Onneksi se päivä, jolloin olympialaisten kisojen kunniakkain kilpailu
oli ratkaistava, oli viileämpi kuin edelliset. Näyttipä sadekin
mahdolliselta, ja vilpoisa tuulenhenki puhalteli yli stadionin.
Suomea edustamassa oli kaikkiaan neljä miestä, joista kolme vanhoja
tekijöitä.
Kello kolmen tienoissa annettiin lähtömerkki.
Kiivasveriset etelämaalaiset syöksyivät heti johtoon. Suomalaiset
pysyttäytyivät keskivaiheilla. He eivät piitanneet siitä kunniasta,
minkä stadionilla juostavan, ehkä noin tuhannen metrin matkan
johtaminen olisi mahdollisesti tuottanut.
Juoksijain poistuessa stadionilta oli järjestys melkein muuttumaton.
Nyt alkoi jännittävä odotus, kenties jännittävämpi kuin milloinkaan
uuden ajan olympialaisissa kisoissa.
Sillä nyt oli mukana puolenkymmentä edellisinä vuosina pienin aikaeroin
keskenänsä kilpaillutta juoksijamestaria, jotka kaikki kuuluivat olevan
hyvässä kunnossa.
Meidän tunnettu ja rakastettu Hanneksemme ja Viron ylpeys Lossman
näyttivät tuntevan toisensa ja pysyttäytyivät toistensa lähettyvillä.
Heidän seuraansa painautui myöskin Matti, ajatellen, ettei silloin ole
huonossa seurassa.
Neekerit ja indiaanit sekä etelä-afrikalainen Gitsham, Antwerpenin
ajoilta tunnettu, juoksivat yhä johdossa. Etukärkenä Gitsham.
Näitten miesten ihmeellisistä saavutuksista levitettyjä huhuja ei
tietenkään uskottu, mutta olivatpa ne kuitenkin vaikuttaneet niin
paljon, että ensimäisen viiden kilometrin aikana ei kukaan uskaltanut
seurata omia laskelmiaan, vaan paineli noiden villittyjen perästä
sellaista vauhtia, että tarkastuspaikassa ilmoitettiin ensimäisille
tuon viiden kilometrin taipaleen ajaksi seitsemäntoista minuttia ja
kolmekymmentäkaksi sekunttia.
Nyt seuraavien kilometrien aikana annettiin noitten "ihmemiesten"
huhkia keskenään. Ainoastaan eräs italialainen ja eräs espanjalainen
katsoivat velvollisuudekseen pitää heitä ainakin näkyvissä.
Kun kymmenen kilometrin tarkastuspaikalta ilmoitettiin juoksijain
järjestys, oli ensimmäinen suomalainen, Hannes, vasta kahdeksantena, ja
kun aikaerokin oli melkoinen, alkoivat suomalaiset epäillä miestensä
puolesta. Kuului keskustelua siitä, että Hanneskin on tullut vanhaksi.
Oltiin suoraan sanoen hiukan pettyneitä ja masentuneita, vaikka toivo
elikin yhä.
Kahdenkymmenen kilometrin tarkastuspaikka ilmoitti jo aivan
uusien miesten olevan johdossa. Ensimmäisenä oli Lossman, sitten
englantilainen Piper, sitten Hannes ja Matti. Seuraavien välillä oli jo
sievä "kaula", ja jälleen virittyi suomalaisten mieliala reippaammaksi.
Mutta yksikään jännityksellä tietoja odottavista ei aavistanut mikä
tuikea ottelu pitkin matkaa tapahtui.
Jo kahdenkymmenenviiden kilometrin asemalta lähetetyn ilmoituksen
mukaan oli järjestys jälleen muuttunut; Ensimäisenä oli nyt
etelä-afrikalainen Gitsham. Mutta Hannes ja Matti olivat kuitenkin
hänen kantapäillään. Sitten seurasi Lossman. Toisten välimatka oli jo
pidentynyt koko lailla.
Jännitys stadionilla kasvoi kasvamistaan kolmenkymmenen kilometrin
tuloksia odoteltaessa. Voittaisiko tosiaankin etelä-afrikkalainen?
Hannes tunsi Gitshamin entisenä kilpaveikkonaan. Hän tiesi, että tässä
olisi loppuun asti taisteltava jokaisesta metristä, sillä Gitsham oli
nähtävästi päättänyt maksaa velkansa, hyvittää aikaisemmat tappionsa.
Lossman oli myöskin laskuihin otettava.
Mutta pitkin matkaa Hannes ihmetteli että sitkeyttä millä Matti pysyi
matkassa. Samalla hän kuitenkin epäili, että lopussa saattaisi tulla
lamautuminen, niinkuin oli käynyt monelle muullekin.
Noin kaksikymmentäkahdeksan kilometriä oli juostu, kun Lossman teki
totisen yrityksen päästä johtoon. Lähes kilometrin hän juoksi Hanneksen
ja Matin välissä, ja Matti huomasi, ettei hän suinkaan näyttänyt
väsyneeltä.
Gitsham koetti sill'aikaa kiristää välimatkaa Hanneksen kanssa, mutta
Hannes polki askel askeleelta hänen jälessään askelen mittaa taaempana.
Kahdennenkymmenennenyhdeksännen kilometrin alkaessa Hannes ponnistautui
Gitshamin rinnalle. Tämä yritti päästä eroon, yritti kaikin voimin
ja monta kertaa, mutta Hannesta huvitti juosta hänen rinnallaan ja
odotella vain, milloin saisi päähänpiston mennä ohitse.
Matti ei tuntenut erikoisempaa väsymystä eikä jäykkyyttä. Sydän
tuntui toimivan moitteettomasti ja keuhkot työskentelivät tasaisesti,
voimakkaasti kuin parhaat palkeet. Miks'ei hän siis uskaltaisi lisätä
vauhtia? Mutta hän oli liian vähän kokenut. Ehkä hän tarvitsee kaikki
voimansa ennenkuin ollaan takaisin stadionilla. Hän päätti siis tyytyä
seuraamaan tiukasti toisia.
Vähää ennen kolmenkymmenen kilometrin tarkastusasemaa Hannes painautui
auttamattomasti Gitshamin edelle.
Siinä järjestyksessä juostiin vielä viisi kilometriä, Hannes näytti
aikovan ryhtyä jättämään toisia. Gitsham ei näyttänyt sillä hetkellä
halukkaalta pitämään puoliaan, mutta Lossmanin siirryttyä hänen
rinnalleen, hän alkoi päättäväisesti laajentaa askeleitaan ja seurata
Hannesta.
Lossman jättäytyi rauhallisesti hänen ja Matin väliin, mutta kuitenkaan
hän ei hellittänyt, niin että välimatkat pysyivät samoina, kunnes noin
kolmen kilometrin päässä stadionilta Matti ajoi helposti sekä Lossmanin
että Gitshamin ohi.
Hän tunsi tosin jalkansa koko lailla väsyneiksi, mutta hänen tahtonsa
oli sitä jäntevämpi.
Nyt alkoi Hannes todellakin loppuspurtin. Matti seurasi tiukasti, mutta
Gitsham ja Lossman jäivät nyt auttamattomasti.
Hannes oli erinomaisessa kunnossa. Hän ei näyttänyt ollenkaan liiaksi
rasittuneelta, vaikka ymmärrettävästi olikin väsynyt. Olisikin
muuten leikkiä puhua väsymättömyydestä kun on kysymys maratonjuoksun
viimeisistä kilometreistä.
Harvoin lienee sattunut maratonmatkalle neljä näin tasaväkistä miestä.
He juoksivat nyt parittain, edellä Hannes ja Matti, kahdensadan metrin
päässä heistä Gitsham ja Lossman.
Vieläkään ei olisi voinut ennustaa kuka näistä neljästä selviytyisi
voittajana. Olihan ennenkin nähty, että ratkaisu oli tapahtunut vasta
stadionilla. Saattaisi siis nytkin tapahtua samalla tavalla.
Oli enää kaksi kilometriä jälellä.
Lossman kiristäytyi Gitshamin rinnalle ja yritti ohi. Mutta Gitsham ei
ollut halukas paikkaansa luovuttamaan. Sensijaan hän näytti saaneen
päähänpiston tavoittaa Hannesta ja Mattia.
Se oli kuitenkin ylivoimainen tehtävä, sillä nämä olivat alkaneet
välien selvittelyn keskenään.
Gitshamin ponnisteluja kesti melkein kilometrin matkan, mutta sitten
hänen oli hellitettävä. Ja hetken perästä oli Lossman jälleen hänen
rinnallaan.
Pari-kolmesataa metriä he juoksivat rinnan. Sitten painautui Lossman
eteen ja kiristi välimatkaa niin paljon, että Gitsham katsoi parhaaksi
luopua yrityksistään.
Lossman oli nyt saanut innon saavuttaa suomalaiset, mutta näillä oli
liian murhaava vauhti ja liian suuri etumatka.
Gitsham oli kaikesta päättäen väsynyt. Hän ei enää tehnyt yritystäkään
saavuttaa toisia.
Nyt oli vain kilometri jälellä.
Hannes koetti vähän tästä irtautua Matista, mutta tämä pysyi sitkeästi
joko aivan lähellä tai rinnalla.
He olivat jättäneet Lossmania yli kolmesataa metriä tullessaan
stadionille.
Suomalaisten riemu oli rajaton, kun he näkivät kaksi pojistaan
ensimmäisinä.
Mutta kumpi heistä voittaisi? Olisiko todellakin niin, että tuo tähän
asti tuntematon nuorukainen voittaisi olympialaisten suurimman,
mainehikkaimman ottelun?
Nyt olivat viimeiset viisisataa metriä kysymyksessä. Niiden
katketessa ratkaistaisiin, kenen päähän painettaisiin maratonsankarin
kultalehväinen seppele.
Molemmat kilpailijat olivat väsyneitä. Kumpaisenkaan jalka ei noussut
vaivattomasti, mutta kumpi tahansa voisi viimeisillä metreillä koota
voittamiseen tarvittavan lisän.
Tuskin sata metriä maalinauhasta teki Matti sisukkaan ponnistuksen,
otti johdon ja jatkoi yhtä kovalla vauhdilla. Hannes teki parhaansa
vastatakseen, mutta onnistumatta. Hän jäi neljä tai viisi metriä
voittajasta, jota jo kannettiin käsillä riemukkaiden huutojen kaikuessa.
Niin pian kun lähelle pääsi, kiiruhti Hannes onnittelemaan nuorta
voittajaansa. Ja Matti tunsi, että se oli sydämellinen, toverillinen,
vilpitön kädenlyönti.
Yht'äkkiä oli Matista tullut mies, jonka nimi pian tiedettäisiin
kaikissa maailman kolkissa. Mutta miten kauniisti hän suhtautui
tuohon sankarilliseen saavutukseensa! Hän hymyili ja vaikeni. Hän
näytti avuttomalta kuin kaino poika, niin että monet ulkomaalaiset
ihmettelivät, miten sellaisella kilttiydellä siunattu poika saattoi
selvitä maratonjuoksun voittajana.
Suomalaiset sitä eivät ihmetelleet. He tunsivat Lassin-Matin niinkuin
kaikki muutkin Mattinsa. He tiesivät, että sen kiltin kuoren alla on
kirkas sisu.
Eräässä Parisin puistossa käveli kaksi kaukaisen pohjolan lasta.
Ei heillä ollut paljon keskenänsä juteltavaa, mutta silloin tällöin
yhtyivät heidän kätensä kenenkään näkemättä sydämelliseen puristukseen.
Eilisen maratonjuoksun vaatimaton voittaja ja pieni suomalainen
sairaanhoitajatar. He kävelivät siinä kuin kaksi eksynyttä lasta
jättiläismäisen maailmankaupungin melussa ja vilinässä.
Vähäksi aikaa he istahtivat läheiselle penkille ja katsoivat toisiaan
silmiin.
Ei ollutkaan sairaanhoitajatar tällä hetkellä punaposkinen, vallaton,
naureskeleva tyttölapsi. Hän oli kalpea, hänen silmänsä katsoivat
suurina ja kosteina. Ja hänen huulillaan väreili puoliksi itku ja hymy,
kun hän toisen puoleen painautuen kuiskasi:
— En minä olisi sittenkään uskonut, että sinä voitat.