Muitten ihmisten mielestä ei sinä talvena tahtonut kunnollista jääkeliä
tullakaan, mutta Matti sanoi:
— Mainio keli tuolla jäällä.
Toiset ymmärsivät sanat leikiksi, toiset ällistyivät. Mutta Matti antoi
heidän miettiä asiaa.
Eihän sitä keliä tosiaankaan olisi voinut tavallinen ihminen missään
tapauksessa hyväksi kehua, sillä lunta oli lähes metrin korkuudelta, se
oli sitäpaitsi tullut liian aikaiseen ja painanut vettä jäälle, niin
että kaikkialla sai kahlata ei ainoastaan lumessa, vaan hyyhmässäkin.
Sellainen se oli Matin hyvä keli.
Hän juoksenteli jään ristiin rastiin, ja oli sitä enemmän mielissään,
mitä suuremmat tallat hänen kenkiinsä tarttuivat.
— Se, se opettaa jalkoja nostelemaan, hän naureskellen sanoi kotonaan.
Isä hymähti:
— Lapset tekevät lasten töitä. Ei minun nuorna ollessani tuollaisen
miehen olisi annettu vapaana kuljeskella.
* * * * *
Vasta joulun jälkeen saatiin syntymään jonkunlainen hevostie. Ukot
ajelivat sitä myöten ja kiroilivat. Heistä oli pirullinen rangaistus
ajaa sellaista tietä pitkin, joka heitteli oikealle ja vasemmalle ja
pudotti kuin kaivoon, jos oli väistettävä sivuun.
Naapurit eivät enää ihmetelleet Matin "konsteja." He olivat jo
kyllästyneet puhumaan koko pojasta. Siihen heillä oli sellainenkin
syy, että heidän omat poikansa olivat alkaneet innostuneesti jutella
Matista ja tuollaisista "hullujen hommista" niinkuin mokomista
juoksentelemisista ja hyppimisistä.
Mutta annahan olla, kun toisinaan sattui joku vieraspaikkakuntalainen
ajelemaan talvitietä, jonka sivussa Matti, kengät muodottomiksi
könttyröiksi hyyhmettyneinä, loikki ja hymyili. Silloin saattoi sattua
jos jonkinlaisia hullunkurisia kohtauksia.
Kerran eräs isäntä kysyi:
— Miks'et tietä pitkin loiki?
— Ei huvita, sanoi Matti. — Täällä on tasaisempaakin.
Isäntä katseli ja katseli, antoi hevosensa pysytellä kohdalla ja
lopulta hänen kävi sääliksi. Hän pysähdytti hevosensa ja sanoi:
— Nouse rekeen.
— Enpä nouse.
— Heh! No mikä sinua riivaa?
— Ei mikään, sanoi Matti. — Mutta en toki suurilla surmillani tahtoisi
istua reessä ja antaa seuloa sisuksiani sinne ja tänne.
Isäntä hymähti jotain, nykäisi ruunansa täyteen juoksuun, arvellen
nähtävästi, kuten monet muutkin, että eipä ole pojan päässä kaikki
ruuvit paikallaan.
Hetken kuluttua hän vilkaisi taakseen ja säikähti pahanpäiväisesti
nähdessään, että poika juoksi aivan lähellä, melkein hänen rinnallaan.
Kummastuneena mutisi hän jotakin käsittämätöntä, sivalsi ruunaansa
piiskalla ja karjahti sille, vaikka kenties oli karjaisu tarkoitettu
tuolle hullulle, joka kenties aikoi nitistää hänet.
* * * * *
Kylläpä ruoka maistui sellaisilta retkiltä palattua. Mutta ei auttanut
appaa sisäänsä liian paljon, sillä jos hän alkaisi lihoa liiaksi,
niin mikä helkkarin maratoonari hänestä silloin tulisi. Olipa siinä
sitäpaitsi oma nautintonsakin jättää syönti makeimmilleen.
Vähitellen alkoivat harjoittelun ja säännöstellyn elämän tulokset
tuntua. Kun hän, esimerkiksi kahden, kolmen viikon ankaran treenauksen
jälkeen oli viikonpäivät kunnollisesti levännyt, niin sellaiset
ponnistukset, jotka olivat aikaisemmin pyrkineet väsyttämään ja
hengästyttämään, tuntuivat nyt leikinteolta vallan.
Kevättalvella, kun oli hankittava metsästä kesäpuut, oli mainio
tilaisuus harjoitella siten, että koko matkan kotoa metsään ja metsästä
kotiin rämpi hevosen vieressä pehmeässä hangessa. Kengille se ei
kylläkään kestävyydeksi ollut, mutta mitäpä siitä. Illoin olivat kyllä
jalatkin kosteat, toisinaan aivan likomärät, mutta ponnistelu oli ne
pitänyt kuitenkin lämpöisinä ja olihan sitäpaitsi pari, joskus kolmekin
kertaa viikossa tilaisuus hautoa raajojaan polttavan kuumassa saunan
löylyssä.
* * * * *
Milloinkaan ennen ei Matti ollut odotellut kevättä sellaisella
malttamattomuudella kuin nyt. Hän olisi tahtonut päästä koettelemaan,
missä ajassa hän voisi suoriutua neljänkymmenen kilometrin maantien
matkasta. Hän olisi halunnut nähdä, saattaisiko hänellä olla mitään
toiveita. Itse asiassa hän ei epäillyt; ja hän ajatteli jo itsekseen,
että hänen koetuloksensa ei tarvitse olla kovinkaan loistava
kelvatakseen todistukseksi hänen kuntoisuudestaan. Jos hän kykenisi
katkaisemaan matkan kolmessa tunnissa, niin hän ajatteli, silloin hän
olisi aivan loistavassa kunnossa ja kykenisi kilpailemaan kenen kanssa
tahansa. Ja jos hän häviäisikin, niin eipä vain sitä voittoa helpolla
vietäisi. Sillä toisten kanssa juosten täytyy tuloksen ehdottomasti
alentua. Sitäpaitsi hän ehtisi vielä pitkin kevättä harjoitella koko
paljon.
Monta kertaa viikossa hän kävi "rataansa" tarkastelemassa, mutta kovin
hitaasti tulikin kevät sinä vuonna.
Tuli se sentään kuitenkin, sulatti lumet vainioilta ja houkutteli
maantien hiekan näkyviin.
Matti varustautui koejuoksuunsa. Hän sitoi ranteeseensa tavallisen
taskukellonsa nähdäkseen millaisissa aikaerissä hänen matkansa osat
katkeaisivat.
Oli keväinen, melkein tuuleton päivä. Koko maailma tuntui olevan
ihmeellisiä aavisteluja tulvillaan. Aukeamattomat puunsilmut
tuoksuivat, kevätpurot lirisivät siellä ja täällä maantien varrella.
Olipa joku uskaltanut purkautua tien poikki jollakin hiukan ylävämmällä
kohdalla.
Matti pikemmin tunsi kuin näki kaiken tämän painaltaessaan pitkin
kosteasantaista tietä ohi talojen ja torppien, ohi punaisten
kilometripylväiden yhä eteenpäin, eteenpäin; ei tällä kertaa
kaupunkiin, vaan päinvastaiseen suuntaan.
Koko hänen olentonsa tuntui uhkuvan keväistä voimaa ja hänen mielensä
oli kevyt ja puhdas kuin poutapilvi.
Hän ei välittänyt vähääkään vastaantulijoista, jotka jäivät suu
auki töllistämään, ei hän välittänyt uteliaista, jotka ikkunoistaan
kurkistelivat. Hän hymyili vain ja iloitsi siitä, että kilometri
toisensa jälkeen katkesi ilman vähintäkään vaivaa.
Olisipa ollut joku urheilumies seuraamassa hänen juoksuaan, olisipa
ollut lääkäri määrättyjen matkojen päässä tunnustelemassa hänen
sydämensä voimakkaita, mutta säännöllisiä iskuja, niin he olisivat
alkaneet ennustella, että maailman merkillisin pitkäin matkain juoksija
oli ilmestynyt.
Ja kuitenkin ovat ennustelut ja lausunnot aina enemmän tai vähemmän
turhia ja pettäviä. Parhainkin fysiikka voi yks'kaks' pettää,
varmimmallekin saattaa milloin tahansa tapahtua jotakin odottamatonta,
sattua yllätys, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.
Hyvin teki Matin mieli vilkaista kelloaan jo viiden kilometrin jälkeen,
mutta hän malttoi sentään ajatella, että näin, umpimähkään juosten hän
voisi ehkä paremmin arvostella kuntoaan ja voimiaan. Siksi päätti hän
katsoa ajan vasta juostuaan täyteen neljänneksen matkasta, kymmenen
kilometriä.
Hän tiesi kyllä etukäteen, ettei se olisi mikään aika kymmenen
kilometrin ajaksi, mutta hän tiesi myöskin voivansa vielä parantaa
vauhtiaan. Toisaalta hän kuitenkin ymmärsi, että keskimatkalla
ponnisteltu tuntuvampi parannus saattaisi kuitenkin kostaa lopussa.
Viimeiset kymmenet metrit hän juoksi maltittomasti päästäkseen näkemään
käyttämänsä ajan. Se oli noin neljäkymmentäkaksi minuuttia.
Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, että oli sittenkin tainnut
liiaksi kiirehtiä ensimmäisellä neljänneksellä. Samalla hän kuitenkin
lohduttautui sillä, että erehdykset ovat opiksi. Hänhän oli lähtenytkin
vain kokeilemaan, päästäkseen mahdollisuuksistaan selville ja
tehdäkseen hyödyllisiä huomioita.
Samaa vauhtia pitäen painalsi hän eteenpäin. Hengitys oli taajentunut,
sydän löi nopeammin, ja hiki virtasi, mutta pienintäkään häiriötä hän
ei tuntenut missään paikassa.
Loppumatkaa päätti hän seurata viiden kilometrin erissä.
Ennen viidettätoista kilometriä tunsi hän sentään lievää pistosta
selässään.
Katsoessaan kelloaan, huomasi hän käyttäneensä näillä viidellä
kilometrillä ainoastaan kahdeksantoista minuuttia ja parikymmentä
sekunttia. "Liian kova vauhti", ajatteli hän. "Pistos johtuu kenties
siitä."
Seuraavien viiden kilometrin aikana hän aluksi aikoi hiukan hiljentää
vauhtiaan, mutta kun pistosta ei enää vähääkään tuntunut, kun jalat
eivät ottaneet väsyäkseen eikä hengästystä ollut, tiukensi hän
vauhdin entiselleen, ehkä jonkunverran lujemmaksikin, niin että tämän
viidenkilometrin erään tuli käytetyksi ainoastaan tasan kahdeksantoista
minuuttia.
Nyt oli hän käännekohdassa; jäljellä oli siis puolet matkasta.
Ensimmäiseen puoliskoon oli siis kulunut tunti ja kahdeksantoista
minuuttia. Jos hän jaksaisi toisenkin puolen siinä ajassa, voisi hän
olla tyytyväinen.
Mutta toinen puoli, etenkin lopputaival, oli koko lailla tiukempaa.
Jaloissakin alkoi viimeisten kymmenen kilometrin aikana tuntua
väsymyksen oireita ja hengitys kävi liian lyhyeksi. Mutta jälleen
tasaantui hänen kuntonsa ja matka katkesi entisellä vauhdilla. Hänen
jalkansa eivät tosin kohonneet yhtä huomaamattomasti, eikä hänen
tajuntansa jaksanut enää seurata ympäristön ääniä eikä keväisiä
tuoksuja. Hän juoksi koneellisemmin. Pää humisi lämpöisenä, jäsenet
toimivat ikäänkuin tiedottomasti. Mutta ne toimivat kuitenkin
vaivattomasti vielä.
Vasta viimeisillä kilometreillä laukesi ruumiin ja hengen jäntevyys
huomattavasti, ja Matista tuntui niinkuin hän olisi juossut aivan liian
hitaasti. Asian paikalla olisi hänellä tosin ollut varaa parantaa,
mutta nyt hän ei välittänyt. Hän tiesi jo, että hänen tuloksensa
oikeuttaa hänet toivomaan; vieläpä hän väsymyksestään huolimatta
jaksoi luottaa itseensä niin paljon, että hän suoriutuisi varmasti
karsintakilpailuissa hyvin ja pääsisi olympialaisiin.
Kun hän tämän jälkeen lepäili kaikessa rauhassa ja ruumiinsa
vähittäisestä vetreytymisestä nauttien, mietiskeli kokeensa
yksityiskohtia, huomasi hän ilokseen, että hän oli paljonkin hyötynyt.
Vielä muutamia samanlaisia koejuoksuja, ja hän olisi selvillä
ansioistaan ja puutteistaan, tietäisi miten hänen olisi juostava
ja milloin olisi edullisinta tiukata, milloin muista välittämättä
hellittää otettaan.