Tämän kilpailun jälkeen Matti vasta tunsi, minkäverran hänellä on
mahdollisuuksia, mutta samalla hän entistä selvemmin ymmärsi, että
edistyminen oli ankaran työn takana.
Kunpa hän vain olisi tietänyt, mihin keskittyä ja miten harjoitella.
Hänen ensimäisenä päämääränään oli nyt päästä syyskesällä suuriin,
pääkaupungissa pidettäviin urheilukilpailuihin, sillä hän aavisti
siellä käydessään oppivansa monta tärkeätä seikkaa ja samalla hän
toivoi saavansa tilaisuuden puhella itsensä Pihkalan kanssa. Ja jos
Pihkala katsoisi hänet mahdolliseksi, niin eipä hän toiveita pettäisi.
Ei! Hän tahtoisi alistua pilkulleen jokaiseen saamaansa määräykseen,
hän haluaisi olla moitteeton esimerkki järjestelmällisen harjoittelun
siunauksesta.
Yksi seikka häntä kuitenkin huolestutti: Mitä sanoisi isäukko? Mitä
sanoisi hän ensiksikin koko pääkaupunkiin menosta ja kuinka hän
myöntyisi, jos harjoitusten takia olisi uhrattava muutamia hetkiä
parhaasta työajasta? "No niin", ajatteli Matti sitten, "se olkoon sen
ajan murhe". Ja entistä innokkaammin jatkoi hän treenaustansa.
* * * * *
Heinä oli tehty, mutta ruis ei ollut vielä valmistunut silloin kun
Matin olisi ollut lähdettävä Helsinkiin urheilukilpailuihin. Hän oli
ahertanut kotona entistä enemmän. Hän oli tahtonut näyttää isäukolle
miten pian heinäpelloista selvitään, jos vain oikein todenteolla
yritetään.
Mutta kun hän sitten eräänä iltana uskalsi ilmaisia isälle
aikomuksensa, niin tämä alkoi nauraa.
— Sehän se vielä puuttuisikin, että sellaisia matkoja tekemään
kiireimpänä aikana. Etkö tännempänä saa siitä loikkimisesta tarpeeksesi.
Äitikin asettui vastahankaan, niin että koko matka näytti aluksi aivan
mahdottomalta.
Matti ei olisi koskaan tahtonut antaa aihetta erimielisyyteen ja
ikäviin kiistoihin, mutta nyt hän ei malttanut olla sanomatta:
— Ei suinkaan täällä nyt juuri mitään hengenhätää liene. Ruis on vielä
vihanta, heinä on poikki, enkä minä siellä viivy kuin pari päivää.
— Kyllä tekijälle aina työtä löytyy, murahti isä.
— Onpa tuota jonkunverran tehtykin, sanoi Matti hiukan kiivastuneena ja
käveli ulos.
Hän oli kovin pahoillaan siitä, että vanhukset eivät vähääkään
ymmärtäneet hänen pyrkimyksiään. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä.
Sillä tiesihän hän minkä verran monet muut talollisten pojat kotona
ahertivat: koettivatpahan jotenkuten saada aikansa kulumaan. Ja
kuitenkin he saivat lähteä milloin tahansa ja palata miten sattuivat
joutumaan.
Seuraavana päivänä ihmettelivät palkolliset ja päiväläiset Matin
totisuutta. Kävelihän hän töissä haluttoman näköisenä, sanattomana ja
synkkänä. Eikä hän liioin koskenut urheiluvälineihinsä.
Rengit yrittivät illan tultua kuulantyöntöä, mutta eipä se vain
tuntunut sujuvan, kun Matti ei ollut mukana.
Päivän kuluessa olivat isä ja äiti kuitenkin keskustelleet asiasta.
Äiti oli jo kääntänyt kelkkansa niin päin, että täytyihän Matin joskus
sallia päästä hiukan muutakin maailmaa katsomaan. Isä jarrutti vastaan,
mutta ei enää ehdottomalla jyrkkyydellä: Hän lupasi lopuksi ajatella
asiaa. Sen enempi ei äiti uskaltanut sillä kertaa tiukata. Tunsihan hän
ukon sellaiseksi, että se saattaa liiasta kiusaa suutahtaa, ja silloin
sen päätä ei mikään muuttamaan.
* * * * *
Ukko oli nyt jo pari päivää miettinyt puhumatta mitään.
Nyt oli lauantai, ja nyt olisi Matin pitänyt lähteä, jos olisi mielinyt
sunnuntaiksi Helsinkiin.
Aamiaisen jälkeen hän pyysi Matin valjastamaan hevosen.
— Mennään pistäytymään kaupungissa, hän sanoi.
Tämä isän ehdotus ei ollut Matista mikään merkillinen, sillä usein
ennenkin olivat he tehneet kaupunkimatkat yhdessä. — Onpahan
rattoisampi kahdenkesken, oli isä aina sanonut ja niin hän nytkin sanoi.
Yöllä oli satanut, mutta nyt oli jälleen tyyntä ja kirkasta ja maailma
tuoksua täynnä.
Ensimmäisessä ylämäessä Matti tapansa mukaan laskeutui kävelemään eikä
hän noussut kärryihin vielä alamäessäkään, vaan lähti juoksemaan Ruunan
rinnalla.
Isä naurahti, tiukkasi ohjaksia ja sanoi:
— No niin! Tässä sinun nyt sopii kilpailla.
— Mitäpäs tämä olisi, vastasi Matti. — Eihän tuollaisen elukan kanssa
mitään kilpaa edes synnykään.
— Niinköhän luulet, innostui isä. — Jospa koitettais oikein toden
teolla?
— Koitetaan pois!
Matti riisui juostessaan takkinsa ja heitti sen isälle. Sitten hän noin
puoli kilometriä juostuaan, alkoi parantaa vauhtia.
Isä tiukkasi ohjaksia ja yllytti ruunaa, mutta siltä se vain näytti,
että Mattia ei sellainen vauhti ollenkaan rasittanut.
— Kyllähän sinä jonkun matkaa... huusi isä. — Mutta juoksehan
kaupunkiin asti.
Silloin pälkähti Matin päähän sanoa:
— Jos juoksen kaupunkiin asti, niin saanko astua kaupunkiin tultua
suoraan asemalle ja matkustaa Helsinkiin?
— Kiinni on. Mutta jos et jaksa, ei koko asiasta enää virketa mitään.
— Ei siitä kannatakaan sitten enää... Kilpailut ovat huomenna. Mutta
matka-rahat minun on saatava nyt heti, sillä minä en aio odottaa sinua
enempää kuin ruunaakaan. Ja takki tänne!
— Hullu poika! huusi nyt ukko. — En minä anna sinun kuitenkaan juosta
itseäsi hengettömäksi.
— So so! Sanasta miestä!
— No mutta ehdit sinne asemalle vielä hevoskyydilläkin.
— Se on eri asia.
— Nouse kärryille sitten!
— Eipä ole väliä. Kyllä minä sinun ruunallesi tahdon ensin antaa oikean
lämpimän.
Niin mentiin kilometri toisensa perästä, kunnes ukko huuteli kauempana
kiitävälle pojalleen:
— Annahan olla! Hei! Annahan olla.
Kun Matti sitten nousi kärryihin, naureskeli isä ja sanoi, ettei hän
sentään mokomaa olisi uskonut.
Matti huomasi nyt, että ukko on hyvällä tuulella. Hän siis istui ukon
mieliksi kärryissä ja käytti samalla tilaisuutta hyväkseen saadaksensa
matka-rahoja mahdollisimman runsaasti.
— Kyllähän loput saat takaisin, hän sanoi. — Mutta minunhan täytyy
ostaa puvut ja kengät ja...
— Oi-oi! säikähti ukko. — Sinähän teet vanhasta isästäsi yhdellä kertaa
köyhän miehen.
— Säästetään sitten taas ja yritetään kovemmin.
— Hm. Hm, murahteli ukko kaivaessaan seteleitä vanhasta, kuluneesta
lompakostaan. — Mutta rahan kanssa on oltava tarkasti, hän lisäsi
vakavasti samalla huolestuneella äänenpainolla, jonka poika oli oppinut
tuntemaan pienestä nulikasta asti.
* * * * *
Samalla junalla, jolla Matti lähti, lähti myöskin kaksi kaupungin
nuorukaista, toinen Matin entisiä koulutovereita, toinen vasta viime
syksynä kaupunkiin tulleen henkikirjurin poika.
Molemmat nämä nuorukaiset olivat innokkaita urheilijoita ja olivat jo
useamman kerran käyneet pääkaupungin urheilukilpailuissa.
Alvar Sten, henkikirjurin poika, oli lupaava lyhyiden matkojen menijä.
Olipa Pihkalakin kehoitellut häntä ottamaan asian vakavammin. Mutta
hän oli liian välinpitämätön, tai oikeastaan hänellä ei ollut sitä
sitkeyttä, jota säännöllinen treenaaminen kysyisi. Hän antoi ajan kulua
ajatellen, että kylläpä hän ennättää joskus toiste. Ja jos hän joskus
sai harjoituksensa alulle, ei hän malttanut jatkaa säännöllisesti. Hän
oli tosin melko nuorikin vielä, mutta hänen laiminlyönneistään oli jo
kehittynyt tottumus, josta hänen olisi myöhemminkin melkein mahdoton
päästä.
Toinen pojista oli apteekkiharjoittelijana. Hänen nimensä oli Antti
Laukkanen ja kerran oli pituushyppy mestari Tuulos sanonut hänestä:
— Pankaahan mieleenne tuo nimi. Siitä saadaan vielä kuulla.
Sen jälkeen oli Antti innolla ja taidolla harjoitellut, kokeillut eri
tyylejä ja koetellut keksiä uusia menetelmiä, joiden avulla voisi
lisätä ponnistuksen antamaa vauhtia.
Matti oli kovin mielissään saadessaan matkaseuraa. Eihän hän ollut
koskaan matkustanut niin pitkää matkaa, niin että hän oli täydellä
syyllä pelännyt ikävystyvänsä.
Mutta enemmän kuin nuorukaisten tapaamisesta hän ilostui siitä, että
samassa vaunussa istui sairaanhoitajatar, johon hän oli ihastunut jo
vapaussodan aikana.
Sen jälkeen, kun hän sairashuoneella toivuttuaan oli joutunut
marssimaan kohti Viipuria, ei hän ollut tyttöä nähnyt. Hän ei tietänyt
tytön nimeä eikä ollut varma olisiko tämä enää tuntenutkaan häntä.
Siksi hän ei uskaltanut tervehtiä eikä mennä puhuttelemaan.
Lisäksi hän pelkäsi, että tyttö saattaisi nousta junasta millä asemalla
tahansa. Mutta tuossa epävarmuudessakin oli oma viehätyksensä,
joka teki matkustuksen ja toverien kanssa juttelemisen kevyeksi ja
rattoisaksi.