VII

Kauppatorin leima oli tuo tavallinen ja arkipäiväinen: musta, sakea

kuvio, joka huojuessaan ja liikkuessaan pysyi kohdallaan, jonka

käytävissä ja rakoloissa lainehti keskeytymätön ihmisliike tulijoine,

menijöine, ostajine, myyjine. Mustan kuvion yläpuolella siinti

kuulakka syystaivas valkeine pilvine, ja leppoisat etelätuulen tuomat

laineet vierivät ulapalta kauppatorin laituria kohti.

Kymmenen vaiheilla, jolloin kuvio jo oli käynyt hataraksi, loppui

Joelin ja hänen toveriensa urakka. Se oli kestänyt läpi yön, ja se

oli tarkistanut selkänikamien lujuutta, mutta olipa siitä hopeatkin

heltineet. Kotvan hengitettyään ja suoristettuaan selkänikamiaan,

asteli Joel kauppatorille, nauttiakseen maalaisvaikutelmista. Hänen

mielitöitään oli lipua hevosen ja kuorman kyleltä toisen hevosen

ja kuorman kylelle, katsoa tuota miestä ja tätä naista, joiden

kasvojenpiirteissä ja hymyilyssä oli jotakin tuttua, kotoista.

Noin lipuessa löi joku häntä takaapäin olkapäähän, ja lyöntiä seurasi

tutulla äänellä lausuttu:

-- Terve miestä.

Joel pyörähti ympäri, Syyrakin Otto seisoi hänen edessään.

-- Vie sua ja viipota.

Joelin laihoille, kesakkoisille kasvoille ilmausi riemastus, hänestä

tuntui kuin olisi kotikylä Sormensoine jo kaikkine äkkiä nakattu

hänen eteensä.

-- Vie sua ja viipota, toisti hän ja remahti samassa raikkaaseen

nauruun. Mikä tuuli sinut tänne tuuppasi?

Oton katse pilveytyi.

-- Isä läksi akottumaan.

-- Elä vietävissä! Ken lemmen loi?

-- Kukas muu kuin Serahvi.

-- Kirjan lukija, kylän kello.

-- Varis korpin, pata kattilan, piru paholaisen.

-- Ja kotisi oven saranat alkoivat naukua: poika pellolle, siellä on

enemmän tilaa. Poika pellolle.

-- Niinhän ne naukuivat ja vinkuivat.

-- Minkä sormen aiot työntää suuhusi?

-- Rupean ajurin rengiksi,

-- Ei ole tuhma tuuma.

-- Osaan ajaa, osaan hoitaa hevosta, hevosen kanssa ei tule ikäväni,

vaikka kaivossa asuttaisi. Mutta voitko tarjota mulle asunnon

joksikin yöksi?

-- Voinpa kyllä, ei ole hätää mitään. Entä matkatavarasi?

-- Ovat asemalla, niiden ei ole mikään hoppu.

-- Lähtäänpä sitte.

He astelivat yksissä Joelin asuntoon, joivat tuliaiskahvit ja

palasivat jälleen sataman seudulle. Jotta ensikertalainen Otto

tutustuisi kaupunkiin, retkeili Joel hänen kerallaan koko iltapäivän,

kysellen ahkeraan kotipuolen kuulumisia.

-- Miksi et kirjoittanut minulle tulostasi?

-- En tietänyt osoitettasi, sitä ei tietänyt isäsikään. Yksi sen

tiesi, mutta hänen nimeään ei Joel uskaltanut mainita, sillä hän

aavisti että surutar jollakin tavoin liittyi nimeen.

Anni emännän välityksellä sai Otto jo toisena päivänä haluamansa

toimen. Iltasella lähti Joel saattelemaan häntä uuden isännän

luo. He astelivat hitaasti, puhelu sammui tuon tuostakin heidän

välillään, sillä Joel ei syttynyt ja Ottokin oli ehtinyt tyhjentää

uutisvarastonsa. Vihdoin ensimainittu virkkoi omituisen puristetulla

ja matalalla äänellä:

-- Olemme eilen ja tänään puhelleet monesta henkilöstä, mutta eräästä

olemme kumpikin tahallamme vaienneet. Ymmärrät, ketä tarkoitan.

-- Ymmärrän, vastasi Otto.

-- Kerrohan nyt hänestäkin, en juokse mereen, vaikka kuulen mitä.

Otaksun että se mitä kerrot hänestä, ei ole sinistä.

-- Sinistä se ei ole. Eevan juttu on muuten niin monessa solmussa,

että on vaikea vielä tänäänkään päättää, ken on syyllinen, ken syytön.

-- Kerro juttu, pyysi Joel kylmästi, mutta kasvojen hymy näytti

hieman sekavalta.

-- Ei ole kertomus pitkä. Muistathan Kiurun Kestin?

-- Muistanpa hyvinkin. Kahdenkymmenen vanha, soittoniekka,

tanssiniekka.

-- Eeva ja Kesti joutuivat väleihin. Se oli alussa olevinaan leikkiä,

mutta kääntyi todeksi, kun Kestin vanhemmat pistivät lusikkansa

siihen. Se tuuli lauheni kuitenkin. Sanottiin että Pohjavallan emäntä

sen käänsi. Kestin vanhemmat olivat valmiit luovuttamaan torpan ja

ottamaan Eevan miniäkseen, viimemainittu oli jo hommannut sijaisenkin

Pohjavaltaan, sää oli aivan sees ja tuuleton. Mutta nousikin pilvi,

nousikin myrsky. Punakorven Mari riensi estämään kuulutuksen tekoa.

Kesti oli ollut väleissä sen kanssa, oli joku kihlantapainenkin ja

sen vakuutteena todistajien kuullen lausutut sanat: "sinä olet minun

ja minä olen sinun". Kesti vannoi maat ja meret kumoon, että kaikki

oli ollut pelkkää leikkiä, mutta sotkuinen juttu ei siitä selvinnyt.

Kesti suuttui päiviinsä ja läksi paikkakunnalta, läksi maiden ja

merien taa, sanottiin.

Joel yskähti soinnuttomasti, hänen silmänsä tuijottivat...

-- Mutta Kestin matka oli lyhyt, lie kestänyt kolme kuukautta.

Kotiuduttuaan meni hän koreasti pappiloihin Marin kanssa. Mutta

silloin Eeva lähti.

-- Minne? kysäsi Joel kiihkeästi.

-- Sitä ei tiedä kukaan, ei Pohjavallan emäntäkään. Joku oli

tietävinään, että Eevalla oli sukua kaukana Pohjanmaalla ja että hän

pakeni sukuihinsa, toiset tiesivät hänen tosiaankin menneen maiden ja

merien taa, mutta kaikki on pelkkää arvelua, pätevää tietoa ei ole

kenelläkään.

Juttu ei Joeliin tehnyt polttavaa vaikutusta, hän saattoi sille

hymyilläkin iltojen ja öiden yksinäisinä, unettomina hetkinä. Mutta

hänen huomionsa olikin kiintynyt jutun metisimpään kohtaan eli

kuulutuksiinpanon estämiseen. Siinä irvisti jotakin mustalaislystiä,

johon kaikki muu hälveni ja hukkui. Mustalaislystin päähenkilö oli

Punakorven Mari ja Marin rinnalla Kesti, kahden tytön kulta. Väliin

luiskahtivat ajatukset Eevaan, mutta Joel siirsi ne heti Mariin, joka

sydän kurkussa juoksi pappilaan ilmoittamaan kirkkoherralle, että

Kesti on hänen ja hän on Kestin.

Kerran sitte Joel nukahti satamatyön lomassa. Moista ei ollut

entisaikoina sattunut, ei uuvuttavimmankaan työn jälestä uni

uskaltanut lupaa kysymättä Joelin silmään. Mutta siitä saakka kuin

Otto kaupunkiin ilmaantui, tapahtui Joelissa muutos. Hänen teräksinen

tahtonsa haurastui, hänen selkänsä ei kestänyt enää, kuten ennen,

hän tuppasi silloin tällöin hieman väsymään eikä hänen henkilönsä

vaikuttanut enää niin purasevasti kuin ennen. Hänessä oli jotakin

särkynyt, vaikka ei särö esiintynyt äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin

eikä Joel sitä itse käsittänytkään.

Nukkuessa näki hän unta. Eeva ja hän riensivät tapaamaan toisiaan.

Polku oli tuttu, metsä ja taivas metsän yläpuolla oli tuttu. Eevan

sini- ja valkoruutuinen esiliina liehui tuulen käsissä, kun hän

riensi Joelia vastaan. Mutta sitte tummeni polku, metsä, Eeva, ja

tumman keskessä seisoi Eeva ja pyyhki nenäliinalla kyyneleisiä

silmiään. Hän aikoi jotakin huutaa, mutta ääni ei tullut kurkusta

ulos. Huutoonsa hän heräsi.

Herättyään kavahti hän jaloilleen ja silmäili säikähtyneesti satamaa,

kauppatoria, rakennuksia. Kyyneleisiä silmiään pyyhkivän Eevan kuva

poltti hänen rintaansa, aivojansa. Joel yritti kiinnittää huomionsa

ihmisiin, satamaan, laivoihin, mutta tytön kuva ajoi ne kaikki

tieltään pois...

Joel rupesi voimaan pahoin. Hän näki yhä edessään kyyneleisen tytön.

Kyyneleet ikäänkuin kysyivät häneltä: miksi menettelit siten, että

onnemme särkyi. Tuon kysymyksen heräämistä oli Joel aavistanut

viimeaikoina, ja se oli jo etukäteen vapisuttanut häntä. Tähän saakka

oli hän onnistunut ajamaan kysymyksen pakosalle, mutta sittekin hän

tunsi sen paisuvan voiman, joka kysymykseen yhäti kasvoi. Hän tunsi

jo ennalta, että se kerran saavuttaa hänet ja seisoo hänen edessään

pilviin ylettyvänä jättiläisenä, uhkaen musertaa ja rutistaa hänet

syyllisyyteen.

Ja nyt se oli saavuttanut hänet, nyt alkoi taistelu.

Mutta Joel ei sitä vielä käsittänyt. Hän ei käsittänyt, että hän oli

joutunut elämän käännekohtaan, jossa ei ollut valitsemisen varaa muun

kuin syyllisyyteen nujertamisen ja taistelun välillä. Pahoinvoinnista

piittaamatta ryhtyi hän jälleen työhön, mutta lyhyen hetken jälestä

oli hänen pakko lopettaa. Raukeana ja oudon kalpeana saapui hän

iltapäivällä kotiin. Miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? soi

lakkaamatta hänen korvissaan.

-- Nyt olet sairas, virkkoi Anni emäntä, kun Joel raukeana ja

kalpeana tuijotti eteensä.

-- Ei ole mitään vaarallista, huomiseen menee kaikki ohi.

Ohi se menikin, mutta lähteä satamatyöhön ei enää juolahtanutkaan

Joelin mieleen. Joku uusi vaihe häämötti epäselvänä hänen

ajatuksissaan. Hän ei voinut enää jatkaa entiseen tapaan, jonkun

muutoksen täytyi tapahtua piakkoin.

Kun kysymys: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? yhä

voimakkaammin ja syyttävämmin ahdisti häntä, oli hän menettää

järkensä, mutta silloin hän laati kysymykselle jatkokysymyksen: ken

pakotti hänet semmoiseen menettelyyn? Kenen syy, jolta hänen täytyi

lähteä koiran tavoin synnyinkodistaan? Kenen? Pohjavallan. Tänään,

huomenna, ijankaikkisesti. Pohjavalta oli kahden onnen haaksirikkoon

syyllinen. Tästä Pohjavallan syyllisyydestä koituu uusi vaihe hänen

elämässään. Hän vaati hyvitystä. Miehenä on hänellä oikeus hyvityksen

vaatimiseen, onpa velvollisuuskin. Mutta mitä lajia hyvitystä hän

oli velvollinen vaatimaan? Rahaako? Sitä oli hänellä omasta kohden.

Maatako hän havitteli? Sormensuotako mielitteli? Mitä hän enää maalla

ja Sormensuolla, menetettyään Eevan. Mikä hyvitys hänelle sitte

kelpaa? Veri. Vain syyllisen veri voi tuottaa hänelle hyvitystä. Ei

mikään muu, ei iki mikään.

Joel osti surma-aseen, kätki sen povilakkariinsa ja valmisteleikse

lähtemään surmatyön matkaan. Hän oli asiansa oikeudesta varma,

tulevaiseen elämään, siihen taivaalliseen, jota palkkapapit kirkossa

saarnailivat, ei hän uskonut eikä hän uskonut palkkapappien

saarnaaman Jumalan olemassaoloonkaan, syystä kun ei se tehnyt tasan

oikeutta köyhän ja rikkaan välillä. Hän ei uskonut muihin kuin omaan

itseensä ja siihen, mitä hän omassa sydämmessään tunsi.

Matkapäivä oli huomenna. Joel makasi hereillä koko yön, ja hän uneksi

uneksimastaan surmatyöstä. Loppuun ehdittyään, alkoi hän taasen

alusta. Illalla, kun tulet ovat sytytetyt, astuu hän Pohjavallan

tupaan. Sanoo isännälle: minun elämäni olet sinä haaskannut,

synnyinkodin, morsiamen, kaikki olen menettänyt sinun tähtesi.

Raastettu elämäni vaatii hyvitystä, kostoa, vaatii syyllisen verta.

Sinä olet syypää kahden ihmisen onnen häviöön, syyn sovitukseksi

vuotakoon veresi. Nyt elä luule, että väärät tuomarit ja lait

kykenevät pelastamaan sinua.

Kuuluu pamahdus, Pohjavallan isäntä suistuu lattiaan, rinta korahtaa

muutaman kerran, kosto on suoritettu, hyvitys hankittu. Teon tehtyään

lähtee hän antautumaan kiinni nimismiehelle. Sanoo sille: minä miehen

äsken surmasin, minut vangitkaa.

Tuohon kohtaan edistyttyään, harppasi hän taasen alkuun, kuvaili

uudelleen ja yhä uudelleen saman kohtauksen. Puoliyön jälestä väsyi

hän surmakohtauksen alituiseen toistamiseen, kuten vahingossa

solahtivat hänen ajatuksensa jatkoon. Hän kuvitteli miten hän

rautavankina kuletetaan oikeuteen. Tuomari ja hän yhättävät kerran

ja toisen. He ovat vanhoja tuttuja Sormensuon häätöjuttujen ajoilta.

Sama tuomari, joka tuomitsi isän ja hänet häädettäviksi Sormensuosta,

tuomitsee hänet elinkautiseen kuritushuoneeseen. Tuomari on vanha

Pohjavallan liittolainen, vääryyden oikea käsi.

Joelin ajatukset takertuivat tuomariin ja tämän syyllisyyteen,

takertuivat yhä lujemmin, yhä vakuuttavammin. Syyllisiä olikin kaksi.

Ja toinen syyllinen oli ensimmäisen syyllisen oikea käsi. Piru ja

paholainen olivat keskenään yhtiömiehiä, kummallakin sama määrä

vääryyden osakkeita. Totisesti, kun kaikki ympäri käytiin ja jälleen

yhteen tultiin, ansaitsi tuomari saman kohtalon kuin Pohjavaltakin.

Johdonmukaisuus veti lautakunnan jäsenet noiden kahden syyllisen

apureiksi, ne vastalausetta tekemättä mukautuivat väärään päätökseen.

Kehnot, raukat...

Syyllisien rivi yhä taajeni. Pohjavallan, tuomarin ja lautakunnan

häntyreinä häärivät lakon vastustajat. Syyllisien jälkijoukon

muodostivat poliisit, sanomalehtikertojat ja raastuvan tuomarit. Ne

olivat syyllisien roikkaa kaikki.

Oliko järkevätä ja oliko oikeudenmukaistakaan kohdistaa kosto yhteen

syylliseen, kun toiset kuitenkin jäävät koskemattomiksi. Oliko?

Joel pohti syyllisien syyllisyyttä koko yön. Yhteiskunta

vääryyksineen oli kuin sadun satapäinen käärme. Jos yhden hakkaa

pois, jää yhdeksänkymmentäyhdeksän jälelle. Ja niistä kasvaa

tuota pikaa kymmenen uutta päätä yhden poikkihakatun sijaan.

Johdonmukaisuus vaati taistelun laajentamista kaikkia päitä vastaan,

muuten vääryys ei tule kitketyksi. Kun yksikin pää jää rauhoitetuksi,

työntää se rinnalleen kymmenen muuta päätä, perkkauksen pitää siis

tapahtua juuria myöten, pohjia myöten, luita ja ytimiä myöten.

Taisteluun kokonaisvääryyttä vastaan, lohikäärmeen kaikkia päitä

vastaan eikä yhtä eikä kahta vastaan.

Se taistelu oli käynnissä paraillaan. Hän liittyy taistelijajoukkoon.

Asettuu eturivin mieheksi. Iskee tapparalla vääryyden yhteiskuntaa

kylkiluihin, selkään, otsaan, iskee mäsäksi jokaisen luun, nikaman,

iskee kunnes vääryys on hävinnyt maasta ja oikeus on päässyt

valtijaaksi.

Oli vielä pimeä, kun Joel nousi makuulta ja lähti ulos. Hän asteli

meren rantaan ja sinkahutti surma-aseen ärjyvien aaltojen saaliiksi.

Sen tehtyään, palasi hän kaupunkiin. Hän käveli vain suotta aikojaan.

Hänen päänsä tuntui raskaalta, toisin silmänräpäyksin hän nauroi

itsekseen, toisin silmänräpäyksin puri hän hammasta. Kävellessä

osuivat tutunomaiset ovet hänen silmiensä eteen. Ne olivat raastuvan

talon ovet. Niiden näkeminen pani Joelin ankaraan raivoon. Hän

muisti miten ylhäällä oikeussalissa oli vihan väkeen yritetty hänen,

viatonta asiaansa vääntää katalaksi rikosaikeeksi.

-- Koirat, perkeleet, äännähti hän, ruveten koroillaan takomaan ja

potkimaan ovia ja katua.

-- Senkin mustat, koirat, mustat perkeleet.

Hän takoi yhä... hän oli raivoissaan.