Ne tulivat työstä, likaisina ja väsyneinä, rauennein ryhdin ja kelmein
kasvoin, vavahtelevin polvin ja epävarmoin askelin. Ne tulivat kuin
raskasta ristiänsä kantaen... vanhat, harmain hiuksin ja kurttuisin
kulmin, alaspainunein päin ja sammuvin katsein...
Mitä ne ajattelivat?...
Ja samaa tietä tuli toisia — nuoria miehiä ja naisia, vielä voimakkain
askelin, mutta jo jäykistynein jäsenin ja lysähtänein ryntäin, nokisina
ja väsyneinä, yksitellen ja ryhmissä, vakavina niinkuin vanhat, tahikka
laskien karkeata, katkerata pilaa. Ne tulivat... soluivat mustana
virtana alas asuntokasarmeihinsa, ohi »Merry Gardenin,» josta raikui
musiikin säveleet ja tuoksui hyvänhajuisten herkkujen höyryt...
Mitä ne ajattelivat?...
Ja samaa tietä tuli vielä ja vielä... lapsukaisia, likaisina ja
ryysyisinä, pikkuvanhoina, kuihtunein ruumiin ja kalpein kasvoin. Ne
tulivat — työstä, parittain ja pienissä ryhmissä, korejansa heilutellen
ja vihellellen, rupatellen ja rykien... ja ne soluivat vasemmalle,
yhä vasemmalle, alas laaksoon päin, ahtaille kujille, missä tie oli
lokaista ja ilma sameaa...
Mitä ne ajattelivat?...
Ja kaikki ne — ne vanhat, ne nuoret ja ne lapset — kaikki ne menivät
»kotia» — »kotia» ne menivät!... Mitä ne ajattelivat?... Mitä, kun ne
lysähtivät jakkaralle ja levähtivät, kun ne katselivat sanattomina
toisiinsa, kun ne tuijottivat alas maahan, ja kun ne siitä äkkiä
itsensä riuhtasivat, kirosivat ja heittäytyivät pahnalleen. Mitä ne
ajattelivat?
Mutta heikkoudesta horjuvat äidit valvoivat ja tyynnyttelivät
puutteesta sairaita lapsiansa... valvoivat, kun väsynyt mies
kuorsasi... valvoivat ja katselivat ympärilleen, jossa kaikki oli
kaatuvan kurjaa, ryysyistä ja rumaa...
Mitä ne ajattelivat?...
Oli jo myöhä. Mutta niitä harhaili kaduilla — miehiä, joilla ei
näyttänyt olevan päämäärää, ja naisia... Ne seisoskelivat, ikäänkuin
jotakin odotellen, ja vilkuilivat, ikäänkuin jotakin etsien... Niin ne
olivat tehneet monta tuntia, niin eilen ja niin huomenna, ylihuomenna
ja kenties aina — aina!...
Mitä ne ajattelivat?...
Ja niitä nojasi kapakan tiskiä vasten olutlasiinsa tuijottaen... Mitä
ne ajattelivat?...
Oli jo myöhä Mutta yhä soitti sokea vanhus kadun reunalla
käsiharmonikkaansa hartaasti, kallella päin — tuulessa, joka haivensi
hänen haituviansa, tuiskussa, joka ripotteli lumihiutaleita hänen
päälaellensa ... yhä soitti, ja lakissa oli kolme kuparirahaa... Mutta
vähän matkan päässä hänestä, ryömyllään katukäytävällä, ojensi jalaton
mies myöskin tyhjää lakkiansa... Ja vähän matkaa hänestä kauppasi
kädetön mies kengännauhoja... Mutta ihmiset kulkivat heidän ohitsensa
kahisevin pukimin ja väistivät...
Mitä ne ajattelivat?...
Oli jo myöhä, mutta oli valoisata, sillä sadattuhannet tulet
loimottivat. Mutta kapeilla kujilla lainehti loasta kohoava usva
sakeana kuin savu eikä tulia tuikkanut. Mutta pimeämpätä oli
mustien muurien takapuolella, kopeissa, joissa sadat kuuntelivat
vartijain yksitoikkoista astuntaa käytävillä ja tuulen humahtelua
ristikkoikkunain ulkopuolella.
Mitä ne ajattelivat?...
Oli jo myöhä Mutta äiti, eräskin, jolta kone oli ruhjonut miehen, ei
ollut saanut unta, vaan oli lukinnut lapsensa hökkeliin ja hiipinyt
ihmisten pihoilla löytyville roskatynnyreille... kuin varkain, sillä
häntä hävetti — hävetti, että tunsi olevansa tulipunainen, vaikka oli
pimeä — mutta hän penkoi kuitenkin ja kevyempänä palasi kuin meni.
Mutta lapsukainen oli herännyt ja nuoleskeli ahnaasti astiaa, jossa oli
jolloinkin ollut maitoa... Ja äiti ojensi palasen leipää ja lapsukaisen
silmät välähtivät... Mutta viereisestä hökkelistä kuului vaimon
voivotus, jolta oli kuollut lapsi...
Mitä ne ajattelivat?
Se oli rikas kaupunki, valoisa kaupunki, iloinen ja onnellinen
kaupunki, maan ylpeys ja mahtavuuden kyltti. Oli jo myöhä, ylin
ilotulitus sammunut, kiihkoisa katuelämä vaiennut ja neljä viidennestä
jo nukkui. Mutta »Merry Gardenissa», ja sadoissa samanlaisissa, ja
tuhansissa yksityispalatseissa yhä vielä ilotulitus jatkui ja
elämän kiihko kuohui, oli ehkä vasta ylimmillään. Ne olivat iloisia ja
hyvinvoipia, ne olivat »onnellisia» ihmisiä — ja niin väsymättömiä...
kuinka ne niin jaksoivatkaan!... Ja mitä ne ajattelivat?...
Mutta vihdoin nekin sammahtivat, ja kaupunki oli hetken kuin kuollut.
Mutta vaan hetken — taas alkoi liike, ensin uninen ja väsynyt, nariseva
ja kolahteleva. Se alkoi laitavieriltä ja laaksoista, missä kujat ovat
kapeat ja ilma ainiaan sumusta samea. Ja se alkoi yhden näköisenä —
ryysyisenä ja rumana. Nokinaamainen, raaka, ruma, ruhjova työ heräsi.
Se kohotti päänsä satoina mustina savupatsaina aamusarastuksessa
avartuvaan ilmaan ja satoina yht'aikaisina ja toinen toistaan
seuraavina hirveinä vihellyksinä, joitten ääni upposi värisyttäen
luihin ja ytimiin ja jonka voimasta olisi luullut kuolleenkin
haudassansa heräävän... Mutta »Merry Garden» ei herännyt, eivätkä
toiset samanlaiset, eivätkä palatsit; niitä nukutti vielä, sillä ne
olivat kovin väsyneet; ainoastaan piharengit ilmestyivät luutineen ja
lapioineen käytäville... Ja likaiset, ryysyiset työnorjat kiiruhtivat
kolisevine kenkineen, yksitellen ja kaksitellen, mutta yhä jatkuvana
virtana, autioina kajahtelevia katuja pilkin savupatsaita kohden...
Mitä ne ajattelivat?...