Hurskaat antajat olivat kylmentyneet, tulot almulippailla ehtyneet
Vanhemmat laupeuden sisaret olivat murheellisia, syyttivät itseään
ja rukoilivat. Mutta asia ei korjaantunut. Abbedissa itse oli aivan
kärtyinen ja helisteli tuimasti avainnippuansa. Vihdoin päätti hän
lähettää matkaan sisarista nuorimman ja kauneimman.
— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti! kuiskasi hän
tälle korvaan, antoi siunauksensa ja työnsi lempeästi matkalle.
Ja nuori laupeudensisar lähti, puhtaana kuin itse Neitsy-Maria kuvissa.
Ei ollut tahrapilkkua lumivalkeassa otsahunnussa, eikä hienohipiäisillä
kasvoilla, eikä vaaleansinisissä silmissä.
Pieni hairahduskaan!... Se oli niin epämääräinen ja salaperäinen, niin
höllentävä ja vapauttava, melkein kuin käsky. Mitä se oikein suoraan
tarkoitti, sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän ikäänkuin tunsi sen
veressään ja se synnytti heleämmän punan hänen poskipäilleen.
Oli hetkiä, jolloin tuntui nautinnolta olla yksin kammiossaan tai
polvistuneena jonkun pyhän kuvan eteen, kiduttaen itseänsä, kuvitellen
itsellensä olemattomia syntejä ja valkaisten sieluansa yhä uudistuvilla
rukouksilla ja kyynelillä, tullaksensa otolliseksi sinne missä häntäkin
oli odottamassa hohtavan valkoiset siivet ja iäinen riemu. Silloin oli
hänelle kauhistus jokainen lihallinen ajatus ja viattomin inhimillinen
ilokin ilman tätä pyhyyttä, ja silloin tunsi hän olevansa niin vahva
että voisi kestää hirveimmätkin kidutukset pyhän asiansa, vakaumuksensa
puolesta. Mutta taas oli hetkiä, ja ne tulivat aivan välittömästi ja
vastustamattomasti, jolloin koko olemuksen valtasi sanomaton ikävä ja
jolloin hänen yksinäinen kammionsa tuntui kolkolta vankikopilta, josta
teki mieli pakenemaan — maailmaan, sen elämään, sen rientoihin ja
riemuihin. Ja ah kuinka suloiselta silloin tuntui jokin pieni synti,
hairahtuminenkin!... Nytkö voisi hän nuo molemmat tunteensa yhdistää:
palvella pyhää asiaa, jolle hän sentään tahtoi uskollinen olla,
uhraamalla jotakin puhtaudestansa, hairahtumalla... niin, jos hyvä työ
olisi esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi rikosta?...
Ja kun hänen silmiinsä aukeni alaalla edessänsä olevan kaupungin
tuhannet kirkkaat tulet ja kuului sen kiihkeä elämän hurma, niin hänen
olemuksensa tuntui kuin räjähtelevän ja leimahtelevan ja hänet tempasi
epämääräinen hurmaannus.
— Minä tulen täyttämään lippaan kullalla ja ojennan sen hurskaalle
äidille kynttilän ja Pyhän Marian kuvan edessä! mumisi hän ja joudutti
askeleitansa, jotka olivat kevyet kuin synti.
Pyhän Antoniuksen kirkon edustalla hän epäröiden pysähtyi, asettui
siinä puolihämärään ja ojensi lipastansa paremmin puetuille
sisäänkävijöille. Mutta niiden selän taitse kurkotti köyhemmät pieniä
rahojansa ja hurskaan tyytyväisinä pudottivat ne kilahtavaan rasiaan.
Hän ei ollut oikein tyytyväinen. Lähellä loimotti yksi kadun kulmaus
upeasti valaistuna. Sinne ohjasi hän askeleensa. Epäillen pysähtyi
hän sen edustalle, sillä kaikesta päättäen se oli varakkaamman
nautitsijaväen kapakka, jonka sisällys hänelle oli synnillisesti
kauhistava salaisuus. Mutta tarkoitus viekotteli, ja hänelle muistui
mieleen taas abbedissan sanat. Hän puisti ruumistansa, astui rohkeana
sisään ja loi nopean yleissilmäyksen. Ensimäiseen hän vaan hurskaasti
katsahti ja ojensi lipasta: putosi pieni hopearaha. Toiselle hän hiukan
hymyili: helähti suurempi raha. Kolmanteen hän loi suuret kirkkaat
silmänsä, antoi niiden hymyillä, antoi sen väreillä kasvoissakin:
helähti kaksi hopeata. Neljännelle hän antoi jo huultensakin
hymyillä, että kirkkaan valkeat hampaat välkkyivät punaisten huulten
takaa: helähti lippaaseen kultaraha. Hän punastui ja hymyili vielä
kiitokseksikin.
Nyt oli hän keksinyt salaisuuden, joka innosti ja hurmasi, ja teki yhä
rohkeammaksi. Ja niin hän jatkoi ovi ovelta paikoissa jotka hän valitsi.
Eräässä kilvessä seisoi: »Iloisten Veikkojen Klupi.» Se ikäänkuin
kutsui häntä, sillä hänkin tunsi haluavansa olla iloinen. Täällä hänen
lippaaseensa varistettiin kultaa, että se nyt oli aivan täysi, sillä
hän hymyili niin, että se miellytti »iloisia veikkoja». Ja täällä hän
viivähti, tänne hän aivan unohtui, koska ystävälliset »iloiset veikot»
niin tahtoivat...
Aamupuolella hän löysi itsensä paluutieltä.
Kaikkialla tuntui olevan sakeata sumua, hänen ulkopuolellansa
ja hänen sisällänsä. Hänen aivonsa epäsivät ajattelemasta, hänen
tunteensa olivat sekaisin ja jalkansa eivät tahtoneet kannattaa.
Horjuen hän eteni ja puristi suonenvedon tapaisesti hopealla ja
kullalla täytettyä lipasta sekä hunnun kulmaa johon ylijäämä oli
kätkettynä.
— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti... hän sopersi.
Nyt oli hän uhrannut sen eteen kaikki!
Mutta kun hän tuli luostarin muurin eteen ja kolkutti sen raskaalle
portille, rupesi häntä itkettämään.
— Mitä? Etkö onnistunutkaan? sähisi vanha ovenvartija.
Hän ei vastannut, mutta lipas helähti täysinäisen raskaana ja vartija
ehätti:
— Ka, olethan onnistunut! Mitä sinä joutavia! Mene kammioosi ja nuku.
Nuori nunna syöksyi abbedissan kammion ovelle. Hurskas äiti oli häntä
vastassa kynttilä kädessä, hiukset hajallaan ja jännittyneenä.
— Lapsikulta, olen valvonut ja odottanut...
Mutta nuori laupeudensisar varisti saaliinsa nopeasti niinkuin se olisi
häntä polttanut abbedissan jalkain juureen, vaipui maahan ja tyrskähti
äänekkääseen voivotukseen:
— Minä olen hairahtunut!...
— Sst! keskeytti hänet abbedissa lujasti, puoleksi äidillisesti,
puoleksi käskevästi: Rukous puhdistaa, rukous puhdistaa, lapseni.
Polvistu kappeliin ja tyhjennä sydämesi, mene sitte kammioosi ja
rukoile kunnes olet väsynyt, nuku sitte pyhän Äitimme nimeen. Minä
annan siunaukseni. Mene!...
Nuori nunna nousi ja lähti, kumarassa ja horjuen.