Ensimmäistä kertaa pääkaupungissa!
Olipa Matilla katselemista niin paljon, että asemasillan ihmisvilinään
katosi hänen ihailemansa sairaanhoitajatar.
Kun hän huomasi kadottaneensa tämän näkyvistään, tunsi hän omituista
alakuloisuutta. Näkisikö enää milloinkaan tuota tyttöä? Tuskinpa.
Sen verran hän oli siellä maaseutukaupungin asemalla huomannut, että
tytöllä oli paljon matkatavaroita. Hän ei siis palaisi sinne takaisin,
vaan jäisi Helsinkiin, josta Matin täytyisi ylihuomenna lähteä.
Näissä ikävissä mietteissään hän oli kävellyt Alvar Stenin ja
Antti Laukkasen mukana, jotka vihdoin huomasivat Matin levottoman
pälyilemisen oikeaan ja vasempaan ja hänen huolestuneen ilmeensä.
— No! Mikäs nyt on? huudahti Alvar.
— Ei mitään, vastasi Matti yrittäen naurahtaa ja samalla kokien
irtautua tuosta kiusallisesta ajatuksesta. Pian hän saikin tarpeeksensa
muuta miettimistä, sillä he saapuivat samalla erääseen aseman
läheisyydessä olevaan hotelliin, johon heille ja eräille muualta
tulleille urheilijoille oli varattu asunnot.
Saatuaan tilaamansa teen, joka hyvän leivän kanssa olikin sangen
virkistävä matkan rasittamille, alkoi puhekin luistaa. Vanhoja
urheiluvitsejä alkoi virrata esille ja niitten ohella koeteltiin
parhaan ymmärryksen mukaan arvailla vuoden perästä olevien
olympialaisten kisain mahdollisuuksia.
— Parasta vain, ettei liikoja odotella, arveli Alvar Sten.
— Niin, pisti siihen Antti Laukkanen, — mistäpä niitä odottelemisia
olisikaan, kun sellaiset miehet niinkuin sinäkin, jättävät
yrittämisenkin sikseen.
— Mitäpä minun yrityksistä! epäsi Alvar Sten.
— Ole vaiti! Jos sinä olisit harjoitellut edes silläkään tavalla kuin
minä, olisit varma olympialaismies! Sellaista lähtönopeutta ei ole
monella. Tuskin yhdelläkään suomalaisella, jos ei vähän varasta. Mutta
mitäpäs sinä! Sinä vain huilailet, makailet kauneimmat aamutunnit ja
ajattelet, että koska pari miestä juoksee niin monta kymmenessekunttia
nopeammin, niin ei sinun kannata enää yrittääkään. Ikäänkuin toiset
heti synnyttyään pudottelisivat ennätyksiä.
— Älähän taas turhia intoile.
— Turhia! Sen minä vain sanon, että sinä, joka voisit olla Suomen toivo
juuri lyhyillä matkoilla, joissa tavallisesti saamme päihimme, sinä
olet huono mies, ellet vieläkin ala ankarata treenausta.
— Pikemminhän sinä voit karistaa puuttuvat sentit pituushypyssä ja ajaa
ohi Tuuloksesta.
— Ei se niin vain käy. Mutta minä ainakin yritän miehen tavalla. Enkä
ollenkaan kainostele tunnustaessani, että sellaiset meiningit minulla
onkin.
Antti Laukkanen oli tosiaankin aina avomielinen, aina innostuva ja
valmis toisiakin innostuttamaan. Alvar Sten sensijaan rakasti liian
paljon mukavuutta, jota rikkaassa kodissa oli yllin kyllin tarjolla.
Toistaiseksi hän urheilikin pääasiassa siksi, että sillä syyllä
oli helppo päästä liikkumaan milloin mihinkin, tehdä viehättäviä
huvimatkoja ympäri Suomen.
Matti kuunteli hymyillen toveriensa ystävällistä kinastelua. Hänellä
oli aivan erilainen luonne kuin toisilla. Hän oli hitaampi syttymään;
mutta alkuun päästyään hän oli ehdottomasti taipumaton, sanalla sanoen
hymyilevä itsepäisyys.
* * * * *
Oli tyyni ja kuuma sunnuntaiaamu, kun toverukset — ainoastaan pari
tuntia matkan vaivoista levähdettyään — kiiruhtivat Eläintarhan
urheilukentälle. Kilpailujen oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, mutta
Matille tahdottiin jo sitä ennen näyttää kenttä ja kertoa paikan päällä
niistä otteluista, joita toiset toverukset olivat olleet seuraamassa
tai joihin olivat ottaneet osaa.
Tuskinpa he kertoillessaan aavistivatkaan millaisen vaikutuksen heidän
kuvauksensa tekivät Matin mielialaan.
Hän sai kuulla loistavista ennätysotteluista, jolloin pari kolme
maailman parasta yhteen sattuneina kiristivät kaikkensa. Joskus oli
kilpailu syystä tai toisesta muodostunut jokseenkin mitättömäksi.
Toisinaan oli sattunut huvittavia kohtauksia, tai oli aina iloinen Tatu
pitänyt huumorista huolta.
Matti olisi mielellään katsellut ja kuunnellut miten paljon tahansa,
mutta — vaikka olikin voimakas halu pysähtyä seuraamaan radalla
harjoittelevien urheilijain tuloksia ja keskusteluja — täytyi heidän
toki ennättää levähtämään muutamaksi tunniksi vielä. Sillä eihän
pitkän matkan rasitus tasaannu parin tunnin istuskelulla ja muutamalla
teelasilla. Olihan heillä aikaa lyhyeen nukahdukseenkin.
Nukkumistarve tuntuikin kohta kun vain oikaisi itsensä sänkyyn.
Mattikin, vaikka oli luullut, ettei häntä ollenkaan nukuta, oli heti
valmis kun oli silmänsä ummistanut. Eikä hän suinkaan uneksinut
ihailemastaan tytöstä, joka oli asemalla kadonnut, vaan kovassa
juoksemisen touhussa hän oli olevinaan ja silloin tällöin hänen
jäsenensä liikahtelivat kuin jänisjahdista uneksivan ajokoiran.
Kilpailut näyttivät muodostuvan suurenmoisiksi. Suuri joukko maan
parhaita urheilijoita oli saapunut, ja kaunis ilma oli houkutellut
yleisöä tavattoman runsaasti.
"Helsingin kisaveikot" olivat järjestäneet nämä kilpailut, ja
koettaneet panna kaikkensa saadakseen ne hyvin onnistumaan.
Toistakymmentä parhainta maalaisseuraakin oli lähettänyt edustajiaan.
Sitäpaitsi olivat useimmat kaupunkilaisseurat mukana. Saattoi siis
odottaa hyvinkin ankaraa kilpailua.
Matti oli ilmoittautunut viisiotteluun ja sitäpaitsi kymmenentuhannen
metrin juoksuun.
Alvar Sten otti osaa sadan ja kahdensadan metrin juoksuihin, ja Antti
Laukkanen hyppyihin, jotka olivat hänen erikoisalansa.
Sten, jonka lähtö oli moitteeton, vieläpä esimerkiksi kelpaava, ei
kuitenkaan liian vähän treenanneena kyennyt seuraamaan parhaita, vaan
jäi neljänneksi sadalla ja kuudenneksi kahdellasadalla.
Antti sensijaan kunnostautui paremmin. Tuloksella 6,90 hän ei
pituushypyssä tosin kyennyt Tuuloksen tasalle, joka ponnahti yli
7, mutta toisen paikan hän kuitenkin piti. Sama järjestys oli
kolmiloikassa ja suhteellisesti sama tuloserokin. Korkeushypyssä hänkin
epäonnistui.
Viisiottelussa jäi Matti neljännelle sijalle. Eikä se ihme ollutkaan.
Hänhän oli saanut sittenkin harjoitella vain epäsäännöllisesti.
Sitäpaitsi hän oli ehkä ymmärtämättömyydessään rasittanut itseään
liikaa ja oli lisäksi matkastakin jonkunverran väsynyt.
Viisiottelun tulokset eivät muuten olleet ensiluokkaisia. Vilen oli
ainoa tunnettu tekijä tässä lajissa.
Sitten kymmenentuhannen juoksu.
Siinä tunsi Matti jo etukäteen kilpailun toivottomaksi, sillä Nurmi
ja Tatu olivat mukana. Hanneksenkin olisi pitänyt tulla, mutta joku
voittamaton este olikin viime tingassa tullut väliin.
Tämä kilpailu näytti kuitenkin pitävän katselijoita kovasti
jännityksessä. Useimmat olivat kyllä varmat Nurmen voitosta, mutta
muutamat arvelivat, että ei siinä Tatussa ole takeita. Sitäpaitsi oli
meillä nähty sellaisiakin ihmeitä, että yks'kaks tulee joku ennen
tuntematon nuorukainen, joka pisteleekin vanhoja tekijöitä päihin.
Tatu, nenäliina päässä, otti alussa johdon. Nurmi asettui tyynenä hänen
kantapäilleen. Toisen kierroksen lopussa Nurmi näytti pitävän Tatun
vauhtia riittämättömänä ja ponnistautui edelle. Tatu ei kuitenkaan
sallinut ohimenon tapahtua aivan sovinnolla, vaan pani alaraajansa
nopeammin vaihtumaan. Näin juoksivat miehet rinnatusten lähes
neljänneksen kierrosta, toisten jäädessä yhä kauemmaksi.
Matti pysyttäytyi sitkeästi neljäntenä miehenä.
Nurmi, joka osaa kuumimmankin kilpailun kestäessä laskea voimansa ja
vauhdin nopeuden, antoi Tatun jälleen johtaa. Tatulla näytti olevan
aikomus päästä Nurmesta eroon, mutta siinä hän ei onnistunut. Sensijaan
hänen liiaksi ponnistettuaan, täytyi hiljentää vauhtiaan. Nurmi painui
kuitenkin ohi hänestä ja eteenpäin yhä samalla vauhdilla.
Tatu ei tällä kertaa yrittänytkään seurata, vaan alkoi naureskella
syrjässä istuville katselijoille ja heitellä kompasanojaan sivulla
seisoskeleville kierrosten laskijoille.
Jälkijoukon etumiehenä vilisti koko ajan Porvoon Liimatainen. Kun
hän huomasi Tatun jo hellittäneen, katsoi hän tilaisuuden tulleen
asettautua kakkoseksi. Ne kaksi, joitten takana Matti pysyttäytyi,
eivät kyenneet seuraamaan Liimataista ja välimatka alkoi huomattavasti
suurentua.
Matti koetti parhaansa mukaan ajatella, miten olisi tehtävä. Hän tiesi,
että äkkinäinen pinnistys saattaa helposti kostaa. Mutta kun matkaa oli
jo tehty kuusi kilometriä, eikä Matti tuntenut mitään väsymystä, niin
hän — sivuutettuaan kaksi edellään olevaa — alkoi kiriä Liimataisen
vanaveteen päästäkseen.
Aluksi ei Liimatainen näyttänyt välittävän vähääkään pojan
lähentelemisistä, mutta kun hän vihdoin huomasi, että tuo veitikka oli
jo aivan hänen kintereillään eikä ollenkaan näyttänyt siitä karisevan,
silloin teki hän virheen, jota ei olisi uskonut hänen tekevän, hänen,
joka oli monasti ennenkin sellaisissa löylyissä ollut. Hän yritti
hämmästyttää Matin hirveällä vauhdilla. Hän otti yhtäkkiä sellaisen
tahdin, että Nurmikin, joka tuolloin tällöin vilkaisi tyynesti
taaksensa, alkoi jo arvella ja epäillä omia laskelmiaan.
Matti pysytteli kuitenkin melkein yhtä lähellä; ja nyt alkoi hänessä
kasvaa halu sivuuttaa. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta.
Juuri kun laskijat ilmoittivat vain kaksi kierrosta olevan jäljellä,
tuli Matti yht'äkkiä ajatelleeksi, että tyttö, joka häipyi asemalla, on
luultavasti täällä kentällä ja kenties suurellakin jännityksellä seuraa
parastaikaa hänen otteluaan.
Tuo ajatus aivankuin tulvahdutti hänet voimaa täyteen. Hänen jalkansa
eivät tuntuneet enää väsyneiltä ja raskailta, vaan jänteviltä,
joustavilta jälleen; ja nyt alkoi niin jännittävä loppupinnistys, että
muutamat epäilivät jo Nurmenkin voittamattomuutta.
Liimatainen, vaikka olikin Mattia jätättäessään välillä vallan
hengästynyt, ponnisteli kuitenkin ihmeellisellä kestävyydellä loppuun
asti, ja nuo molemmat alkoivat lyhentää Nurmen tekemää välimatkaa.
Viimeisen kierroksen puolivälissä oli vauhti hurjimmillaan. Ei kukaan
olisi niinä hetkinä voinut etukäteen arvata, miten tämä taistelu tulisi
päättymään.
Yhtäkkiä syöksyi Matti ohitse. Liimatainen tunsi olevansa voimaton
parantamaan, vaikka hänelle huudettiin: "Hei, kiristä! Kiristä!" Hän ei
enää voinut. Sellainenkin hetki tulee määrätyissä tapauksissa, ettei
uljainkaan ponnistelu auta.
Nurmi oli saapunut maaliin ehkä viisi-, kuusikymmentä metriä
aikaisemmin. Hänelle oli alettu huutaa ja hurrata, ja nyt kun Matin
yllättävä, ankarasti taisteltu voitto nähtiin, ei huudosta ja melusta
tahtonut tulla loppua. Molemmille annettiin yhtä sydämellinen tunnustus.
Liimatainen ja Nurmi onnittelivat Mattia. He ennustelivat hänestä
aivan ensiluokkaista menijää ja olivat hänelle niin ystävällisiä ja
veljellisiä, että Matti tunsi aivan nolostuvansa.
Pihkala, katseltuaan ja hiukan puhuteltuaan häntä, kääntyi toisiin päin
ja sanoi:
— Uskokaa pois, tämä matka oli liian lyhyt tuollaiselle pojalle. Siitä
saadaan oikea maratoonari.
Samalla hän pyysi, että Matti seuraavana aamuna kävisi hänen luonaan,
ja lupasi neuvoa niin paljon kuin taitaisi.
Mutta kuka seisoikaan hänen tiellään, kun hän vihdoin oli pukeutunut ja
yritti Alvar Stenin ja Antti Laukkasen kanssa poistua kentältä? Kukapa
muu kuin neiti Salmi, sama sairaanhoitajatar, jota hän oli tullut
ajatelleeksi juuri tiukimmalla hetkellä.
Neiti Salmi tuli erään ystävättärensä kanssa suoraan poikia vastaan ja
sanoi:
— Päivää!
Ojensi kätensä kuin vanhalle tutulle, kuin ystävälle, lisäten:
— Ja onneksi olkoon! Me olemme jo ennättäneet kuulla senkin, että
Pihkala ennustaa teistä maratonjuoksun voittajaa.
Matti torjui hämillään:
— No eihän toki! Voittaminen on vielä kaukana juoksemisesta.
— Muita hyvänen aika! huudahti neiti Salmi tyttömäisen vallattomasti. —
Ettehän te taida tietää minun nimeänikään.
Hän esitteli myöskin ystävättärensä, neiti Lindénin, joka oli niinikään
sairaanhoitajatar ja jonka kanssa he asuivat yhdessä, ollessaan
Helsingissä täydennyskursseilla.
* * * * *
Seuraavana päivänä Matti kävi ensi töikseen Pihkalan puheilla. Heillä
olikin pitkät keskustelut, ja yhä enemmän Pihkala tuli vakuutetuksi
siitä, mitä oli edellisenä päivänä otaksunut. Hän oli ennenkin
ajatellut, että tuollainen hymyilevä mies, jolla on kuitenkin sisua
ja sitkeyttä, voisi olla voittamaton pitkillä matkoilla, erittäinkin
maratonmatkalla.
— Te olette kai ennenkin juossut pitkiä matkoja? hän kysyi.
— Ei sentään kovin pitkiä. Kaksitoista kilometriä on ollut pisin matka.
— Useampia kertoja?
— No kyllä... melko monta kertaa.
Mattia pyrki naurattamaan, kun hän muisti kuinka oli viimeksi juossut
tuon saman matkan, kaupunkiin, kilpaa ruunan kanssa.
— Onko teillä kotona harjoitusmahdollisuuksia?
— Kyllä, kun vain tahtoo.
Saatuaan jos jonkinlaisia ohjeita ja varoituksia ja luvattuaan käydä
useammin kilpailuissa, Matti kiitti ja lähti.
Vielä ovella sanoi Pihkala:
— Ja muistakaa koko aika pitää mielessänne sitä, että jo ensi keväänä
on karsintakilpailut olympialaiskisoja varten. Teillä, joka olette
jo niin paljon ja kutakuinkin soveliaasti treenannut, on epäilemättä
suuret mahdollisuudet päästä mukaan.