min vaiva liekkumaa, sit' ilmi toisin.
Yö tappaa mun, jos täytyy vaieta
mun aamuun asti. Sinne hiivin, saanhan.
LONGINUS:
En kieltää voi, sa tule.
(Elisa katoo akkunasta.)
Aavistanko,
sen aavistanko — —
(Liikehtii levottomana.)
ELISA (tulee kiirehtien, suoraan Longinuksen odottavien käsivarsien
väliin):
Älä horju, mies.
Näin päätä paina.
(Kuiskaa hiljaa.)
LONGINUS:
Torvin toitotanko!
Ijäti vaikenenko? Nainen!
ELISA (kurkoittautuu suutelemaan):
Ansaitsenko?
(Suutelevat pitkään, jolloin alkaa kuulua kiireisiä askeleita
pääportaista.)
KLEANTHES:
Tääll' onko herra? — Kansaa liikkeell' on.
Siell' lentää suusta suuhun turha huhu,
ett' ois jo taisteltu. Kuin nousseet lapset
ois kesken uniaan, niin tolkutonna
sit' uskoo kansa. Syyt' ois rauhottaa
tuo joukko oitis.
LONGINUS:
Sinne lähtekäämme.
(Elisalle.)
Nyt hälyn tieltä piiloon.
ELISA:
Oitis käyn,
vain viittaan kädell' aulihilla kerran
sun jälkees, kerran vain.
(Longinus ja Kleanthes pääportaita pois. Elisa viittoilee hetkisen
puutarhaan päin jonka kuluessa Charisbe kurkistaa pylväiköstä,
nopeasti taas kadoten.)
ZENOBIA (astuu palatsin portaissa Elisaa vastaan):
Niin tottakin!
Ja valkeiss' aivan, niinkuin prinsessainen.
Ket' impi haikailee? — Ei vastausta.
Sull' eikö ketään, tyttö parka? — Eikö?
ELISA:
Mit' tahdot multa?
ZENOBIA:
Sulta ma! En mitään,
en ketään, tyttö parka. — Miksi naurat?
ELISA:
En, valtiatar, nauranut.
ZENOBIA:
Et väinkään
mut huultes heikko värve paljon tietää.
Niit' ennenkin on ilkku kiertänyt
ja kuopat salahymyn. Kaunotar,
ken niihin kompastui? — Ei vastausta?
ELISA:
Torailla syyt' ei mulla tänään.
ZENOBIA:
Tänään.
Mik' autuus tänään sulla, vanki parka?
ELISA:
Sinä kiusaat mua!
ZENOBIA:
Kas vaan, gaselli hyppäs.
Mut ampujaas en nää, on turha tanssis.
ELISA:
Oot alhainen! — —
ZENOBIA:
Ja hammas suuhun lyöttyi.
Tikari myötä onko myös? Vai kuinka?
ELISA:
Kaikk' armaat henget, hyvät jumalat,
mua auttakaa, en enää kestä, en!
ZENOBIA:
Elisa, kuule mun sieluni hätä!
Tää ilkunta vierast' on mulle myös,
epätoivo on tuttava mun.
Sepä kauhulles, tuomittu vanki,
sisar on, ihan kaksoinen!
— Sinä tiedät, sun vannoa täytyy,
ett' on minun lempeni mun.
Et lemmestä mitään tiedä,
se, vanno, niin ystävä oot.
ELISA:
Sun ystäväs en, sisar en!
ZENOBIA:
Olet velkapää!
ELISA:
En tuomios alla,
en vankis, en lemmestä köyhä.
ZENOBIA:
Jos lemmit, on lempesi turha!
Salamanteri polttanut kulmies kaaret
ja lantios laihaksi syönyt,
lyhyt kaula ja huules veltto,
salasyntien kelmeäks syömä.
Saat lemmeltä aamuyön,
vain inhon kyllästyneen,
et iltaa, et luomisen yötä.
ELISA:
Noin kaunaa ja kammoa kannat,
kun vanhenet, valtiatar,
sun palkattu liehijäs heitti.
ZENOBIA:
Mun kanssani sankari riemuitsee!
ELISA:
Sait aatteen lempeä hetken
ja senkin pettelit, senkin.
Minä hurman sain, minä voiman sain!
ZENOBIA:
Se valhetta on!
ELISA:
Tosi autuas vain.
ZENOBIA:
Se valhetta on!
ELISA:
Minä poikaa kannan,
minä sankarin synnytän kohta!
Sinä marto ja lemmetön oot.
— Tikarin saitko! Ken heikkeni, ken?
(Zenobia lyyhistyy portaille.)
Ken lyykähti maahan ja maassa makaa?
(Hetken vaitiolo.)
Mitä tein? Valan söinkö ma kalliin!
(Kääntyy neuvottoman kauhuisena taka-alalle ja
palaa jälleen, auttaa Zenobiaa istumaan.)
Sun nostan, sun nostan — — näin — —
— - oli leikkiä puhe — —
ZENOBIA (väsyneen ihailevasti):
Sun kauttas siementen virta
elo ponteva käy, sen kuulen, sen tunnen,
olet autuas, siunattu nainen.
On totta sun puhees.
ELISA:
Ei, ei! Petos synkeä, valhetta kaikki!
ZENOBIA (haikein mielin):
Noin nopsaan onnesi kiellät — —
ELISA:
En kiellä — mun voimani petti.
ZENOBIA (heikkoa tyydytystä tuntien):
Yli laitojen kuohui.
ELISA (puoliksi itsekseen):
Minä itseni maahan hautaan — —
ZENOBIA (selvän ivallisesti):
Ja poikasi myös?
ELISA:
Älä luulekaan.
Suku mahtava syntyy nyt.
ZENOBIA:
Rotu murhaajain.
ELISA:
Mitä voit, olen suojassa suuren.
(Itsekseen.)
Hän armossa suuri, hän säästää,
oman poikansa tähden mun säästää —
mitä voin, mitä teen, ei miettiä tarvis,
vain piiloon käyn, hälyn tieltä ma käyn —
(Poistuu hitaasti palatsiin)
ZENOBIA (jäykästi tuijottaen):
Mitä jäljelle jäi — —
(Pitkä vaitiolo. Prinssi ja Lankha tulevat sivuportaista
aivan Zenobian eteen.)
ATHENODORUS:
Parahti joutsen leikattaissa kaulaa
musiikki myötä katkes, tunnelmaa
en kiinni saanut. — Säilin leijonaa
löin mustaan turpaan, suden ulvontaa
se siitä matki. Tunnelmassa täysin
se kenokaulan voitti.
ZENOBIA:
Nuori peto,
— tikari rinnassain sun tunnen taas,
sun esikoinen, kuopus. Nyt oon äitis!
Vihalles ruokaa saat, sen vannon, poika.
— Kavala ootko, hurskas päältäpäin.
Alt' aukinaista kostonhaavaa? — Ootko?
ATHENODORUS:
No, tottavie, jo joutsen oikein laulaa!
ZENOBIA:
Yksöisen lapsen voitko tappaa, poika,
yön turvin kuoppaan heittää, aamun tullen
päin naamaa äitiänsä nauraa? Siihen,
senkaltaiseen sull' onko uskallusta?
ATHENODORUS:
Voin tappaa sun, jos eessä nousukkaan
viel' liehit kerrankin.
ZENOBIA (vetää raivokkaana poikaa puoleensa):
Mun poikani!
Nyt alkaa vaino! Tiedä, vihamies
on sulle syntymässä — — —.
(Siirtyvät hiljaa keskustellen leposohvan luo, jolle
prinssi paneutuu pitkälleen.)
LANKHA (polvistuen):
Valtiatar!
Sua orjas huutaa: käänny taaksepäin!
— Sun, prinssi, lääkitsin, oi kuule
Ravanan viime poikaa, poimuist' otsan
lue kohtalos, äl' äitiäsi seuraa! — —
ATHENODORUS:
Pois vaakkumasta, vanhus! — Liikaa toki,
ett' orjatkin täss' omaa virttä veisaa.
Pois siirry täältä, lörppö.
(Lankha palatsiin. Longinus, Kleanthes ja Taurus tulevat
pääportaista kiihkeästi keskustellen.)
LONGINUS:
Mutta syy,
mik' alkusyy sun tappioosi?
TAURUS
Rooma!
Sen nimen kaiku miehet herpaisee.
Ja caesar, caesar Aurelianus! Syitä
muit' en ma tiedä. Niinkuin rautajousi,
tuhansin keihäit' eelleen paiskaten,
päin marssi legioonat Rooman, turhaa
sit' ihmisvoimin vastustaa. — —
LONGINUS:
Ja joukot
hajalle kaikki jäikö, miks et niitä
sa koonnut jälleen?
TAURUS
Koonnut! Itään, länteen
yht' aikaa juosta taitoa ei mulla,
kun vihamies päin tunkee armeijoin.
— Vain goottilaiset mun löi auki tien
ja leirin kaivaen löi Rooman ratsut
takaisin kerrat kymmenet, jok' yö
ja päivä taistellen me marssittiin.
— Täss' oon ja päivän matkan päässä lie
meit' ahdistaneet ratsujoukot, viikon
päävoimat viipyneet.
LONGINUS (Zenobialle):
Tääll' yhä valvot?
ZENOBIA:
Noin huonot uutiset ei unta lisää.
LONGINUS:
Tää raskast' on, ei totta, unen ruokaa.
Mut' arkuus pois. Meill' onhan muurit vielä
ja miesten lauma, ase käteen sille.
Nyt onneaan saa kansa puolustaa!
(Taurukselle.)
Levolle leiriin joukko laita, valmis
sen jälkeen neuvotteluun.
(Taurus pääportaita pois.)
Ratsujoukko
Kleanthes, saata matkanvalmiiks, tarvis
Aleppon teit' on vartioida, estää
meilt' yllätykset. Miehet valikoitse
väestä kaupungin ja tänne palaa.
(Kleanthes aikoo poistua.)
Ja sitten — airut oitis kaupungille,
torille kansa, yhteist' asiaa
ma sille selvitän.
(Tarttuu Kleantheen käteen.)
Kleanthes, kestä.
Meit' eihän voiteta! Sun kauniit työsi,
mun työni kaikki varjeltava on.
KLEANTHES (iloisesti):
Me Hellaan miehet kilpaleikiss' ollaan
all' öljypuun ja myrtin! Kenen voitto,
jos meidän ei? Vain sudenpentujen
ja barbaarein. Meill' äly on ja lauma,
meill' uskallus on aineen syleilyyn
ja voimaa siihen hukkumatta olla.
Ken meidät voittais, ken? Ei roomalainen,
tuo härännahkaan juossut pölkkypää.
LONGINUS (voimallisesti):
Oi, riemun mies, mun ylin ystäväni!
Me sinkoamme kaaren yhteisen
all' onton taivaan nyt!
KLEANTHES:
Oi, terve sulle!
(Poistuu pääportaita.)
LONGINUS (Zenobialle):
Siis kuullut olet.
ZENOBIA:
Liiaksikin kuullut.
(Longinus katsoo ihmetellen.)
Niin, enkös kuullutkin, ett' uskallusta
on Hellaan miehill' aineen syleilyyn — —
LONGINUS:
Sun äänessäs on ivaa — —
ZENOBIA:
Ett' on voima
myös siihen hukkumatta olla. Puoliks
on totta tuo, mut puoliks valhe vain — —
— Syyn kuulin myöskin tappioon — —
LONGINUS:
Mit' aiot?
ZENOBIA:
Jäit onnes ympär aitaa muuraamaan,
vaikk' onni kaikkien sua vaati pois,
pois sotajoukon myötä, niin — —
LONGINUS:
Miss' oltais,
viel' ennallaan jos makais multamuurit?
ZENOBIA:
Ois saatu voitto! Nyt on raunioita
sun muuris kaikki. Kohta horjuu jalkas,
on petos myyrän teitä ryöminyt
sun muureis alta.
LONGINUS:
Näytä selvään kyntes!
Vihasta harmaankeltainen jo onhan
sun kasvois väri.
ZENOBIA:
Kissa keltainen!
Niin tottakin — se hiiren kanssa leikkii.
— Ja katsos, tääll' on hämähäkin töitä.
(Hamuilee verkkoja oikealta käteensä.)
Kamala merkki sulle! Kilvell' ei,
ei haarniskalla näitä. Sydämelles
ne kutoi hämähäkkivaimo, kutoi
ja hiljaa kiertäin surmaa sun. Ja tien
sun sydämees, sen neuvoi toinen nainen.
LONGINUS:
Mit' arvailet, mit' arkailet ja kierrät.
Ei aikaa mulla sokkosilla olla
ZENOBIA:
Siis kuule, mies, sun uskos horjutan
sun uskos voimaan, jok' ei muka petä.
Elisa pettänyt sun on! Sen tiedän
hän sulle synnyttää, salalempes
on ollut kauvan, itse ylpeillen
sen mulle huusi, vaikka vannonut
ol' olevansa vaiti.
(Longinus seisoo hetken tyrmistyneenä, sitten ryntää palatsiin.)
Nouse poika.
Hae Taurus tänne. Rooman preetor hän,
jos seuraa meitä, niin sa korvaan kuiskaa
ja tänne tuo.
ATHENODORUS (mennessään):
Tää aikaihmisten
lie politiikkaa, tunnelmalta oivaa,
sen myönnän, tottavieköön.
(Poistuu pääportaita Zenobian saattamana.)
ZENOBIA (taka-alalla hetken viipyen):
Älä nouse,
älä nouse, päivä! — Nyt ei soitakaan
tuoll' aamukellojansa sulle rastas,
muratinmarjaa rapistellen syö,
tuoll' istuu ohdakkeissa kirjopeippo,
syö syksyn akanoita mustuneita
ja laulamatta torkkuu. Älä nouse,
älä turhaan nouse. — Tääll' on rauha maassa.
— Ei pääse varpusparvi pahantekoon,
on märkä kottaraisen siipi, kiinni
on korpin silmä rietas. — Älä nouse,
äl' ennen vihamiehen turmiota — —
(Taurus ja prinssi tulevat. Prinssi heittäytyy jälleen leposohvalle.)
Käy tänne, mies.
(Zenobia johtaa Tauruksen etualalle.)
Sull' onko kiire kuolla?
(Taurus katselee ihmetellen.)
Sit' ootko aatellut?
TAURUS
He, kuolemaako?
(Zenobia nyökkää.)
Sen hoksaan joskus jälkeen taistelun,
kun koikkinut on koukkusormi herra
ohitse mun ja toista miestä päin.
ZENOBIA:
Ja entäs, jos sua pyövelukko vainois?
TAURUS
Ei tarvis sotamiehen urhokas
eess' olla pyövelin. Ma puikin pois
ja kallon tuhmemman sen syötiks paiskaan.
ZENOBIA:
Nyt myöhästyt, jos vielä viivyttelet.
Koht' oomme saarroksissa. Rooman caesar
meit' uhkaa kuolemalla. Kuitenkin,
ken alkusyy on tilaan tukalaan?
Longinus meidät Roomast' irti huusi,
siit' yltyi caesar. Nimrod viisaampaa
tiet' aikoi käydä: Rooman verot maksaa
ja ylivallan sille suoda. Työ,
mit' aikoi Nimrod turhaan, sinä täytä
ja caesar leppyy. Kansan kiihoittaja
vihalle Rooman syötä.
TAURUS
Viisaampaa
nyt tuhmain vuoksi uhrataan, sen tiedän.
Mut retket mun, nuo hurjat, veljein kera,
tää marssi valtakuntain äärest' ääreen
ja leikkiveikkoin riemu voiton tullen,
sit' estää ei saa voima mikään, kenkään
ei ratsujen! tartu kuolaimiin.
— Ja kuitenkin: Tääll' elon marssiteillä
nyt ensi kerran päätä vaivaan, petos
tuot' ylhää miestä, voiman miestä vastaan
mun mieltäin kammoittaa kuin selän takaa
mua hirmu keihääll' uhkais.
ZENOBIA:
Voiman miestä! Heikko,
sekava aivoilt' aivan, sydämeltä
kuin raivost' itkeväinen nainen, niin
on messiaalla mielenlaatu nyt,
sen näät — Ma luulen, tornist' astuu alas
hän raskain askelin. — Sua vannotan,
mua puolla — — jos oot sotamies.
TAURUS
Ma puoliks
viel' uskon voittoon, puoliks tappioon — —
(Siirtyy syrjemmälle oikealle.)
LONGINUS (astuu kiivaasti palatsista):
Tuhannen härkää ilmantuuliin mylvii!
Ja nainen valittaa. Kuin pyhimys
se itkee, muka nöyrin mielin huokaa,
kuin kiharuntuvainen uhri ois,
ei syyllinen. — Kuink' äsken kainosteltiin,
kuun eessä arkailtiin ja miehen eessä.
— Sen vaati lemmentaito kai. — Ja sitten
alasti riisutaan ja pöyhkeillään
kuin puolest' ammattinsa ilotyttö.
ZENOBIA (ilkkumalla):
Profeetta tutkii naista, tulkitsee,
kopista koppiin hourulassa kiertää.
— Me oomme maata, maata ihanaa!
Jos naisen luokse käyt, pois heitä oppis
tai ruumist' ilman tule. Kumpaakaan
et tainnut, mies!
LONGINUS (tolkuttoman raivon vallassa):
Mun petti heikkous,
sun heikkoutes. Raaka voima petti!
Käsvarret kaaoksen käy kiinni kurkkuun
ja syöttää multaa.
ZENOBIA:
Väärin, messias,
vain naisen hienot sormet silkkilankaa
sun kiertää kaulaas. Hamppunuoraa hanki,
jos syntyperäs mukaan aiot kuolla!
LONGINUS:
Aut' armias! Nyt tuomiolle käydään!
Sydämen syövereistä maksaan saakka
ja aivoist' asti meltoon selkärankaan
te kauhistua saatte — —
ZENOBIA:
Oikein mies,
sa kosta. Vaimos roviolle laita,
tulella hiljaisella omaa lihaas
sen päällä kärventele.
LONGINUS (kauhistuen):
Omaa lihaa!
Sukua tulevaista? —
(Horjuu veistoskuvain luo oikealle.)
Äiti, äiti!
Sua raisu poikas ahdingossa huutaa!
Saat alla kotimullan maata, täällä
sun poikas sieraimiin lyö hietaa, hietaa,
vain hietaa polttavaa. — Oi kaukainen,
luo hahmo luittes ylle jälleen. Äänes
yl' armaan tanhuan suo taaskin kantaa
huhuile poikaas eksyväistä täältä
ja heläjöiden lohdun kieltä soita — —
(Vaipuneena petokuvaa vastaan.)
— Syleillä petoa sun poikas täytyy.
ATHENODORUS:
He, katsokaapas: hanhen kaakatus
saa kauhuun leijonan.
ZENOBIA:
No, sotamies,
tuon näätkö heikkomielen messiaan?
TAURUS
Mies itkee, kehno kerjur itkee — —
(Lähestyy Longinusta)
Mies,
sun palveluksees kyllästyn.
LONGINUS (kääntyy Tauruksen puoleen):
Mit' tahdot?
(Tulee etualalle.)
TAURUS
Sua vastaan nousta.
LONGINUS:
Mua vastaan nousta?
TAURUS
Sun päälläs ostaa yhtä toista.
(Kleanthes pääportaista.)
LONGINUS:
Ostaa
mun päälläin yhtä toista — — rihkamaa
kai karavaanimiehilt' ostat — —
TAURUS
Tien
sun päälläs auki avaan, Roomalt' ostan
ma suosion ja armon.
LONGINUS (raivostuen):
Barbaari!
Kumarra maahan, hiljaa hiivi loukkoon.
— Kleanthes, torill' onko kansa?
KLEANTHES:
Meri
siell' aaltoo lainepää ja mielet kuohuu
päin suurta sotaa.
LONGINUS:
Siinä rintamaa
sun miekkas purra, mies. Nyt alkaa sota,
sota kaikkien ja joka miestä vastaan!
(Longinus ja Kleanthes poistuvat pääportaita.
Lankha takaisin sivuportaita, jää taka-alalle.)
ZENOBIA:
Sun onko miekkas lyhkäisempi kieltäs.
Sanasi äskeiset saat kärjekkäinä
takaisin kylkees, jos et kylkirautaas
nyt oitis vedä maalle. —
TAURUS
Totta haastat.
Meill' ilman soitantoa soreaa
ei tapa kuolla. Silmät umpeen siis
ja profeetoita päin.
(Pääportaita pois.)
ATHENODORUS (ponnahtaa seisaalleen):
Nyt kiipeänkin
katolle tuonne. Kylmä autius
mun kanssain sieltä näytelmätä nauraa
ja laumaa voitettua härnää.
(Lankhan lähestyessä.)
Yksin,
sun myötäs en, ja laita, ettet vaivaa
mua enää naamas kurjuudella.
(Poistuu vasemmalle, Zenobia jäljessä.)
KÄTYRI:
Riita
Meluisa riita menneist' ottelee
ja muka huomispäivän rauhaa lempii,
mut ylihuomenna käy kärtyks ukko
ja kalvast' impeänsä vieroo taas.
(Menee taka-alalle kaiteen luo, palaa Lankhan luo.)
Pois, ukkoparka, otettiinko virkas?
LANKHA:
Ja otsaan vako lisää kynnettiin — —
Niin kauvan muokkaa murheen kyntömies
ja siementänsä kylvää, kunnes työhön
isäntä suuri mielessänsä tyytyy
ja lepopäivää kartanosta soittaa.
KÄTYRI:
Ja sinä mullan alle lahoomaan,
ja otsas sammaleesta pintaan työntyy
okaita tuskan, murheen myrkkymarjaa,
jos kerran murheen mies sen siementeli.
— Homeessa aivos lie ja oppis myöskin.
LANKHA:
Et tunne ihmettä, et armoa,
et ylhää laupeutta luonnon suuren.
Elukka vilkas, hauras kukka, kaikki
nuo luonnon muodot kuollessansa nuortuu.
Kukasta, kerran riemuin itäneestä,
jää tomua ja tuhkaa, tyhjempään
se haihtuu pois kuin akanoitten parvi.
— Mut kuolon myrkky kuolee itse myös,
tuo paha voima murhatessaan murtuu,
elolle entiselle vallan jättää.
Tää vapahana myrkyst' alkaa taas
ja luonnotonta synnyttävän näyttää,
kun haudast' elon ihmeit' ammentaa.
Mut yhtä matkaa, elon touhua
se samaa on kuin ennen kuolemaa.
— Niin murheen myrkyst' irti minäkin
taas kerran pääsen.
KÄTYRI:
Kuolon tyhjyyteen,
kas siihen mahtuu oppia jos mitä,
vahinko, ett' on tyhjän oppi tyhjää.
(Kuuluu melua oikealta. Kätyri rientää kaiteen
luo. Zenobia ja prinssi palatsista.)
ATHENODORUS (äidilleen):
Sit' uskoako silmillään! Näin lauman
torilta tänne, määrättömän lauman
näin tänne vyöryvän, kuin meri musta
ois maata virrannut ja — —
TAURUS (tulee pääportaita):
Valtiatar,
jos sata lyö, jo tuhat päätä nousee,
ja miehet väsyneet, ne eivät jaksa,
ne tänne painui tulvan tieltä, täällä
luon' ulkoporttien ne kyllä kestää.
— Mut voittoa ei nopsaa saada, kiire
ei mitään auta — —
(Kleanthes tulee legioonasotilaan saattamana.)
KLEANTHES:
Päämies lähettää
mun vihamiesten pariin lausumaan
sanansa ylevän ja kauhistavan.
Mun määräs täyttämään hän tuskan työtä:
jalolle ruumiillensa hautaa luomaan.
TAURUS
Mies, puhetulvaas meill' ei aikaa, nopsaan
tuo julki aikees.
KLEANTHES:
Oikein, barbaari,
vain sanan karkean sa tajuat:
Tään kansan onni herralleni kallis
ol' elon työ. Nyt turha taistella
sen puolest' on, kun petostyön teit sinä,
ei paljain käsin kansa vastustaa
voi Rooman armeijaa. Siis jäljell' on
vain säästää kansa verta vuotamasta,
tuhosta päättömästä pelastaa.
Teill' aikomus on ostaa hänen päällään
pelastus Roomalt' itsellenne. Itse
nyt kansan vuoksi päänsä tarjoo hän,
ja valmis antautumaan on teille, jos sit' ennen
Elisan, hovineitos, kohtalosta
saa itse määrätä. — Jos ette suostu,
hän ryntää päin, ja silloin Rooman miehet
ei elävinä löydä teitäkään
ja kansa tää on turhaan vuodattanut
verensä kaikki. Jos taas petosmielin
sa, valtiatar, lyödä aikoisit
Elisan sankarinsa suuren myötä,
niin tietäkää: jos päivän pyöreäksi käyden
Elisa täält' ei turvallisna tule,
ma puolestani ryntömerkin annan.
— Tää onko selvää? Suostutteko?
TAURUS
Suostun,
hän tulkoon. Kerallas käyn häntä vastaan.
(Kleanthes ja Taurus pääportaita pois.)
ZENOBIA (prinssin katsoessa kysyvin silmin):
Suur' onko hän, vai lemmen hourupää?
— Vai sirkusareenalta taitur onko,
mi valhetempuin häikäisee ja pettää — —
— Meit tuomiolla vielä valtikoi
ja täytymystä leikkii. Tulkoonkin — —
KÄTYRI:
Hei, hälinää, he saapuu.
ZENOBIA:
Tulkoon, nähköön:
Tää täytymyst' on murhan eikä muuta.
(Puristaa prinssin syliinsä.)
Sa myrkkylukki pieni, loukkoon käy,
nyt piiloon pimeään mun kanssain lähde
ja viime tuska kuoliaaksi pistä.
Tee turraks sydän, ruumis niljakkaaksi
ja saalisahnas raivo sieluun ahda.
ATHENODORUS:
Nyt murheen kuoliaaksi lyöt kuin kerran
löi lempiväinen prinssikin.
(Zenobia ja prinssi palatsiin.)
LONGINUS (astuu pääportaita ja viittaa jäljessä nousevan Tauruksen
sotilaineen takaisin. Lankhalle ja Kätyrille lempeästi):
Kas seura
tääll' onhan loistava. Mut, ystäväni,
nyt poistukaa, on kiire auringolla
mun uutta riemuani katsomaan.
(Lankhan ja Kätyrin aikoessa poistua.)
Mut oottakaa. — Ken teist' on kyllin hyvä
ja yksinkertainen mua auttamaan?
KÄTYRI:
'Sytytä maailma', jos kuuluu käsky,
sun palveluksees parhain mies oon minä.
LONGINUS:
Sa varjon mies, mun aurinkoni paistaa
nyt kohtisuoraan yltä pään, sun töilles
ei enää katvepaikkaa. —
(Kätyri vetäytyy oikealle.)
Mutta, Lankha,
sull' onhan suuri murhe harteillasi
niin kuulleheni muistan — pääsinpäivää
es'isäin syntein alta varrot?
LANKHA (polvistuen):
Valtias,
jos orjaotsan alta riemuiten
nää silmät kerran liekehtiä saisi
kuin vapaan miehen, silloin taattoin tahrat
ja synkkyys kirousten usvain haihtuis — —
LONGINUS:
Mun kanssain, orja, pääsinpäiväs aukes!
Elisa tänne nouda, niinkuin isä
kädestä hiljaa saata.
(Lankha poistuu palatsiin.)
Nytkö vasta
sen ymmärrän, ett' ilman ystävää,
vaill' alttiin mielen lämmint' ihastusta,
— ah — ilman lemmenhurmaa, täällä sun
on korskein mielin toista syötävä,
jos valtaherraks aiot, aatteen mies.
— Mull' oli sydän, sydän marttyyrin,
mut järki voittajan. — Mun sydän vei,
vei riemujanoon, lempeen, tappioon.
— — Ja kuitenkin — Miss' onkaan kauhu multa,
miss' erheet, raivot, murhat? — Tuntuuhan
kuin tuulet mun jo tyyntyneet ois kauvan.
— Mit' uhkaavampi syöksy hornaa päin
ja hurjemp' elon riehakkainen myrsky,
sit' tyynemp', autuaampi määränpää,
tää tuulen tyyntymys — — näin tunnen nyt.
— — Elisa! — Missä viivyt? — — Itkenyt
hän onko maassa maaten, lyyhistyin
hän siellä nyyhkyttääkö?
(Painuu pylvästä vasten kuin palaavainen tuhlaajapoika.
Hetken hiljaisuus. Elisa saapuu Lankhan seuraamana.)
LONGINUS:
Tuhlar onnen
sun eessäs, pyhä, anteeks anoo.
ELISA (kuin heräten):
Kaunis
Kuink onkaan äänes — —
LONGINUS:
Murheelt' ilomieltä
ja raivolt' anteeksantoa ma opin — —
ELISA:
Alt' itkun tyrskivän mun autat taas — —
LONGINUS:
Mut tielle tomuiselle ohjata
mun täytyy pyhimys.
ELISA:
Vaikk' kitalakeen
tien vaivat kaikki pölypilvin kertyis
sun kanssas naurain käyn.
LONGINUS:
Ah, auhdompaa
sun ties on vielä: päivä paahtaa sun
ja taival uuvuttaa, mut ilman mua
sun kestettävä — —
ELISA (keskeyttäen):
Vailla vartes voimaa
ja virvoitusta huultes mehun! — Miks
näin hyljäät mun? — Tää tuomiota onko?
LONGINUS:
Kuink' onni kiertyi surman silmukaksi
ja riemu maallinen sai uuden muodon,
se kuule nyt: Taas kansan nostin, syöksin
päin nieleväistä veljessodan koiraa,
irt' inhon sisälmykset rinnastani
revellä tahdoin, tuomiolle saattaa
nää kaikki petturit ja sun. Niin tein ma.
Mut äkin aivojeni liekki löi
ja tuulten tohinassa huusi mulle:
Pelasta kansa, poikaas kantavainen
pelasta kuolemalta! Pysähdy!
Pelasta sielus! — Silloin vaiensin
ma temmellyksen tuon ja hengelläni
tuhosta riistin kansan onnen. — Kansan
ja sinun eessäs uskollisna kaadun,
sun poikas syntyväisen eessä.
ELISA:
Kansaa
ei auta kuolemas — mun kanssain pakoon!
LONGINUS:
Mit' aioin hyvää kansalle, mut täyttää
mit' en ma jaksanut, sen seppelöin
nyt kuolemalla tällä.
ELISA:
Minut surmaa!
LONGINUS:
Samalla kuolemalla sinut saatan
vioista veren puhdistuksen tielle.
Suruja lientäväinen äitiys
sua lohduttakoon.
ELISA:
Yksin autiossa
tääll' elämässä taivaltaa — — en kestä,
tää liikaa on!
LONGINUS:
Vuoks sankarperinnön
sa tänne jäät — jäät oman sielus vuoks,
jok' uhristansa palkaks hekumaa
ja ruumist' anoi, mutta sittenkin
ol' ihanainen. Autuaammaks vielä
oot ylenevä, armas!
ELISA (epätoivoisena):
Voimas alla
on riemukasta tuskakin. Mut armas,
se jättää mun.
LONGINUS:
Sun Lankha kauvas vie.
Päin päivännousua te taivaltakaa,
siks kunnes Lankhan kotomaille saatte.
Kaikk' kärsi matkan vaivat, siunaus
mun huuliltain sun eelläs lentäköön.
— Ja sitten — — riemumielin synnytä
mun poikani.
ELISA (lyyhistyneenä maahan):
Sun uhrilintus kuolee,
ei jaksa siivetönnä — — kaukomaille.
LONGINUS (nostaa Elisan syliinsä):
Kun tuskan roviolta lintu lähtee,
se siivet purppuraiset saa — —
ELISA:
En nää — —
tiet' enhän tunne — — sokeana näin.
LONGINUS:
Päin aurinkoa lentäin sädenuolet
sun silmäs näkeviksi avaa.
ELISA:
Polttaa,
tuhaksi polttaa sydänalan multa
tuo päivän liekki.
LONGINUS:
Sienien sankarten,
se tuhkan alta itää vain.
ELISA (kohoten masennuksen alta):
Sun poikas,
mun poikani — — hän onhan kaltaisesi!
LONGINUS:
Oi kaunihimpi! Seppel syntyissään
jo häll' on päässä, yksin lentäväisen
on haukan voima siivissänsä, sitten — —
ELISA:
Hän pyhimykset kaikki voittaa.
LONGINUS:
Ilman
veristä miekkaa maata hallitsee.
Kuin päivä kukkivalle maalle on,
kuin ilmain tuoksu, jota hengittää,
niin luonnollista riemu maallinen
on sankarille sille.
ELISA (auringon valon levitessä kaikkialle):
Käske mua,
sun voimallasi lähden, muuten ei
mua auta jalka — —.
(Vaipuu Longinuksen syliin.)
LONGINUS:
Poikas tähden lähde. —
ELISA (kuin kirkastuneena toistaen, irtautuen Longinuksesta):
Sun poikas tähden lähden — —
LONGINUS (riemukkaasti):
Onnellinen
oot armas sinä — — onnellinen minä:
elossa uskollinen olla saat
ja kuolemassa minä. Rauhan saimme
ja sielun kokonaisen vihdoinkin
näin eri teitä, armas. Peitellä
ei tarvis lempeämme enää — —
ELISA:
Verta
ei enää vuodattaa — —
LONGINUS: