IX

Kynttelin jälestä veti pakkaseen ja pyryyn, oli toista tai toista,

usein molempia yht'aikaa. Joelia alkoi uuvuttaa. Liiallisia hengen ja

ruumiin ponnistuksia seurasi sairaalloinen tila, jonka vastapainona

oli vain rautainen tahto ja rautainen terveys. Joel samoili aina

jalan, välittämättä tuulesta tai tuiskusta ja käyttämättä milloinkaan

kyytihevosta, vaikka hänelle niitä joka kirojuhlan jälestä kilvan

tyrkyteltiin. Moinen laiha kurki kuin hän, jutteli hän kyytihevosien

tyrkyttäjille, oli muka sään pystymätön, tuulet ja tuiskut olivat

ilmaisia sotamarssin soittajia ja taipaleen hauskuuttajia, joita hän

oli tottunut kunnioittamaan ja rakastamaan paitaressusta saakka.

Muutamana lauvantaina helmikuun lopussa asteli hän järven jäitse

kulkevaa tietä. Hänen oli tuskan kuuma, mutta samalla hän tunsi

selkäluissaan kylmiä väreitä. Oli tuiskuttanut aamusta saakka,

lisäksi oli pureva pakkanen. Tien painuttua alas järvelle, yltyi

tuisku. Joel polki yhä sivakammin, oli astuttava puolitoista

penikulmaa pitkä järvitaival. Taipaleen puolivälissä riehahti tuisku

semmoiseksi Jumalan ilmaksi, ettei kulkija nähnyt eteensä kättä

pidemmälle. Hänen ympärillään vinkui, ulvoi, riehui. Valkoisia

pyörylöitä tuiskuili ylös ilmaan, toisia syöksyi alas, väliin tuuli

iski niihin kiinni ja ryöpytti niitä joka suuntaan. Jo riehutuiskun

alkaessa hukkasi Joel tien. Hanki, jonka välitse hän kahlasi, oli

toisinaan paksumpi, toisinaan ohuempi, joskus oli tuntuvinaan tien

pohja hänen jalkojensa alla, mutta sitte se ei tuntunutkaan, hän oli

taasen eksynyt tieltä, hän oli hukannut suunnankin, ja hän asteli

eteenpäin, tietämättä minne askeleet johtivat, minne riehutuisku

häntä ajoi.

Alkoi tuntua kamalalta, sillä ilma kiihtyi yhä. Tunnit kuluivat eikä

tullut vastaan maata eikä rantaa. Joel tunsi jalkojaan pakottavan,

päätään polttavan. Oudot, keltaiset valot välähtivät hänen

ympärillään, hänen korviinsa kuului suhisevia ja kohisevia ääniä,

hän suistui hankiin, nousi jaloilleen, suistui taasen, ja puoleksi

kontaten ja ryömien, puoleksi astellen pyrki hän riehutuiskussa

eteenpäin suunnatta ja puolipyörryksissä. Kerran oli hän kuulevinaan

kavion kapsetta aivan lähellä, hän yritti huutaa ja hän yritti

juosta, mutta kurkku ei päästänyt ääntä kuuluviin eivätkä jalat

totelleet. Hän suistui hankiin, nousi jaloilleen ja suistui taasen.

Siten hän yhä kulki, ryömi ja riensi. Sittemmin oli hänen ympärillään

kaikki valomerenä. Hän näki keltaisia valoja, sinisiä ja punaisia

valoja, tummia ja kirkkaita valoja. Ja hän kulki yhä. Konttasi,

asteli, ryömi. Sitte hän näki pitkät mustat varjot, jotka ylettyivät

maasta taivaaseen. Ja samassa kuului hänen korviinsa ääniä, jotka

olivat voimakkaat kuin meren myrskyn kohina, häneen tartuttiin

kiinni, häntä laahattiin jonnekin, joku suuri vuorenseinä avautui

hänen eteensä, vuoren sisässä loisti kirkas, silmiä polttava aurinko,

sitte meni kaikki sekaisin, sitte ei hän tajunnut mitään.

Aamuhämärän paetessa nousevan päivän tieltä heräsi hän. Hän makasi

pienen tuvan lattialla, tyyny päänsä alla, peite hartiain yli

levitetty. Tuvassa oli kaksi ihmistä, mies ja vaimo, viimemainittu

hoiteli hälvenevää tulta, mies neuloi koneella.

-- Missä minä olen?

Joel kohosi istumaan, mutta lattia ja huone tuntui keinuvan.

-- Kristillisien ihmisien luona, vastasi vaimo.

Joel yritti nousta jaloilleen, mutta yritys ei onnistunut.

-- Milloin tulin tänne?

-- Pimeän vaiheilla, taasen vastasi vaimo. Sattumalta sinut

keksittiin.

-- Miten sattumalta?

-- Unhotin tuoda vettä ennen pimeää. Kun menin kaivolle, kuului

alhaalta rannalta uihkinaa. Kiitä Jumalaa, ettei eilinen päivä ollut

viimeisesi.

-- Kiitän ennemmin teitä.

-- Elä minua, kiitä Jumalaa, joka sovitti niin, että unhotin veden.

-- Teitä vain kiitän, mutta jos se teitä huvittaa, pankaa kiitokset

tasajakoon Jumalan kanssa. Tuhmaa se on, ylen tuhmaa ja raukan

kaunista se myöskin on.

Vaimo kauhistui.

-- Jumalaton, ken olet?

-- Koditon kulkija, sen hylkimä, jota Jumalaksi sanot.

-- Jumalaton, aavistan kuka olet. Olet kuuluisa Joel Sormensuo.

-- Oikein osasit, Joel Sormensuo minä olen, työväen ystävä, köyhien

ystävä, kärsivien ystävä.

-- Pimeyden ruhtinaan palvelija sinä olet, valkeuden enkeliksi puettu

paholainen sinä olet.

-- Maltahan, lausui mies nuhtelevasti.

Joel loi silmäyksen mieheen. Sen tukka oli aivan harmaa, vaikka

ikä oli korkeintaan neljänkymmenen vaiheilla. Jotakin erityisesti

vaikuttavaa oli hänessä. Hänen huulensa tuon tuostakin puhuivat

sanoja, koneen surinan lomissa luuli Joel kuulevansa hänen höpisevän

itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin".

-- Pyörryttää, antakaa jotakin lämmintä.

Vaimolla oli varattu kiehutettua maitoa, vapisevin käsin vei hän

astian Joelin huulien lähelle, tämä joi useita siemauksia, retkahti

jälleen sijalleen ja nukkui.

Vasta myöhään illalla hän heräsi. Hänen oli nälkä ja jano, ja hänen

päänsä tuntui vielä raskaalta, mutta ohimoja ei polttanut enää.

-- On nälkä, on jano...

Syötyään tunsi hän vilun pakenevan. Hän valvoi tunnin verran, sitte

raukasi häntä taasen ja hän vaipui raskaaseen uneen. Aamulla tunsi

hän olevansa melkein entisellään, hän nousi jalkeille yht'aikaa kuin

tuvan isäntä ja emäntäkin.

Ikkunaan näkyi järven selkä, jota taivaltaessa riehutuisku oli Joelin

yllättänyt. Selkä oli leveä ja suuri, etäiset rannat hukkuivat

pakkasen huuruihin, mutta lähirannoilla kimelteli aurinko raidoissa,

jotka harmaana reunustuksena kiertivät rantoja. Oli aivan mahdoton

saada selkoa harhailuista. Joel oli luultavasti risteillyt joka

suuntaan sekä lopulta sittekin ajelehtinut päämäärää kohti.

Kylään, jonne hän aikoi, oli vielä penikulman verran. Lähin kylä,

joka alkoi levitä muutaman sadan askeleen päässä yöpymispaikasta,

oli vähäpätöinen, sen talot olivat pientaloja, joissa ei ollut

torppeja eikä muutenkaan palkattuja työvoimia muuta kuin

nimeksi, siihen kylään ei ollut Joelin tarkoitus pysähtyä. Mutta

penikulman etäisyydessä olevassa kylässä oli suurtaloja, torppeja,

palvelusväkeä, siellä oli kirojuhlien pyhä paikka.

-- Tämä lie kaunista seutua, virkkoi Joel, silmäillessään ikkunasta

järvelle käsin. Ja ehkä on täällä onneakin enemmän kuin muualla.

-- Olisi kyllä, mutta pimeyden ruhtinaan palvelijat tekevät täälläkin

työtään, vastasi vaimo, luoden vihamielisen katseen Joeliin.

-- Tarkoitatko minua?

-- Sinuakin tietysti, kaikki te olette yhtä valkeita paholaisia.

-- Mekin, jotka köyhiä rakastamme.

-- Ja Jumalaa vihaatte.

-- Kuulehan, jatkoi Joel, yhä silmäillen järvelle, minä en oikein

käsitä minkämoinen sinun Jumalasi on. Erehtynenkö sanoessani, että se

on vanha ja väsynyt ukko-rähjä, joka vetelehtii taivaan pirttilöissä,

välittämättä muusta kuin hallelujalauluista ja keruupien

torvensoitosta.

-- Kauhistus, millaisia pilkkasanoja puhuu kuoleman kynsistä

pelastunut.

-- Kumma kun viitsit moista ukko-vetelystä palvella, jatkoi Joel

huolettomasti ja kuivalla äänellä. Mitä luulet hänen välittävän

sinusta? Hänestä on saman tekevä saatko syödä kerran tai kahdesti

päivässä, ansaitsetko työstäsi viisi penniä tai markan. Sinun

hätähuutosi ei voi tunkeutua ukon korviin keruupien laulun ja soiton

lävitse. Minun Jumalani on nuori ja väkevä. Sen silmät säihkyvät,

sen veri kiehuu ja palaa. Minun Jumalani soittaa sotatorvea ja

kutsuu taisteluun vääryyttä, väkivaltaa ja sortoa vastaan. Semmoista

Jumalaa, minä palvelen.

-- Missä se Jumalasi asuu, ja kuka se on?

-- Se olen minä itse.

-- Eli oikeastaan sinun omat himosi. Himojenne palvelijoita te

olette kaikki tyyni, te puhutte köyhistä ja kärsivistä, sorrosta

ja orjuudesta, vääryydestä ja oikeudesta, totuudesta ja valheesta,

mutta nuo kaikki ovat tyhjiä teirenkuvia, joilla te houkuttelette

kokemattomia ja ymmärtämättömiä luoksenne. Teidän ainoa Jumalanne on

himo, rahan himo, lihan himo, nautinnon himo. Se on himo, aina vain

himo, joka teitä kiidättää, kuohuttaa.

Joel katsoi vaimoon, sitte hän katsoi mieheen. Tämä polki konetta ja

höpisi itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin". Harmaine hiuksineen

vaikutti mies Joeliin taasen erityisesti. Ja vaimonkin kasvoissa

oli jotakin vaikuttavaa, jotakin tuttua. Missä oli hän ennen nähnyt

nuo kasvot? Ja milloin? Joel ponnisti muistiaan, mutta langat

katkesivat, johtamatta perille. Toisen yrityksen jälestä herkesi

hän tuloksettomasta muistin pingoittamisesta ja siirti katseensa

jälleen mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi aina väliin itsekseen.

Kotvan silmäili Joel häntä, sitte välähti jotakin hänen mieleensä,

ja melkein tietämättään virkkoi hän, kun mies höpisi: "tulee kotiin,

tulee kotiin", kysymyksen:

-- Lyylikö tulee?

Herkesi kone pyörimästä, vaimon huulilta kuului huudahdus:

-- Tunnetko Lyylin? Oletko nähnyt? Puhu, Jumalan nimessä.

-- Kyllä tunnen, ja kyllä olen nähnyt, mutta elkää kysykö nyt

enemmän, minä en jaksa, en mitenkään...

Tupa rupesi keinumaan, Joelin täytyi paiskautua lattiaan pitkäkseen.

Vaimo toi tyynyn hänen päänsä alle. Joel katsoi oikein läheltä häntä.

Kasvojen piirteet muistuttivat niin elävästi Lyyliä, suupielissä vain

ei ollut katkeraa, salatun tuskan ilmettä.

Tämä oli siis Lyylin koti.

-- Rauhoittukaa, minun Jumalani on nuori ja väkevä.

Illalla Joel kertoi, minkä tiesi Lyylistä, kertoi todenmukaisesti.

Totuus, vaikka musertava, oli hänen mielestään sovittavampi

kuin häilyväinen peitteleminen, josta jää mieleen epäilyksiä ja

ahdistuksia. Joelin kertoessa pidätti vaimo kyyneleitään, mies istui

kädet ristissä polvilla ja hoki itsekseen "tulee kotiin, tulee

kotiin".

-- Sen verran minä tiedän, virkkoi Joel, lopetettuaan. Huomenna te

kerrotte, mitä tiedätte.

-- Kyllä, vastasi vaimo kyynelissään.

Lyylin tarina alkoi kesän kauniimpana aikana, jolloin tuomet kukkivat

ja pääskyt häärivät pesissään. Kylään saapui työväen ystävä,

himojensa palvelija, valkeuden enkeliksi puettu paholainen. Salama

oli sen nimi. Kaksi kertaa kävi Lyyli kuulemassa sen esitelmiä,

kerran naapurikylässä, toisen omassa kylässä. Viivähti toisella

kerralla tavallista myöhemmin. Seuraavana päivänä pistäysi viettelijä

heille pukineitaan siistityttämään. Parin viikon kuluttua sen

tie taasen veti paikkakunnalle kauttakulun vuoksi. Samassa sopi

pitää esitelmä. Lyyli meni kuulemaan. Ei viipynyt sillä kertaa

huomattavammin. Lauantaina poistui Salama kylästä. Asteli soutumiehen

kera heidän tupansa sivutse rantaan. Ikkuna oli auki, tyttö vaihtoi

siinä silmäyksen ohikulkijan kanssa. Kasvot samassa muuttuivat

sekavailmeisiksi. Kertoja ei tajunnut mitään. Aamulla läksi tyttö

kirkkoon. Ei huolinut isää soutamaan, tahtoi mennä yksin ja soutaa

yksin. Sunnuntaina piti Salama kirkonkylässä kirojuhlat. Jälestäpäin

tuli tiedoksi että he siellä olivat tavanneet ja tehneet kaksin

kävelymatkan. Kului muutama päivä, Lyyli oli toisinaan iloinen,

toisinaan kalpea ja kuin kaukana oleva. Eräänä aamuna oli kamari

tyhjä. Pöydällä oli kirjekuori ja siihen oli kirjoitettu: "minä

rakastan Salamaa ja seuraan häntä".

Kamari oli siinä kunnossa, johon Lyyli sen jätti. Mihinkään ei oltu

koskettu. Seinällä riippui joku maisemataulu, hopeakirjaiminen

raamatunlause ja pari valokuvaa. Toinen ikkunaverho oli vedetty

syrjään, sängyn peite oli osittain luisunut lattiaan. Ikkunasta

oli ihana näköala järvelle. Sen ikkunan oli Lyyli avannut hiljan

hiljaa, oli rasahtamatta hypännyt nurmelle, oli kenties pidättänyt

hengitystään, ja kun ei tuvassa syntynyt kolinaa, oli jouduttanut

matkaan.

Joel viipyi monta päivää Lyylin kodissa, ja koko sen ajan oli hän

kuin toinen ihminen. Hänen ja maailman välillä vallitsi jonkinlainen

aselepo, ajatukset olivat irtautuneet taistelusta, katkeruuden

ja vihan liekit olivat hetkeksi hälvenneet. Mutta se oli vain

aselepoa, jonka loputtua taistelu taasen jatkui. Joelin piti rientää.

Hyvästellessä heittäysi tuvan emäntä halailemaan Joelin polvia,

puhellen samalla:

-- Olet enkeli ja paholainen. Minä rakastan ja vihaan sinua. Mutta

minä uskon sinuun yhtä lujasti kuin tuomiopäivään. Tuo mun tyttäreni

kotiin. Tuotko?

-- Tuon, vastasi Joel vakuuttavasti.

-- Vannotko tuovasi?

-- Vannon, mutta sen Jumalan nimeen, jota minä palvelen.

Retkeltään saavuttuaan jälleen pääkaupunkiin, kiirehti Joel tapaamaan

Lyyliä. Ennätys ei tyydyttänyt häntä, mutta viho viimein ehti hän

tutulle kadulle. Kello kävi silloin yhdeksättä, jolloin ompelukoneen

hyrinä tavallisesti alkoi kuulua Lyylin huoneesta.

Melkein juosten kääntyi Joel portista pihaan, astui tuttuja, rappuja

ylös ja työntäytyi huoneeseen. Outo, tummatukkainen nainen seisoi

hellan ääressä, hänen lähellään pikku poika ohjaili pahvihevosta.

-- Elkää pahastuko, soperteli Joel pettyneen näköisenä ja hämillään.

Tässä asui ennen tuttu henkilö, mutta se lie muuttanut.

Tummatukkainen nainen loi Joeliin välinpitämättömän katseen eikä

vastannut sanaakaan. Joel pyysi anteeksi ja peräytyi, ovesta eteiseen.

Koko viikon hän sitte etsi turhaan Lyyliä. Tyttö oli kadonnut

jäljettömiin. Etsimisinnon lauhduttua virkeni taisteluinto. Joel

ryhtyi taasen lataamaan itseään, käyttäen hyväkseen tilapäisiä

esitelmiä ja etenkin kirjallisuutta, jonka saanti oli verrattoman

helppo. Päiväkaudet istui hän kirjojen ääressä, pistäytyen vain

väliin vilvoittelemaan kadulle, mutta silloinkin taistelusuunnitelmat

pyörivät hänen aivoissaan. Hänen ilmaantumisensa kaupunkiin

oli kuitenkin tullut tiedoksi ja eräänä iltana saapui hänelle

kirjallinen kutsu käydä erään työväen valtuuskunnan jäsenen luona.

Se oli vaikutusvoimainen mies sekä Joelille tuttu ulkonäöltään. Kun

viimemainittu aikoi vielä viipyä moniaita päiviä pääkaupungissa, ei

hän kiirehtinyt täyttämään pyyntöä, jonka tarkoituksen hän kyllä

vainusi. Vasta kylläännyttyään pääkaupungin levottomaan elämään

ja ruvettuaan kaipaamaan maalaisia lauantai-iltoja saunoineen ja

ruisjauhopuuroineen, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaohjelmaa ja kun

se oli tehty, päätti hän päivän parin jälestä ajautua maantielle.

-- Ylihuomenna lähden, virkkoi hän muutamana iltana Anni emännälle ja

Miijalle. Huomenna käyn vieraisilla merkkimiehen luona.

Joel pani kirjan kiinni, otti käteensä sanomalehden ja rupesi

silmäilemään sitä sieltä ja täältä. Kirvesmiesten ammattiosaston

iltamailmoitus pistihe hänen silmäänsä. Mitäpä jos mennä.

Entisiltä ajoilta olivat iltamat jättäneet pelkkiä hyviä muistoja.

Ja toisekseen oli Joel hurja tanssimaan, kun milloin heittäysi

tanssi-intoon. Tunnin, vaikkapa kaksikin saattoi hän polkea yhteen

toviin hengästymättä, hikipisaraa pudottamatta.

-- Lähtäänkö?

Joel näytti iltamailmoituksen Miijalle, joka jo mielellään kävi

neitosesta ja vielä mieluummin pyöri soiton tahdin mukaan.

-- Lähtään, vastasi Miija iloisesti.

Pian joutuivat he matkaan. Iltamassa oli paljo yleisöä, ohjelma oli

vaihteleva. Mutta kesken vilkkainta karkeloa katkasi soittokunta

valssin säveleet ja puhalsi fanfaarin. Lavalle, jossa oli näytelty

kaksi kuvaelmaa, ilmaantui Salama. Tämä oli lahjakkaisuutensa ja

edullisen ulkomuotonsa kautta kohonnut tavallisesta agitaattorista

tärkeään asemaan työväenliikkeen johtomiehien riveissä. Hänen

käytöksensä oli sievistynyt eikä muistuttanut enää käsityöläistä.

Hieman kalvakkaan, hermostuneen ja raukean näköisenä, mutta kasvoilla

entinen etevyydentunteen leima, joka jo Vaaksan tanhualla oli ollut

huomattavissa, seisoi hän lavalla, kunnes yleisö oli niin hiljaa,

ettei kuulunut hengenvetoa tuolta eikä täältä. Sitte hän alkoi puhua.

Salaman näkeminen suututti Joelia, hänen iloiset tunnelmansa

särkyivät, vihan veret ajautuivat hänen kasvoihinsa. Veren

kuumentuminen alkoi tuntua sitä enemmän, jota suloisemmin Salama

puhui, jota mestarillisemmin hän laati sanansa ja lauseensa.

Puheensa keskivaiheilla kosketti Salama köyhälistön kyyneliin ja

kärsimyksiin. Silloin Joel joutui kokonaan, vihan valtoihin, hän ei

ollut enää sosialisti eikä kansan yllyttäjä, hän oli vain ihminen,

torpan poika...

-- Ken voikaan lukea meidän kyyneleemme...? Enempää ei Joel sietänyt

kuulla.

-- Julkeatko sinä puhua Ihmisten kyyneleistä? kuului äkkiä

vimmastunut ääni yleisön seasta ja samassa Joel astui lavaa kohti.

Salama katsoi häneen hymyillen.

-- Konna, lurjus...

Joel eteni aivan lavan ääreen. Salaman kalvakkailla kasvoilla leikki

yhä hymy.

-- Sanon vielä toisen kerran, että sinä olet konna ja lurjus ja

että...

Monet voimakkaat kädet tarttuivat Joeliin, hänelle karjuttiin, häntä

kiskottiin ja tyrkittiin oveen päin.

Ja lopulta hän paiskattiin pihalle.