Koko syksy kului ankarassa harjoituksessa sikäli kuin suinkin kotityöt
sallivat.
Vielä ensimäisten hallojen tultua kumisi kylmänyt maantie Matin
joustavain askelten alla. Hän juoksi edestakaisin tuon kahdentoista
kilometrin taipaleen. Ja hulluna pitivät häntä varmaan monet
maalaisisännät, jotka köröttivät kaupunkiin pönäköinä, lihavain
hevostensa vetäminä.
Sattuipa eräänä tyynenä syyspäivänä, jolloin aurinko sulatteli
hallaisia metsiä ja tantereita, että Matti, aikoessaan kääntyä
kaupunginportilta, kuuli takanaan kirkkaan naisäänen huutavan häntä. Ja
kun hän pysähtyi katsomaan, näki hän neiti Salmen viittoilevan hänelle
kauempaa.
Hänen sydämensä ei olisi jyskyttänyt kiivaammin, vaikka hän olisi
yhtä mittaa juossut takaisin kotiin asti. Hetkisen hän empi, jäisikö
vai kääntyisikö taipaleelle, mutta seuraavassa hetkessä hän alkoi
hiljalleen kävellä tulijaa vastaan.
Neiti Salmi oli yhtä iloinen, yhtä raikkaan tyttömäinen kuin ennenkin.
Mutta Matti tervehti väkisinkin hiukan jörösti. Hänen mieleensä tuli
tuo onneton kirjejuttu ja hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus
odottaa neiti Salmelta jotakin selitystä.
Tällä oli kuitenkin aluksi niin paljon kyselemistä ja kertomista, että
Matti huomaamattaan oli aivan unohtanut kirjeen.
Senkin he olivat unohtaneet, ettei Matti ollut oikein soveliaasti
puettu kävelläkseen aivan keskelle kaupunkia. Niinpä tulikin eräässä
kulmassa virkaintoinen järjestyksen valvoja huomauttamaan, että eihän
se ole oikein sopivaa kuljeskella melkein alasti pitkin kaupungin
katuja.
Matti katsahti nyt nolostuneena lyhyitä urheiluhousujaan, sääriään,
jolle päivänpaisteen paikoitellen sulattamaa kuraa oli roiskunut, sekä
paitaansa, jota poliisi ei luultavasti paidaksi uskonutkaan.
Neiti Salmi naurahti iloisesti.
Poliisi sanoi vakavasti:
— Ei se ole naurun asia.
— Ei niin, myönsi Matti, mutta alkoipa nyt hymyilyttää häntäkin.
Mutta neiti Salmi selitti, että tämä on tunnettu maratoonijuoksija,
joka asuu parin penikulman päässä kaupungista ja harjoittelee ensi
kesän olympialaisia kisoja varten, voittaakseen maallensa kunniaa ja
mainetta.
Poliisi seisoi hetkisen katsellen Mattia melko tylsänä. Sitten hän
sanoi:
— Mitäs neiti. Kyllä minä tämän pojan tunnen. Lassilan poika.
— No eikö Lassilan poika saattaisi olla kuuluisa maratoonin juoksija?
kysyi neiti Salmi iloisesti.
— Noo, sanoi poliisi, — enpä tiedä. Vaikka se nyt onkin eri asia.
— Takaisinhan me tästä käännymmekin, sanoi Matti.
Samalla hänelle tuli mieleen sekin kirje.
Kun he lähtivät jälleen kaupunginporttia kohti, kysyi Matti:
— Saitteko minun kirjeeni pari kuukautta sitten? Vai onko siitä jo
enemmänkin?
Neiti Salmi katsoi häneen hattunsa reunan alta, hymyili herttaisesti ja
vaikeni hetkisen.
— Oletteko kovin vihainen? kysyi hän sitten.
— Ei, vastasi Matti. — Mitäpä minä siitä vihoittelisin, mutta kyllä
minä kauan ja hartaasti sitä vastausta odottelin.
— Minä olen kovin huono kirjeitten kirjoittaja, enkä usko koskaan
vastausta luvanneenikaan.
Sitä ei Matti tosiaankaan jaksanut muistaa, oliko neiti Salmi luvannut
vastata.
— Hm, murahti hän, — vai huono kirjoittaja. Luuletteko, että minä
mikään kirjailija olen? Juoksen paljon vähemmällä vaivalla viisi
kertaa tämän kaupungin välin, ennenkuin kirjoitan yhdenkään kirjeen.
Jospa tietäisitte, mikä työ ja touhu siitäkin vaivaisesta "preivistä"
oli, jonka teille lähetin, Huhhuh! Tuskan hiki siinä pusertui, mutta
kirjoitinpas vain. Sillä eihän mitään voiteta vaivatta ja tuskatta, ja
minun teki kovin mieleni voittaa teiltä kirje.
— Tosiaanko! huudahti neiti Salmi. — Mutta se oli muuten hirveän
hauska kirje, jonka lähetitte. Ja minä kun odotin ja odotin useampia
sellaisia. Lopulta jo uskoin, että sellaisia ne miehet ovat, ei niitä
ole uskottava.
Molemmat olivat siis ajatelleet toisistaan jokseenkin samalla
tavalla. Mutta nyt he vihdoinkin olivat oppineet tuntemaan toistensa
ominaisuuksia vähän enemmän. He tiesivät, että kirjeiden kirjoittaminen
oli kumpaisellekin melkein ylivoimainen asia.
— Teidän pitää kuitenkin luvata käydä useammin tapaamassa minua, sanoi
neiti Salmi, kun he vihdoin hyvästelivät.
— Entäs poliisi? kysyi Matti naurahtaen.
— No, eihän teidän aina tarvitse noin ohuesti puettuna juoksennella.
— Niinhän se on sekin, myönsi Matti, alkaen hiljalleen juosta kotiin
päin.
Kun hän tien mutkassa vilkaisi taaksensa, seisoi neiti Salmi yhä
samalla paikalla ja vilkutti hänelle jäähyväisiksi.