Räikeän syysiltaruskon hohteessa välkkyy Itämeren ulappa kuin veressä.
Purevan kylmä, luihin asti tunkeutuva itä-pohjainen puhaltaa ja
ärjähtelevinä roiskuvat laineet vasten laituria. Ilta hämärtyy,
jäätävänä hämärtyy ja kuu kohottaa kylmät kasvonsa yli ryöppyisen meren
selän. Yhtäkkiä loimahtaa pääkaupunki loistavaan iltavalaistukseensa
ja silmäimme eteen aukenee sen ihmisvirrasta vilisevät kadut. Käymme
yhdelle niistä saamiemme ohjeiden mukaan. Astelemme ohi linnan, jonka
loistavista saleista soiton säveleet himmeinä helähtelee. Se on
kuninkaan linna, jonka muinoinen viisas omistaja lausui, kun kuuli
maatansa kohdanneen kadon ja kansansa olevan hädässä: »Tyhmä
talonpoika, kun ei keitä kauroista puuroa, vaan enemmin kuolee
nälkään!» Mielikuvituksemme hetkisen kiidellessä loiston loihtivissa
pyörteissä olemme käyneet sen ohi. Käännymme oikeaan ja vielä oikeaan.
Olemme mustaksi savustuneen rakennuksen edessä, jonka pimeiden ikkunain
takana tuntuu vallitsevan kuolon hiljaisuus. Niin ensin, mutta kun
korviamme tarkistamme kuuluu sieltä outoa, epäselvää sorinaa, ääntä,
josta emme voi päättää onko se ihmisten vai eläinten.
Astumme ensimäisestä ovesta sisään, sorina on jo valtavampaa. Nousemme
toiseen kerrokseen, ja vielä kolmanteen. Avaamme ensimäisen oven mikä
eteemme sattuu.
Inhottavin löyhkä, sekaisin savua, kosteata huurua, hien, lian, mädän
ja kaiken saastan hajua tulvahtaa silmillemme, ettemme ensin näe
mitään. Kun näköhermomme tottuvat, erotamme suuren mustan huoneen
täytettynä ihmisolennoilla — niin, niitä ne todellakin ovat, vaikka
sitä aistimme ensin epäilevät. Siinä on miehiä ja naisia, vanhoja ja
nuoria, sikin sokin, mitä kurjimmissa ja erilaisemmissa asennoissa,
ilman sukupuolieroitusta ja ilman tavan valintaa. Toiset makaavat
pitkissä lauttureissa permannolla, toiset ovat polvillaan, toiset
ryömyllään, toiset seisovat ja liikkuvat. Toiset ovat osaksi alastomia,
toisten yllä on vaateriekaleita.
Puistattaa. Mutta siirrämme silmiämme paikasta toiseen yksityiskohdissa
viipyen. Tuolla nurkassa nuorehko rantahetara kuivailee hiuksillaan
silmiensä kyyneleitä. Siinä vierellänsä vanhempi hivuttelee
silmäkkeisiä pohkeitansa koukkuisilla sormillaan ja voihkaa. Tuossa
nuori, kuihtunut ja kurjistunut, mutta vielä voimakas mies, pörröinen
tukka silmille valahtaneena, polviinsa nojaten ja nyrkkiään puristellen
tuijottaa maahan. Tuossa vanha nainen, likainen, rääsyinen, kädet ja
kasvot läpi näkymättömän lian peittämänä, ahnaasti jyrsiskelee kuivaa
leivänkappaletta ja paineeksi imeskelee suolasta sillin palasta,
monet himokkaat silmät ja sylkeä valuttavat suut ympärillä seuraten
hänen nautinnollista puuhaansa. Tuossa muuan repii tukkaansa ja
kiroilee, toinen hankaa selkäänsä seinää vasten ja irvistelee. Tuossa
kainalosauvainen ukko kompuroipi maassa retkottavien yli yhden luota
toisen luo pyydelleen tupakkaa. Tuossa muuan nuori, hurja mies tanssii
kyynärän laajuisella tilalla kahden polttelevan vanhan hetaran edessä
kamalin liikkein ja toinen hataroistakin nousee, kohottaa riekaleiset
liepeensä korkealle ja yhtyy inhottavaan ilveilyyn. Vierellä jotkut
murahtelevat, toiset osottavat suosiotansa. Tästä kaikesta välittämättä
siinä vierellä yksijalkainen mies, kyyristyneenä yhteen sykkyrään,
puujalkaansa syleillen nukkuu rauhallista unta.
Viimein etsivät kaikki paikkansa lattialla ja koettavat nukkua.
Hetken perästä syntyy pieni välinäytös, joka ei sentään herätä paljon
mielenkiintoa eikä häiritse toisien rauhaa. Huoneeseen astuu pari
virkapukuista miestä ja melkein ilman valintaa tarttuvat kahteen
kurjaan, puoli alastomaan olentoon ja raahaavat ne mukanansa. Taas on
rauhallista.
Yö kuluu, kamala yö. Kurkkujen korina, vihlova hengitys ja vatsojen
kurina, kirouksen sähinä ja rukouksen hyminä, voihkeet ja huokaukset
kohoaa loppumattomana lainehtivana surinana. Toiset kierittelevät
ruumistansa kuin tuskassa, toiset makaavat värähtämättöminä kuin
muumiot...
Tämä on yömaja niitä varten joilla ei ole missään koko tässä suuressa
ja loistavassa kuninkaan kaupungissa eikä koko avarassa onnellisessa
maailmassa paikkaa mihin päänsä kallistaisivat.
Ja vihdoin vaikenee aamu, joka avaa silmäimme eteen kamalan
todellisuuden selväpiirteisempänä ja alastompana. Yöllinen kuvasto
alkaa valkenevan päivän valossa liikehtiä. Ne nousevat kuin haamut,
horjuen ja jäseniänsä kokeillen. Toiset riisuvat päältänsä viimeisetkin
vaateriekaleet ja hankaavat ruumistansa seiniin tai käsin kaapivat. Ne
pyyhkivät ja kaapivat alaspäin, ne puistelevat käsiänsä niinkuin niihin
olisi jotakin tarttunut, ja useamman kasvot ilmaisevat hetkellistä
elämännautintoa. Maassa, heidän jalkaansa juuressa, syntyy vilkas
pienoiseläjäin kilpajuoksu, pako ja piilopaikkojen etsiminen.
Ken joutuu ja kykenee, se aina horjuu ulos, päivän tiellensä, mikä se
lieneekin. Mutta ennen kuin huone tyhjenee, tapahtuu näytös, ehkä ei
tavallinen täälläkään, joka saa veremme jähmettymään.
Se sama nuori mies, joka yöllä leikki vanhain hetarain kanssa, liikkuu
kuin tiikeri paikasta toiseen, silmät mielipuolen hurjassa liekissä
palaen, kasvot kammottavassa hymyssä väännehtien. Kouristaa yhtä
käsivarresta, kierasee toista nenästä, kolmatta lyö korvalle ja nauraa
kolkkoa nauruaan. Koko huone kuohuu pakokauhun vallassa. Ovenpieleen
pysähtyy eräskin horjuva, kuolonkalpea nainen, jonka eteen hurjimus käy.
— Mikä sinun on, kurja?
— Nälkä, sopertaa onneton tuskin kuuluvasti.
Hurjimus työntää yhden sormistansa suuhunsa ja purasee. Se jää suuhun
ja veri purskahtaa. Hän ottaa verisen sormen ja kolkosti nauraen
ojentaa sen vaimolle:
— Syö!...
Poistumme. Kuin juopuneet hoipertelemille alas kadulle, jossa alamme
ahnaasti lietsoa sisäämme raitista ilmaa. Mutta kamalat kuvat väikkyvät
yhä silmiemme edessä ja seuraavat meitä kadulle, jossa päivän loisto
päätänsä kohottaa, ohi palatsien ja ohi kuninkaan linnan, joiden
loistavissa torneissa ja ikkunoissa aamuauringon lämmittävät säteet
pitävät värileikkiä, rantaan, missä kimaltelevat laineet vapaina
soutelevat ja silmäimme eteen avartuu päilyvä ulappa, jonka takana on
yhä uusia maita ja kaupunkeja, yhä uusia, ehkä samanlaisia kuvia!