Matin viime kesäistä alkumenestystä, toista sijaa kymmenellä
kilometrillä, ei monikaan enää muistanut karsintakilpailujen alkaessa.
Mutta saatiinpa nähdä, että hän oli mies, joka ensimmäisten joukossa
määrättiin mukaan.
Nyt alettiin hänestä jo puhua. Urheilulehdessä oli kirjoitus, tavallaan
haastattelu, jossa tehtiin kunniaa Matti Lassilalle, yhdelle niistä
harvoista, joihin kiinnitetyt toiveet eivät kaikesta päättäen petä.
Jokapäiväisetkin lehdet mainitsevat hänestä urheiluartikkeleissaan
"nuorena, paljon lupaavana kykynä."
Tuo hälinä, tosin verrattain vaatimaton ja varmasti parhaassa
tarkoituksessa nostettu, oli Matista joutavaa hölyämistä, jota hän
ei olisi tahtonut. Itsekseen hän aivan pahoitteli sitä. Sillä nuo
"toiveet" ja tuo "lupaava kyvykkyys" painostivat häntä; ne ikäänkuin
orjuuttivat, velvoittivat ja tekivät tavallaan epävarmaksikin.
Jos hän olisi jo todellakin saanut aikaan jotakin erinomaista,
voittanut muutamia hämmästyttäviä, ihmeellisiä voittoja, silloin sen
olisi voinut ymmärtää jotenkuten, mutta näin ollen se oli aivan liian
aikaista.
Eipä siksi, että hän olisi pienestä kehuskelusta pilautunut. Ei
ollenkaan. Hänhän ei piitannut julkisesta kiitoksesta eikä moitteesta.
Hän tahtoi tehdä voitavansa ja hän oli hyvillään ainoastaan muutamien
harvojen tunnustuksesta.
* * * * *
Isäukko oli naureskellut Matin haaveille päästä Parisin olympialaisiin,
mutta nyt hän tuli totiseksi, kun poika ilmoitti pääsevänsä.
Eihän ukko ilmoisna ikänä olisi tuota uskonut. Hänellä oli ollut
joku hämärä käsitys sellaisista merkillisyyksistä, jotka saavuttavat
huipputuloksia. Hän oli vain kuullut niistä puhuttavan ja ajatellut,
että ne ovat eri miehiä kuin muut miehet, jollain tavalla ikäänkuin
tavallisiin ihmisiin kuulumattomia. Ja nyt yksi sellainen on muka hänen
oma lihallinen poikansa, tuo piimäsuu poju, joka vielä äsken ikään oli
kapalovauvana. Eikö mitä!
Täytyihän se tietysti vihdoin uskoa, eihän siinä mikään auttanut, mutta
se ei käy päinsä kuitenkaan, että parhaana heinäntekoaikana livistetään
sellaisille huvireissuille. Ohoh! Saadaanpas nähdä.
— Mikäs "Urheilu" se sitten maksaisi minulle rivakan heinämiehen? kysyi
ukko.
Matin olisi tehnyt mieli ryhtyä selvittelemään ja kiistelemään, mutta
hän huomasi ukon olevan nyt sillä päällä, ettei siitä mitään murene.
Siksi päätti hän jättää asian toistaiseksi, ehkä äidin ajettavaksi.
Mutta samalla hän ajatteli: "Mitähän tästä tuleekaan. Eihän se tiedä
vielä sitäkään, että valmennusleirille olisi jo aikaisemmin mentävä."
* * * * *
Mutta ukko oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut jostakin selvän koko
jutusta ja eräänä kauniina päivänä hän yllätti poikansa kysymällä:
— No, eikös sinun jo pitäisi alkaa manöveerata sinne leirillesi?
Matti ällistyi pahanpäiväisesti. Hän oli kuin puusta pudonnut eikä
oikein ymmärtänyt mitä olisi pitänyt sanoa.
Vihdoin hänen oli kuitenkin jotain sanottava, sillä kyllä ukko osaa
joskus ymmärtää vaitiolon muuksikin kuin myöntämisen merkiksi.
— Kyllähän sinne tietenkin mentävä olisi.
— Niin no, mitäs siinä sitten enää jahkailet? Pillit pussiin vain ja
mars matkaan. Kyllähän täällä jotenkuten pärjätään.
Sillä se oli sovittu.
Parin päivän perästä Matti lähti, käytyään sanomassa jäähyväiset neiti
Salmelle, joka huusi hänen jälkeensä:
— Parisissa tavataan.