X.

Sukuniemi oli komea suurtila. Peltoa parin kilometrin pituinen

kaistale ja kaistaleen keskivaiheilla upea, palatsimainen rakennus,

jonka eteläpuolella levisi somin sisäjärvi, mitä milloinkaan

etelä-Suomessa on nähty. Sukkulanmuotoisena työntyi järvi päivän

suunnilla olevaa talonpoikaiskylää kohti, aivan kuin vasite

paetakseen häiritsemästä ja särkemästä Sukuniemen laajuudestaan

kuuluja viljelyksiä.

Sukuniemeen kuului noin satakunta torppaa. Sijaiten sivustoilla ja

kaistaleen molemmissa päissä kohoavilla rinteillä piirittivät ne

etuvartijajoukon tavoin emätilan, ja niiden joukossa oli suuria sekä

pieniä, voipia sekä köyhiä, vanhoja sekä vastaraivattuja.

Etuvartijoiden riveissä oli paljo kärsitty, paljo huokailtu, mutta

oli kärsitty hiljaa, oli huokailtu hiljaa, niin hiljaa ettei siitä

tiennyt muu kuin taivas. Kesäisin riennettiin työhön nousevan

auringon kera, ja palattiin kotiin, kun päivä oli painunut muille

maille. Ainoa keino, jolla sorron kättä pehmitettiin, ainoa valo

orjuuden yössä oli petos ja viekkaus. Kaikki muut puolustusaseet oli

torpparijoukolta ryöstetty, mutta älyperäisesti kehitettyä viekkautta

ja pettämisen taitoa ei voitu ryöstää. Se oli aina käytännössä, kun

muu ei auttanut. Pehtooria ja vouteja petettiin niin paljo, kun niitä

pettää voitiin. Kun yksi petoskeino paljastettiin, keksittiin kaksi

uutta keinoa sijaan, ja siten oltiin aina rauhallisella sotakannalla

isäntää ja tämän käskynhaltijoita vastaan. Työn johtaminen muuttui

pelkäksi nuuskimiseksi, työnteko keskittyi yhteen ainoaan: millä

keinolla nasevammin johtaa harhaan käskynhaltijan järki ja silmät.

Tämmöisissä oloissa palautuivat luonteet, nuoret oppivat vanhoilta

kaikki pettämisluettehet, kokemattomat tulokkaat kypsyivät

ihmeteltävän lyhyessä ajassa opettajiensa vertaisiksi, koko joukko

oli siinä suhteessa ehjä ja yksivärinen, kukaan ei ollut toinen

toistaan huonompi.

Tämä joukko ei ollut herkkä syttymään, se arvosteli ja punnitsi

kaikkia oman itsensä mukaan, se palveli yhtä paljon pirua kuin

Jumalaakin, ja se oli valmis, jos niiksi kävi, pettämään molemmat,

sillä se oli aina oppinut luottamaan lopullisesti omaan älyperäiseen

viekkauteensa. Tämä olikin luonnollista. Ikinä se ei ollut saanut

mitään hyvää omien rivien ulkopuolella olevilta henkilöiltä, mikään

kunnioittava sana ei ollut maailmalta milloinkaan kaikunut sen

korviin, mitään säälin ilmausta itseään kohtaan ei se ollut kuuna

päivänä keksinyt kenenkään kasvoilla. Siksi se epäili kaikkia ja

tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kohtaan. Ja siksi se luotti vain

omaan itseensä. Se hymyili toisella silmällään makeasti, mutta

toisella silmällään ilkkui se, kun milloin joku sosialistipuoskari

tuli kahden tyhjän käden kera julistamaan sille onnea, hyvinvoipuutta

ja kylläistä vatsaa.

Tuota kesti aikansa.

Mutta yhä väkevämmin kärysi ilmassa taistelun henki, yhä useammin

ilmausi myrskyn kuplia korvan kuultaviin. Viestit voitoista, joita

oli saavutettu, viestit taisteluista, jotka olivat paraillaan

käynnissä, kulkivat tulisien miekkojen tavoin pimeän yön halki.

Tuhannet silmät seurasivat niiden kulkua, tuhannet rinnat paisuivat.

Sukuniemen etuvartijajoukko tunsi ruumiissaan kipinöitä ja

nytkähdyksiä, se alkoi oppia käsittämään voimansa, joka käsitys

ei tähän saakka ollut pystynyt sen järkeen millään moukarilla. Se

oppi vihdoinkin käsittämään, että suurtilan torpparilla, tuolla

vaivatulla, kiusatulla torpparilla, joka tähän saakka oli elänyt

vain herransa ja isäntänsä suuta varten, että tällä koiran ruoskalla

olikin valta oman isäntänsä ja koko maailman yli! Jos se vain rohkeni

ottaa vallan.

Taistelujen viestit sen totuuden vahvistivat. Muutaman suurtilan

torpparit, monien kymmenien penikulmien etäisyydessä Sukuniemestä,

olivat ryhtyneet taisteluun isäntäänsä ja tämän ruoskanheiluttajia

vastaan niin onnellisella seurauksilla, että voittivat verojen

alennusta ja työpäivän lyhennystä.

Sukuniemen etuvartijajoukko odotti suotuisaa tilaisuutta ryhtyäkseen

taisteluun, mutta se pysyi näennäisesti tyynenä. Kuten ennenkin,

olivat selät orjamaisen nöyriä ja notkeita, kasvoissa ilmeni entinen

harras kirkkohymy, mutta hymyn alla piili haukan uskaliaisuus ja

sisut syyhyivät salaa.

Ilmaantui sitte odotettu tilaisuus. Muuan Huimala-niminen torppari,

notkeaselkäisistä notkeaselkäisin ja viekkaista viekkain, saapui

päivätyöhön laiskan konin kera, joka tuskin kykeni seisomaan omilla

jaloillaan. Elokuu oli silloin lopussaan, kuuttomat yöt olivat

pimeitä. Pehtoori, joka ei älynnyt, että Huimalan työn takana

oli liitossa koko etuvartijajoukko, kiroili, mutta viimemainitut

näyttivät kirkkonaamaa. Tunnetulla visakepillään, joka kuului

eroittamattomasti pehtoorin henkilön yhteyteen, uhkasi hän Huimalaa,

jos tämä vielä näyttäytyy koninensa hänen silmiensä edessä.

Seuraavana aamuna uudistui kohtaus sillä pienellä lisäyksellä että

Huimala ja hänen koninsa saivat maistaa visakeppiä.

Seuraava päivä kului maineetta, mutta sitä seuraavana aamuna hääri

kymmenkunta miestä kartanon pellon laiteella, joka ulottui puutarhaan

saakka. Kaksi pylvästä oli yön kuluessa pystytetty saran päähän,

pehtoorin ehtiessä paikalle hinattiin paraikaa pylväille poikkihirttä.

-- Rakkarit, p--leet, mitä te...?

-- Ole vaiti, keskeytti joku joukosta. Tänään on juhlapäivä.

Pehtoori ei vieläkään käsittänyt miehien puuhaa. Viha ja uhma, joka

niin peittelemättä ilmausi joukon kasvoilla, hämmästytti häntä. Hänen

edessään oli aina ennen madeltu ja oltu nöyriä, mutta nyt...

-- Mitä te kujeilette?

-- Hirsipuuta, näethän. Pehtoori nauroi kuin älytön.

-- Aiotteko ruveta hirttämään toinen toisianne?

-- Ei, me hirtämme sinut.

-- Määrä pilallakin.

-- Ei ole pilaa. Poikkipuu on, Jumal'auta, sinua varten.

-- Ken uskaltaa koskea minuun?

Pehtoori uhkaa miehiä visakepillä ja aikoo luikahtaa tiehensä, mutta

kaksi rotevaa torpparia asettuu hänen tielleen.

-- Pysyhän alallasi, tämä ei olekaan pilaa.

Samassa Huimala saapui taluttaen koniaan, ja konin jälessä asteli

koko satakuntaan nouseva torpparijoukko. Pehtoorin polvet rupesivat

tutisemaan, hän silmäili toivottomana kartanoon päin.

-- Nyt mennään isännän luo.

Pari miestä tarttui pehtooriin kiinni ja nosti hänet konin selkään,

samassa lähdettiin liikkeelle. Huimala talutti konia, joka asteli

vitkaan ja horjuen, matka suunnattiin Sukuniemen paraatirappuja

kohti. Kello ei ollut vielä viittäkään, kartanossa maattiin. Muutama

voimakas lyönti oviin, ja naisväen hämmästyneitä kasvoja ilmaantui

ikkunoihin, ilmaantuipa isäntäkin kuistin rapulle.

-- Ystävät, mitä nyt on tekeillä? kysyi isäntä, joka

silmänräpäyksessä käsitti kaikki, mutta tekeytyi kuitenkin kuin

puusta pudonneeksi.

-- Puhut kierosti, keskeytti hänet katkera ääni. Emme ole ystäviäsi,

orjiasi olemme.

-- Onko teillä mitään toivomuksia?

-- Ei ole toivomuksia, vastasi sama katkera ääni, mutta vaatimuksia

on.

Synkkänä seisoi etuvartijajoukko rapun edessä, keskellään koni ja

konin selässä Sukuniemen vihattu pehtoori, ruoskaherra.

-- Mitä vaaditte?

-- Vaadimme ensinnäkin, ettei tämä vanha koira enää astu jalallaan

Sukuniemen palstoille. Jos ei vaatimusta tänä hetkenä täytetä,

panemme hänet heilumaan tuonne.

Katkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa

oli pystytetty pellon laitaan.

Suuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden

ja kytki vihansa.

-- Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.

-- Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä

asiasta pääsemme kyllä sovintoon.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja

siitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon

alueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset

rettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin

rettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää

lopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja

elinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan

luonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros

voinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana

ilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.

Kun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja,

alkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan

sovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin

häätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin

kysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen

ja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä

lainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli,

Sukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit

saivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin

torpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo

melkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan

ajan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon

keskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui

maailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun

suin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla

huomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko

ihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen

suojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen

vyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen

haltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan

tehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän

ryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous

muodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset

kirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään

toisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan

torppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja

oli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi

tuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä

nimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli

totuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen,

järjet olivat juopuneet.

Mutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut

perään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel

Sormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä

Sukuniemen alueelta.

Elettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla,

hämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin

Sukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet

valmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli

olkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.

-- Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.

Sytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli

etunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut.

Seesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä

silmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen

esimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy

vääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.

Paraatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas

puutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja

puistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni

vain katkeruutta ja vihamielisyyttä.

Vihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi

hän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen

kunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten

näyttivät tuskaantuneilta.

-- Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä

värähdys.

-- Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.

Tuo oli ilmi valhetta.

-- Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.

-- Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.

-- Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.

-- Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain

silloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.

-- Minun sanani on ei.

-- Onko ihka viimeinen?

-- On.

-- Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta

erilleen.

-- On teihinkin nähden.

-- Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.

Katkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului

Joelin ääni:

-- Alas lainajyvästöön.

Joukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.

Hetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen

synnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget

tekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan

voiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri

ruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja

hätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen

poliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt

univormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon.

Tuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua,

rattaiden kolinaa, kirouksia, naurua...

-- Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo

olivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.

Äänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet

viskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja

katosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu

käteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä

jyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet

tipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva

vanhus vielä kiirehti muiden perään.

Mutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen

kynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen

muita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen

isännän ohjaamina.

-- Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan

korkeampi virkamies.

-- Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja

Sukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu

virkkoi:

-- Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät

pitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.

-- Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.

-- Kenenkä puolesta te sitte toimitte.

-- Oman itseni puolesta.

-- Ja kenenkä luvalla?

-- Omalla luvallani.

Taasen pieni keskustelu ruotsinkielellä, sitte poliisiherra lausuu:

-- Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Ennenkuin Joel

huomasikaan, läheni joku poliisi häntä ja pisti hänet sukkelasti

käsirautoihin.

Sitte he kaikin yhdessä lähtivät astelemaan kartanoa kohti.

Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden viimeinen vaihe. Siitäkin

sukeutui oikeudenkäynti, mutta isäntä ei vaatinut edesvastuuta muille

kuin Joelille ryöstämiseen yllytyksestä. Lieventävien asianhaarojen

vallitessa tuomittiin Joel moniaaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.

Joel ei päätöksestä valittanut.