Maailma on täynnä soittoniekkoja, on kulkurisoittajia ja on
palatsimusikantteja. Toiset hopeatorvin, ebenpuuhuiluin ja
kultakielisin kitarein maineen kultaisista laakereista helkyttelevät
valituin sävelin valitulle väelle ja toiset omin veistämin kantelein
ja pajuvesahuiluin soittelevat sydämmensä kyllyydestä mieron
taivaltajille ja kylän rahvaalle. Toiset riemuista, toiset suruista,
toiset päivästä, toiset yöstä. Soinnut ovat monet, ja soittajat, ja
soiton tarkoitus. Kenpä oikea soittaja lienee. Sekö oikea soittaja
lienee, joka soraäänettömin soinnuin kauniisti korvaan kaiuttelee, vai
sekö, joka helkyttelee sydämmestä sydämmeen ja antaa soida soraäänen,
tuskankielenkin kirahdella...
Näin ajatteli kulkurisoittaja ja näin puhkesi huilullensa puhelemaan,
kun oli väsynyt, tien ohessa, kun jumalan aurinko pään päällä paistoi:
Oi huiluni! Muistatko, kun minä sinut rannan vetreästä vesasta
vuoleskelin tuolla kaukana, kaukana sinisten vetten takana salolla,
helopäivinä ja suloisesti hämärtyvinä iltoina, rannalla, alla
kotikoivun, pyhän puuni, joka siinä oli sukupolvien iän suojaavia
lehviänsä lasten leikkien yllä suvituulissa leyhytellyt. Muistatko,
kuinka suvanto päilyi ja helmeili koski, kuinka tuomi kukki ja
pihlaja, ranta ja törmä, vainiot ja niityt, ja kuinka ne tuoksuivat!
Vuosikaudet, oi huiluni, minä sinua salaa vuoleskelin ja soittelin
itselleni iloksi, hetkinä, jotka nyt vain kultaisina muistoina
mustenneessa mielessäni väikkyvät. Ja sinä soit, soit vienosti ja
somasti, soit luonnon kielien kanssa sopusointuisesti, etkä väsynyt.
Kuuliko sitä kukaan, jospa sitä ei kukaan kuullut, tai jospa sen kuuli
vaan koti ja naapuri korkeintaan, niin minulle se riitti kun minut se
lumosi. Usein sinun tenhostasi, oi huiluni, ylenin minä puhtaisiin
maailmoihin, joissa ei ollut suruja eikä rumuutta, ja suruisimmat
silloiset sointusikin heläjävät nyt muistojeni kaukaisista mailmoista
riemunsävelinä.
Ja kenties sinä olisit soinut niin, kenties yhä vieläkin soisit,
jos olisimme tuolla kotikoivun juurella, salon puhtaassa sylissä
pysyneet. Mutta mierolle meidät kohtalo käski, sauvan käteen antoi
ja tien osotti. Sinut, oi huiluni, painoin minä silloin povelleni,
vasta kun olimme kotiveräjän ulkopuolella nostin minä sinut huulilleni
hyvästijältöhymnin soitellakseni — ja niin me läksimme, kiiluva kyynel
silmänurkassa, ja niin me sille olemme yhä vaeltaneet.
Silloin sinä, oi huiluni, ensi kerran oudosti sorahdit ja siitä asti on
aina joku äänesi särkyneenä särissyt ja vienommat tyyten vaienneetkin.
Ja usein minä sinut sitten, oi huiluni, väsyneenä, tuskien turtamana ja
vihani raivossa jalkoihini heitin ja lokaan tallasin — ja taas siellä
kyynelsilmin ylös nostin, kokoilin, puhdistin ja hellemmin hoivailin,
sillä enhän minä sinusta luopua voinut, oi sairas, särkynyt ystäväni.
Anna anteeksi, huiluni, sillä heikko minä olen! Eihän se ollut sinun
syysi, eikä minun, että me mieron tielle jouduimme, että mieron tie oli
niin raaka ja ruma ja että se piinasi, ärsytti ja repi. Muistatko, mitä
kaikkea me koimmekaan. Muistatko, kuinka me kylän raittia
vilusta värjöttäen kiertelimme ja kolkutimme oville, joita
ei avattu, kuinka me tien oheen nälkäisenä nukahdimme, vaikka rypäleitä
oli aidan toisella puolen, ja kuinka meitä pilkattiin, kun me niin
vaelsimme, minua, kun minä sinulla soittelin ja sinua, kun sinä siten
soit. Multa me soitimme sittenkin, sillä elämä on hurjaa leikkiä!...
Niin, huiluni, me olemme nähneet maailman, ja saaneet sen verikasteen.
Sen toisen maailman, joka oli totta myöskin, vaikka toisenlaista totta
kuin me silloin kuvittelimmekaan. Ja silläkin on omat sointunsa, omat
onnen kielensä suurten soraäänien alla. Ne soimaan kun saisit, oi
huiluni, ne voimaan kun saisit ja salamoimaan!...
Särkynyt, ikuinen ystäväni. Ethän sinä voi minulle niin soida kuin
ennen. Ethän sinä niin jaksa minua lokaiselta markkinatantereelta
puhtaisiin ilmapiireihin kevyenä ylentää kuin ennen. Mutta voithan sinä
rämähdellä maailman rumuutta, voithan vongahdella sorretun vihaa. Oi
huiluni, herätä poljetun uhmaa! Ja koeta, oi huiluni, verta tihkuvien
haavojen vuoksi maailman murjomissa, virittää vielä nekin vienommat
kielesi, joista toivon lämpöinen henkäily helisee!...
Ja kulkurisoittaja nosti huilun huulilleen ja lähti eteenpäin suoraa
leveätä tietä, jossa ei päätä näkynyt. Meni, ja liepeet tuulessa
hulmusivat.