Joelin mieli oli riemuinen.
Lakki takaraivolla astui hän maantietä, ja hänen yllään oli samainen
ruskea takki ja samaiset sinertävät housut, joihin hän oli puettu
Sormensuosta maailmaan lähtiessä.
Itse hän ei ollut enää sama Joel, kuin silloin. Kirojen taival oli
loppunut, uusi alkanut. Mihin se johti, mihin vaiheisiin vei, ei hän
itsekään tiennyt, mutta sen hän toki tiesi, ettei kirottarilla enää
ollut valtaa hänen ylitsensä. Ne olivat paenneet sen voiman tieltä,
joka opettaa, ettei pahalla pahan valtaa kukisteta, ettei vihalla
vihan liekkiä sammuteta.
Se voima oli taiallaan koskettanut hänen sydämmeensä ja siellä
idättynyt paloksi ja hehkuksi, joka sulatti kaiken kuonan,
katkeruuden, kaiken sen vihan ja vimman, jonka hän Jumalakseen oli
tehnyt.
Tuntui niin valkealta katsella maailmaa, joka näyttäytyi kuin uudessa
valossaan. Tuhannet ja tuhannen tuhannet äänet soivat siunausta ja
onnea, soivat ylhäällä ilman sinessä ja alhaalla ruohon vehreissä
väreissä. Kirottarien palkkalaisena ollessaan ei hän kuullut onnen
suurta soittoa, mutta kun se nyt monien vuosien takaa taasen
tunkeutui hänen korviinsa, oli se niin ihanaa, että se hellytti
mielen ilokyyneliin.
-- Sain elämän jälleen, virkkoi hän itsekseen, astuessaan korven
lävitse luikertelevaa maantietä.
-- Ja sitä elämää ei mikään voima minulta enää ryöstä, lisäsi hän
hetkisen kuluttua.
Ei mikään voima!
Ehti sydänyö lähelle, ja yhä asteli Joel. Vihdoin hänen tuli
väsymys ja nälkä, hän istahti mäen päällä olevalle kivelle ja avasi
eväsnyyttinsä. Hyvästellessä oli Lyyli sen hänen käteensä työntänyt.
Nyytissä oli voileipiä, kalaa, kuivaa lihaa ja juustoa. Joel risti
kätensä, söi ja nukahti sitte kiven kylkeen.
-- Eeva, minä etsin sinut vaikka maailman ääristä, kuiskasi hän
unissaan.
Hänen herätessään nousi aurinko par'aikaa.
Näky oli suuremmoinen. Oikealla mäen alla levisi laakso, jonka
itäiseltä rannalta kohosi tulipunainen aurinko säihkyvänä, kirkkaana,
ja koko laakso ui valossa ja kullan kimellyksessä.
Se oli luonnon ja samalla onnen aamulaulu.
-- Tervehdän sinua, virkkoi Joel, kohottaen lakkiaan nousevalle
auringolle.
Ja sitte hän alkoi taivaltaa mäkeä alas.