taustalla. Nyt kuuluu nopeasti vaikeneva taistelun ryske oikealta,
Elisa nousee sitä kuunnellen.)
Nyt voitit mun, löit liejuus nieluun saakka,
näin ilman pimeäksi teit ja järjen.
En mitään nää — —
ELISA:
Oi kuule, sankari,
pois läähättävä myrsky ahdingon
jo loittonee. Sun joukkos etenee!
Oi kuule, voittaja.
LONGINUS (astuu kiihkeästi Elisan luo, kiertää hänet käsivarsillaan):
Sa uskollinen —
sa horjumaton, voiton ensi ääni
ja ensi seppel — — Kautta rikoksen
sa mulle kirkastuit.
ELISA (alttiina nojautuen Longinukseen):
Oi tuomitse
tai armo anna, sua riemuin kiitän.
LONGINUS (kiihtyen):
En kummia polkuja noita,
joit' astelit, altis, ma tutki enää.
Veri ruskea jos sinun olkaas syö,
sen suutelen huulilla pois.
— Noin suutelin murhan ja hurman — —
ELISA:
Oi mies, sinä surmaat suutelemalla — —
LONGINUS:
Sinisuonien seittejä murtain
mehiläisten parvekas lento käy,
ne surmaan vain minä suutelemalla.
ELISA:
Lyö poltinrauta ja sankarin merkki —
LONGINUS:
Hedelmät viinipalmun sun varrellas
on päivässä paahtuneet,
ne huulteni lehvillä peitän — —.
ELISA (kavahtaa äkkiä irralleen kuunnellen lähenevää melskettä):
Käy ryske päin, älä vaaraan jää.
LONGINUS (ottaa taljan penkiltä):
Älä karkaa multa, sun taljaan kiedon — —
ja ryöstän pois. Pyhä nuotio sammuksiin!
(Painaa taljalla uhritulen sammuksiin.)
Sakosankea yö! Tule luokse mun!
Noin, noin — sinut tuuditan pois — —
Sekasorto ja lempi ja murha!
(Syöksyy Elisa sylissä sypressilehtoon. Oikealta syöksyy etualalle
ryhmä kamppailevia miehiä. Se on kuin vääntelehtivä hirviö: aluksi
kamalaa äänetöntä painiskelua, sitten ähkinää ja hammasten kiristystä.
Aseet sähähtävät vastakkain. Kuuluu korinaa ja kuolon huoahduksia.
Kätyri ilmestyy hohottaen taustalle.)
KÄTYRI (taistelevan ryhmän vyöryessä takaisin vähitellen oikealle):
Hei, herjasilmä, hoi tytär rutsainen!
Hei, tanssien louskuta lonkkaa,
veli veljeltä kurkkua vääntää
sun luisevan kiimasi vuoksi.
— Älä näyttele niskaluutas:
etupuolta ja ruipelosäärtä.
— Nokan korpilta sait: älä huntua nosta.
Vasen silmäs on nokkima naakan:
vain huulia näytä ja hengitä lieskaa — —
(Hetkeksi taukoo kaikki taistelun melske.)
Hyi, hiljaisuutta tätä —
(Oikealta leiskahtaa valoa. Alkaa kuulua voiton säveleitä: ensin
yksinäisen torven toitotus, sitten riemun humu ja sävelten hurja
ryöppy.)
Voitto mun
ja sankarin on valmis. Voittaja!
Sua voittos huutaa!
(Katoo oikealle. Elisa ja Longinus ilmestyvät lähekkäin korokkeelle.)
ELISA:
Onnen maallisen
niin sulta sainhan — iankaikkisen.
LONGINUS (kuin ihmetellen):
Näin rauhan riemukkaanko sieltä sain?
Oi, tiedon sainhan, ett' oot lemmittyni
jo kauvan ollut, vaikka oppilaaks
sun luulin vain! Oi, armas, puhtait onko
viel' esikartanoita luonnon? Nainen
näin olla voiko pyhää — —?
ELISA:
Autuasta
näin olla hiljaa, kysymättä. — Armas
noin ällös kysymyksin rauhaas vaivaa.
Tuot' ääntä voiton kuuntele.
LONGINUS:
Kuin kulkis
siell' elonkorjuuväki, rypälein
ja tähkin.
ELISA:
Niinkuin isännälle tois
se riemuin sadon runsaan.
LONGINUS:
Kuin ois kyllin
jo koossa emännällä hunajaa,
jot' taiten viiniin sekoittaa.
ELISA:
Kuin kylvyn
jo öisin laittanut ma liljayrtein.
LONGINUS:
Ja kainoin toivein, tähtikuvaa katsoin
siin' itse kylpenyt. — Oi, rauhan siipi,
sa kuultavainen yllä mun, oi jää
ja rauhan siimeksessä suo mun elää.
ELISA:
Meill' onhan iankaikkinen tää riemu.
LONGINUS:
Eest' onnen tään ma taidan taistellakin,
jos tarvitaan. Sen kaiken kansan riemuks,
sen esikuvaks kaikkein varjelen.
Ma ihmeen varjelen! — Niin, ihmett' onhan
tää onnen kulku — —
(Taurus saapuu mukana ryhmä miehiä, joilla on soihdut kädessä.
Longinus astuu häntä vastaan alemmalle porrasaskelmalle. Elisa
jää korokkeelle.)
TAURUS
Voitto leikattiin
tää nopsempaan kuin immet seppeleen.
On lauma lyöty. Nimrod vangittuna
tulossa tänne.
LONGINUS:
Kyllin säästelitkö
sa veljesverta?
TAURUS
Täyteen tuhoon syöksyi
vain erakoitten joukko.
LONGINUS:
Geser myös?
TAURUS
Kun muurilt' tuolta lauma muu jo väistyi,
jäi Geser joukkoineen ja ristin nostain
päin syöksyi ryntääväiseen ahdinkoon.
Kuin alle aallokon he sortui, laulain, naurain
kuin hurjankolkko mielipuolten joukko
he painui polvilleen ja sinne hukkui,
tuo Geser ensimmäisenä. Heitä säästää
meill' eihän ollut aikaa. — Paljon kansa
myös paimenia pakoon päässeit' tappoi
kaduilla kaupungin. Sua puolustain
se yltyi raivoon.
LONGINUS:
Kansa, kansa mun!
Miss' on se? Tääll' ei ketään?
TAURUS
Portilt' alkain
se voittokujaa miehin sataluvuin
sua varten muovaa. Sinne kiire meillä.
Vain vaivoin miesten jännerseljät estää
sun tulotielles tulvaamasta kansaa,
mi soihduin roihuvin ja juhlahumuin
kaikk' aukeamat, katuvieret täyttää.
(Kleanthes kiireesti temppelistä, jääden kiihkeästi odottamaan
puhetilaisuutta.)
LONGINUS (puoliksi itsekseen):
Näin taivas korkenee!
KLEANTHES:
Mun valtiatar
sun etees lähettää. Mut tarkempaan
kuin vaatis niukka käsky suo mun haastaa,
mit' äsken näin — se tulvii mieless' yhä:
Kun templin portait' astui valtiatar,
eell' astuessa Lankhan — huohottain
ja säälist' itkien tää poikaa kantoi —
kun pylväikköön he nousi, kun hän nyt —
kun valtiatar kasvot nosti, silloin
en nähnyt äitiä, en naista itkevää —
en nähnyt elävää, näin kuolleen murheen:
Rumentunutta, ryppyist' otsaa leikkas,
värähtämättä leikkas kulmain kaaret,
ja huulensa — nuo riemun janost' armaat,
nuo veren voimast' ennen paisuvaiset —
verettä, tyhjinä — kuin kuollehella —
ne lepäs. Katsettaan ei voinut nähdä,
vain kammoin tuntea sen kauhua.
Ei pojast' enää huollut, Lankha lääkkein
sit' auttoi henkiin — —
LONGINUS:
Henkiin! Mitä sanot?
KLEANTHES:
Niin, Lankha tutki haavaa — kulkenut
ol' aseen kärki olankuopast' aivan
sydäntä kohti — niinkuin läkähtyis
hän lakkas äkin työstään, karkas pystyyn:
"Hän hengittää, on sydän vikaa vailla",
niin korkein äänin huutaa hän, ja minä —
vain äitiä ma katsoin: Liikahtavan
häness' ei mikään näytä, mutta hiljaa,
kuin lepoon lientyis jännitetty kaari,
niin nytkähdellen, niinkuin päivän eessä
arastais silmää, niinpä elon neste
taas kiertää silmäin tienoot, kyynelvirroin
nuo kalventuneet kasvot herättää
ja kirkkain helmin, kiirehtäin se juoksee
punertuvaisten huulten luo, ja siitä,
siit' autuas sai hymy vallan. Mutta — —
LONGINUS:
Oi, taivas selkenee ja puhdistuu!
Sa sana vie, ett' toivon täyteen voimaan
taas parantuvan prinssin!
KLEANTHES:
Niin, taas huoli
vuoks pojan vaivaa häntä, tulless' sanan
ett' alas nopsaan löit sa paimenlaumat,
hän Foiboon alttarilla uhrin poltti
ja pyhää tuoksua sen leyhytellen
luo rauhanjumalan hän rauhaa kiitti.
Mut luota uhrin sen hän huolehtien
nyt puolees kääntyy, suojaa, laupeutta
sult' anoo.
LONGINUS:
Turvaisalla miellä saa
ja saatoin arvokkain, he palata
taas kotiin. Tää vie rauhan sana — —
TAURUS
Liikaa
on lempeyttä tuo. Hän syypää on!
Ja vankeutta tarvis kyllin kovaa,
ett' estyy vehkeilyt nuo kansaa vastaan.
LONGINUS:
Sa vaikene! Saat miekkaa käyttää, mies,
ja käskyn mukaan käytä, muuta ei.
— Ei hintaa onnelle saa kallistaa,
verellä, murheella jos ostaa näin
se täytyy.
(Nimrod tuodaan.)
Mutta tuon sa valtaas saat!
Lyö ruosterautoihin ja märjimpään
se luolan pohjaan paiskaa. Ruosteen karva
on keskinkertaisuuden nahkaan käypä.
— Mut oothan voitettu, en sanoja
ma tuhlaa.
NIMROD:
Voitettu — mut aate mun
— se muista, mull' on myös — ei vielä lyöty.
Mull' aate suvun suuren, vankan tammen,
mik' kansan työtä vilvoittaen suojaa.
Zenobia on tytär valtasuvun,
on suuren Ptolemaioon kantaa. Sunko
ois osaks tullut Ptolemaioot voittaa?
— Mit' oot sa oikeastaan täällä tehnyt?
Oot aateraipoin, miekoin kahtia
tään kansan lyönyt. Kompastava kivi
oot ollut vain.
LONGINUS:
Se kivi totuus on,
jot' ei voi kiertää, siksi kompastuit.
NIMROD:
Mut toisen sulle etees Rooma paiskaa.
Uus' imperator, caesar Aurelianus,
sa muista myös! Hän kaltaisesi lyönyt
on Galliassa, vuoros sun on kohta.
LONGINUS (Kleantheelle):
Kleanthes, rauhan sanomasi vie.
(Kleanthes poistuu. Viittaa sotilaita viemään Nimrodin pois.)
Sa tuomiosi kanna, luolas pohjaan
kohina kuule aallon korkean,
mi lännest' itään lyö ja länteen lyödään.
(Nimrod viedään oikealle.)
Nyt, Taurus, kiire on! Suo soihtu mulle!
Ja riemurintamaan sa laita joukot.
(Taurus sotilaineen poistuu.)
Ei vihamiehist' ole suurin Rooma,
viel' onhan yössä paini sielujen
tää ollut julmempaa.
(Kääntyy vähitellen Elisan puoleen.)
Ei ihmeellisin
tuo voitto Eufratilla — salasaalis
sylistä myllerryksen ihmett' on.
Elisa. Voiton päivään suurimpaan
sun, saalis armas, maailmalta kätken,
kuin saitur ahnas varjelen sua kiihkoin
ja hipiältäs verhot hämäröin
vain nostan salaa.
(Vetää Elisaa portailta luoksensa.)
Sitten, sitten kerran
näist' öistä kamppailun ja tukalista
näist' onnen luomistöistä itsellein
sun ainoan ma vaadin. Miljoonilta
sun onnell' ostan, riemu maallinen.
ELISA:
Kuin kuoloon noiduttuna prinsessa,
niin piiloarkussani hiljaa lepään,
en liikahda, en sanaa lausu, enkä
herättämättäs herää. Sankaria
niin vuotan minä.
LONGINUS:
Sankareitten äiti!
ELISA:
Sua vailla haave marto.
LONGINUS (voimallisesti):
Alkulähde
oot mulle lemmenvirran vuoltavan
ja polveikkaan, sen vastavirtaa nousen
kuin kala piikkievä, joll' on suonet
täyn' ihmisverta kuumaa, jolla pää
on käärmeviisas, taito kiemurrellen
päin tulvaa tunkea ja esteet voittaa.
— Oi, lähdenymfi, silmä vuottavainen,
mua kuolevaista johda. Vastavirtaa
taas alkaa matka.
KÄTYRI (astuu esiin oikealta, alamaisesti):
Vanavetees tarpeen
elukka tää, ma luulen.
LONGINUS (voitonriemuisena):
Kilpikonna,
sun kuores murskasin! — Hei, varjon mies,
sa soihtu sieppaa.
(Heittää soihdun Kätyrille.)
Naamaas häveten
sen alla juosta saat, ja käskyn mukaan
vain tietä näyttää, sokkosilmin juokse
sytytä maailma, jos käsken niin,
tai oma karvapeitteet, jos niin käsken.
(Viittaa oikealle käskevästi. Kätyri lähtee soihtua korkealle nostaen.)
Väliverho.
III NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä, mutta taustalle on
savimajojen sijaan rakennettu kauniita keltaisia ja valkoisia
pieniä asumuksia. Myös punainen katos on poissa. Oikealla etualalla
leposohva. Aika: kirkaskuutamoinen aamuyö. Prinssi lepää sohvalla.
Lankha istuu vieressä. Hetken vaitiolo.
LANKHA:
Voi, prinssi hyvä, kammioon ois aika,
levolle jälleen, turhaan valvot.
(Ei vastausta.)
Kohta
kuu kellerväinen hallavaksi käy
ja sisar maan se kainostellen jättää.
Maa aurinkoa, kuuta vailla hetken
saa sairahana huohottaa ja turhaan
povensa auki repii: houreissansa
hiestä tuskan sairast' usvaa vain
se luo ja meitä taudiIl' uhkaa, vaikk' ois
ikiterveyttä mieli antaa.
ATHENODORUS:
Lörppö!
Koht' alkaa vaankin jumalatar kuuta
spitaalitauti vaivata, mi huulet
silt' ammoin söi. Ja sisarelleen,
hetaira maalle, sen nyt täytyy jättää
hekuma auringon. Näät nuoremmakseen
tää äiti maa on vielä laatuun käypä.
LANKHA:
Mut annapas, ett' unen soutupoika
tuo pienell' urkkii ruuhellansa kaikki
sun suontes sopet rauhass' yön, kas silloin
sa aamull' lähdet unten rantamalta
taas uusin mielin, naurain, kirmaten — —
ATHENODORUS:
Tai unissani, tyhjänraskain päin,
viel' unijuomain melto maku suussa
kuvotus inhon huulin aukinaisin
mua itseäni irvii. Siinä sulle
kävely prinssin aamusilla. Yössä
näin viileässä helpompaa.
LANKHA:
Puutarhaan
jos käytäiskin! Sun mielileijonasi
nälästä aivan hiutuu, kun et syötä
sit' enää koskaan, eikä muilta huoli
se ruoan palaa.
ATHENODORUS:
Kyllin maittavaa
tuo mulle lihaa, ihmislihaa tuo.
LANKHA (huoaten):
Kuink' ootkaan muuttunut — —
ATHENODORUS:
Ja parantunut.
LANKHA (puoliksi itsekseen):
Tikarin uurnaa myrkky vuotanut
on sydämees.
ATHENODORUS (katkeralla ivalla):
Taas lörpöttelet ukko!
Tääll' arpi ruskottaa vain mitätön,
vain huulten jälki viattoman naisen — —
LANKHA (pyytävästi):
Siit' yöstä turman ällös haastele,
se sairastuttaa sun vain uudelleen.
ATHENODORUS:
Sull' onko paha omatunto?
LANKHA:
Mulla?
(Charisbe palatsin pylväikköön.)
ATHENODORUS:
Niin, valheist' imelistä, joita kerroit
puutarhan teillä tuolla aamut kaiket
ja iltayöt. — Niin eikös laulanut
sun tarinoissas valkojoutsenet
kuin huilu soi tai sitra heläjää.
Nyt uusin korvin sen ma valheeks kuulin
ei hanhen kaakatusta kummempaa
oo joutsenääni. — Kuolemansa eellä
se muka lauluist ihanimman joikuu.
Sen tottavie ma valheeks näytän myös:
Tän' yönä vielä kenokaulan mestaan
ja nähdä saatkin: kurkust' elukkaisen
korahdus kuoleman vain tunkee. Malliin
samaan sa luonnon kaiken valheverhoin
oot kietonut.
LANKHA:
Niit' ilman, poikaparka,
tääll' onnetont' on elää. Kuulepas — —
ATHENODORUS:
Ja naisen — senkös seitein peittelit
ja jumalatar — vöillä, uumilt' asti
luo silmäin siveäin ja harhaan veit mun.
(Hetken vaitiolo, jolloin Kätyri ilmestyy taustalle vasemmalta
portaista ja alkaa hiljakseen siirtyä seinäviertä pylväikköä kohti.)
Ja lemmenmurhe — kaunist' oli muka
tuo rinnan pakko luita särkeväinen,
hiotus yöllä kauhuvaivan alla,
tuo toivo turha tähti taivaalt' ottaa.
Häpeä kalvas, värjöttävä raukka
ees alla marmorisen nuken, tulta
jäävuoriin tuhlata ja henkiä
sisäänsä tautina se taas ja yksin
ain' yksin, yksin itkeä — — voi, vanhus.
(Raivoisata, tyrskivää itkua.)
Oi, vanhus, poika onneton on tässä!
En jaksa kylmä olla enkä kuuma,
en kestä maailmaa, en hiljaisuutta
en karjaa ihmisten.
(Vaipuu Lankhan puoleen, joka kumartuu häntä
hiljaisella äänellä lohduttamaan.)
CHARISBE (Kätyrille, joka kurkistaa pylvään taakse):
Mit' urkit, mies?
KÄTYRI:
Ja sinä mitä kurkit?
CHARISBE:
Kuuta vain.
KÄTYRI:
No, sankar kuutamon siis sisään päästä.
CHARISBE:
Rumuuttas peljäten en suoraan kiellä.
KÄTYRI:
Häkissä mull' on aljo kallehin,
jok' uskoo, ett' oon toiseks kaunein mies
ma maailmassa.
CHARISBE:
Kuulepas, sa sano,
Elisaa lempiikö sun herras?
KÄTYRI:
Säälii,
vain säälii. Jos ei sääli, rankaisee,
mut' itseänsä sääli on, jos lempii.
— Siin annos kutkua sun kieles kärkeen.
CHARISBE:
Sun herras muureill' onko yhä?
KÄTYRI:
Entäs,
viel' onko valveill' emäntäs? Miks itkee
noin haikeasti prinssi? Yö nyt onko
vai hourupäisten päivä? Vastaa, vastaa.
(Katoo hohottaen oikealle. Charisbe jäljessä).
ATHENODORUS (nousee käden varaan):
Hohotus täällä käy! He kiertää, nuuskii,
he kättä lyö ja rahan kouraan pistää,
ett' totta kuiskais valhesäkki korvaan.
LANKHA:
Kas, sanomia tappion tai voiton
he vuottaa, siks on levotonta yö — —
ATHENODORUS:
— Mun luulet itkevän — vain hohotan,
minäkin hohotan ja yötä valvon
kuin aikuisten on tapa.
ZENOBIA (tulee täysissä pukimissa Charisben seuraamana)
Taaskin valvot!
Pitääkö torailijaks tulla mun,
sa paha poika.
ATHENODORUS:
Lampaaks oothan tullut —
Vapiset eessä kellokaulavuohen
kuin lampaat toisetkin ja nöyryytystä
sa aamust' iltaan nielemällä nielet.
ZENOBIA:
Voi, lapsi. Minkä näät, se kuorta on,
sydämen yössä, siellä painitaan!
Hän salaisuutta kantaa, jot' en tunne.
Se onko sankarunelmaa, mik' kerran
mun onnell' yllättää? Mua lemmitään
vai vihataanko, sit' en tiedä. Mutta
oi, poika, mieles malta, lempeen uskon.
ATHENODORUS:
Viha mun, tää kiukku voimaton ja usko,
ett' ihmevoimat saan ja hirmukeinot,
joill' loukkaajani kerran, vähitellen
ja ilkeästi ilkkuin näännytän,
tää haave oikeaan mun vie.
ZENOBIA:
Noin kehno,
kavala ilkimys mull' onko poika!
ATHENODORUS:
Mull' onko äiti kuningatar ollut?
ZENOBIA (painuu polvillensa poikansa luo):
Jumalten lauma kaikki, tuomitkaa!
Rakastavalle eikö mulle liikaa
tää murhe viimeisin. — Oi, poikasein —
ATHENODORUS (keskeyttäen):
Puutarhaan lähden, joutsenkaulat katkon.
ZENOBIA:
Sisälle käy — —
ATHENODORUS:
Nyt kenokaulan mestaan!
(Prinssi ja Lankha sivuportaista puutarhaan.)
ZENOBIA:
Ken oikeassa?
CHARISBE:
Prinssi oikein arvas.
Kuin valkeata prinsessaa, niin eihän
mies vankiansa huoltais, saalist' yksin
niin varjellaan ja lemmenvuonaa.
ZENOBIA:
Kuinka,
mun voittaa voisko tyttö matala
ja heiveröinen. —
CHARISBE:
Kainous, se vasta
on miesten mielest' autuasta, katsos,
he heikkoutta kuuliaista etsii.
— Elisaa kuulustele kautta rantain,
ei hevin ylpeyttä lemmen peittää
voi nainen kilvan lempivältä.
ZENOBIA:
Nainen
tuo tornikammiossa kyyhöttää,
en nouse syrjäteitä sinne minä.
CHARISBE:
Levolle jos et vielä käy, ma laitan,
ett' tapaat hänet.
KLEANTHES (kiireisenä pääportaista):
Tääll' ei hän, tuoll' onko?
ZENOBIA:
Sun herras? Tääll' ei nähty — tuloss' onko?
KLEANTHES:
Tää kummallista! Muurein harjalt' alas,
työmiesten sankan parven riemuitessa,
työn päätteeks ylevästi haastoi hän
ja miesten voimaa kiitti. Katsokaas,
tän' yönä valmiiks sai tuo suuri työ
mi muurit kahta vertaa ennestään
loi korkeammiks. Sitten tulotiellä
ma käskyn sain, ett' tuolta kiertäisin
ma länsiportin kautta, tarkastaisin
siell' öisen vartion, mi länttä kohti
alati tarkkaa viestintuojaa vartoin.
Niin kiersin, suoraa tietä hän, mut täällä
ei vieläkään.
CHARISBE (pahatahtoisesti):
Kai kultas uninen
sai sulle jalat alle, juosta saitkos.
KLEANTHES:
Sa vihan viskelijä! Yön ken nukkuu
on armas mun. Niin tekee kaunis Tadmar
ja unestansa puolet antaa mulle.
Hei, terve teille! Hänet tiellä tapaan —
Ja sitten aurinkoa aamuks veistän.
(Poistuu pääportaista.)
ZENOBIA:
Hän tänne saapuu — — Nyt on aika mun!
Niin harvoin hänet nään. Nyt kuudanyössä
vain totta puhutaan. Tääll' odotan.
(Rientää oikealle).
Nyt tulee kaunis päivä. Hämähäkki
noin uskaljaasti seittejänsä laittaa:
— Somasti verkkos korjaa, nopsaan juokse
sa hämähäkki — vaimo, jotta palkaks
sais julma herras lemmekkäälle päälle,
sovussa saaliin vaivall' ansaitsemas
sun kanssas jakais. — Jos oot onnen merkki,
nyt sanat ihmeelliset mulle kehrää,
suo voima kohtaloita kääntää. Sitten — —
suo muoto, viehkeys niin lumoava,
ett' taito kehnokin, ja harhasana
jäis alle kiehtovaisen hymyn. Seitein
tuhansin vangitsen ja auki avaan
sydämen sankarilta, nähdäkseni
mik' on näin vieraiks loitontanut meidät.
Oi, oothan onnen merkki?
CHARISBE (lähestyen):
Ristikäs
jos selkä on, se hyvää tietää, muuten — —
ZENOBIA:
Kas, kas, en nää. — Se piiloon juoksee.
CHARISBE:
Mutta
tuoss' onhan toinen verkko — tuossa myös
ja — tuossa, hyi — tää pahaa merkitsee.
(Rientää taka-alalle lehvistön luo.)
Voi katso!
(Zenobia seuraa Charisbeä.)
ZENOBIA:
Tottakin — niit' onhan paljon.
Mut turhaan kai — niist' ennustellaan. — Varmaan
jo siin' on kauvan olleet! — Kuitenkin —
ne vaivaa mua, kaikki vaivaa mua — —
CHARISBE:
Tuolt' askeleita — —
ZENOBIA:
Siirry pois — — ma yksin — —.
(Charisbe palatsiin)
LONGINUS (tulee pääportaista):
Ken valvoo täällä?
ZENOBIA:
Sydän levoton.
LONGINUS:
Zenobia!
ZENOBIA (lempeän soimaavasti):
Kuun eessä pilven häivä
noin pienkö estää sun mua tuntemasta?
LONGINUS:
Sun äänes tunsin.
ZENOBIA:
Vihamiehenkin
voi äänest' tuntea. Mut tuoksust' ilman
ja tuulen aallost' etkö ystävää
sa tunne?
LONGINUS:
Moniss' aatoksissa kuljin.
ZENOBIA:
Mit' aattelit?
LONGINUS:
Ett' onnen ympärille
rakettu muuri on! Juur äsken lyötiin
me harjaan viime kivi. Vihamies
ei niille nouse. Siitä riemuitsin,
ja riemun kesken täyttymyksen tyhjyys
mua hetken vaivas. Mutta hetken vain.
Vast' onnen kaava valmis onhan. Sitten
meiss' itsessämme alkaa työ ja meitä,
meit' itseämme varten.
ZENOBIA:
Meitä varten?
LONGINUS:
Niin — kullakin — on lupa leiväst' onnen —
ZENOBIA:
Omilla hampahillaan purra, niinkö?
Kuin petoin kesken aina ennenkin
on tapa ollut!
LONGINUS:
Väärin ymmärsit — —
ZENOBIA:
Kosk' on sun kieles kylmä, vieras mulle.
Oi, miksi? Oonko ruma, liiaks vanha?
LONGINUS:
Oi, valtiatar, lumoava niin
kuin murheessasi nyt et konsaan ollut,
jalompi mieles on kuin ennen — —
ZENOBIA:
Vieras
jos ois sun huulilles tuo sana kylmä
tuo 'valtiatar', niinkuin ennen — — Ruoskin
repele hartioita näitä, mutta
noin loitoll' ällös pysy?
LONGINUS:
Kunnioitus
niin sanomaan mun johti.
ZENOBIA:
Kunnioitus —
viel' loitommalle pakenet. Ja minä,
min' enkö katunut kuin saastainen
ma oisin vaimo ollut, viikottain,
kuukausin pitkin. — Vihamiehes kieltä
ma kuuntelin, se suur' on rikkomus,
sen oivalsin, kun näin, ett' ilmi toi
se hornan henget, veljessurmat kaikki.
Myös suur' ol' armos mulle yönä tuona:
alt' autoit kansan vihan. Aattelin:
Hän lempii yhä, eikä kuolla voikaan
käsissä myrskyn lempi meidän,
ma riemuitsin ja tavan vanhan mukaan
kaikk' kannoin puhdistuksen pyhät menot.
Hapanta maitoa ja polttoyrtit
ma laitoin kylpyyn, puvun karkean
ma otin ylle, enkä hipiääni
veristävää ma öljyin voidellut.
En nauranut, kuin nöyrä orja liikuin,
jumalten kuvaa koskettanut en,
en uhritulin mieltäin keventänyt.
— Näin tein ja poikaseni terveeks hoidin —
ei, enhän terveeks, sit' en voinutkaan.
Löi arpeen haava, mutta mieleltään
ol' aivan toiseks tullut poika parka.
Tää kaikki painaa, painaa. Mutta toivoin,
ett' astuessain etees puhtahana
sun sielus aukenee ja päivä nousee,
viha kaikkein laukee, kaikkein sairaus
pois pyyhkäistään ja onni syntyy. Mutta
sun sielus haarniskoitu on. Oi tunne,
hädässä sielun huudan sua, oi kuule
sykintä paljaan sydämen.
LONGINUS:
Täss' seison
kuin valapatto, luihu murhamies.
Jalompi varkaan työ kuin sielu mun!
Minäkö rietas oon ja sinä pyhä?
Ihana salaisuus, mun valhetella
sun vuokses täytyykö? Ja kuitenkin:
yöst' ihmeisestä alkain tiedän, tunnen
vain voima suurt' on, pettää heikkous,
mut eihän voima. Oikeus mull' onhan
tää usko uusi rintaan piilottaa?
Mull' on se. Sittenkin — — sun katumukses
mun maahan painaa. — Tässä seison nyt
kuin temppelin ma oisin polttanut
ja papittaren haamu vainois mua.
ZENOBIA (toivovin mielin):
Oi, sielus ystävälle avaa, kieltäs
en vielä ymmärrä — —
LONGINUS:
Tää kielt' on mykän!
Vahinko, etten kuuroks tullut myös.
ZENOBIA:
Mun pyynnöilleni, niinkö?
LONGINUS:
Ällös kysy.
Sun uhritules hartaaks saattaa mun,
hyväksi tullut oot kuin kerran toivoin.
Sun eessäs kyynelin ma voisin maata,
rukoilla kanssas alla yhteismurheen
ja velkapäänä tuomiolle tulla.
Mut aatella sa voitko, miten käy,
kun koura ylhäinen sun ilmaan nostaa
ja alkulähteeseen sun paiskaa, siellä
sua kylvettää kuin parkuvaista lasta
ja jälleen maille tuulisille kantaa,
voi silloin sattua, ett' uuden muodon
maa luotuinensa saa ja henkes muuttuu.
Niin mulle sattuikin, nyt rakastan
mit' ennen vihasin.
ZENOBIA:
Ja vihaat nyt
mit' ennen rakastit?
LONGINUS:
Ei, ei! Et vielä
näit' ymmärrä, en itsekään, mut usko:
on kerran kaikki selvän selvää, sinä
mun kanssain riemuitset — ja ymmärrät,
ett' aion hyvää — — Osaan pienimpään
ma tyydyn. Vallan kaiken saat ja poikas,
kun koht' on Rooma lyöty, kaiken saat
ja kansa saa, kun keidas kukoistaa
mun työni päättyessä kerran. — Aivot
mun päässäin painaa — jaksa en — on turha
täll' erää enempää. Kleanthes varmaan
on täällä kohta. Jos saan sanomia,
niist' oitis ilmoitan.
ZENOBIA:
Siis selvempää
kuin usko taikka toivo saanut en.
Mut sanoithan: mun kanssain riemuitset!
Se lause kaunis on ja tahdon koettaa
sen turvin elää, rauhan rahtusen
unelta lisää pyydän.
(Viittaa hyvästiksi, poistuu palatsiin.)
LONGINUS (yksin):
Salaisuus,
sa painavaksi käythän, ihanin,
käy piiloon — —
KÄTYRI (tulee pylvään takaa):
Viesti vietiin, hyvin voi
ja tahtoo nähdä.
LONGINUS:
Hetki vaarallinen.
KÄTYRI:
Tuolt' akkunasta haastaa, jos vien luvan.
Ois oikein asiaa — niin kuiskailtiin.
LONGINUS:
Ma tahdon nähdä!
(Kätyri palatsiin.)
Tahdon varmaks tulla,
ett' ihme elää. — Nuolet kuutamon,
päin tummaa ikkunaista ampukaa.
Te jäätte tappiolle, kalventuin
te näätte kiharoitten kiiltomeren
ja hipiäisen kilven.
(Elisan ilmestyessä akkunaan.)
Ihanin,
on pettäväinen turva kuutamon,
nyt taiten hetki käytä, huoles usko.
ELISA:
Ei sanomaani kuu tuo kuulla saa
on lehden nukkuvankin korva liikaa
mun sanomaani varten. — —
LONGINUS:
Hiljaa lausu.
ELISA:
Siin' ääni pettäis taikka riemuhuutoon
se kesken yltyis. Eihän sanomalla,
vain huulin huokumalla huultes alla
sen taidan ilmoittaa.
7
LONGINUS:
Mit' onkaan sulla?
ELISA: