Niin kului kaksi vuotta, kaksi vaiherikasta vuotta. Oli ehditty käydä
vapaussotakin, jossa Matti teki tehtävänsä ihmeteltävällä sitkeydellä
ja onnella. Ilman omituisia kestävyysharjoituksiaan ei hän olisi voinut
kunnialla ja vahingoittumatta selvetä sellaisista tilanteista, joihin
hän sodan aikana joutui.
Hän oli antautunut sellaiseenkin vaaraan, että lähti ehdoin tahdoin
vakoilijaksi. Hän luotti itseensä ja vaikkei hän milloinkaan ylpeillyt,
oli hän varma, ettei kukaan rintamalla olevista miehistä olisi elävänä
takaisin tullut.
Mutta näistä kokemuksistaan ei Matti koskaan huudellut. Hän oli aina
sama vaatimaton, hiukan harvasanainen ja hymyilevä poika, jonka harmaat
silmät vain tuikahtelivat tuimempina kuin tavallisen pojan. Mitään
muuta merkkiä hän ei liioin vapaussodasta saanut kuin tuon aivan
tavallisimman, jonka saivat melkein kaikki, nekin, jotka istuivat
kotona ja ihmettelivät, että tykkien jyske saattoi sinnekin asti kuulua.
— Mitäpäs tuosta! oli Matin tapana sanoa, jos joku tästä asiasta
huomautti. — Eihän sinne sotaan sitä varten menty.
Ja kun siihen tahdottiin lisätä, että mitä varten sitten
urheilukilpailuissa otellaan viimeistä nikaraa myöten, niin Matti
pudisti hymyillen päätänsä ja sanoi:
— Minä en ainakaan kilpaile jonkun kupin tai lusikan takia. Sitä
on vain utelias näkemään, mihin pystyy. Ja onpa niin hyvä olokin
sellaisten ponnistusten jälkeen.
Sotakuukaudet olivat paljon miehistyttäneet häntä, niin että hän nyt
ryhtyi harjoituksiinsakin entistä vakavammin ja perinpohjaisemmin.
Kilpailuihinkin, maalaisseurojen järjestämiin, hän otti usein osaa.
Tulokset olivat niihin oloihin nähden melkoisia, mutta eivät suinkaan
yllättäviä. Hän voitti ja hävisi eikä siitä sen enemmän välittänyt,
sillä hän piti näitä kilpailujakin ikäänkuin harjoituksina eikä hänessä
siis palanut erikoinen voittamisen into.
Syrjästä katsoen olisikin saattanut päätellä, ettei hän koskaan
kykenisi pusertamaan itsestään kaikkea mahdollista. Tämä johtui
kuitenkin siitä, ettei hän milloinkaan tuntenut rinnallaan miestä,
jonka kanssa olisi haluamalla halunnut kilvoitella. Siksipä hän
ponnisti miten sattui ja siksi myöskin sattui, että hän ikäänkuin
vahingossa jäi huonommaksi kuin toinen, joka tunsi kunnia-asiakseen
koettaa voittaa hänet.
Mutta tulipa sitten kirkonkylään kaupanhoitaja, joka oli jo monet
vuodet tottunut pitämään itsensä voittamattomana tällaisissa
maalaisseurojen kilpailuissa. Hän oli pitkänpuoleinen, hyvinvoivan
näköinen mies, jolla olikin kieltämättä hyvät edellytykset erinäisiin
lajeihin, mutta jonka henkinen taso oli sentään siksi keskinkertainen,
ettei hänestä ainakaan niillä ruumiillisilla edellytyksillä mitään
mainittavaa urheilumiestä olisi voinut kehittyä.
Hänen herättävä vaikutuksensa niihin maalaisseuroihin, joitten
keskuudessa hän esiintyi, oli kuitenkin hyvin merkitsevä. Siellä, missä
urheiluseuraa ei ollut, hän perusti sellaisen, ja missä seura oli,
siellä hän oli innokas toimija, kilpailujen järjestäjä ja kilpailija.
Niin kauan kuin hän oli ylivoimainen voittaja, oli hän muutenkin
mukiinmenevä mies, mutta tappion pelko, jopa pieni epävarmuuskin,
muutti hänet vastenmieliseksi kehuskelijaksi ja jos jonkinlaisten
vammojensa valittelijaksi.
Tässä miehessä Matti tunsi ensi kerran kilpailijan, jonka voittamista
teki mieli tavoitella. Kun hän nyt ajatteli kilpailuja, tunsi
hän säkenöivää innostusta, niin että hän joskus aivan vavahteli
otteluhalusta. Kaupanhoitaja, jota pidettiin erinäisissä lajeissa
— kiekossa, keihäässä ja lyhyiden matkojen juoksussa — koko piirin
voittamattomana mestarina, sai Matista arveluttavan vastustajan.
Juhannuksena oli Matin koulukaupunkiin järjestetty kaksipäiväiset
laulu- ja urheilujuhlat, joista piti tulla tavallista merkittävämmät,
sillä kilpailuihin oli kutsuttu sellaisiakin mestareita kuin Hannes ja
Myyrä, joista jälkimmäinen oli varmasti lupautunut, edellinen antanut
epävarman vastauksen.
Juhannusaattona kilpailtiin heitossa ja eräissä juoksuissa.
Kaupanhoitaja oli hermostunut. Myyrän saapuminen himmensi nyt
hänen maineensa, hänen, joka ei ollut parhainta lajia urheilija,
vaan kateellinen ja itserakas. Jos Hanneskin olisi tullut, olisi
kaupanhoitaja luultavasti jonkun tekosyyn nojalla jäänyt pois koko
kilpailusta. Nyt hän valmistautui tyytymään varmaan häviöön ainakin
keihäässä. Muista lajeista hän ei ollut levoton. Ne hän uskoi kyllä
hoitelevansa.
Mutta hän oli jättänyt erään tekijän huomioonottamatta, tekijän, joka
aiheutti hänelle tarpeeksi harmia molempina päivinä.
Aattopäivä oli mitä kaunein keskikesän päivä, melkeinpä liiankin
helteinen voidakseen pysyä yhtä kauniina iltaan asti.
Kansaa oli kertynyt enemmän kuin saatettiin edeltäkäsin aavistaakaan.
Kaikki odottelivat jännityksellä kilpailujen alkamista, sillä olihan
tämän päivän ohjelmassa muun muassa keihäänheitto, eikä niillä kulmilla
oltu vielä siihen asti nähty sellaista miestä kuin maailmanmestaria.
Kaupanhoitaja jutteli Myyrän kanssa. Hän oli tullut tänne muualta ja
koettanut saada "tässäkin läänissä" nuorta väkeä innostumaan.
— Ja kyllähän sitä alkaa innostusta ollakin, hän sanoi, — mutta ei
täällä kohtakaan ennätyksiä pistellä.
— No, eihän se sentään tärkeintä olekaan, huomautti Myyrä
vaatimattomasti.
— Eipä tietenkään, myönsi kaupanhoitaja, — minä vain luulen, että tämän
kulman kansa ei koskaan kykene mihinkään erikoiseen.
— Sitä ei suinkaan voi mennä vakuuttamaan, sanoi Myyrä. — Kaikki kypsyy
aikanaan.
— Toivottavasti.
— Eikö ole yhtään lupaavaa alkua!
— Eikä ole. Minä en ainakaan ole huomannut. Minähän en ole mikään
erikoisempi urheilija — tällainen tiskin takana seisoja, jolla ei ole
aikaa harjoitellakaan — mutta ei vain näy koko piirissä sen kummempaa
miestä ilmestyvän, ei ainakaan sellaista, joka edes kutakuinkin
kykenisi useampiin lajeihin. Täällä en tosin ole kilpailussa ollut,
mutta piirimestaruuskilpailuissahan saa aina tavata parhaat miehet.
* * * * *
Ensimmäisenä lajina oli kuulantyöntö.
Kaupanhoitaja oli varma voitostaan. Hän katseli ylimielisesti hymyillen
"yhdentoista metrin miehiä", ja kun hänen vuoronsa tuli, työnsi hän
oikealla kahteentoista metriin ja vasemmalla melkein saman tuloksen.
Hänen hämmästyksensä ei ollut suinkaan vähäinen, kun hän näki Myyrän,
joka otti osaa myöskin kuulaan ja kiekkoon, työntävän hänen äskeisen
tuloksensa yli.
— Kas vain! hän teeskennellyn iloisesti huudahti, — lentääpäs niistä
kourista rautakeräkin tavallista vinhemmin.
Mutta kun Matti Lassila lopuksi osoittautui kuulantyönnössä
kilpailujen parhaaksi, kaupanhoitajan jäädessä kolmanneksi, silloin
ei kaupanhoitajan suu ottanut enää pysyäksensä syyringillä. Hän
huomautteli jalkansa nyrjähtäneen keväällä, sanoi sorminivelensä
pahasti koskeneen, kun olivat kaupalla kilpailleet sormikoukun vedossa.
Sellainen oli hänen tapansa aina ollut, että jos hän jossakin lajissa
hävisi, niin hän ei ollut oikein terve. Mitä tuntuvammin hän hävisi,
sitä vaikeampia vammoja hänellä sattui silloin olemaan. Se oli
hänen heikkoutensa, hänen sisäinen puutteellisuutensa ja lopultakin
oli tuo ominaisuus hänen kehityksensä pahimpana esteenä. Sillä
edellytyksiä hänellä tosiaankin olisi ollut. Jos hän ei olisi ollut
niin raukkamainen, vaan olisi hävittyään uskaltanut avomielisesti
tunnustaa, että oli pannut parastaan, mutta ei ollut onnistunut tai
ei ollut enempään kyennyt, niin hänen henkisetkin voimansa olisivat
kerta kerralta yhä enemmän vahvistuneet, ja kyenneet auttamaan hänen
ruumiinsa ponnisteluja hyvinkin paljon.
Miks'ei hän muuten voinut yhtä hyvin pysyä vaiti, hymyillä ja vaieta,
niinkuin esimerkiksi Matti, jonka kiekonheitosta ei tullut mitään.
Sattui nimittäin ensimäisellä heitolla kiekko luiskahtamaan liian
aikaisin, ja vähällä oli, ettei se sattunut syrjässä seisoskelevaan
lapsilaumaan. Matti säikähti pahanpäiväisesti eikä uskaltanut enää
seuraavia heittoja todenteolla yrittääkään. Mutta eipä hän siitä
sanaakaan sanonut, hymyili vain ja näytti olevan yhtä tyytyväinen.
Niin, tyytyväiseltä hän kylläkin näytti, mutta sisimmässään hän lujasti
päätti, että kiekko ei toisissa kilpailuissa lentele minne sattuu.
Hän päätti harjoitella niin huolellisesti ja niin paljon, että voisi
vaikka vannoa suunnan, heittää vaikka parin sylen kujannetta pitkin.
Mutta visusti hän vaikeni. Ei etevinkään psykoloogi olisi kyennyt
aavistamaan, mitä tuo hymyilevä nuorukainen hengessään hautoi.
Seuraavana päivänä, juhannuksena, oli neljänsadan ja
tuhannenviidensadan metrin juoksut.
Kaupanhoitaja oli eilisten tappioittensa jälkeen hermostunut. Hän
yritti neljällesadalle lähdettäessä kaksi kertaa varastaa, eikä hän kai
aivan siivolla lähtenyt kolmannellakaan kerralla, mutta lähettäjä antoi
hänen kuitenkin mennä.
Noin sata metriä piti hän sellaista vauhtia, että ymmärtämättömät
katsojat alkoivat kesken kaiken huudella hänelle, mutta Matti, joka
oli muusta jälkijoukosta tuntuvasti eroittautunut, alkoi nyt vasta
hiljalleen lisätä vauhtiaan.
Kahdensadan metrin jälkeen oli hän kaupanhoitajan kintereillä. Tämä
vilkuili taakseen ja yritti parantaa, mutta ennen viimeistä sataa
metriä oli Matti kiristänyt ohitse, ja vaikka kaupanhoitaja pari kertaa
yritti jälleen johtoon, piti Matti tiukasti paikkansa. Kaupanhoitajan
yritykset olivatkin jo ylivoimaisia. Hänen kasvoillaan oli surkea
irvistys, hänen jalkansa nousivat jo huomattavan jäykästi ja vähällä
oli ettei hän jäänyt kolmanneksi.
Tietysti saivat urheilutoverit, vieläpä osa yleisöäkin kuulla uudestaan
tuosta onnettomasta nyrjähdyksestä.
Mutta kun joku puoleksi pilkalla kysyi, voiko hän viidelletuhannelle
yrittääkään, niin kaupanhoitaja vastasi, että tietysti hän juoksee.
— Kas, enhän minä ole niin lapsellinen, että välittäisin siitä,
voitanko vai häviän, hän sanoi.
Itse asiassa hän oli kuitenkin varma voitostaan viidellätuhannella.
Sillä vaikka hänellä oli hyvät edellytykset, ei hän osannut ollenkaan
järkevästi arvioida toisten ansioita ja mahdollisuuksia.
Jos hän olisi ollut vähemmän itserakas, mutta sensijaan
ymmärtäväisempi, olisi hän varmaankin jonkunverran epäröinyt
viidelletuhannelle lähdettäessä ja koettanut viisaasti laskien
säästellä voimiaan.
Olisihan hänen pitänyt huomata Matin leveä rinta ja viimeaikoina
jäntevöityneet jäsenet. Olisihan hänen luullut ymmärtävän verrata omaa,
hiukan liian hyvinvoipaa runkoaan tuohon kimmoisaan nuorukaisvartaloon.
Lisäksi olisi hänen luullut aavistavan, mikä hellittämätön hengen
jäntevyys piili tuon tiukoilla huulilla väreilevän, äänettömän hymyilyn
takana.
Jos hän olisi sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi hän varmaan
aavistanut saavansa tavallista tuimemman kilpaveikon.
Kaupanhoitajan ylpeys oli ennenkin ollut hänen lankeemuksensa. Eikä hän
nytkään voinut olla pitämättä itseään muita parempana.
Nyt, kun matka oli pitempi, tahtoi hän näyttää, ettei hänellä ole
mitään hengenhätää taipaleelle. Hän tahtoi vähän "piikata" lähettäjää,
joka oli kahdesti keskeyttänyt neljällesadalle lähdön. Hän jättäytyi
nyt tahallaan viimeiseksi, vieläpä lähtiessään katsahti merkinantajaan
ikäänkuin kysyäkseen, onko lupa mennä vai onko ehkä nytkin »varastettu.
Helposti hän sentään saavutti toiset, mutta Matti oli ennättänyt
tehdä niin pitkän "kaulan", ettei sen tasoittaminen käynytkään yhtä
helposti. Yrittäessään päästä Matin kintereille hän ponnisti liikaa, ja
kolmannella ja neljännellä kierroksella hänen täytyi hellittää, tyytyä
säilyttämään saavuttamansa välimatka jälkijoukon kanssa ja antaa Matin
vähitellen edentyä.
Matti sensijaan juoksi vaivattomasti samalla vauhdilla matkan puoleen.
Silloin alkoi kaupanhoitaja, joka oli jäänyt Matista melkein kokonaisen
kierroksen, kiristää vauhtiaan. Matti antoi hänen lähentyä muutamain
kierrosten aikana, mutta sitten alkoi hän hellittämättömästi lisätä
"kaulaa" ja kolmen viimeisen kierroksen ollessa jälellä, sivuutti
hän kaupanhoitajan, ollen siis tästä kokonaisen kierroksen edellä.
Kuitenkin jaksoi hän vielä viimeisellä kierroksella sellaisen
loppupinnistyksen, että se lähenteli sadan metrin vauhtia.
Nyt sai kaupanhoitaja vihdoinkin tuntuvan todistuksen siitä, että oli
niitä nousemassa tekijöitä, oli niitä miehiä muitakin kuin hän.