XI

Kuritushuonerangaistus koitui Joelille kunniaksi eikä lainkaan

masentanut häntä. Onnittelukirjeitä saapui monenmoisilta

yhdistyksiltä, jopa yksityisiltäkin. Jalon asian jalolle

taistelijalle poltettiin uhrisavut ja samalla marttiirakruunukin

painettiin hänen päähänsä.

Kuritushuoneesta päästyään, saapui Joel Helsinkiin, ja hän oli

uhmakkaampi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen. Hän ei muuta

ajatellutkaan kuin taistelua. Mitä hänen päässään pyörikin,

koski taistelua, taistelun tapoja, alueita, aikaa j.n.e. aivan

loppumattomiin.

Mutta eräänä aamuna tuli Lyyli häntä vastaan Vanhankirkon puistossa.

He karauttivat melkein kiinni toisiinsa, sillä Joel asteli

mietteissään ja Lyyli oli hajamielisen, sairaalloisen näköinen.

Tervehtiessä Joel ratkesi nauramaan, mutta äänessä oli jotakin ylpeää

joka ei sointunut hyvältä tytön korviin.

-- Miten jaksat?

-- Meneehän tuo, kun ei vaan mitään ajattele, vastasi Lyyli, jonka

korvaan pisti Joelin ylimielinen sinutteleminen. Miten voitte itse?

-- Menettelee hauskasti. Tänään tuhansien jumaloima, huomenna

kuritushuoneen väkeä. Jos suvaitset että saattelen sinua kotiisi,

niin saamme puhella. On kulunut päivä ja toinenkin siitä, kun on

tavattu.

Myöntymystä odottamatta pyörtihe Joel saattelemaan Lyyliä, astellessa

tarinoi hän pelkistä taisteluista. Noin saapuivat he tytön asuntoon,

joka sijaitsi syrjäkaupungissa. Huone oli pihan perällä, suurempi

sekä hienommin sisustettu kuin se entinen. Mutta ompelukone ja

sohva olivat vanhoja tuttuja. Sinipohjainen vaatekappale oli

koneessa teolla, sohvalla virui myöskin kangasta. Huoneessa näytti

kaikki siistiltä ja iloiselta, mutta Lyyli itse oli omituisen

raukean ja sairaalloisen näköinen. Ilo ja nauru ei pystynyt häneen,

hän oli hajamielinen, hänen äänensä vapisi ja hänen kätensäkin

tuntuivat vapisevan, kaikki aivan näytti hänestä sietämättömältä ja

vastenmieliseltä. Joel ei viivytellyt kauan. Tutustumisestaan Lyylin

vanhempiin ja tekemästään lupauksesta ei hän virkannut sanaakaan.

Jonkun päivän jälestä uudisti hän käyntinsä. Oli ilta, ja Lyyli

oli aivan toisellainen. Hänen poskensa punottivat ja hän vältti

katsoa Joelia silmiin. Viimemainittu ei ollut vaihtanut tytön kanssa

montakaan sanaa, kun huomasi, että tämä oli nauttinut. Poskien puna

oli alkohoolin synnyttämä. Tälläkään käynnillä ei Joel ryhtynyt

asiaansa, puheltuaan mitä sattui lyhyen hetken, sanoi hän hyvästi ja

meni tiehensä. Mutta hän palasi seuraavana aamuna. Lyyli oli taasen

mauttoman, ärtyneen ja hajamielisen näköinen. Tuntien nuoren ja

väkevän Jumalan paisuvan rinnassaan, kiirehti Joel oitis ryntäämään.

Paiskauduttuaan sohvaan, virkkoi hän myrkyllisesti:

-- Lyyli, miten monta armastelijaa sinulla nykyään on?

Tyttö ei vastannut sanaakaan, kysymys näytti yllättävän hänet.

Molemmat olivat vaiti. Joel hymyili myrkyllisesti. Hän tunsi

henkilöllisen vaikutusvoimansa eikä hän olettanutkaan joutuvansa

tappiolle nuoren ja väkevän Jumalansa sotilaana.

-- Oletko valmistautunut senkin päivän varalle, jolloin armastelijasi

sinut hylkäävät ja jolloin...

Lyyli huudahti, peitti käsillään kasvonsa ja rupesi nyyhkyttämään. Se

ei koskenut Joeliin, joka epäili nyyhkytystä petoskeinoksi.

-- Häpeämätön, miten solvaat naista, joka elättää itsensä

kunniallisella työllä.

-- Millä työllä? kysyi Joel kylmästi ja pilkallisesti.

-- Ompelemisella, kuten näet.

Viehkeä ja omituinen ilme levisi Lyylin kasvoille. -- Mutta ethän

sinä ompele.

-- Minäkö en ompele? Herra nähköön, enkö minä ompele?

-- Et, sinä et ompele. Tuo sinipohjainen vaatekappale on samassa

varressa, kuin ensi kertaa täällä käydessänikin. Et ole neulonut

ainoatakaan pistosta viikon välissä. Elä luule että minua niin

helposti petetään.

Lyyli taasen huudahti, astui sitte koneen luo, repäsi sinipohjaisen

vaatekappaleen irti, oli tarkastelevinaan sitä, mutta rupesikin

samassa hurjasti nauramaan. Joel ei keskeyttänyt häntä. Lyyli nauroi

hurjasti.

Mutta äkkiä nauru vaihtui todelliseksi itkuksi.

-- Kaikki on mennyt, kaikki... Oltiin kotva vaiti.

-- Sinun pitää viipymättä lähteä täältä.

-- Minne?

-- Kotiisi.

Lyyli vaikeni silmänräpäyksen.

-- Kun rohkenisi.

-- Elä puhu lapsellisia. Sinä lähdet viipymättä.

Muutamassa päivässä oli kaikki reilattu, ja Joel saatteli Lyyliä

junaan. Helposti saavutettu voitto kutkutti voittajaa, joka muutenkin

oli kasvanut omissa silmissään. Voitto oli hänen Jumalansa kunniaksi.

Lyylin pelastamiseksi ei tarvittu vanhempien rukouksia eikä pappien

saarnaamia taivaan takaisia armoja, ei muuta kuin väkevän Jumalan

väkevä rynnäkkö, ja kaikki oli suoritettu. Vanhemmiltaan tyttö sitte

saa kuulla Joelin käynnistä hänen kotonaan. Juna vihelsi ja lähti

liikkeelle.

-- Voi nyt oikein hyvin, virkkoi Joel. Kaikista mitä minun toimekseni

jäi, pidän tarkan huolen. Voi nyt oikein hyvin, minä tulen piakkoin

käymään luonasi.

Joel oli suunnitellut retkeä Lyylin kotiseudulle. Kelirikon jälestä

aikoi hän lähteä matkaan. Tuuma hänen liittymisestään järjestyneiden

taistelijoiden riveihin oli taasen virennyt hereille, ja tällä

kertaa siitä uhkasi tulla tosi: Salama ei ollut enää tietä pystyyn

nostamassa. Sill'aikaa kuin Joel kärsi kuritushuonerangaistusta,

oli Salama luiskahtanut alas johtavista piireistä. Hänen tileissään

oli keksitty melkoinen vaillinki, ja hänelle ei jäänyt lopuksi

muu käteen, kuin luistaa lännen ilmoja kohti. Juttu aivan

haudattiin, ainoastaan työväenliikkeen taatut johtomiehet sen

tiesivät. Julkisuudessa sanottiin Salaman lähteneen onnettomista

rakkaussuhteista.

Lyyliä saattelemasta palattuaan, meni Joel vieraskäynnille samaisen

mahtimiehen luo, joka jo kerran ennen oli häntä luokseen kutsunut.

Vastaanotto oli sydämmellinen ja kunnioitusta vuotava.

-- Miten olette päättäneet?

-- Olen päättänyt suostua, vastasi Joel.

-- Sepä oikein hauskaa. Meiltä puuttuu vaikutusvoimaisia

taistelijoita. Nähkääs, jaloimpienkin aatteiden hännystelijöiksi

ilmaantuu kaikellaisia tunkiokukkoja. Yksi on nahjus, toinen tuhma,

kolmas molempia, neljäs on pikku lurjus, kuten Salama. Mokomat

enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. Me tarvitsemme etupäässä

semmoisia taistelijoita, jotka taistelevat vakaumuksesta. Vakaumus on

suuri voima. On hauskaa, että liitytte meihin. Milloin aiotte lähteä

matkaan?

-- Kenties tulevan viikon loppupuolella.

-- Hyvä, teille maksetaan täysi palkka tältäkin kuukaudelta. Mitään

ohjeita ette tarvitse, paitsi ehkä yhden: samalla kuin olette rohkea

kuin jalopeura, olkaa myöskin ovela kuin käärme. Ymmärrätte kai mitä

tarkoitan.

-- Ymmärrän, vastasi Joel nauraen. En toki kadu Sukuniemeen

joutumistani.

-- Tietysti ette kadu, mutta sentapaisien juttujen uudistuminen

surmaa aikaa, ja aika on teille ja meille kallis. Muistakaa vain olla

ovela kuin käärme.

-- Koetetaan muistaa.

Seuraavana huomenisena oli lauantai. Kevätkesän päivä oli lämmin ja

sininen. Iltapäivällä lähti Joel huvikseen kävelemään. Hän viivähti

hetken eteläsataman tienoilla. Muistuivat mieleen ajat, jolloin

hän satamatyömiehenä sulloi rahamassiinsa papinpoikia ja muita

veitikoita, ostaakseen niillä Eevalle ja itselleen pikku talon tai

voipa torpan. Ne olivat niitä aikoja ne. Rahoistaan ei ollut hänellä

enää jälellä muuta kuin kaksi rypistynyttä "lautamiestä", kaikki oli

hän jakanut köyhille ja tarvitseville.

Hän ohjasi askeleensa Observatooriomäelle, viivähti siellä kotvan

ja painui sitte alas Kaivopuistoon päin. Kello oli silloin kuuden

vaiheilla. Muutamassa kadunkäänteessä tuli mustapartainen häntä

vastaan. Kohtaaminen oli molemmille hauska yllätys.

-- Minne astelet?

-- En minnekään. Entä sinä?

-- Selitykseen.

-- Sanan selitykseen, toisti Joel ivallisesti.

-- Semmoiseen juuri, käyhän mukaan.

-- Onko siellä makuusijoja unettamisen varalle?

Joel nauroi, mutta pyörtihe siltä astelemaan entisen toverin

rinnalla. Pian saapuivat he muutamaan pihaan, jonka sivustalla

sijaitsi vähäpätöinen puurakennus. Heidän ohitseen kiirehti

rakennukseen moniaita henkilöitä, sekaisin työläisiä, puolitekoisia

ja hienoja säätyhenkilöitä. Joelin uteliaisuus alkoi kasvaa, hän

tarkasteli selitykseenmenijöitä, niiden kasvoja, pukineita, käyntiä.

-- Minä käyn mukaan, virkkoi hän äkkiä, nousten toverin rinnalla

rappuja ylös.

He astuivat tilavaan huoneeseen. Joel jättäysi ovipieleen,

päästäkseen mukavasti livistämään tiehensä, jos selitys rupeaa

häntä unettamaan tai jos se muuten paisuu liian täys henkeä.

Tuolirivit täyttyivät nopeaan, syntyi hiljaisuus, ja ennenkuin

Joel huomasikaan, oli selitys alkanut. Nuorehko mies astui pöydän

taa, avasi raamatun ja luki siitä jonkun lauseen. Hän oli puettu

harmaisiin sarkavaatteisiin, pumpulipaitaan ja varsisaappaisiin. Tuo

teki Joeliin hyvän vaikutuksen. Hän otaksui esiintyjän lahjakkaaksi

työläiseksi, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Pukine oli vain

työläisen, esiintyjä oli ylempää. Hänen otsansa oli valkoinen ja

hyvin kehittynyt, kasvojen piirteet olivat hienot ja älykkäät, hipiä

kalpea. Esiintymisessä tuoksahti opin ja hienon kasvatuksen leima.

Hän puhui Kristuksen opista. Neljännestunnin oli Joel kuunnellut

puhetta, kun jo hänen oma nuori ja väkevä Jumalansa alkoi haalistua,

laihtua ja kuivua jonkinlaiseksi luurangoksi, jonka poskiin voi

luoda punan ainoastaan sammumaton viha, katkeruus ja koston himo.

Mutta se vanha Jumala, jonka heijastus ja kuva Kristus oli, se alkoi

näyttäytyä toisellaiselta. Se ei ollutkaan enää väsynyt ukko rähjä,

siinä alkoi tuntua auringon lämmittävää voimaa, valoa, kirkkautta.

Kristuksen Jumala oli rauhan ja rakkauden Jumala, ja se valtakunta,

jossa tämä Jumala asui, oli ihmissydän. Kaikki mikä ei ole

sopusoinnussa rauhan ja rakkauden kanssa, ei ole Kristuksen oppia,

huolimatta julistettaneeko sitä saarnatuolissa tai raamatussa.

Vaikka esiintyjä vältti huolellisesti kaikkea teennäisyyttä ja

intoilemista, vaikka hän esitti sanansa aivan luonnollisella

puheluäänellä, kohoutuivat mielet esitelmän lopussa. Tuntui kuin

olisi kuultujen sanojen mukana virrannut sydämiin taivaan valtakunnan

kosketus, joka pani hiljaa aavistamaan ja tuntemaankin jotakin

ihanata. Tämä johtui siitä että se, josta ennen oli opetettu etteivät

taivaat ja taivasten taivaat voi häntä käsittää, saattaa asettua

ihmissydämmeen ja rakentaa siten taivaan valtakunnan maan päälle.

Seuraavana iltana lupasi esiintyjä puhua jumalanpalveluksesta.

Kun Joel illalla asteli kotiin, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan.

Hänen sisimpäänsä ja väkevämpäänsä oli isketty murhaava isku. Hänessä

alkoi murtua se, josta tähän saakka kaikki oli kimmahtanut takaisin.

Mitä morsian, kuritushuone ja mikään muu voima maailmassa ei kyennyt

murentamaan ja pehmentämään, sen murensi ja pehmensi muutama

Vuorisaarnan lause.

Makuulle mennessä oli Joelin mieli omituisen herkkä ja tuntehikas.

Mutta samalla se oli kuin surun värittämä. Suru johtui jonkun

petoksen paljastumisesta. Se taivas, jonka palmut vielä eilen

hohtivat komeassa valossa, painui johonkin usvaiseen, lätäkköiseen ja

likaiseen, josta se oli kotoisinkin. Tämä erehdys melkein itketti.

Koko seuraavan päivän taisteli Joel kysymyksestä, josko mennä

illalla kuulemaan jatkoa tai olla menemättä. Yhtenä silmänräpäyksenä

päätti hän mennä. Mitä vahinkoa voisi siitä koitua hänelle? Mutta

toisin silmänräpäyksin päätti hän heittää koko menon. Hänen taivaan

valtakuntansa oli taistelu. Ei rauha eikä rakkaus, jotka ovat vain

koreita sanoja. Se omaa enite elämää, enite taivaan valtakuntaa, joka

enite taistelee.

Mutta ken taisteli enemmän kuin Kristus? Ja mitä hän käytti

taisteluaseena? Rauhan ja rakkauden sanoja. Sen paljasti edellisen

illan esiintyjä. Viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Ja tämä juuri

todistaa, sanoi esiintyjä, että taivaan valtakunta on sisältä

ulospäin toimiva voima. Koko autuuden hekuma käsittyy juuri rauhan ja

rakkauden toimintaan.

Entä ne kirojuhlat, joiden uhripappina hän oli toiminut!

Joelin rintaa purasi.

Kellon ehtiessä kuuteen ryntäsi hän kadulle ja kiirehti nopein

askelin toista esitelmää kuulemaan.

Seuraavana iltana oli kolmas ja viimeinen esitelmä, sen aiheena oli

rangaistus ylimalkaan ja kosto erityisesti.

Joel taisteli vielä tulisemman taistelun kuin edellisenä päivänä.

Puoli kuuden tienoissa lähti hän asemalle, aikoen astua junaan ja

lähteä kolmatta esitelmää pakoon, kirojuhliin maaseudulle. Kymmentä

minuuttia ennen kuuden lyöntiä työntäytyi hän aseman rappuja ylös,

asteli pilettiluukkua kohti, pyörti takaisin, asteli uudelleen

ja pyörti uudelleen. Ja kosto erityisesti, soi lakkaamatta hänen

korvissaan.

Junanlähtöön oli enää kaksi minuuttia. Joel seisoi pilettiluukun

edessä, kädessään mustunut seteliraha, ainoa jäännös entisistä

säästöistä.

-- Minne? kysyy neiti luukun takaa. Mutta Joel ei vastaa, hän mutisee

itsekseen: "ja kosto erityisesti". Ja samassa pyörähtää hän ympäri,

jouduttaa issikan rattaille ja ajaa kuulemaan kolmatta esitelmää.

Ja hän tuntee itsensä voitetuksi. Muutamat Vuorisaarnan lauseet ovat

hänet voittaneet, ovat hänen nuoren ja väkevän Jumalansa kukistaneet

ja tehneet siitä luurangon, mätänevän ja haisevan luurangon.

Aamulla ryhtyi Joel toivottomaan taisteluun, mutta särkynyttä

Jumalaansa ei hän enää voinut paikata ehjäksi. Jos hän yritti,

irvistivät saumat ja raot rumasti, ja tekeleestä tuli kauhea.

Viimeinen oljenkorsi, johon hän hädissään tarttui, oli se että

mielentila ehkä ei olekaan kestävä, vaan menee ohi, kunhan aikansa

kiusaa ja rääkkää.

Mutta se ei mennyt. Päinvastoin se vankistui. Pahan pahalla

vastustaminen oli vain pahan laventamista. Ja melkein poikkeuksetta

tehotonta. Paha voi yhtä vähän poistaa pahaa kuin pimeys yötä.

Pahan ja vihan ainoa vastamyrkky on rakkaus, samoin kuin pimeyden

vastamyrkky on valkeus.

Tästä oli omaperäinen muistokin hänellä. Vaaksan emäntä ja hänen,

äitivainajansa riitautuivat muutama vuosi ennen kuin rettelöt

Pohjavallan kanssa alkoivat. Riidan aihe oli vallan mitätön,

mutta sitä lavennettiin, kunnes kaikki seurustelu vaaksalaisten

ja sormensuolaisten välillä oli mahdoton. Äitivainajan osalla lie

ollut suurin syy, jos sitä oli Vaaksankin emännän osalla. Miten

kiusalliselta silloin tuntui, miten riita ja viha aina ja alituiseen

savusi nenän edessä, ja miten siihen savuun täytyi puhaltaa, jotta

ei se päässyt sammumaan ja painumaan maahan. Mutta eräänä iltana

astelikin Vaaksan emäntä Sormensuohon. Oli vanha tapa, että tarpeista

lähetettiin toisilleen uutiskakku, kun vuoden viljasta ensi kerran

leipää leivottiin. Kahtena syksynä näitä lahjoja ei oltu kummastakaan

torpasta lähetetty eikä olisi kenties ikinä lähetetty, jollei Vaaksan

emäntä olisi ruvennut taistelemaan pahaa vastaan hyvällä. Miten

he silloin häpesivät, ja miten heistä tuntui onnekkaalta, kun oli

jälleen päästy sovintoon, sen muisti Joel vieläkin varsin hyvin.

Nyt kun kaikki oli hänessä särkynyt, muisteli hän tuota pikku

tapausta, ja se johti hänet aivan samoihin johtopäätöksiin, joihin

edellisinä iltoina esiintynyt selittäjäkin oli johtunut, osaksi omien

kokemuksiensa ja osaksi huomioittensa perusteella.

Kirojuhlat eivät olleet eivätkä voineet olla muuta kuin pahan

laventamista. Niiden pohjana oli vihan luominen. Ja tästä vihan

luomistyöstä odotettiin sitte onnen ja siunauksen hedelmiä. Tuo oli

melkein samaa, selittäjän puhetapaa käyttäen, kuin jos kylvettäisi

ohdakkeen siemeniä peltoon ja odotettaisi sadoksi ruista taikka

vehnää. Yhtä vähän voi kirouksen kylvöstä kehittyä siunausta.

Vaikka Joel näin oli voitettu ja vaikka hän tunsi itsensä voitetuksi,

koki hän vielä taistella. Hän valmistausi lähtemään kirojuhliin

Lyylin kotiseudulle, mutta kun hänen silmiinsä, matkavalmistuksia

tehdessä, kuvastui kiiluvat silmät ja kaikki ne vihan ja katkeruuden

ilmeet, jotka hänen esitelmänsä jälkeen näkyivät kuulijoiden

kasvoilla, hyrskähti hänen mielensä ja hän ikäänkuin säikähti omaa

itseään.

-- En mene enää kirouksia kylvämään, lausui hän ääneen ja herkesi

valmistuspuuhistansa.

Anni emäntä katsoi häneen kysyvästi.

-- En mene, se on totinen tosi... mutta pois minä lähden täältä,

joutuin minä lähden.

Vielä tuonkin jälestä hän horjaili muutaman päivän. Taloudellinen

tila pani arvelemaan. Kaiken kaikkiaan ei hän omannut muuta kuin

yhden ainoan rypistyneen, likaisen setelin. Kiusaus houkutteli

kirojen kylvöön pariksi vuodeksi, houkutteli lihottamaan kukkaroa.

Mutta vaikkakin Joel horjaili, voitti hän kiusaukset. Jokaisena

päivänä, joka kului, varmistui hänen käsityksensä, jokainen päivä

kasvatti juopaa entisyyden ja nykyisyyden välillä yhä leveämmäksi.

Sitte läheni päivä, jolloin hän päätti lähteä. Kaikki oli selvänä.

Aamulla istuu hän junaan ja ajaa uutta elämää kohti.

Edellisenä iltana pistäysi Joel toimittamaan jonkun pikku asian. Hän

palasi kotiin Kaisaniemen kautta. Ja aivan odottamatta seisoi hänen

edessään Lyyli. Tyttö näytti ensin säikähtyvän ja aikoi pujahtaa

pakoon, mutta Joel seurasi häntä kuin ajokoira. Vihdoin tyttö

hurjistui.

-- Mitä minusta tahdot? Mene tiehesi.

-- Lyyli! virkkoi Joel lyhyesti ja painokkaasti.

-- Mene tiehesi, en minä ole sinun holhottisi.

-- Lyyli!

-- Jollet paikalla mene, huudan poliisin. Tyttö uhkasi lyödä

päivänvarjollaan.

-- Lyyli! Joel laski toisen kätensä tytön olkapäälle. Minä pyydän

sinulta anteeksi.

-- Mitä?

-- Viimekertaista käytöstäni.

Tyttö joutui kummiinsa.

-- En oikein ymmärrä sinua... olet peräti toisellainen.

-- Ymmärrät minut hyvinkin, jos ajattelet, että olen sinun veljesi ja

että sinä olet minun siskoni, todellinen siskoni. Ajattele että sama

äiti on meidät synnyttänyt ja kasvattanut.

-- Voin tuon ajatella, mutta voitko sinä olettaa minut siskoksesi?

-- Voin, enkä ainoastaan voi, vaan myös oletan. Sinä petit minut

etkä mennytkään kotiisi. Toisin sanoen, sinä olit heikko. Pelkäsit

näyttäytyä isän ja äidin silmien edessä ja pyörsit takaisin ehkä

tunnin matkan jälestä. Jos sinä olit heikko, onko se mikään syy, joka

estää minua pitämästä sinua siskonani. Päinvastoin. Olen ikäni kaiken

kärsinyt siskon puutetta, ja tämän voit sinä, jolla ei ole veljeä,

hyvin käsittää. Minä todellakin oletan, että olet siskoni, todellinen

siskoni, oleta sinäkin että minä olen sinun veljesi, todellinen

veljesi, sitte voimme ymmärtää toisiamme.

He kävelivät yhdessä, ilta rupesi hiljenemään yöksi.

-- Vie minut asuntoosi, pyysi Joel. Olet kai muuttanut entisestä

minun vuokseni.

-- Niin olen.

Lyylin asuntoon saavuttua, asettihe Joel sohvaan nukkumaan. Aamulla

oli Lyyli onnettoman ja murretun näköinen.

-- Me matkustamme molemmat piammiten, oman matkani suuntaa en tiedä,

mutta sinä matkustat kotiisi, virkkoi Joel rohkaisevasti ja keveästi,

kuten olisi joku pikku seikka ollut kysymyksessä.

-- En minä voi.

-- Miksi et voi?

-- Isän ja äidin vuoksi.

-- Niiden vuoksi juuri voitkin.

-- Ne kiroovat minua.

-- Ne siunaavat sinua. Isäsi hokee myötänään sinusta: "tulee kotiin,

tulee kotiin".

-- Mistä sen tiedät?

-- Olen omin korvin kuullut.

-- Sinäkö? huudahti Lyyli. Oletko sinä nähnyt isän ja äidin?

-- Olen nähnyt.

Joel kertoi, miten riehutuisku oli hänet äkkiä yllättänyt järven

jäällä ja miten hän pelastui kuolemasta Lyylin vanhempien tautta. Kun

hän oli lopettanut, virkkoi tyttö:

-- Eivätkö he kiroo minua?

-- He siunaavat.

Lyyli kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi ääneen itkeä. Joel taas näki,

minkä väkevän vaikutuksen rakkaus teki, mikä mahtava voima sillä on

ihmissydämmeen.

-- Sitte kyllä lähden... minä olisin aikaa lähtenyt, jos olisin

tietänyt.

Oltiin hetki vaiti.

-- Tule sinä kanssani, tule tukemaan minua, pyysi Lyyli,

kyyneleittensä seasta.

-- Kyllä tulen.

-- -- --

Pari viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta. On myöhäinen

kesäilta, on puoliyö lähenemässä. Järvellä, jonka pinta on tyyni,

ja jonka rannalla tuomet kukkivat, lipuu vene. Veneessä on kolme

henkilöä, perätuhdolla istuu nainen, Lyyli, kaksi miestä liikuttelee

airoja. Toinen mies on Joel.

Vene saapuu rantaan, soutaja saa palkkansa ja lähtee paluumatkalle,

mutta Joel ja Lyyli lähtevät astelemaan lähellä olevaa mökkiä kohti.

Lyyli alkaa väristä...

-- Minulta loppuvat voimat, kuiskaa hän kumppanilleen.

-- Paikalle saavuttua aikoo Joel suunnata suoraan ovea kohti, mutta

Lyyli estää hänet ja viittaa kukkivaa tuomea, jonka juurella on

istumalautoja. He astelevat tuomen juurelle, istahtavat.

On juhannusaikainen sydänyö...

-- Nyt käy herättämään, virkkaa Lyyli, kun he ovat hetken istuneet.

Joel astelee ovea kohti, Lyyli jää vähän etäämmäksi.

Kuuluu pari heikkoa, varsin heikkoa naputusta oveen. Lyyli pidättää

henkeään. Joel napahuttaa kolmannesti, mutta yhtä hiljaa, yhtä

heikosti.

-- Elä enää, kieltää Lyyli, siellä on kuultu.

Kuluu silmänräpäys, tuvan oven saranat äännähtävät ja eteisestä

kuuluu ääni:

-- Onko siellä kukaan?

-- On, vastaa Joel.

Vielä silmänräpäys. Lyyli värisee kuin haavanlehti. Eteisen ovi

työntyy auki, vanha nainen, Joelin entinen pelastaja, seisoo

kynnyksellä. Näkee ensin Joelin, ja näkee sitte tyttönsä, kaivattunsa.

-- Lyyli, huudahtaa hän, ja hänen leukansa tärähtää. Joel kääntyy

pois. Astelee järven rantaan, ihailee kesäyön kauneutta, tuomien

valkeutta. Puoli tuntia viivyteltyään, ohjaa, hän askeleensa tupaa

kohti.

Linnut ovat jo ruvenneet laulamaan...