Matti Lassila oli tavallinen suomalainen talonpojan poika. Ja häneltä,
niinkuin monelta muultakin kansanlapselta, jäi koulunkäynti kesken. Ei
siksi, ettei päätä olisi piisannut, vaan siksi, että kotitalo tarvitsi
hänen nuoret voimansa.
Viisi luokkaa hän ennätti kuitenkin suorittaa läheisen
maaseutukaupungin yhteiskoulussa, ja nämä viisi kouluvuotta vaikuttivat
myöskin sen, että hän tahtoi joskus koetella voimiaan urheilijana
suuremmissakin kilpailuissa kuin mitä koulukaupungin ja lähiseutujen
seurat kykenivät järjestämään. Sillä se urheilu-innostus, joka
kouluvuosina oli herännyt, ei laimentunut myöhemminkään, vaikka Matin
olikin ponnisteltava kesät niityillä ja pelloilla, talvet tunkioiden
teossa.
Hän osasi kuitenkin käyttää pienimmätkin väliajat harjoitukseen.
Kun oltiin heinäniityllä, kolmen kilometrin päässä kotoa, oli hänellä
kuula ja keihäs mukanansa. Isäukko murisi. Sanoi, että joutaisivat jo
sellaiset lapselliset leikittelyt jäädä.
— Etköhän tuosta vielä saane oikeastakin työstä tarpeeksesi, arveli
ukko. — Elukat ja ihmisetkin lävistät vielä seipäinesi. Eipä toki ennen
mokomista tiedetty, mutta nykyään niitä keksitään kaikenlaisia pirun
kotkotuksia.
Matti hymyili vain, sanomatta sanaakaan, mutta kun toiset vetelivät
ruokalepoja, työnteli hän kuulaa tai lennätti välkkyvän keihään kerran
toisensa jälkeen yli laakean niityn.
Jos kotoa oli jotakin haettava, niin Matti oli aina ensimmäisenä valmis
juoksemaan tuon kolmen kilometrin taipaleen edestakaisin, eivätkä
olleet niityllä olijat uskoa silmiänsä, nähdessään hänen niin pian
palaavan.
Ja kun illalla lähdettiin kotiin, eivät toiset nähneet Mattia kuin
metsäpolun veräjällä. Ennenkuin he tulivat, oli Matti ennättänyt tehdä
tekemättömätkin. Hän oli kantanut vettä, pilkkonut puita, muuttanut
kotipellossa herkuttelevan, äsken poikineen lehmän uuteen, heinäsempään
paikkaan ja korjaili jo aitan rapuilla kaikessa rauhassa haravia tai
vuoleskeli muita tarvekaluja.
Pian huomasi ukkokin, että Matti ei suinkaan haaskannut työaikaa
urheiluharjoituksiin.
Matin into tarttui jollakin tavalla myöskin palvelusväkeen. Rengit
alkoivat hävetä vetelehtimistä, nähdessään, että Matti teki monin
verroin enemmän kuin muut ja että hän kuitenkin aina hymyili, oli aina
ensimmäisenä joka paikassa ja jaksoi vielä kaiken lisäksi heitellä
keihäitään ja kuulaansa työntää ja juoksennella ja hyppiä kuin hirven
vasikka.
Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut harjoitella
säännöllisemmin ja perinpohjaisemmin ja välillä kunnollisesti levätä,
mutta sellaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut. Hänen täytyi siis
käyttää osa lepäämisajastaan harjoituksiin ja siten rasittaa ehkä
liian paljon itseään. Toisaalta saattoi olla niinkin, että juuri
nuo hänen jossain määrin liialliset ponnistelunsa kasvattivat hänen
kestävyytensä lannistamattomaksi. Jos hänen lihaksensa olisivatkin
voineet järjestelmällisen harjoittelun kautta hyötyä enemmän, niin
tällä tavalla sensijaan kasvoi hänen henkinen jäntevyytensä, terästyi
hänen tahtonsa, sitkistyi hänen sisunsa.
Hänen kotitalonsa lähellä oli korkea vaara, metsäinen ja jokseenkin
jyrkkärinteinen. Sen kiireelle kiipeäminen, vaikkapa rauhallisesti
kävellenkin, pani tottumattoman läähättämään, mutta Matti oli sinne jo
pikku poikana niin monasti juossut, ettei hän ollut yhdestä kerrasta
tietääksensäkään. Nyt hän kaiket kesät juoksi tuon rinteen joka aamu
useampia kertoja ylös ja alas. Tuskinpa hän yhtenäkään aamuna unhoitti
heti sängystä noustuaan tuota leikkiään.
Illalla hän meni ajoissa nukkumaan, mutta aamulla oli hän äitimuorin
ja auringon kanssa kilvaten jalkeilla. Ja sill'aikaa kuin kahvipannu
kiehui, Matti juoksi rinnettä ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes muori
ilmestyi pihamaalle huutelemaan häntä.
Muori torui ja hymyili; joskus oikein vakavissaankin moitiskeli, että
eihän mokomaa rässiä masinatkaan kestäisi.
— Onko tämä nyt ihmislapsen tehtävää, että tuolla tavalla heti
herättyä rimpuilla, motkotteli muori. — Iankaikkiset vammat siitä
vielä seuraavat, panehan mieleesi. Kaikkihan tuossa jo sisuksetkin
ryllöytyvät sekaisin.
Niin se ennusteli muori, kävellessään laihana ja vähän jo kumaraisena
solakan, suoravartisen poikansa edellä pirttiin, missä kahvikulta
pöydällä odotteli.
Mutta Matilla oli omat ajatuksensa. Hän oli innokkaasti seurannut yhä
kehittyvää urheiluelämää ja hänkin halusi saada jotakin aikaan. Ikävä
vain, ettei hän itsekään ymmärtänyt, mihin lajeihin mahdollisesti olisi
pitänyt keskittyä, eikä hän myöskään tiennyt, miten olisi pitänyt
harjoitella, päästäkseen mahdollisimman hyviin tuloksiin. Hän yritteli
umpimähkäisesti, mutta hartaasti, toivoen joskus saavansa tilaisuuden
keskustella jonkun näitä asioita ymmärtävän miehen kanssa.
Se, mikä häntä eniten arvelutti, oli hiihto. Jostakin hän oli
kuullut, että hiihto ei muka olisi suositeltavaa urheilua viisi- ja
kymmenottelijalle. Itse hän ei tuota oikein uskonut, mutta kuitenkin
hän oli varovainen. Ja kun hän tiesi, että kävely ei ainakaan
vahingoita, niin häntä ei saatu millään hinnalla hevoskyytiin, vaikka
matka olisi ollut pari kolme peninkulmaa.
Sattuipa kerran, että eräs tuntematon isäntämies näki Matin kävelevän
paksussa lumessa pienen myllykuorman vieressä.
— Jos olisi kävellyt tiellä, niin vielähän tuon olisi jotenkuten
ymmärtänyt. Mutta kun rämpii hangessa haarukoitaan myöten, niin tämähän
on höperö, tällainen mies.
Niin oli isäntä sanonut.
Ne taas, jotka eivät häntä aivan hulluna pitäneet, arvelivat — olivatpa
muutamat aivan vakuutettuja — että Matti on oikea kitupiikki; ja he
ennustelivat Lassilaan sellaista isäntää, joka laskee pennin soikeana
näpistään ja syömisajaksi menee haistelemaan mistä päin tuuli puhaltaa.