Ilta hämärtää. Suurena ja punertavana kohoaa kuu tumman metsänreunan
yli. Tuhannet tähdet kirkkaana tuikkaa.
Kaksi vanhusta istuu tupansa kynnyksellä liki toisiansa. Kohottavat
kasvonsa kuin jotakin katsoakseen.
— Ilta tämä lienee, onkohan taivaalla tähtiä?
— Onkohan?...
— Mitä?... Katsohan, onko taivaalla tähtiä.
— En minä näe.
— Et!... etkö sinäkään enää näe... etkö ehtootähteäkään?
— Annahan kun koetan. Missäs päin sen pitikään olla?
— Tämä tupa on etelään ja pohjoiseen,
sen pitäisi siis olla tuolla... Annahan kätesi tänne... tuolla noin...
Koetahan nyt katsoa sinne päin, tarkasti; se oli ennen suuri ja
kirkas... Etkö näe?
— En, mitään en näe... Taikka näenhän minä moniakin, tuhansia minä
näen; ne pyörivät ja tanssivat hirmuisessa pimeydessä aina kun
katsoakseni katsahdan, — ne ovat minun tähtiäni...
Vanhusten päät vaipuvat alas ja tutisevat kädet puristavat toisiansa.
Syvä huokaus kohoaa vaikenevaan avaruuteen...
— Jos ei olisikaan tähtiä taivaalla?...
— Niin, jos ei olisi, — jos olisivat jo sammuneet...
Hetken huojuttelevat he äänetönnä vanhoja ruumiitansa edestakaisin.
Sirkat sirittävät pihanurmikossa, haavan kalseat lehdet lipattavat,
kylätieltä kajahtelee nuorten naurua. Mutta vanhukset ovat vajonneet
itseensä.
— Pimeä, ettei näe, hiljaisuus, ettei kuule. Mennäänpäs rantaan, jos
siellä laine lipattaisi...
— Mennään...
Ja he menevät. Pitävät toisiansa kädestä ja toisella ohjaavat
tunnustelusauvaa.
— Väistähän, väistähän muori-kulta, siinä on puu.
— Kivipä tuossakin...
— Puu...
— Kivi... ka, rantakivihän se jo on, tunnen sen hyvin — niinkuin
sinäkin sen tunnet. Istutaanpas ja kuunnellaan... lempeästi humisee
leppeä metsä ja leikkisästi lipattaa lammen pienet laineet rantakiviä
vasten.
— Kuuletko?...
— Kuulen!
Niin, se on tuttua! Kun me olimme nuoria, niin...
— Elä puhu siitä. Mutta muistatko miltä näytti tämä lampi ennen —
aamusilla, kun päivä kiipesi tuolta metsän yli ja kuusten latvat
säihkyivät kuin sula metalli — Ja iltasilla, kun rusko ripotteli
kultiansa...
— Miltähän se nyt näyttäisi?
— Jokohan mustalta
— Niin, jokohan olisi mustaksi muuttunut...
He kuuntelevat ja muistelevat ja kuvat kulkevat heidän silmäinsä ohi
niin elävinä, että he luulevat ne todellisuudessa näkevänsä. Vasta kun
kukko kiekuu puolta yötä havahtuvat he ja huoaten lähtevät majaansa
kohden haparoimaan.
— Sanoitko sinä jotakin?
En, mutta minä ajattelin sanoa, että
minä olen näkevinäni silmäini edessä jotakin hyvin kirkasta.
— Niin minäkin!
— Jos se on kuu.
— Emmepä sitä ole ennen nähneet. Aurinko tuo lienee.
— Aurinko, sydänyöllä!... huperoita me jo olemme!...
Valkoisina, punaisina kielinä nuolee ahnas tuli tuvan kuivaa seinää, jo
kohoaa roihuavana tulipatsaana ylös korkeuteen.
— Mutta se lämmittää kuin aurinko!
— Niin, kättäkin, jos ojentaa sitä kohti.
Jos lienee se sittenkin...
— Mutta kuunteleppa!...
— Voi! voi!...
Kuuluu roihuntaa, rätinää ja ryskettä. Liekit kuumentaa jo vanhusten
kasvoja. Kompastuen ja nousten ryntäävät he sitä kohden ja levällä
sylin syöksyvät palavaan seinään, kimpoavat siitä kytevälle
pihanurmikolle, taas seinään, taas nurmikolle... Etsivät portaat ja
oven, ne ovat tulessa; kiertävät ympäri, kaikki on tulessa.
Harmaita hiuksiaan repien kiljuu mies kuin mielipuoli. Ryntää sitä
kohden, missä luulee olevan pajan, jonka ahjossa hän on silmänsä
sokeiksi kuumentanut. Se ei pala. Hän repii oven kappaleiksi ja syöksyy
sisään. Etsii suurimman vasaransa, ja alasimen, ja alkaa takoa. Takoo,
iskee yhä hurjemmin, — ja alasin helisee kuin ennen nuorena — ei,
hurjemmin se helisee, kaameana se kaikuu äänettömässä yössä.
Mutta kytevää pihatannerta syleillen huutaa yhä sortunein äänin vaimo:
— Tähdet ovat sammuneet, mutta aurinko paistaa, aurinko paistaa!...
Päivä valkenee. Aurinko lähettää riemukkaat säteensä kukkivain
tannerten ja välkkyväin vetten yli. Sirkat heräävät heinikossa, metsä
lauluun helkähtää.
Mutta yhä hurjemmin helisee alasin...
Eilen vielä puhtaana ja rauhallisena kyyhöttävän majan sijalla on
mustia kekäleitä ja tuhkaa, josta sinerviä savulankoja suikertaa
kuulakkata taivasta kohden.
Mutta pois päin kytevästä majasta leveätä valtatietä myöten vaeltaa
vanha vaimo, harmajat hiussuortuvat hajallaan, mustiksi kärventyneet
kädet ilmaan kohotettuina, elottomat silmät suurina eteensä katsoen...
— Aurinko on sammunut ja kuu!... sammunut!... sammunut!... mutta tähdet
tippuvat alas kekäleinä... kekäleinä!...
* * * * *
Mutta miehen, joka omistaa talon ja torpan, ja monta taloa ja
monta torppaa, paljon maata ja muonaa, karjaa ja kultaa, juhtia ja
palvelijoita, ja kiskoo veroa ja kiristää korkoa — tämän miehen ovelle
kolkutetaan kovasti.
— Kuka siellä?
— Minä
— Kukas sinä olet?
— Etkös tunne; — tehtiin sopimus kerran.
— En muista. Mitä sinä tahdot?
— Palkkani, sillä nyt se on täytetty.
— Mikä täytetty?
— Se sopimus, jonka silloin teimme.
— S—na! Nytkö sinä sen vasta täytit?
— Nyt, sillä silloin en uskaltanut kun he vielä näkivät, kun toinenkin
vielä näki. Nyt se on täytetty, tuhkana on. Palkkani olen ansainnut.
— Ansainnut... hyi, kirottu! Mene!... Ei ole enää millään mitään
rajoja!...
Mies irvisti ja lähti.
Mutta portille kolkutetaan taas, ja yhä kovemmin, ja kaikuu
vaikenematon huuto:
— Aurinko on sammunut ja kuu... sammunut... mutta tähdet tippuvat alas
kekäleinä!...