tuon tulevaisen onnen kaunis poika —
ELISA:
Hän äitiparan kauan kärsineen
sun vierellesi hautaa, armas — —
LONGINUS:
Hän —
hän itseänsä jakamatta, kulkee
ja kaikki voittaa, mit en minä voinut.
ELISA:
Hän murehemme kyynelutareista
kaikk' ihanimmat riemun mehut juo
— jos jaksan vain — ma yksin taivaltaa.
(Aikoo lähteä, mutta horjahtaa taaksepäin Longinuksen puoleen.)
LONGINUS
Oi, riemun tulevaisen tähden jaksa.
ELISA (kääntyy, kietoutuu intohimoiseen syleilyyn):
Sun rintas auki avaa, voima suo
mun sieltä juoda!
LONGINUS:
Henkeni ma avaan.
Sa tiedä: kuolon riemukkaan suot mulle,
jos kyynelistä hymyät nyt mulle,
ja astut ylväin hartehin.
ELISAA (kuin kirkastunutta voimaa keräten):
Ma sulle
voin riemun suoda vieläkin — — mik' armo,
mik' autuus mulle paljon rikkoneelle,
rakastavalle — — Voimas ylhäisen
nyt jäntereisiin sain!
LONGINUS:
Oi, hertas nainen,
sun heikkoutes ihanuutta on
ja jumaluutta voimas kaunis.
ELISA (kirkkaan voimakkaasti):
Lähden
ja tulkoon kärsimys.
(Nostaa kätensä kreikkalaiseen tervehdykseen.)
LONGINUS (nostaa korkealle käsivartensa):
Ja tulkoon kuolo,
on riemu meillä!
(Elisa pääportaita pois, Lankha seuraa.)
LONGINUS (syöksyy kaiteen luo, painautuu voimattomana sitä vastaan):
Nyt tulkaa,
oon kyllin heikko — —
(Taurus tuo vartioiksi sotilaat, joista pari tulee oikealta näkyviin,
ja rientää edelleen palatsiin. Longinus etenee keskinäyttämölle.)
KÄTYRI (tullen esiin oikealta):
Messias, oot heikko — —
Kas, huules kuivuu hampaattoman lailla
ja poskiluiltas putoo liha. Pelkäät?
Sun kasvois karva katukoiran malliin
likaisen keltainen on pelvon vuoks.
— Täss' oisi vaivaisapu hengenlähtöön;
tikari, kaunis muisto lemmityltä
ja arvolt' aivan historiallinen.
(Longinus ottaa vastaan tikarin sisäisesti poissaolevana.)
Ket' auttaa kuolemasi? Alkuliejuun
vain painut näin ja mulle maailman
sa vaivakseni jätät. Sana lausu,
ma tuonne kiemurran ja käskyn vien,
ett' alkaa riita taas. Kas joukon kesken
ois kuolokin noin niinkuin juhlallista!
(Longinus vastaa vain torjuvalla liikkeellä.
Zenobia, prinssi ja Taurus palatsista.)
Athenodorus (legioonalaisille):
Hei, miekkamiehet, kuolon kuja tehkää,
min kautta messias saa taivaltaa
päin kitaa leijonain.
ZENOBIA:
Niin, messias,
ken meist' on heikko nyt. Sun kaunis vaimos
lie missä rämpii lantein matalin,
tienvarteen orjapojan synnyttää
koht' isävainajalle. Miss' on riemus,
oi riemu kaikkien. Miss' onnes on,
sa onni maallinen. Nyt taivaist' asti
sit' etsimähän käy, sielt' ehkä löydät — —
ATHENODORUS:
Sähinä säiläin, räikky piinaavainen
miest' ohjatkoon.
ZENOBIA:
Ken meist' on heikko nyt
— Sa vastaa, saarnaa suulla marttyyrin.
LONGINUS:
Peto ihminen — sun kaltaisesi.
ZENOBIA (yhä raivostuen):
Lähde!
Saat alles muulin takkukarvaisen
ja hoippupolven, ratsus selkään nouse.
LONGINUS:
Ajatus, viime kerran ilmi lennä
ja heille näytä, mik' on autuus mulla:
Mit' tein, mit' olin, siitä riemuitsen,
sen murheist' ihanista, ihmehistä
ja touhust' elämän, mik' unelmilta
pois seppellehvät riisti kaunehimmat,
mut onnen ihanaisen rintaan siitti — —
Jää riemujano mun, jää sydän tänne!
Se palaa yhä rinnass' armahan
ja verta purppuraista kierrättää —
se siittää, synnyttää. — Viel' elät onni
sa onni maallinen, sa murheen sisar.
ZENOBIA (keskeyttäen, vihlovalla ivalla):
Lihallas piinatulla, kurja mies
sa meille ostat jatkon elämään.
Tää riemu selvää on. Mut onni sun?
Miss' on se nyt?
LONGINUS (ylevästi):
Sun sieluus alhaiseen
nyt paina totuus, jonka selväks sain — —
ATHENODORUS (riipaisten takaapäin Longinuksen harteilta viitan):
Taas sanaratsuin laukkaa messias!
Jo lähde!
LONGINUS:
Tää on riemu maallinen:
Elosi matkatiellä, ihmislapsi,
syleile ainett' ihanaa ja maata
kuin lemmittyä rintaas vasten paina,
syleile hengelläsi, luojan lailla.
Mut joka hetki riemuin ole valmis
pois heittämään tää onni ainehen
ja kuolla taida.
ATHENODORUS:
Matkaan, mars! Pois viekää!
LONGINUS:
Oi, virvaliekkiprinssi, tyhjää pala,
sua säälin, pienen pieni vihamies.
(Astuu askeleen lähteäkseen.)
Kätyri liejuinen, nyt eellä astu,
sull' onhan halu suureks tulla, voittaa.
Oi kanssain lähde, kuollaan rinnattain,
niin tuska maailman ja riita lakkaa.
KÄTYRI:
Kas, perillist' ei mulla, täytyy elää,
pojaltas syntyvältä virkaa pyytää.
LONGINUS:
Hän nauramalla voittaa sun kuin minä
sun kärsimällä voitan, kehno mies.
— Vain viime lahjas kiitost' ansaitsee.
(Lähtee. Hetken hiljaisuus.)
ATHENODORUS (legioonalaisille):
Hei, kilvet hirviöiksi sarvekkaiksi,
kumu kammon kauhistakoon riemun miestä.
(Kuuluu kilpien synnyttämää melua. Myös Zenobia
syöksyy kaiteen luo. Äkkiä hiljaisuus.)
ZENOBIA:
Te lyökää, lyökää!
ATHENODORUS:
Säilin viiltäkää!
ZENOBIA:
Oi, miehet urhokkaat, pois sääli, pois!
ATHENODORUS:
Hän seisahtuu — Pois, häkkiin työntäkää.
Hän kääntyy tännepäin — —
ZENOBIA:
Pois, nopsempaan!
(Huudahtaa vihasta ja kääntyy näyttämölle.)
ATHENODORUS:
Löi rintaan tikarin!
ZENOBIA (kuin muistellen):
Löi rintaan tikarin.
TAURUS (rientää oikealta, antaa käskyn ylinnä seisovalle sotilaalle):
Mies, riennä vankilaan ja Nimrod surmaa.
(Zenobia ja Athenodorus neuvottomiksi.)
Koht' on taas auki raikas taistotie!
ZENOBIA (kauhistuen):
Mit' aiotkaan — —?
TAURUS
Pääll' ostan messiaan
ma armon Caesarilta. Luottamuksen
saan ruumiill' ukkoparan, preetorarvon
saan kukkuraksi, kun sun poikinesi
lyön kahleisiin, kaks oivaa kaunistusta,
kun tarjoon riemusaattoon Caesarin.
Saan idän legioonat valtahani
ja maita marssin, maita valloitan.
— Pois tieltä naiset, prinssit raihnahat,
uus alkaa aika, kalske kalpojen.
(Zenobia vetää poikansa luoksensa ja painautuu kauhuissaan taka-alalle.)
KÄTYRI:
Tai sekasorto, murha, pimeys,
ja mulle riemu, kaiken hävitys.
Väliverho.