Taistelu alkoi.
Ilman kenenkään valtuutusta, ilman matkaohjelmaa lähti Joel
samoilemaan maaseutuja. Tasa-arvoisuuden valtion pahin vastustaja
oli hänen mielestään orjuuden ja sorron ikeen alle raukkamaisesti
taipunut maalaistyöväestö, tuo oikeuksiensa valvontaan nähden veltto,
arka ja typerä maalaisväestö, josta saattoi sanoa: "ottaa kun saa,
kiittää kun annetaan". Se on ensin herätettävä, sitte vapaudenliike
lähtee vierimään.
Kulettua moniaita penikulmia, levisi Joelin eteen pieni kylä, jossa
oli pari suurtaloakin. Viimemainitut aivan kuin raapaisivat Joelin
luontoa, mutta raapaisua seurasi järkeä hyväilevä tunne: kylä oli
kuin luotu taistelun alottelupaikaksi. Suurtalot edellyttävät
melkein aina torppeja. Ne eivät tosin useinkaan näy maantielle, ne
sijaitsevat metsän kätkössä ja huonojen teiden takana, mutta joka
tapauksessa ne ovat olemassa. Niiden asukkaiden korvat eivät ole
kuurot, kun vaan osaa iskeä arkoihin kohtiin. Kylä oli mainion sopiva
taistelun alottelupaikaksi.
Oli iltapäivä, kun Joel saapui kylään, hämärä alkoi painua maille.
Tähysteltyään metsiin kotvan, keksi hänen tarkka silmänsä heikon
savun kohoavan ylös ilmaan muutaman pellon takaa. Hän läksi
astelemaan umpimähkään savua kohti, löysi pienen harhailun jälestä
viheliäisen näköisen, harmajan torpan, avasi oven ja astui tupaan.
Tupa oli pieni, pahanhajuinen, kehnosti valaistu. Likaisia lapsia oli
joka lomassa. Heti ensi silmäyksellä luki Joel niitä puoli tusinaa.
Torpan emäntä, nuorehko, terveennäköinen nainen, puuhasi iltasta.
Porisevan padan alla paloi kituvalkea.
Joel lausui hyvän illan, vaimo näytti säikähtyvän.
-- Ei huoli pelätä, olen rauhallinen ihminen. Onko emännällä tarjota
kupillinen kuumaa väsyneelle?
Emäntä vaikeni. Joel huomasi ettei vaitiolo johtunut tylyydestä.
-- Onko papujen puute?
-- On vähän sekin ja erittäin sokurin.
-- Sinähän olet kai hipakkajalkainen, juoksehan noutamaan papuja ja
sokuria, virkkoi Joel ja antoi pari hopearahaa vanhimmalle tytölle,
joka hämärästä loukostaan uteliaasti kurkisteli häneen.
Tyttö suoriutui matkaan. Odotellessa rupesivat emäntä ja Joel
puhelemaan keskenään.
-- Mistä vieras on?
-- Helsingistä.
-- Minne matka?
-- Kaikkianne eikä minnekään erittäin.
-- Oletteko ammattilainen?
-- Enpä ole, minä olen työväen ystävä. Onko täällä liikkunut
semmoisia?
-- Eipä vasite täällä saakka, naapurikylässä kuului kesällä käyneen
yksi.
-- Oltiinko kuulemassa?
-- Eikä oltu.
-- Miksi?
-- Ei sopinut aikaan, oli kirkkomatka esteenä.
Tytön palattua puodista, keitti emäntä kahvit, isäntä joutui
parahiksi kotiin, kun pannu oli nostettu pöydälle.
-- Vieras on työväen ystävä, puheli emäntä, kaataessaan kahvia
kuppeihin. Pyytää yösijaa.
Isäntä, laiha ja pitkä mies, hymähti myöntyvästi.
Iltaseksi oli ryynikeittoa, jossa oli vähän rasvaa ja luuta. Mutta
ruokahalu oli kaikilla hyvä. Syötyä painui Joel rahille nukkumaan.
Seuraavana päivänä työnsi hän setelin torpan emännälle.
-- Ostakaa noiden ihon peitteeksi vaatetta, virkkoi hän, osoittaen
likaisia, puolialastomia lapsia.
Joel jäi torppaan moneksi päiväksi. Sunnuntai-illalla piti hän
ensimmäisen esitelmän työväestölle, maanantaina toisen. Toinen
esitelmä oli hänen maineensa alku. Viesti miehestä, joka vaatetti
alastomia ja joka puhui kuin taivaan ja helvetin lähettiläs, oli
kulkenut naapurikylään ja ajanut liikkeelle suuren ihmisjoukon.
Tutisevat vanhukset, nuoret äidit sylilapsineen, tytöt sulhoineen,
vaimot miehineen, kaikki olivat lähteneet liikkeelle. Pitkän
odotuksen jälestä ilmaantui Joel sankan väkijoukon eteen, hänen
kasvonsa olivat kylmäilmeiset, mutta hänen silmänsä syytivät paloa.
Tässä toisessa esitelmässään päästi hän verensä vihat irti, hänen
sanansa olivat vihan ja katkeruuden myrkyllä voideltuja. Miesten
ohimosuonet alkoivat paisua, kasvot synkistyä, katseet muuttuivat
kiiluviksi.
Joel huomasi, että hänen sanottavansa sattui, ja se huomio
vain kiihdytti häntä. Hän valoi sanoihinsa yhä enemmän vihan
ja katkeruuden myrkkyä, ja kun kuulijoiden mielet olivat
polttavimmillaan, avasi hän äkkiä tasa-arvoisuuden valtion ovet sepo
selälleen, näytteli kuulijoilleen onnen peltoja, jotka kasvoivat
vehnää, hunajaa ja maitoa, näytti tuhansittain koteja, joissa
hyvinvointi, ilo ja vapaus vallitsi. Täten hän puhuessaan näytteli
sekä paholaisen että enkelin osaa. Hän hymyili myötänään, mutta se ei
ollut tavallista hymyilyä, se oli kuin saaliin kimppuun hyökkäävän
pedon hymyilyä. Liikutus värähytti toisinaan hänen ääntään, mutta
siihen sekaantui samassa kirouksia ja vihaa sylkkyvä helvetti.
Vaimot ja nuoret äidit rupesivat parkumaan, ja kun Joel, silmäluomet
vain hieman raollaan, ylöskohotetuin käsin huusi kostoa tilintekoon
maan päälle, kun hän manasi ihmismeren vyöryaaltoja hyökkäämään
sortoa ja vääryyttä vastaan, koskettelivat miehien kourat tuppivöissä
riippuvia puukkoja.
Tämä esiintyminen kiidätti hänen maineensa maailmaan. Minne
ikinä hän saapuikin, aina synnytti hänen esiintymisensä ennen
kuulumattomat kirojuhlat. Viesteihin, jotka kulkivat hänen edellään,
kasvoi tarunomaisia lisikkeitä, ja siten Joelin henkilö muuttui
salaperäiseksi ja hämärien mielikuvituksien koristelemaksi. Se
suurensi hänet kaikkialla työväestön silmissä. Joelin saavuttua
kylään ja astuttua kuulijakunnan eteen, oli viimemainittu jo
ennakolta hypnotisoitu, ei tarvittu muuta kuin joku taitava kosketus
ja pyyhkäisy, niin se joko itki kyynelissään tai puri raivon
hammasta, kuten Joelia vain miellytti milloinkin.
Samoillessaan valitsi Joel asunnokseen köyhimmät, kurjimmat mökit,
siten hänen vihansa ja katkeruutensa aina sai uutta ravintoa.
Suurtalojen seudut olivat hänen mielimaitaan, siellä oli, suurtilojen
jälestä, enite tyytymättömyyttä ja kapinan henkeä. Kaikki järkiään
toivoivat muutoksia ja mullistuksia. Seikkaperäinen ohjelma ei
ollut kenelläkään selvillä, mutta sellaisina hämärinä ja epäselvinä
mullistushankkeet olivatkin sopivimmat. Ne soivat hurjimmillekin
vapaan mellastuskentän, ja siinäpä juuri niiden pyörryttävä voima
olikin. Olevaa yhteiskuntaa sai jokainen mielinmäärin repiä rikki,
uuden rakentamiseen nähden jäivät kädet vallan vapaiksi. Tämmöinen
ohjelma tyydytti Joeliakin, joka vain tahtoi taistella, taistella
hurjasti ja voimakkaasti, kunnes voitto saavutetaan.
Voittoon luotti Joel sokeasti, voiton saaminen oli hänestä tärkeämpi
kuin kysymys, mitä raunioille sitte rakennetaan. Siitä sovitaan
taistelun päätyttyä, kun ensin väkivalta ja vääryys on kymmenine
käärmeenpäine silvottu, kun sorron ies kätkee joukkojen voiman
painosta. Ja se kätkee, kätkee ehkä piankin. Tuhansien ja vieläkin
tuhansien niskat ovat tänään nöyriä ikeen alla, kuten hänen isänsä ja
Vaaksan niska, mutta kun "seesam" kajahtaa, suoristuvat niskat äkkiä,
ja syntyy vyöry niin suuremmoinen ja mahtava, että vapisuttaa ilosta,
kun sitä ajattelee. Voi Pohjavaltojen isäntiä niinä päivinä, voi!
Joskus toki kirpasi horjumus rintaa. Tämä sattui, kun Joel
samoillessaan näki pelloilla ja maantien varsilla rauhallisesti
raatavia ihmisiä. Häntä silloin ikäänkuin pisti, mutta piston
vaikutus oli tuokiollinen. Taistelukentäkseen oli Joel etukynnessä
valinnut semmoiset seudut, joissa oli suurtalojen leima. Tien
varrella peltoa kyntävästä miehestä singahtivat hänen ajatuksensa
äkkiä suurtilallisiin ja niistä Pohjavaltaan. Ja samassa tuokiossa
oli hän jälleen leppymätön, kostoa janoova, pedon voimakas Sormensuon
Joel, hän oli lihaksi ja vereksi muuttunut viha, katkeruus...
Juuri tähän perustui hänen maineensa ja mahtinsa, se oli kaiken
avain, se oli syiden syy ja hänen henkilönsä voima. Vaaksan
tanhualla viimeistä ponnistusta tehdessä lakkoyrityksen puolesta
oli hän sen voiman hämärästi tuntenut, kunnes se nyt, taistelun
alettua, rynnistihe esiin voimakkaana kuin ryöppyävä koski, joksi se
pikkupurosta oli kehittynyt.
Joel tunsi selvästi, ettei hän voinut elää ilman tätä taistelua.
Eevan yhteydessä olevien muistojen herätessä olisi hän ollut mies
työntämään puukon rintaansa, mutta se tuska upposi taisteluhimoon.
Mieli ei enää huokaillut kyynelin, se loihti silmän nähdä verta ja
liekkejä ja kaiutti korvaan ihmisvyöryjen voittoisat hurraahuudot.
Sen parempi, mitä tulisempi taistelu. Suurhetkinä, jolloin sydämmet
ja sielut olivat hänen valloissaan, hän jo nautti suuren, lopullisen
voiton nautintoja, pedon hymyilyä hymyillessään hän jo näki joukot
vyöryvän taisteluun.
Yhtämittaista riemukulkua olivat Joelin retket, toinen kirojuhla oli
toistaan mainehikkaampi. Työväenliikkeen johtaviin piireihinkin ehti
maine kertomaan miehestä, jonka vaikutusvoima maalaisraatajiin oli
ennenkuulumaton. Tähystelijöitä ja kuuntelijoita pantiin liikkeelle,
mies keksittiin mainettaan vastaavaksi, jopa suuremmaksikin, ja
silloin päätettiin moinen mies liittää työväen asian vakituisien
taistelijoiden joukkoon.
Mutta ennenkun päätös ehdittiin toteuttaa, sattui tapaus, joka
työnsihe Joelin ja työväenliikkeen johtavien henkilöiden väliin ja
teki toistaiseksi tyhjäksi Joelin liittymisen järjestyneiden riviin.