Harjoitusleirillä oli toverillinen ja ystävällinen mutta ankara
komento, johon jokainen suostui vapaaehtoisesti ja ilomielin.
Tällainen säännölliseen elämään, valmentajain neuvomaan ja
silmälläpitämään harjoitteluun kokoontuminen on varmasti erinomainen
keino miesten kuntoisuuden kohottamiseksi suurten kilpailujen edellä.
Rahoja sellaisen joukon ylläpitäminen kysyy, mutta kansan käsi on
karttuisa, jos vain hyvää tahtoa löytyy. Ja olihan sitäkin ollut.
Emmehän me tosin koskaan voi kilpailla kaikenlaisten mukavuuksien
kustantamisessa, kuten mahdollisesti amerikkalaiset ja monet muut
rikkaat kansat, mutta onhan miehissämme sensijaan suhteellisesti
enemmän spartalaisuutta kuin monen muun kansan miehissä.
Olipa vihdoin lähtöpäivä käsissä. Se oli oikea juhlapäivä, jonka
juhlallisimmaksi hetkeksi muodostui kotimaan rannasta eroamishetki.
Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä oli saattelemassa noita poikia,
joitten lihasten voimaan ja sitkeyteen, hengen joustavuuteen ja sisun
pettämättömyyteen tahdottiin luottaa nyt niinkuin usein ennenkin.
Seisoihan siellä suuren laivan kannella koko kansan valiojoukko,
suureksi osaksi jo aikaisemmin koeteltuja sankareita, mutta osaksi
sellaisia, jotka nyt vasta ensimmäistä kertaa saivat lähteä
tulikastettansa kohti.
Tuohon uljaaseen joukkoon katsoi tuhatlukuinen ihmismeri, ja jokaisen
katsojan mielessä paloivat parhaat toivomukset.
Soittokunnat, puheet, laulut! Ne vaikuttivat yhtä valtavasti,
liikuttavasti ja innostuttavasti niin lähtijöihin kuin saattajiinkin.
Matista tämä kaikki oli niin suurenmoista, ettei se enää tuntunut
oikein todeltakaan. Hän pysyttelihe syrjemmässä neiti Salmen kanssa,
joka myöskin oli lähtenyt mukaan, niinkuin oli aikaisemmin luvannutkin.
Mutta heidän syrjäiseen soppeensa, jonka he olivat valinneet laivan
irtautuessa satamasta, sinnekin näkyi liinojen liehunta rannalla ja
kuuluivat nuo loppumattomat eläköön-huudot.
Tämä hetki oli Matin tähänastisen elämän suurenmoisin hetki. Kaiken
tuon juhlallisen rannasta lähdön lisäksi tunsi hän ihmeellisiä
aavisteluja kaikesta siitä, mikä odotteli kaukana vieraassa, oudossa
maassa, johon ei muutamia vuosia sitten voinut edes uneksia pääsevänsä.
Nyt oli hän matkalla Pariisiin ja hänen mukaansa oli lähtenyt toinen,
jonka hennot sormet silloin tällöin sivelivät hänen kättänsä.
Jos hänelle olisi pari kolme vuotta sitten ennustettu näitä elämyksiä,
ei hän olisi viitsinyt vaivautua loppuun asti kuuntelemaan. Niin
mahdottomilta ne olisivat tuntuneet.
* * * * *
Pariisiin saavuttua oli Matin sanottava neiti Salmelle hyvästi ja
mentävä muun joukon mukana yhteiseen hotelliin.
Olipa se eri meteliä ja mutinaa, mikä kohtasi heidät maanalaisen
rautatien asemalla.
Matista tuntui, etteivät he sieltä ikinä mihinkään selkenisi. Ihmisiä
kaikenkarvaisia ja -kielisiä aaltoili sakeana merenä hälisten ja
hätäillen. Kaikilla näytti olevan tulenpalava kiire.
Kun he vihdoin saapuivat hotelliinsa, joka oli varattu yksinomaan
suomalaisille urheilijoille, olivat he koko lailla väsyneet. Ei
tahtonut oikein sujua leikinlaskukaan, vaikka pojat olivatkin siihen
valmiit melkein milloin tahansa. Jokainen halusi nyt hiukan jotakin
suuhunpantavaa, ja sitten levolle. Huomennahan oli oleva ensimmäinen
kilpailupäivä.
* * * * *
Seuraava aamu valkeni kuumana, helteisenä ja aivan tyynenä.
Koko aamupäivä meni lähtö-valmisteluissa, ja tuntuipa olevan jotakin
tavallista levottomampaa tuossa muuten rauhallisessa joukossa.
Jonkunlainen "urheilukuume" oli siis kuitenkin tarttunut. Eikä se
säästänyt niitäkään, jotka jo ennenkin olivat olleet mukana.
Kolmen tienoissa iltapäivällä oli oltava stadionilla. Silloin
järjestettäisiin juhlakulkue.
Olipa sitä kulkuetta nautinto katsella. Olihan siinä noin
kolmenkymmenen kansakunnan parhaat edustajat. Eikä tarvinnut
suomalaisten hävetä ryhdikkäitä poikiaan, joita olikin nyt lähetetty
tavallista runsaammin, nyt, kun varoja oli saatu tarpeellinen määrä
kootuksi.
Sitten alkoivat kilpailut.
Matti sai olla syrjästäkatsojana monta päivää, sillä maratonjuoksu,
johon hänet oli ilmoitettu, oli vasta kisojen viimeisenä päivänä.
Hän seurasi kilpailuja kuvaamattomalla mielenkiinnolla, ja rajaton
oli hänen riemunsa nähdessään tovereittensa uljaita voittoja. Miten
ylpeä hän olikaan heidän puolestaan, miten ylpeä siitä, että oli
suomalainen. Ja jokainen voitto, jonka toiset saavuttivat, oli
velvoittamassa häntä itseään. Kymmenet hiljaiset valat hän itseksensä
vannoi, ja kuitenkin, aina kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän
saisi seisoa neljänkymmenen kilometrin rajaviivalla ja niitä tunteja,
joitten kuluessa hän saisi näyttää, mihin kykenee, aina tunsi omituisen
levottomuuden. Se oli vain aivan hyvin ymmärrettävää kilpailukuumetta,
jonka ilmestymistä eivät teräksisimmätkään hermot voisi estää.
Suuremmalla jännityksellä kuin mitään muuta kilpailua seurasi Matti
pituushyppyä ja kolmiloikkausta, sillä Antti Laukkanen oli niissä
mukana, ja se, että Antti sijoittautui toiseksi, oli Matille riemun
hetki. Ensimmäinen, Tuuloksen tulos, oli vain muutamia senttejä
parempi, niin että saattoi yhtähyvin pitää sattumana Antin jäämistä
toiseksi. Kolmas mies sensijaan sai kaksitoista senttiä huonomman
tuloksen, joka kaikesta päättäen johtui huonosta onnesta enemmän kuin
ensiluokkaisen amerikkalaisen hyppääjän kykenemättömyydestä. Olihan
tuo sama amerikkalainen kotimaassaan — niin olivat lehdet jo aikaisin
keväällä kertoneet — hypännyt yli Tuuloksen maailmanennätyksen.
Maratonjuoksijoista kuuli Matti ihmeellisiä huhuja. Niitä oli haalattu
indianien, neekerien ja kreolien joukosta. Ties Herra mistä kaikista
maailman ääristä.
Maratonkilpailun aattopäivänä kerrottiin huikeita juttuja noista kuuman
ilmanalan miehistä. Yksi oli juossut viisikymmentä kilometriä alle
kolmen tunnin. Toinen oli aivan ehdottomasti jonkunlainen kone eikä
ollenkaan ihminen, sillä ei tullut muka koskaan kysymykseenkään, että
hän olisi vähääkään hengästynyt; neljän, viidenkymmenen kilometrin
jälkeen hän oli yhtä tasaisesti hengittelevä poika kuin lähtiessäänkin.
Liika on tietysti aina liikaa. Tuollaiset kehumiset huomaa kyllä kuka
hyvänsä lörpötykseksi. Mutta kaikessa on totta toinen puoli, ja aina
sai odottaa ihmeellisiä löytöjä ja yllätyksiä. Saattoihan tosiaankin
joku neekeri esimerkiksi tehdä ihmeitä — neekereistä on ennenkin
tullut maailmanmestareita — saattoihan joku etelä-afrikalainen, tai
meksikkolainen yhtäkkiä lyödä koko maailman hämmästyksellä. Niin,
saattoipa kyllä. Mutta suomalainen ei usko ennenkuin koettaa.