He olivat vielä nuoria. Muutamia vuosia sitte olivat he sitoneet
kohtalonsa yhteen ja se side oli lujittunut parilla kauniita lapsia.
Mutta onnellisia he eivät olleet, sillä elämä oli näyttänyt heille
vain ankaran arkipuolensa, joka sisälsi huolia ja kärsimystä. Syy
oli ehkä miehen, joka oli taloudellisesti epäkäytännöllinen: ei
osannut antaa hopeapyörylöille niille kuuluvaa arvoa ja kunniaa,
ei osannut pienillä tuloillansa pitää yllä »onnellista kotia»,
eipä edes asioitansa vakavassa tasapainossa, säästämisen ihanasta
taidosta puhumattakaan. Mutta hän oli epäkäytännöllinen tänajan
eläjäksi vielä toisellakin tavalla ja siinä ehkä olikin varsinainen
syy: hän antoi arvoa ihmistunteille, omillensa ja muiden, ja pyrki
asettautumaan niiden mukaan. Niinpä valitsi hän työalansakin. Hänelle
näet oli »laulun lahjoja» suotu ja niinpä hän tahtoi ne käyttää hyvän
palvelukseen: niillä herätellä ja kohottaa, kehotella ja kiihottaa
henkisesti nukutettuja, uupumukseen asti työllä vaivattuja ja murheella
raskautettuja ihmisiä, ja siten ansaita jokapäiväisen leipänsä. Se oli
erehdys hänelle, se oli merkki hänen epäkäytännöllisyydestänsä, sillä
jos sitä mielisi, täytyisi laulaa toisenlaisessa äänilajissa ja vielä
ennen sitä saada lauluillensa hyväksymisleima, patentti yhteiskuntaa
hallitsevan luokan patenttivirastosta. Siihen hänessä ei ollut miestä.
He olivat muuttaneet asuntokaupunkia, uusin elämäntoivein tietysti,
mutta tässä uudessa joutuneet vuokrakasarmiin, jonka ympäristö oli
saastutettu epäsiistien asujanten, juutalaisten, turkkilaisten ja
sensemmoisten lialla.
Oli kesä, lämmin, ihana kesä. Oli aurinkoista ja viileyttä — muualla,
jossakin etempänä, mutta tässä, johon he olivat kuin sidotut, ainaista
hämärää, likaista, haisevaa ja rumaa. Se oli surullinen koti, ja
surullinen kesä. Mutta pahinta ei ollut se, vaan se, että siellä painoi
aamusta iltaan ja päivästä toiseen kiduttava toimeentulon huoli, senkin
kurjuuden kammottava uhka.
Turhaan istui mies pöytänsä ääreen. Tuhannet ajatukset saivat
tulla ja mennä, paperille ei syntynyt mitään ehjää, sillä häneltä
puuttui mielenrauha. Ympäristö, huutava elämänhuoli ja kokemus —
ensin hämmästyttävä ja yhäkin katkeroittava kokemus — ettei ollut
toveria jonka auttavaan käteen voisi hädässä turvautua, oli vienyt
mielenrauhan siihen asteeseen. Turhaan etsi kalpea mies sitä
kaupungin kaduilta; loiston ja kylläisten laiskurien näkeminen
herätti hänessä vaan repelevää katkeruutta. Turhaan etsi hän sitä
puistoista ja luonnonhelmasta, missä puut humisivat, ruoho vihersi ja
vedet välkkyivät: siellä oli liian voimakas muistuttaja luonnollisen
ihmiselämän onnesta ja vapaudesta, että hän sieltä aina palasi tyhjin
toimin ja onnettomampana kuin sinne mennyt oli. Järjellisesti hän kyllä
tajusi tämän sairaloisen, luonnottoman tilansa, vaan ei voinut siitä
itseänsä irti riuhtaista; hän oli kuin verkossa, johon sitä lujempaan
kietoutui mitä enemmän siitä pois potki. Ja kurjuus lepäsi povessa kuin
raskas kivi.
Heillä oli kaksi kaunista lasta, kuten sanottu, poika ja tyttö, pieniä
vielä molemmat. Jokainen rakastaa lastansa ja useampi niin, että
siihen keskittyy koko hänen elämänsä tarkoitus. Se on luonnon pyhä
vietti ja jatkuvan kehityksen ehto. Niinpä hekin rakastivat, äiti
kaikki uhraavalla äidinrakkaudellaan ja isä tavallaan. Hän, isä, näki
lapsissansa oman elämänsä, ihanteittensa, pyrkimystensä jatkon, näki
heissä itsensä korkeammalle kohonneena, näki heissä onnellisempia
ihmisiä onnellisemmassa tulevassa ajassa, jolloin elämä on muutakin
kuin pelkkää kärsimyksillä täytettyä taistelua. Siksi hänellä olisi
pitänyt olla niille paljon antaa, jo nyt, ja siksi tunsi hän häpeätä ja
tuskaa että niiden piti tällaisessa kurjuudessa kaunis elämänsä alkaa.
Aina kun hän näki ne käsitysten tai leikin temmellyksessä inhottavalla
kadulla, jonne ne sentään täytyi joskus laskea »raitista ilmaa» samaan,
vihlasi hänen sydäntänsä raju syyttävä tunne, joka huusi: huono mies!
kurja isä! Mutta taas toisin hetkin, kun hän katseli niiden kirkkaisiin
silmiin, terveisiin hymyileviin kasvoihin, ja erittäinkin lempipoikansa
— koska hän oli mies — viisasleikkiseen ilmeeseen, korkeaan otsaan ja
jykevään runkoon, kirkastuivat hänenkin silmänsä ja povessa kuohahti
uhmainen elämänluottamus. Silloin hänen kätensä jännittyivät nyrkkiin
ja hän vannoi itsellensä: tämän kohtalon täytyy muuttua, tämä täytyy
voittaa, teidän tähtenne!
Mutta pelko, jokin paha aavistus lasien suhteen oli heti tähän paikkaan
tullessa iskenyt ja sitä ei saanut poistumaan. — Tästä ympäristöstä ei
hyvä seuraa, toistelivat he usein. Ja niin se kävikin, ja se tapahtui
äkkiä.
Eräänä aamuna herätti heidät unestansa outo äännähdys, ja kun siihen
syy selveni, niin huomattiin toisen lapsista, luon lempipojan olevan
taudin kourissa tunnottomana. Vaikka jotain sellaista oli kuin odotettu
— tai juuriko siksi — löi tapaus niin musertavalla iskulla että se
oli hätäännyttää tolkuttomaksi. Lähin käsillä oleva lääkäri siihen
kuitenkin kohta saatiin ja hän sai hiukan hirveintä kouristusta
vaimennetuksi, mutta sen enempää ei ymmärtänyt eikä voinut. Kun hän sen
tunnusti, kutsuttiin toinen ja yhdessä he nyt katsoivat, neuvottelivat
ja koettivat jotakin tehdäkin, kunnes vihdoin tunnustivat etteivät he
ymmärrä, etteivät he voi mitään. Ei mitään! Ja koko sen ajan, minuutin
minuutin perään, tunnin toisensa jälkeen oli isä seisonut vuoteen
vierellä toivoen tieteen apua, seisonut ja voimattomana katsellut
lapsensa hirveätä kamppailua: pienen sydämmen hätäistä jyskytystä,
jonka saattoi korvin kuulla, äsken vielä ilakoineiden huulten tuskaista
liikutusta ja silmien ilmettä, jotka olivat joskus luotuna häneen kuin
rukoillen: auta isä! Miksi isä ei auta?... Silloin oli hänen kädet
ojentuneet lapsen yli ja hänen sielunsa huutanut: tuskat, tulkaa minun
ruumiiseeni, tulkaa vaikka tuhatkertaisena kun vain jätätte hänet! Se
huuto, se tunne oli voimassaan hirmuinen ja kuitenkin niin kerrassaan
voimaton.
Miehen koko tarmo kohdistui nyt lapsensa pelastamiseen. Ei tullut
kysymykseen se, ettei ollut varoja, ettei ollut rahoja, vaan se,
löytyikö mitään mahtia joka nyt auttaisi.
— Jos lääkäritaito voipi ihmishengen, eilen vielä voimakkaan, noin
nuoren, noin kauniin ja ehdottomasti elämään tarkoitetun ihmishengen
pelastaa, niin teidän, lääkärit, on nyt tehtävä se. Taikka jos te
olette varmat että tuo elämä ei ole enää pelastettavissa, niin
viipymättä lopettakaa nuo hänen hirvittävät kärsimyksensä, vapauttakaa
hänet, sen te kuitenkin voitte tehdä, mies tiukasti pyysi ja vaati.
Lääkärit eivät edellistä voineet ja jälkimäistä he eivät tahtoneet,
olivat neuvottomia ja toinen heistä ilmaisi kuin jotakin hätäilemistä.
— Ettekö mitään voi tehdä, tuossako hän silmäinne alla saapi avuttomana
tuskansa riehua, kunnes katkeaa? Mies jännitti vaatimustaan.
Silloin, heidän neuvostansa, kutsuttiin kolmas lääkäri. Ja hänkin tuli,
hiukan silmäili sairasta ja sitte he kolmen tollottivat. Hän näki,
ettei viimeinen ollut edellisiä kummempi, vai eikö tahtonut. — Noinko
mitättömiä, hän ajatteli, te ammattimiehet olettekin; noinko tyhjiin
raukeaa, mykistyy kerrassaan nykyaikainen kehuttu lääkäritaito heti kun
todellinen kysymys on edessä? — Ja häntä rupesi tuskastuttamaan.
— No, mitä nyt? Onko mitään toivoa? hän vihdoin kysyi.
— Hyvin sairas. Emme oikein ymmärrä, ei ole instrumentteja. Mutta jos
tuotte hänet sairaalaan, niin tehdään koneellinen tutkimus. Täytyy ehkä
leikata, avata, selitti viimeksi tullut ja alkoi poistua.
Leikata, avata — repiä! Tuo tuntui miehestä luonnottomalta ja
ilkeältä. Se oli hänen mielestänsä uusi todistus noiden lääkärien
kyvyttömyydestä, sillä mitään leikkelemisen syytä hän ei nähnyt, ei
uskonut olevan, ja sitäpaitsi olihan lapsi jo aivan kuoleman ovella.
Mitä tehdä? Eiköhän olisi parempi olla viemättä häntä luota pois? —
He neuvottelivat ja heistä tuntui ensin siltä. Vaan ei sekään suonut
rauhaa. Täytyihän koettaa jotakin tehdä ja mihinkäpä muuhunkaan
osasi luottaa kuin lääkäriin, vaikka se nyt näytti turhalta jopa
turmiolliseltakin. Päätettiin siis viedä, kun sairaalakin oli aivan
siinä vierellä.
Niin, sairaala oli aivan vierellä. Pariin heidän ikkunaansa näkyi
sen päärakennus ja hyvin hoidettu edusta kadun toiselta puolen. Sitä
oli siitä usein ihailtu, sillä se oli ainoa silmää viehättävä ja
kesäistä vihreyttä muistuttava paikka tässä ympäristössä, samalla kun
sen luonne, sieltä usein silmiin pistävät sairas- ja ruumisvaunut,
sairaanhoitajattaret ja sairaat, vaikutti omituisesti heidän
mielialaansa, ikäänkuin liittyi siihen, täydentämään sen synkkää
tunnelmataustaa.
Hellävaroin käärittiin pienokainen peitteeseen ja isä otti sen käsiensä
päälle. Nyt, kun pienokaisen vuode oli tyhjä, nyt, kun hänet piti viedä
pois — hyvin luultavasti iäksi, tyrskähti äiti kauan pidätettyyn itkuun
ja heittäytyi kädet levitettyinä pienokaisen vuodetta vasten, kuin
sitä syleilemään. Samalla toisessa lapsessa, sairaan siskossa, heräsi
hirmuinen hätä.
— Miksi isä vie veikon?... Miksi isä vie... Veikko on sairas!... Miksi,
miksi?... Minun velimieheni!... Ei saa, ei saa!... Isän _ei_ saa viedä!
Voi, voi!... huusi tyttönen kuin raivossa, pyrki perään ja taisteli
pidättämään tointunutta äitiänsä vastaan kuin mielipuoli.
Isä kuuli tuon raivokkaan tuskanhuudon perässänsä, nieli kurkkuunsa
kohoavaa palaa, vakaannutti vapisevia jäseniänsä ja koetti kiirehtiä.
Kerran hän jo pysähtyi kääntyäksensä ympäri, sillä hänestä tuntui kuin
olisi hän tekemässä raakaa rikosta, mutta ponnisti taas eteenpäin.
Sairaalan edustalla tuuli irroitti liinan lievettä lapsen kasvoilta
ja hän näki sen suusta kohoilevan verikuplasia, jotka särkyivät ja
valahtivat valkealle liinalle. Häntä vihlasi raivokas syyttävä ajatus:
— Ne puoskarit rikkoivat minun lapseni sisuselimiä ja tulivat
neuvottomiksi miten sen korjata ja miten tekonsa peittää! murhamiehet!
Se ajatus iski häneen kuin salama ja selveni todistamattomaksi
varmuudeksi.
— Lapsi on hyvin, hyvin sairas! virkkoi osanottavalla äänellä
ylisairaanhoitajatar, joka tuli lasta vastaanottamaan. Isä luki niiden
sanojen merkitsevän: kyllä otamme vastaan lapsiraukan, mutta mitään
toivoa ei enää ole! Ja hän luopuikin lapsestansa täysin toivotonna,
tunteissansa viimehyvästit kuiskaten.
Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät
kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat
lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai
hän lähteä.
Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden
pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä
häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.
— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne
sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä
selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö
sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet,
jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin,
ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä
hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee
kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle
ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän,
meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä
ummistaa?...
Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen
täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.
Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän
hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:
— Sinne minä Osmon vein, hänen vaatteensa minä kotia toin!
Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen,
josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja
katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi
selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt
kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan!
Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen
luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään.
Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.
Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä
toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin
niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin,
kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus
livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois
noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut
siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku
kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä
mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen
jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla;
multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta
taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena,
mutta se luiskahtikin surulliseksi.
— Kyllä se sinne piikkipensaaseen Osmo jääpikin!... huokasi äiti.
— No, no, pelastettiinhan se siitä... lähtihän se juosta taapertamaan...
voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja
löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.
Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan
heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan
tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän
rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.
Mutta uni ei tullut. Miehen silmäin edessä
väikkyi poikansa kärsivä kuva ja hänen korviinsa oli avatun
ikkunan kautta kuuluvinaan tuskainen liikutus. Hänen täytyi lähteä
ulos, sairashuoneen lähettyville ja edelleen hiipien kiertää
rakennuksia, koettaa nähdä niiden sisäpuolelle ja vähä väliä pysähtyä
henkeänsä pidättäen kuuntelemaan eikö sieltä kuuluisi tuttua
liikutusta, joka olisi ainakin merkki siitä että hän vielä eli ja
siis oli jälellä toivon hituinen. Sisäpuolelle hän ei nähnyt, mutta
liikutusta hän oli kuulevinaan joka ikkunan luona.
— Entisellään, saatiin seuraavana aamuna kuulla; ja vasta iltapuolella
päästiin häntä katsomaan.
Kalvennut oli Osmo, pienentynyt, kutistunut, ainoastaan poskipäät
olivat heleänpunaiset. Näytti, että hänet oli hetkeksi rauhotettu ja
virkistetty. Ensin ei hän heitä huomannut, vaan kun he tulivat aivan
vuoteen vierelle, huomasi hän, tunsi, koetti ojentaa kättään ja alkoi
kovasti hätäilemään. Silloin sairaanhoitajatar pyysi heidän nopeasti
poistumaan. Vielä ovelta katsoi mies jälkeensä ja voi sitä ilmettä, voi
niitä silmiä jotka sinne täytyi jättää! Ei Osmo varmaan enää isää eikä
äitiä eikä pikku siskoansa ymmärtänyt; miksi niistä oli tullut niin
kylmiä, miksi ne hänet niin hyljäsivät, niin yksin jättivät, nyt juuri
kun hän olisi heidän apuansa ja hellyyttänsä kaivannut!?...
— Olihan se Osmo nyt vähän parempi, tunsi edes! Ehkäpä hän sentään
paranee.
— Ehkäpä, sanoi mies, mutta sisimmässään tunsi toista.
Ja seuraavana yönä kello kahden aikaan annettiin heille sairaalasta
telefoonin kautta tieto, että jos tahtoivat niin tulisivat nyt
nopeasti. He olivat heti valmiit, sillä he olivat siltä varalta olleet
riisuutumatta. Mutta kun he ennättivät lapsensa vuoteen vierelle, veti
hän juuri viimeisen henkäyksensä. Osmoa ei enää ollut...
Isän kasvot eivät värähtäneetkään, sillä hän oli kaiken jo kärsinyt ja
tämä oli vaan vapauttava päätös, ja äitikin, vaikka kyynellähteensä
vielä vuotivat, otti sen vastaan pitkällä huokauksella:
— Niinhän sen piti käydä!...
Ja selväähän tämä oli: tuo vielä tolkuton lapsukainen, joka ei
ymmärtänyt missä vyöryi ja mitä suuhunsa pani, oli saanut tuosta
saastaisesta ympäristöstä tartunnan, myrkytyksen, josta seurasi
odottamattoman nopea ja raju sairastuminen. Luo kutsutut lääkärit,
nuo alemman köyhälistön puoskarit, vähätietoiset ja kyvyttömät, eivät
osanneet antaa apua aikanaan, kunnes se oli jo myöhäistä, niin,
ja taitamattomuudessaan turmelivat vielä lapsen hentoja elimiä,
josta yksin olisi ollut kuolema seurauksena, — seikka, joka selveni
varmuudeksi kun sairaalasta ilmoiteltiin tutkimuksen perusteella
kuoleman syy.
Mies oli nyt näennäisesti tyyni, mutta synkempi entistään, sillä hänen
kärsimyksiinsä oli liittynyt synkeä viha, joka puhkesi esiin vasta
seuraavana aamuna, kun tuli kysymys lapsen hautaamisesta: kykenikö sen
»kunniallisten» ihmisten tavalla toimittamaan, vai pitikö se jättää
kaupungin tehtäväksi. Silloin hän puhkesi melkein raivoon.
— Tuhannet ja tuhannet tämän maan pinnalla korttakaan ristiin panematta
ja ainuttakaan hyödyllistä viirua vetämättä koko elämänsä aikana
ovat ylenkylläiset aina, huomenesta huolettomat aina, työnä nautinto
aina. Ja tuhannet kaikenlaiset komeljantit ja humpuukimestarit,
silmänkääntäjät ja vatsaansapuhujat, nimiloistajat ja narrit, kurkkunsa
kiruttajat ja balettitanssijat ja kaikenlaiset tuhertajat ja töhertäjät
vetävät taiteellansa satumaisia summia ja elävät ruhtinaallisesti.
Mutta minä, työväen alkava kirjailija, joka tahdon uhrata kykyni
oikean ja suuren asia palvelukseen, joka pyrin siinä kehittymään
edelleen ja jonka kynänpiirtoja ovat jo ehkä kymmenet tuhannet
lukeneet, minä en saa leipää perheelleni, en asuntoa, joka vastaisi
edes alhaisempiakaan vaatimuksia, en elämän takuuta sen vertaa
että saisin mielenrauhaa työtäni jatkamaan ja vihdoin viimein, kun
kurjat olosuhteet tappavat rakastetun lapseni, en minä häntä kykene
ihmistunnetta omaavan isän ja _ihmisen_ tavalla hautaan saattamaan!
Kirottu olkoon koko maailma!...
Mutta kun hän oli katkerimman kuohunsa purkanut ja hetken aikaa ulos
tuijottaen miettinyt, virkkoi hän tyyntyneenä:
— Niin, mitäs minä turhaa. Minähän olen vain yksi, meitä on miljoonia,
millä oikeudella minä itselleni erikoisasemaa vaatisin!...
— Mutta tuntuu niin kovin pahalta ettemme kykenisi omaa lastamme
hautaamaan, että joku toinen — että vaivaishoitolaitos sen tekisi,
vaikeroi vaimo.
— Niin tuntuu, pahalta, katkeralta, häpeälliseltä, tunteita se
loukkaa, sillä olemmehan me nuoria terveitä ihmisiä ja — ihmisiä.
Kunniantunnettamme se loukkaa, ihmisyystunnettamme se loukkaa ja vielä
yhtä: isän ja äidin tunnetta se loukkaa. Tekee sen vielä sittenkin
vaikka ajattelemme ja tiedämme että kuollut on kuollut,
ruumis on ruumis, maa on maata; että on yhden tekevää kuka sen hautaa,
mihin se haudataan ja miten se haudataan — eihän se siitä mitään tiedä,
ei se siitä sure eikä se siitä lohdutetuksi tule. Mutta me tiedämme,
meidän tunteemme rakastettua lastamme kohtaan, sen muistoa kohtaan,
jonka lähin välikappale tämä ruumis on ... tämä ruumis, osa omasta
itsestämme, joka elämän täyttämänä ja kaunistamana meissä ne tunteet
synnytti...
Ja he päättivät säästää tunteitansa — oikeastaan pettää niitä. —
Ehkäpä ei heti tarvitse puhua rahasta mitään, voipihan sitte sovitella
ja maksaa vähin erin, he tuumivat. Ja kutsuttiin hautaantoimittaja.
Tuntui rauhoittavan hyvältä se tapa, jolla tuo synkän ammatin edustaja
esiintyi, se hiljainen, tunteita ymmärtävä kohteliaisuus, jota hän
kaikessa osoitti niin pettävästi että sitä huomaamatta rupesi pitämään
todellisena osanottavaisuutena. Ja arkku tilattiin ja kaikki sovittiin,
eikä rahasta puhuttu mitään. Yhtä osanottavaisena mustiin puettu
asiamies poistui kuin oli tullutkin.
Tuohan oli _ihminen_, tämähän sentään näyttää käyvänkin hyvin,
puhelivat he, hyvillään edes tuosta.
Ja kello kolme saapui umpivaunut, johon he kolmen astuivat, ottaaksensa
sinne neljänneksi rakkaan Osmonsa ja saattaaksensa hänet viimeiseen
majaansa.
Sairaalan ruumishuoneessa, ennen lähtöä, katsoivat he vainajaa.
Kylmä oli Osmo ja muuttunut. Mutta siinä pisti heidän silmiinsä,
että hän oli myöskin puettu parsittuihin, vanhoihin, vaikka muuten
pestyihin ja silitettyihin ryysyihin. Tuokin tuntui pahalta, ilkeältä
kosketukselta. Mitään siitä ei puhuttu, mutta selvästi mies huomasi
että äiti itki sen jälkeen katkerammin eikä tahtonut lakata ja että
hänen omaa poveansa kaiveli sanoiksi puhkeamaisillaan oleva tunne: —
Hautaan asti sinä poikani, oi poikani, ryysyjä ylläsi kannat — toisten
ryysyjä, et edes omiasi!...
Isä otti arkun polviensa päälle ja vaunut lähtivät äänettöminä
vierimään. Pujottelivat ensin somia puistokatuja, joilla oli kesäisen
kaunista ja hiljaista, tulivat valtakadulle, jossa oli liikettä ja
räminää, erkaantuivat taas siitä ja pujottelivat ulos kaupungista;
hetkinen vielä tietä ja oltiin hautausmaan portin sisäpuolella, oltiin
haudan vierellä.
Hautaantoimittaja oli yhä osanottavaisen kohtelias, palveli, ohjaili ja
odotti mitä tahdotaan, miten tahdotaan, aivan kuin punniten jokaisen
liikkeensä ettei vaan häiritsisi eikä loukkaisi tunteita.
— Tapahtuuko mitään seremooneja? kysyi hän hiljaisesti.
Mies pudisti päätänsä, tarttui kantohihnoihin ja laski arkun hautaan;
antoi nyyhkyttävän äidin ja pienen tyttösen sinne vielä katsahtaa,
tarttui sitte lapioon ja loi haudan umpeen.
— Sinne peitin sinut, pehmeään multaan. Jos et elämää nauttiakaan
saanut niin ei maailman myrskytkään sinua repineet — eivätkä revi!...
Ja he kääntyivät pois lähteäkseen, noustakseen vaunuihin joilla
tulleetkin olivat. Silloin hautaan toimittaja ojensi paperin, se oli
lasku. Mies hiukan hämmästyn ja sopersi:
— Eihän minulla nyt juuri ole, mutta kyllä minä tästä huolehdin, kyllä
minä sen suoritan...
— Kuinka? Teillä ei ole?...
— Niin, ei ole — nyt, mutta...
— Kyllä lasku on suoritettava nyt heti sanoi hautaantoimittaja ja ääni
oli nyt kylmä ja aivan toisenlainen kuin juuri äsken.
Mies tunsi joutuneensa kummaan asemaan. Hikikarpalot otsalla vakuutti
hän vielä kerran melkein nöyrästi, ettei hän todellakaan voi nyt sitä
tehdä, että se on mahdotonta, mutta hän koettaa hankkia rahat sen
suorituksen mahdollisimman pian.
— Eikö teillä ole kahdeksaakaan dollaria, se on haudan hinta? Ellei,
niin me nostamme arkun ylös ja panemme sen tuonne säilytyskellariin,
kaupunki saa sitte tehdä sen kanssa mitä tahtoo.
Se sanottiin jo tylyllä, raa'an uhkaavalla äänellä.
Vaimo, joka oli nojannut miehen käsivarteen, lysähti hänen jalkainsa
juureen multaan. Pää alas vaipuneena kamppaili kalpea mies muutamia
silmänräpäyksiä ristiriitaisesti repivien tunteittensa kanssa, kohotti
sitten ylpeänä päänsä, iski halveksivat silmänsä uhkaajaan ja lausui:
— Tehkää se!
Riuhtasi ylös maahan vaipuneen toverinsa, ravisti häntä ja kuiskasi:
— Ole ihminen!
Käsikädessä, pystyin päin, taakseen katsahtamatta astelivat he kolmen
kalmiston portin ulkopuolelle, ja niin yhä edelleen, äänettöminä,
kunnes olivat synkän asuntonsa ovella.
— Kirjota runo! sanoi silloin vaimo.
Se oli katkeraa elämän ivaa. Mutta mies aikoi sen todellakin tehdä.
Tekemättä se häneltä kuitenkin jäi silloin kun »aihe» olisi ollut
selvin ja voimakkain — ja ehkäpä juuri siksi — tähän hetkeen asti.