Mielellään olisi Matti viipynyt Helsingissä useampiakin päiviä, mutta
kun oli tullut isäukolle luvattua, ettei matka kestä kuin kaksi,
korkeintaan kolme päivää, niin eipä ollut muuta neuvoa kuin lähteminen.
Neiti Salmi arveli kylläkin, ettei parin päivän ylimääräinen viipyminen
niin kovin vaarallista ole, ja että hänkin olisi niin "hirveän
mielellään" tahtonut Matin viipyvän, mutta Matti ei ottanut niinkään
houkuttelevaa viettelystä kuullakseen.
Asemalla antoi neiti Salmi Matille ruusuja, näytti tosiaankin
surulliselta ja pyysi, ettei häntä sentään unhotettaisi ja että
kirjettä hän odottaa hyvin pian.
— On niin ihanaa saada kuulla, miten maalla ollaan ja eletään, kun on
itse tuomittu tänne "kiven sisään".
Junan lähdettyä tunsi Matti omituisen haikeuden jäävän mieleensä. Hän
olisi melkein halunnut hypätä takaisin laiturille, ja siinä hän jo teki
vakavan päätöksen kirjoittaa heti kotiin tultuaan.
* * * * *
Kotona oli muuten kaikki entisellään, mutta ruispelto loisteli nyt jo
kullankeltaisena.
Sekin pieni muutos vaikutti nyt melkein uskomattomalta. Tuntui
ikäänkuin olisi ollut kotoa poissa monta, monta viikkoa. Jokainen
soppi, jokainen rakennus ja puu tuntui entistä rakkaammalta. Ikäänkuin
hyvää unta nähden Matti käveli ympäri pihamaiden ja kautta kaikkien
rakennusten. Ja joku hellästi hyväilevä tunne lämmitti hänen sydäntään.
Siihen vaikutti osaltaan myöskin muisto tytöstä, jolle hän oli luvannut
kirjoittaa. Sekin antoi tietysti osan siitä kullanhohteesta, jossa hän
nyt koko maailman näki.
Kuitenkin oli mentävä juomaan muorin keittämät tulokahvit ja sitten
tartuttava jälleen arkiseen työhön. Arkiseen? Niin, tavallaan. Oli
alettava arkijuhlat, jotka ovat siitä hupaisat, että niitä on aina
viikossa kuusi päivää perätysten. Työnteko oli Matista aina ollut
mieluista, työpäivät tavallisesti viihtyisämpiä kuin sunnuntait.
Vaikka hän toisinaan oli aivan loppuun väsynyt, niin mahtava ilon
laine huuhteli hänen sieluaan. Ja kun hän sellaisen päivän jälkeen oli
nukkunut yön, oli hän tuntevinaan ikäänkuin kaikki lihakset olisivat
entisestään paisuneet ja tiivistyneet. Hänen ruumiinsa oli vielä niin
nuori, ettei se pahimmistakaan ponnisteluista kangistunut.
Sellaisina aamuina hän tunsi itsensä pedoksi, kesyksi ja lempeäksi,
joka liiaksi ärsytettynä voisi kuitenkin olla arvaamattoman
vaarallinen. Hän ojenteli jänteviä, sopusuhtaisesti kehittyneitä
jäseniään, ei ylpeydellä vaan ilolla. Hän tarkasteli lihasten
kaunista, vaihtelevaa paisuilua ruskeaksipaahtuneen ihon alla ja
totesi tyydytyksellä niitten nopeuden ja voiman. Ei itserakkaalla
tyytyväisyydellä, vaan mielissään siitä, että kaikki hänen
ponnistelunsa oli palkittu hänelle paremmin kuin rahalla: joustavilla
ja vahvoilla lihaksilla, joista hänellä oli iloa joka päivä, joka hetki.
* * * * *
Kirjeen kirjoittaminen ei ollut Matille mikään helppo asia. Eipä hän
ollut tottunut sellaiseen hommaan.
Olihan hänellä paljonkin mielessään, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen
ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Kouluaikanakin oli ainekirjoitus
tuottanut hänelle monta harmia.
Pyrki aivan tuskastuttamaan koko kirje. Jos hän yritti kuvailla
kotiintulotunnelmaansa, huomasi hän heti, että kuvaus oli kaikkea
muuta kuin uskottava. Siitä tuli kodin ja maalaiselämän kömpelö,
hempeämielinen ylistys. Parempaan tulokseen hän ei päässyt tahtoessaan
ilmaista sen, mitä tunsi tyttöä kohtaan. Siitä tuli — jos mahdollista —
vielä hullumpaa.
Revittyään pari arkkia hän alkoi kirjoittaa leikkisästi minkä mitäkin
sellaista, mitä ajatteli keskustelussakin voivansa sanoa. Siitä
tulikin siedettävä, vaatimaton sepustus, jonka hän lähetti, alkaen jo
seuraavana päivänä odotella vastausta.
Mutta eipä kuulunut vastausta vielä muutamien viikkokausienkaan
kuluttua.
Aluksi hän oli levoton ja ihmetteli, mutta toivoi yhä täydellä
luottamuksella. Sitten alkoi mieli käydä surulliseksi ja vähitellen
katkeraksikin, kunnes hän huomasi hautovansa aivan tavallisia
onnettoman, epäluuloisen rakastajan ajatuksia. "Onhan siellä
lähempänäkin", hän ajatteli... "arvaahan sen... pääkaupungin iloissa ei
enää tule mieleen kaikki mitättömät maalaistuttavuudet".
Pahinta oli, että tämä asia kiusasi hänet haluttomaksi kaikkeen. Hän
huomasi sen kyllä itsekin, mutta samalla hän ikäänkuin nautti siitä,
että niin oli. Se tieto tuntui ikäänkuin lievittävän hänen suruaan.
Näihin aikoihin sattui hän kaupungissa käydessään tapaamaan erään
koulutoverinsa, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin.
Matti oli tapansa mukaan jalkaisin kaupunkiin menossa. Se olikin
muutamien viikkojen aikana ollut hänen ainoa treenausmatkansa. Lähellä
kaupungin porttia ajaa huristi auto hänen ohitseen. Siinähän istui joku
tuttavan näköinen mies. Samassa auto pysähtyi. Toinenkin oli huomannut
kävelijän tutuksi.
— Heipä hei! Eipä ole eilen nähty Lassin-Mattia. Käy kyytiin!
— No peeveli! huudahti nyt Matti. — Sehän on Rantalan Kalle! Terve
mieheen!
Ja samaa kyytiä hypähti Matti autoon.
Muutamissa sekunneissa oli ajettu Seurahuoneelle, ja ennenkuin Matti
huomasi vastustellakaan, oli hänet johdettu ravintolaan.
— Missä päin maailmaa sinä olet viime vuosina liikuskellut? kysäisi
Matti sill'aikaa kun he odottelivat kahvia.
— No en voi sanoa ihan ympäri maailmaa liikkuneeni, mutta onhan tuota
tullut oltua paikassa jos toisessakin.
— Ja nyt?
— Vakituisesti olen erään suuren puutavaraliikkeen palveluksessa. Ja
sinä jäit sitten lopullisesti turvetta puskemaan.
— Niinpä tuli jäätyä.
— Mikäs sen sievempää.
Puhelin soi.
Vahtimestari tuli kutsumaan "johtaja Rantalaa".
Kun Kalle hetken kuluttua palasi, tapasi hän Matin totisena,
surullisena.
— Mikäs sinua vaivaa? hän kysyi.
Matti koetti naurahtaa ja väittää, että hän muuten vain tuntee itsensä
hiukan väsyneeksi. Mutta Kalle sanoi:
— Älä valehtele! Kyllä niinä näen, että jotakin on vinossa. Eikä
ole kovin vaikea arvata sitäkään, mistä kohdasta kenkä likistää. Se
rakkaus, se rakkaus!
— Rakkaus!
— Niin. No mikäpäs sitten? Mutta kuulehan nyt. Minä olen tässä
maailmassa nähnyt minkä mitäkin ja ollut kaikkena muuna paitsi
puuronsilmänä, ja minä tiedän, että jos nainen on rakastamisen
arvoinen, niin se tahtoo tutkistella olemmeko mekin sellaisia. Mutta
minkä sille voi, että nainen tutkii asioita omalla tavallaan, meidän
mielestämme aivan hullusti. Kaikessa tapauksessa sallikaamme heidän
tutkia ja tuomita niinkuin he haluavat. Kyllä asiat selkenevät, jos
ovat selvitäkseen, Ei koskaan maksa vaivaa murehtia ja mietiskellä
naisen takia. Se ei kuitenkaan asiaa paranna. Pikemmin pahentaa.
Näin puhuessaan oli hän kaivanut matkalaukustaan puolikkaan oikeata
ruotsalaista punssia, asetti sen nyt pöydälle ja jatkoi:
— Niin, että otetaan pois tästä vähän virvoitusta.
— Minä en kumminkaan ota, sanoi Matti.
— No mikä on ettet?
— Muuten vain. Ei ole halua.
— Älä lörpöttele. Eihän tätä halun takia otetakaan. Otetaan vain ajan
kuluksi ja mielen kevennykseksi. Älä luule, että minä tahdon sinua
millään tavalla vietellä, mutta siitä minä olen varma — olen sen itse
kokenut — että tämä parantaa lapselliset haaveilut, antaa elämänhalua
ja iloa. Ja mitä muuta ihminen enemmän kaipaisikaan! Sehän on juuri
kaiken alku ja loppu; että säilytämme elämänhalumme ja -ilomme.
Matti ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tuolla tavalla. Ja kun ei
hän liioin ollut tehnyt vakavaa päätöstä — ei ollut sellaista uskonut
koskaan tarvitsevansa — niin hän alkoi vähitellen taipua. Hän tahtoi
nyt ainakin kokeilla.
— Eipä siksi, hän sanoi — että olisin mitään päätöksiä tehnyt...
— Sen minä kyllä tiesinkin, sanoi Kalle. — Jos päättää jotakin, silloin
on eri asia, mutta mitä varten sellaisia päätöksiä tekisimme. Ikäänkuin
ei meillä olisi voimaa määrätä aina aikanaan milloin otamme milloin
jätämme, miten monta ryyppyä tai eikö yhtäkään.
Hän oli jo kaatanut Matin lasiin, kohotti nyt omansa ja sanoi:
— Vanhojen muistojen kunniaksi!
Matti tunsi suussaan omituisen kylmähkön, makean maun.
— Eipä se hullummalta maistukaan, hän sanoi. Ja huomaamattaan hän
vähitellen tunsi olonsa kevyemmäksi, mielensä iloiseksi ja rohkeaksi.
Kokemattomana hän ei laskenut muutosta sittenkään punssin ansioksi.
Hän luuli, että vanhan koulutoverin tapaaminen oli vaikuttanut häneen
virkistävästi.
Onneksi ei Kallella ollut punssia kovin paljon. Se oli pian lopussa
eikä se ehtinyt erikoisemmasti vaikuttaa. Mutta hauska heidän oli ollut
istua, jutella vanhoja kouluajan juttuja ja naureskella. Ja ihme kyllä,
Matti oli vähäksi aikaa kokonaan unohtanut surunsa.
Kun hän sitten lähti taas patikoimaan kotia kohti, ajatteli hän hiukan
viisaammin tätä asiaa. Hän alkoi nyt vihdoinkin harkita ja päätellä,
minkä verran tämä juttu merkitsi hänelle. Tämä harkitsemiskyky ei
suinkaan liene ollut punssilasien herättämä, vaan johtui tietenkin
siitä, että Kalle oli hänelle lausuillut muutamia totuuksia, joita
punnitessaan hän joutui luonnollisesti tähänkin kysymykseen, Lopuksi
hän itsekseen naurahteli mokomalle surulle ja teki vakaan päätöksen,
että tästä hetkestä lähtien olisi hänen tärkeimpänä ajatuksenaan
Pihkalan antamien ohjeitten mukaan harjoitteleminen.
Tällä matkalla hän muuttui aivankuin toiseksi mieheksi, entiseksi
hyväntuuliseksi Lassin-Matiksi, joka arvelematta tietää mitä tekee.
Loppumatkalla haihtui punssi hänen päästänsä, ja hän ajatteli: "Onpahan
tuokin koettu, mutta siihenpä joutaa jäädä." Sillä hän tunsi, että
muutamista tuollaisista maistelemisista saattaa tulla tapa, joka
voittaa ja vie turmioon!