopeata ja raskasta käyntiä suoraan Powerin makuuhuoneen ovea kohti,
mutta sen edessä se — pysähtyi, teki käänteen oikealle ja kiersi
toisten huoneiden kautta sille ovelle missä vahti seisoi ja astui siitä
sisään.
Powerin oli vallannut jähmetyttävä kauhu, mutta nyt näki hän hienon,
mustiin puetun herrasmiehen kohteliaasti kumarrellen lähestyvän häntä.
Ainoa, mitä hän siinä erikoisuutta saattoi huomata, oli käden sormien
pituus, käden, joka oli hänelle ojennettuna.
— Terve, veli! Tulin minäkin onnittelemaan, kun ei siihen ennemmin
ollut tilaisuutta.
Powerin täytyi koskettaa ojennettua kättä, ja hänestä todellakin tuntui
että hän oli tuon herrasmiehen jolloinkin nähnyt, hänen kemuissaanko
tai muualla, sitä hän ei muistanut.
Kohtelias vieras istahti vuoteen vierelle ja katsoi häneen, katsoi ja
hymyili, hymyili ja naurahti. Siinä oli jotakin joka kammotti.
Kuinkas terveys?
Powerin teki mieli vastata, vaan sanat takertuivat kurkkuun.
— Ohi menevää, toivokaamme, sanoi vieras ja naurahti, jolloin Power
näki hänellä olevan yhden hampaan paljon pitemmän toisia ja törröttävän
sivulle päin. — Ei miljoneeri jouda sairastamaan, sen täytyy valvoa
pörssiä ja viettää iloisia juhlia! vieras jatkoi ja taas naurahti.
— Jaa, mitenkäs ne asiat nyt oikein hurisee, raha-asiat nimittäin, olen
hiukan utelias?
Power koetti ponnistaa itseänsä jotakin sanoakseen, mutta se oli turhaa.
— Olet lihonut aikatavalla ja se on merkki, että raha-asiat ovat
nyt varmalla kannalla, että olet nyt päässyt siihen päämäärään
jonka jo isäsi vannoi alkaessaan romujen ja rääsyjen kerääjästä
panttilainaajaksi. Tosin sanottiin että hän oli hävyttömän ahnas,
armoton ja tunnoton niitä kohtaan jotka hädässään hänen kynsiinsä
joutuivat, mutta välipä tuolla, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ja
kohoamaan, niin että hän kuollessaan oli jo pikku pankkiiri ja asui ja
söikin kuin ihmiset. Sanottiin häntä tosin vielä silloinkin kerrassaan
tunnottomaksi koronkiskuriksi, mutta sekään ei merkitse mitään, sillä
hän oli sentään saanut kokoon vajaan miljoonan. Ja sinusta on tullut
isäsi poika, olet kyennyt hänen uraansa kunnialla jatkamaan. — Niin,
olet lihonut. Tavallisesti lihotaan kun ei ole mitään raskaampia huolia
eikä ruumista rasittavaa työtä, kun saadaan olla laiskana ja täyttää
vatsaa kaikella herkulla mitä suinkin kurkusta alas menee — nimittäin
kun on säilynyt vielä vatsa joka sulattaa, kuten esimerkiksi sinulla,
veli. Jos nyt hiukan vaivaa, niin eipä ihmekään, sillä se oli sentään
rasvainen juhla. Hahhahhaa!
Poweria puistatti.
— Mutta asiaan. Sinä olet siis nyt varmalla pohjalla. Kivimuurisi
tuottavat hyvin, niin, onhan niihin kiinnitetyn omaisuuden arvo
sekä luonnollisen että keinotekoisen kohonnan kautta noussut
kaksikymmenkertaiseksi. Jaa, se on melkein satumaista, mutta totta,
sillä kaikki oli vielä siihen aikaan halpaa, halvalla ne tuli
rakennetuksi. Mutta muistatkos kuinka se oikein kävi?
Power koetti avata suutansa, mutta kieli oli kangistunut.
— On voinut unohtua. Kas näin se kävi! Vieras ojensi hirveän pitkän
sormensa Poweria kohti ja käänsi sitä sitte vasemmalle. — Katsohan!
Power käänsi päätänsä kuin raskasta
kivimöhkälettä sormen viittaamaan suuntaan ja näki muuriensa
rakennustyöt. Se alkoi perustuksien kaivamisesta. Laumat likaisia
työmiehiä siinä iski, väänsi, kaivoi ja työnsi väkivoimin minkä
ennätti, kuin henkensä edestä, märkänä hiestä, likaisena loasta,
saamatta henkäyksenkään hetkeä, sillä työvoudit liehuivat ympärillä
kuin sudet, paikasta toiseen ja miehestä miehelle, huitoen, huutaen
ja kiroten. Muutamat uupuivat, ne sysättiin tieltä pois; toiset
ruhjoutuivat reunoilta vyöryvien ja nostokoneesta putoilevien
möhkäleiden alle, ne sysättiin myöskin verisenä tieltä pois ja vierellä
kärkkyvästä, ryysyisestä ja nälkiintyneestä työn kerjäläislaumasta
nykästiin aina uusi mies syrjään sysätyn tilalle. Samaa jatkuen
alkoivat sitte muurit kohota alaalta maakuopasta korkealle ilmaan.
Miehiä putoili alas telineiltä raskaine taakkoineen ja murskautuivat,
ne sysättiin syrjään ja tilalle oteltiin aina täyte odottavien
armeijasta. Mutta sitte putosi alas hirmuinen siderauta ja vei
mukanansa telineet ja niiden mukana kolmekymmentäseitsemän miestä,
jotka maahan päästyään olivat yhtä liha- ja verimassaa, jota juuri
alettiin kantamaan Powerin eteen. Silloin kuva katosi.
— Näin se kävi. Mutta välipä tuolle,
sillä muurit sentään uljaasti kohosivat etkä sinä, veli, joutunut
sentinkään vahinkoon kenenkään päästä tai kädestä, niin, eikä sinun
tarvinnut edes sormenpäätäsi tahria koko rakennustouhussa — kaikki on
niin mukavasti järjestettynä tässä ihanassa maailmassa! Telineiden
sortumisesta sinä tosin synkästi kirosit, sillä se oli sinulle
muutamien lanttien vahinko, mutta kestithän sinä sen. Jaa, ja nyt sinä
olisit jo painava mies yksin noilla kivimuureillasi, mutta ethän sinä
siihen pysähtynyt. Onnellinen mies!...
Vieras vaikeni hetkeksi ja katseli Poweria kuin jotakin leikkikalua,
toinen silmä pienenä, suu nauruun rämähtämäisillään. Power ei
yrittänytkään liikahtamaan, sillä hän tunsi jäseniensä olevan jähmeänä
ja kielensä puhumasta epäävän. Häntä pelotti.
— Sinähän olet myöskin osakas kahdessa suuressa tehtaassa, niin,
oikeastaanhan ne ovatkin sinun, vaikka muodon vuoksi on niiden
leimoihin merkitty »Company». Kuinkas, paljon ne tuottivatkaan viime
vuonna puhtaaksi? Eikös se ollut täyteen 58 prosenttia? — Se oli nätti
voitto, eikö? Hykersit käsiäsi kun sen kuulit, ja kannattikin, sillä
perin vähän siitä oli sinulle itsellesi vaivaa ollut, tuskin olit
käynyt kertaakaan koko tehtaissa sinä aikana ja konttoreissakin vain
vuositilien päättyessä. Et siis tiedä kuinka tuo 58 prosenttia syntyi,
mutta lienet huvitettu sitäkin näkemään.
Ja taas hän ojensi tuon yhä pitemmältä näyttävän taikasormensa, jossa
Power nyt huomasi hirmuisen pitkän käyrän kynnen, jonka nokassa
kirpoili sähkökipinät. Samalla Powerin eteen aukeni suuri suunnaton
tehdas täydessä käynnissään. Vaikenematon kurina ja tykytys, räminä ja
jytke, remmien vilinä ja pyörien surina, vipujen kieputus ja hammasten
jurske, vongunta ja taonta. Ja niiden uhkaavissa lomissa liikkui
ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeina ja väsyneinä, lakkaamattomassa
jännityksessä kuin itse koneet, sillä jokainen unhotettu hetki tai
harhaliike voisi tuottaa tapaturman, tai kuoleman. Ja kuitenkin
siellä katkeili sormia ja käsiä, silpoutui jäseniä, niin että veri
roiskahteli kattoon ja yltäympäri. Jotkut kietasi kone mukaansa
kokonaan, kädestä, vaatteen liepeestä, hiuksista tai minkä mistäkin,
ne haukkiloi kappaleiksi, tai litisti, kääri, tai ilmassa kieputteli,
ja kun ne siitä irrotettiin oli jälellä enää muodoton verinen möhkäle.
Mutta vielä ehjien, vielä koneensa mukana toimivien ei auttanut siitä
välittäminen, eikä työtänsä keskeyttäminen, sillä kylmät koneet
yhä toimivat samalla matemaattisella varmuudellaan. Mutta nyt
Power huomasi, että niiden lomissa luikerteli pieni verijuova, joka
alkoi suureta suurenemistaan, kunnes siitä tuli puronen, joka kuljetti
mukanaan ruhjoutuneiden ruumiinosia ja muodottomia lihamöhkäleitä,
suuntautuen suoraan häntä kohti ja alkaen siihen kasaantua. Häntä
kauhistutti ja hän koetti päästä vyörymällä sitä pakenemaan. Silloin
vaihtui kuva. Eteen ilmestyi tehtaan toinen osa, muuten suunnilleen
samanlainen ja samanlaisilla seurauksilla, mutta sen työväen
muodostivat etupäässä lapset, niin kovin pienet, kalpeat ja rihaiset,
ja monet niistä yhtenään nykivät ja sylkivät värikästä näljää, ja niitä
kannettiin pois särkyneinä ja verisinä...
— Tiedätkös, kuuli hän vieraansa sanovan että juuri nuo ovat koonneet
tuntuvan osan prosenteistasi, niistä 58:sta?... Sääliäkö? Mitä vielä!
Ensi vuonna voit saada kokoon 68. Hahhahhaa! Mutta eteenpäin...
Powerin eteen ilmestyi toinen tehdas, joka ensi silmäyksellä oli
kuin kirkon kuvaama helvetti. Suuret tulipunaiset, säihyvät raudat,
kanget ja möhkäleet, liikkuivat tavattomalla nopeudella ja hirvittävän
uhkaavina ristiin rastiin ja niiden keskellä liikkui tulisessa
kiireessä puolialastomia ihmisolennoita, kuin itse paholaisia. Maa
jytki ja vavahteli suunnattomain vasarain iskuista ja säkenet sädehtien
sinkoilivat kuin salamat yltympäri. Mutta sielläkin tuhoutui ihmisiä,
noita henkensä uhalla ponnistelevia kelmeitä olennoita, ja toisia
kaatui yhtenään kuumuudesta ja liikarasituksesta pyörtyneinä. Ja kaikki
ne kannettiin ja kasattiin Powerin eteen suureksi, mustaksi röykkiöksi,
jossa ne hetken perästä rupesivat kiemurtelemaan kuin käärmeet ja
päällimmäiset ryömivät Powerin eteen... Samalla vaihtui näky. Ilmestyi
valimo, jonka katossa olevasta kääntövivusta riippui suunnattoman suuri
kauha, josta juuri ruvettiin kaatamaan sulaa rautaa maahan muovailtuun
muottiin. Sen ympärillä olevain miesten silmät, kasvot, jokainen
lihas heidän käsivarsissaan ja koko olennossaan oli äärimmilleen
jännittynyt. Mutta juuri tärkeimmällä hetkellä jokin paikka petti ja
hirvittävä sisällys hulvahti kauhealla voimalla ympäriinsä, niin että
samalla silmänräpäyksellä lähimmät miehet sulivat näkymättömiin kuin
rasvapisarat ja koko rakennus oli yhtenä tulimerenä...
— Niinhän se kävi viime vuonna. Menihän siinä muutamia kymmeniä
työjuhtia, mutta välipä sille. Valimo oli vanha, sinä sait siitä
viisinkertaisen hinnan palovakuutuksena ja rakennutit hämmästyttävän
nopeasti sijalle suuremman ja uudenaikaisemman tarvitsematta käyttää
kuin puolet saamistasi rahoista. Surmautuneiden työmiesten lesket ja
lapset pyrkivät hiukan osille, mutta sinä olit tarpeeksi kova etkä
luovuttanut lanttiakaan, — koska sinulla on etevä lakimies. Aina sinä
veli pelaat hyvin! Hahhahhaa!...
Ja tuo hirvittävä vieras nauroi kamalasti, Power selvästi näki hänen
tavattoman suuren punaisen kitalakensa. Mutta Power oli tuntevinaan
että hänen otsalleen oli pirskahtanut kiehuvaa rautaa, joka poltti
siihen syvän silmän, jota yhä kirpelöi. Se sai hänet hetkeksi
unohtamaan kaiken muun. Mutta sitte häntä rupesi kauhistuttamaan.
— Kammottaako hiukan? Turhaa, sillä siten vain syntyy voittoprosentit!
— Kuinkas monta niitä olikaan nyt noissa tehtaissasi työläisiä, orjia;
eikös niitä ollut 4,800 paikoille. Niin, ja sinä sait 58 prosenttia ja
nuo 4,800 saivat kaikkien käyttökustannusten kanssa yhteensä tuon 42
prosenttia. Se oli sievää peliä, veli, eikö!
Ja taas hän nauroi hirvittävästi, että Powerin täytyi sulkea silmänsä ja
koettaa vetää päätänsä olkapäiden sisään.
— Mutta silmätkäämmepä noiden sinun työläistesi asunnoihin, huvin
vuoksi vain, vieras jatkoi, ja ojensi taas taikasormensa, jonka pitkän
käyrän kynnen päässä kipenöitsi, ja samalla Powerin silmäin eteen
aukeni kurjia vuokrakasarmeja ja hökkeleitä inhottavan likaisten
katujen vierillä ja niissä kurja, ryysyinen elämä semmoisenaan. Siellä
ne jäytivät hämmästyttävän kurjia ja vähäisiä ravintomureniansa,
jakoivat niitä keskenään, jos joltakin kokonaan puuttui, ja jakoivat
niitä nälkäisille lapsilleen, jotka eivät tyydytetyiksi tulleet. Siellä
ne vaikeroivat ja rukoilivat, tahi tylsinä tuijottivat. Siellä niitä
virui raajarikkoina ja kaikenlaisten tautien kanssa kamppailevina.
Siellä niitä alastomuuteen syntyi ja kurjuuteen kuoli. Ja ainaisessa
varjossa ne olivat. Aurinko tosin paistoi, mutta sen esti etäämpänä
olevat huikean korkeat muurit, joista useat Power tunsi omikseen, sekä
musta niiden yllä lepäävä lavanne, joka muodostui loasta kohoavasta
usvasta ja sadoista siihen kokoontuvista savupilvistä.
— Niin ne elävät. Mutta katsohan minkä vaikutuksen tämä saa aikaan,
sanoi vieras ja pyöräytti sormeansa.
Lokaista katua pitkin lähti vyörymään leipä. Vieriessään se tahraantui
yltäympäriinsä. Mutta kadulla ryömijät, kaiken ikäiset ja kaiken
kaltaiset se herätti kuin kuolluksista. Ne ryntäsivät kilvan tuon
vierivän leivän perään ja muodostivat suuren, toinen toisensa yli
ryömivän lauman. Joka ei päässyt jaloin, se konttasi, ja jolla oli vain
toinen jalka, se hyppi sillä yhdellä, toiset sauvojensa avulla, toiset
ryömien ja vihdoin viimeiset vyöryen. Ja kun yksi tavotettavan tavotti,
koki toinen sen ryöstää häneltä, kunnes syntyi tappelu, jossa toiset
nousivat toistensa harteille polkien, rampaten niin että kaikki olivat
viimein yhdessä selvittämättömässä kasassa ja leipä hukkui kokonaan
lokaan...
— Se on kaikessa hassunkurisuudessaan hiukan surullista tuo, eikö
totta. Mutta elä välitä, sillä ellei noin olisi, ei syntyisikään
voittoprosentteja etkä sinä olisi miljoneeri. Sillä katsos, jos nuo sinun
työläisesi saisivat niin, jos ne edes ymmärtäisivät vaatia todellisen
osuuden työstänsä, niin ei sinulle veli jäisi mitään. Mutta nyt ne
eivät sitä tee, sinä saat 58 prosenttia ja olet onnellinen, tietysti.
Hahhahhaa!...
Taas hän nauroi, että Power tutisi kuin myrskyn puistamana. Kauhistutti
sanomattomasti ja hän tahtoi huutaa: päästä minut, mutta ei voinut
edes kieltänsä liikuttaa, sillä leukaluut olivat kuin kivettyneet ja
ammolleen jääneen suun täytti tunnottomaksi lihamöhkäleeksi pöhöttynyt
kieli, joka valui hänen leualleen pitkänä ja raskaana.
— Jaa, mitenkäs olikaan rautatieosinkojesi laita, oletkos tyytyväinen
tuloksiin — muistaaksenihan käärit 46 prosenttia puhtaaksi? Tyytyväinen
luultavasti. Mutta katsotaanpas vilahdukselta sinnekin, huvin vuoksi
vain, sillä onhan soma muistutella niitä aloja mistä voittosi
kokoontuu, näin viidentenäkymmenentenä syntymäpäivänä semminkin,
hehheh!
Ja kiusaaja viittasi taas sormellaan. Nyt siinä edessä vilisi
rautatietouhut täydellisenä, asteettain. Työt ratarakennuksella, kone-
ja vaunupajoissa, vaunuissa, asemilla ja ratapihoilla. Ja se oli yhä
tuota samaa, ylenmäärin rasittavaa, nokista, ja sitäkin vaarallisempaa
työtä. Niitä ruhjoutui vaunujen väliin ja vaunujen alle, niitä suistui
kiitävien junien katoilta, niitä räjähteli höyrypannujen mukana,
niitä ruhjoutui suistuvien ja yhteen törmäävien junien mukana, ja yhä
edelleen lukemattomin eri tavoin. Ja sitte alkoi vilistä ohitse junia,
tuli ja meni: iloisia palatsivaunuja, jotka upeilivat loistossa päältä
ja sisällä, semminkin sisältä, varustettuna kaikilla mahdollisilla
mukavuuksilla elämää ja hupaista matkatusta varten, syömistä ja
juomista varten, lepäilemistä varten, nukkumista varten, seurustelua
varten; ja nautiskelevina niiden asukkaat pehmeillä nojatuoleillaan
lekottelivatkin. Täyteen ahdettuja ihmisvaunuja, joissa tuskin oli
tilaa kaikkien istua ja joissa ilma oli niin paksua, että sen saattoi
nähdä. Ruokottomia eläin- ja tavarajunia, joitten akseleiden päältä,
katoilta ja kaikista mahdollisista piilopaikoista vilahteli esiin vielä
yksi laji matkustajia...
— Ne ovat tämän radan entisiä rakentajia ja sinun äskettäin erottamiasi
työläisiä, joilla ei ollut varaa ostaa pilettiä, mutta joiden täytyy
kuitenkin päästä kulkemaan toisille seuduille leipää etsimään.
Kuluttavathan ne hiukan höyryvoimaa, mutta minkäs niille mahdat.
Hahhahhaa!...
Ja Power kuuli taas tuon kamalan naurun, joka kävi yhä kovemmaksi ja
pirullisemmaksi.
Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät
loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa
pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti
radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita
kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä,
jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne
alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän
kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa
yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä
hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa,
kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa
kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin...
Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa
nauroi ja puheli:
— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on
noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta
mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat,
niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä
olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi... hahhahhaa!... Jaa, mutta
se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi
tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja
jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös
se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen
salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?... Jaa,
siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin
silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös.
Hahhahhaa!...
Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko
toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.
— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka
samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa
vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden
perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat
silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa
yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä.
Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:
— Erehdys. Työmiehiäsi ne vain ovat; kaivavat sinulle kultaa...
Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä
käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.
— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja
Powerin täytyi totella.
Mutta nuija oli liian raskas, tuskin jaksoi hän sitä ylös kohottaa.
— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin
pitää tehdä.
Power tahtoi sanoa jotakin, pyytää, rukoilla, mutta kieli ei totellut,
eikä hän saanut edes käsiänsä moukarin varresta irroitetuksi.
— Iske vaan! kuuli hän kehoituksen.
Ja hän koetti. Hiki valui pitkin hänen ruumistansa kuin kaadettu vesi
ja ilkeä savu tunkeutui hänen silmiinsä, sieramiinsa ja kurkkuunsa,
että hän oli tukehtumaisillaan.
— Hahhahhaa! Lujassa on kulta, et sinä itse sitä irti saisi; toista
se on noiden, jotka tuottivat lähes sata prosenttia putisen puhtaaksi
sinun holveihisi... Mutta otahan ja tartu kiviin ja täytä kuorma —
kultakuorma veliseni!
Power tarttui kiviin ja sai niistä muutamia nokareita nostetuksi
vaunuihin, mutta isommat eivät kohonneetkaan, vaikka hän kuinka yritti
ja hikoili.
— Kulta on raskasta kun se on kivessä! Sinun käsivartesi, veli, ovat
väsyneet... hahhahhaa!
Hikeä pyyhkien ja läähättäen Power katseli kuinka porakoneet
jyskyttivät, moukarit, lapiot ja käsivarret heiluivat, ja vaunut
täyttyivät ja lähtivät vierimään ratojaan myöten nostoaukolle.
— Sinä et siis jaksa, veli, katsella on helpompi ja mukavampi.
Eikähän sinun tarvitsekaan muuta kuin sanoa omistavasi tuon kullan.
Noiden täytyy, muka, koska eivät muuten usko elävänsä; ja ankarimmasti
täytyy, sillä sinä tahdot lähes sata prosenttia itsellesi...
Katselkaamme siis vain, se on hauskaa...
Mutta samalla alkoi laesta tippumaan kiviä ja niiden alle murskaantui
työnsä ääressä hikoilevia miehiä, ja samalla myöskin tuntui hirveä,
maata tärisyttävä räjähdys ja kaikki meni sekaisin...
Power löysi itsensä kaivosukolta, josta kannettiin murskaantuneita
raatoja, jotka viskattiin hänen eteensä että hyytynyt veri roiskahteli.
Hän olisi tahtonut paeta, mutta jalkoihin oli kiinnitetty niin suuret
kultamöhkäleet ettei hän voinut niitä liikuttaa. Ja yhä kannettiin
aukosta ilmestyviä raatoja, milloin jotenkin koossa pysyvinä ja
kokonaisina, milloin kappaleina ja osina. Mutta Power huomasi, että
toista tietä laskettiin pimeään aukkoon sama määrä vielä terveitä ja
vahvoja miehiä.
— Niin, väki ei saa vähetä, se on sinun tahtosi. Ja kuten sanoit, kun
varokeinoista puhuttiin: »Antaa mennä, miehet ei maksa mitään, mutta
timperit ovat kalliita!» niin veli onkin asian laita. Katsohan tuota
päätöntä armeijaa, joka pyrkii timperien tilalle!... Ei pelkoa, veli...
hahahhaa!...
Power vilkasi siihen. Mutta hänen silmänsä kiintyivät vaimo ja
lapsilaumaan, joka yhä suureten piiritti kaivosaukkoa ja ojennetuin
käsin tahtoi lähestyä sitä veristä läjää, jota Powerin eteen kasattiin,
mutta vahtipoliisit estivät sen. Syntyi hirveä itku ja parku ja
hammasten kiristys, että Powerin selkäpiitä karmi, mutta samalla kaikki
katosi ja Power päästi helpotuksen huokauksen.
— Hiukan surullista, niinkö? Mutta elä välitä, sillä siten vaan syntyy
miljoonat. Kuinkas paljon niitä sinulla veli nyt onkaan?...
Power koetti muistella, sillä hänen täytyisi vastata. Hänen silmäinsä
edessä alkoi tanssia numeroita, suuria punaisia, verellä piirretyitä
numeroita sikin sokin, ylösalasin ja pitkinä riveinä, mutta hän ei voinut
niitä koota, sillä ne yhä liikkuivat ja tulivat lukuisammiksi. Hän
kuuli vieraansa ivanaurun.
— On hauskaa leikkiä noiden kanssa, eikö? Ja niin turvallista!
Power näki edelleenkin vaan numeroita. Mutta nyt ne alkoivat häntä niin
ahdistamaan, että hänen täytyi ruveta tyrkkimään niitä pois luotansa.
Siitä se kiihtyi ankaraksi kamppailuksi, jossa hän sai hikoilleen ja
läähättäen taistella niin paljon kuin ennätti, kunnes hän kuuli kamalan
pilkkanaurun ja numerot katosivat.
— Hauskaa, varsin hauskaa veli! Mutta on olemassa eräitä velkojia,
tosin vaarattomia, koska niillä ei ole mitään lakituvassa merkitseviä
papereita, mutta muuten ikäviä jos ne vaan pääsisivät lähestymään.
Haluat ehkä niihinkin hiukan tutustua.
Sanoi ja ojensi kätensä, jonka jokaisen sormen pitkän kynnen päässä
säteili ja räsähteli kuin salamoita iskien, ja samalla ilmestyi kuin
jostakin epämääräisestä aukosta, kaivannosta, rautatietunnelista tai
tehtaan ovesta, loppumaton ihmisjono, joka lähestyi häntä kuin kaamea
hautaussaatto. Vähemmän niissä näytti olevan terveitä, useammat olivat
kääreissä mikä mistäkin, ja viallisia, sokeita, silmäpuolia, käsi- ja
jalkapoikkeimia, lyyhäten, ryömien tai sauvojen varassa kulkien. Ja
kaikki ne alkoivat kiertyä hänen ympärilleen ja ojensivat häneen päin
käsiänsä ja käden tynkiänsä, kainalosauvojansa ja tyhjiä hihojansa,
surusta itkevin tai vihasta kiiluvin silmin, vanhoja ja nuoria miehiä
ja naisia ja lapsia. Ja niiden joukko kasvoi lukemattomaksi ja tiheäksi
kuin viitakko, ja ne kurkottautuivat toinen toisensa ylitse ja toinen
toisiaan työntäen häntä kohden, kunnes lähimmäiset kädet, käden tyngät
kainalosauvat ja tyhjät hiat alkoivat jo häneen koskettaa ja koko ilman
täyttävä huuto, rukous, itku voivotus ja kirous kohotti Powerin hiukset
kauhusta pystyyn. Hän koetti tukkia korvansa, mutta niihin tunkeutui
sittenkin hirvittäviä ääniä:
... Verenimijä!... ryövääjä!... murhaaja!... Anna minulle
silmät päästäsi!... anna minulle käsi!... minulle jalka... Anna minun
osani!!... Anna minun lasteni osa!... Kirottu!
Power muisti kultahelaisen raamattunsa, jonka sisälle hän ei ollut
milloinkaan katsonut, mutta jonka tiedot ja taiat hänelle oli
jolloinkin opetettu, ja hän koetti panna kätensä ristiin ja huutaa:
auta minua, sillä olenhan minä kristitty ihminen!
— Joo, sinä olet kristitty ja oikein puleerattu ja patenteerattu!
nauroi vieras että Power taas näki hänen pitkät torahampaansa ja
punaisena ammottavan kitalakensa.
— Joo, sinä olet kristitty ja kannatat vahvasti kirkkoa, veli.
Sinähän melkein yksin rakennutit tuonkin yhden tuonne kurjimpien
vuokrakasarmiesi läheisyyteen, missä suurin osa kaupunki työväkeäsi
asustaa, ja myöskin valitsit sinne papin, mieleisimpäsi niistä
sadastaneljästäkymmenestä jotka kävivät kumartamassa. Ja hyvän valinnan
teitkin, se on totta. Ei ole joutanut taivas mustumaan eikä helvetti
jäähtymään. Niin, ja kannatathan sinä vahvasti myöskin teikäläisten
ylpeätä kirkkoa ja olit valitsemassa siihen seremonimestaria, joka
osaa laulaa hieman toisessa äänilajissa kuin luo toinen, niin että jos
joskus niinkuin omaatuntoa roukkisi, menee vaan sinne niin se ottaa ja
tyyntyy. Hahhahhaa! ... Sinä olet johdonmukainen mies, veli; kaikessa
johdonmukainen. Hahhahhaa!
Se nauru oli kamalaa. Power hytki kuin myrskyn puistamana. Ja nyt vasta
hän huomasi että vieraansa otsassa oli sarven tynkä. Power vapisi kuin
vilutautinen ja lysähti hervonneena levälleen kuin lankavyhti. Mutta
vieraansa, joka ei voinut olla muu kuin itse pääperkele, kuuli hän
nousevan ja puhelevan:
— Olenpa jo viipynyt liikaa, pitää ehtiä vielä toisiakin veljiä
tervehtimään. Hyvästi siis!
Ja tarttui Powerin käteen, jota hän ei
voinut pois vetää, vaikka tunsi että sitä poltti ja paleli, pisteli ja
pakotti yhtaikaa. Ja puheli vielä:
— Siis viideskymmenes syntymäpäivä ... onnittelen! Hyvin se on mennyt,
hyvin olet asiasi osannut hoitaa ja olet niin varmalla kannalla...
Kun vaan ei olisi tautia ja kuolemaa... mustaa... hahhahhaa!... haa!
hahhahhaa!...
Astui ovelle ja kumarsi:
— Näkemiin... hahhahhaa!...
Power aukasi jähmettyneen suunsa ja ponnisti kaikki voimansa. Vuoteen
vierelle syöksyi hätääntynyt vahtipalvelija aseet molemmissa käsissä.
Mutta Power, märkänä hiestä, vapisevana, silmät pyöreinä ja ulos
pullistuvina tuijotti paikkaan mistä paholainen oli lähtenyt. Siinä
riippui hänen oma yönuttunsa tuolin selkänojalle heitettynä.
Power tunsi sydämensä lyövän epäsäännöllisillä, vihlovilla jytkäyksillä
ja retkahti tyynyilleen.
— Lääkärini! örähti hän käheästi.
Palvelija katosi kuin pyyhkäistynä ja muutaman tuokion perästä ilmestyi
siihen lääkäri. Mutta hetken perästä tuli niitä kaksi lisää. Ja taas
muutaman hetken perästä kaksi. Ja kokonainen armeija sairaanhoitajia.
Ja Powerin palatsissa liikuttiin niin hiljaa ettei askelten ääntä
kuulunut.