VI

Joel rupesi vihaamaan uskontoa.

Sitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin

sanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä.

Uskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat

olivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla

työntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta,

pimeyttä.

Kirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut

pysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen

tulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa,

hän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan

sosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien

maailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja

nurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni

jokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti

kaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko

uskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä

viisi sormea.

Oman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin,

mutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin

korkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun

toveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin

oli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.

-- En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät

kirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi

messua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön

ja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on

murhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!

-- Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se

saarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.

-- Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden.

Mene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee

toistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi,

mitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine,

kirkkoine.

-- Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei

kukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset,

armeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja.

Ja jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman

voiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen

vuoksi.

-- Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.

-- Onko sekin uskonnon vika?

-- On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut

ja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista,

joka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei

hän vain kirkossa härnäile.

Joelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen.

Ja se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja

edellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku

sanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan

vanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha

kerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän...

Uusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli

ennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja

oikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken

niin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien

kyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja?

Miksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi

ei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että

koko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja

tähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin

joukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan

niskoiltaan sorron iestä.

Uskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti

kevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman

jää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa.

Joel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat

hänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta

hauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja

lisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen.

Mutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia.

Jokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.

Keväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta

kirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö

kirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.

Tuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen

talossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin,

jonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä

uskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski

hän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä

saarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti

itse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti

kirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä

Jumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en

muuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen.

Olin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän

lähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa

panevan. Minä en luovu äitini uskosta...

Joel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti

tinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki

hän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi.

Jonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä,

jolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut

katsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi

oli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän

suuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen,

kuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin

yksinkertainen, ettei nähnyt miten "sen nimen" varjossa juuri

imettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa'inta väkivaltaa heikompaa

kohtaan.

Toisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut

sammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui

ja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se

sopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, "sen nimi" oli kuin

mikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes

vihata, kun ei sille muuta mahtanut.

Uskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden

ja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden

ilmileimahtaminen oli vain päivien ja tuntien kysymys. Molempien

riveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun

hupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään,

sattui mitä sattui.

Pian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille

jonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin

luovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin

kiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui

tuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle,

livisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista.

Asetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään

pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja,

voivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja

veri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään,

ettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien

rinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.

Tuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja

kiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä.

Kauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin

seutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin

ajopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti

verileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä

haavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan.

Oli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä

kylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua.

Joel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan,

keksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen

järjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja

kasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä,

ne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet

sydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja

kohottelivat uhkaavasti käsiään.

Huomattuaan myöhästyneensä, aikoi Joel lähteä käymään jälleen

kotiinsa, mutta laivan keskivaiheilta kuuluikin äkkiä ääni:

-- Tuolla on yksi piru, ottakaa kiinni.

Kaksi konstaapelia hyökkäsi esiin laivan keskiosasta. Pako välähti

Joelin mieleen, hän alkoi livistää kauppatoria kohti. Konstaapelit

pyrkivät perään, mutta eivät pysyneet kintereillä. Äkkiä Joel

kuitenkin pysähtyi. Pää ylpeästi pystössä asteli hän takaa-ajajiaan

vastaan ja virkkoi halveksien:

-- Mitä minusta tahdotte?

-- Käyhän tänne, vastasivat konstaapelit.

He asettuivat Joelin kahdenpuolen ja veivät hänet laivan keskustassa

seisovain ryhmän eteen.

-- Kuuluuko tämäkin sakkiin?

-- Kuuluu, vastattiin ryhmästä.

-- En kuulu, väitti Joel äskeiseen tapaansa, ylenkatseellisesti ja

ilkkuen.

-- On pääpiru.

-- Tulin suoraan kotoa.

-- Miksi karkuun yritit?

Joel vaikeni ja häntä harmitti ja sapetti äskeinen karkuyritys, joka

loi epäilyttävän valon häneen. Konstaapelin uudistettuun kysymykseen,

miksi hän koki karata, vastasi hän:

-- Näyttääkseni miten olette puusta. Jäitte kuin sika suohon...

vapaastihan kävin teitä vastaan.

Kun laivan keulapuolessa seisovaa kolmea ruvettiin ohjaamaan

poliisikamariin, komennettiin Joel samaan matkueesen. Eellimäisinä

astelivat nuo kolme, jotka olivat kahakassa saaneet runsaat

osansa, heitä seurasi kaksi konstaapelia, viimemainittujen jälessä

asteli Joel, takanaan nuo kaksi äskeistä konstaapelia, jotka eivät

juostessa kyenneet osapuillekaan pysyttelemään hänen kintereillään.

Toisella oli kiero nokka, toinen oli pitkäsäärinen ja laiha. Marssi

tapahtui äänettä ja juhlallisesti, mutta sittekin se kutitteli

Joelin nauruhalua. Erittäinkin takana-astelevien virkainto ja ylväs

kohtelutapa tuntui hullunkuriselta. Iloiselle mielelle kerran

jouduttuaan, heräsi Joelin kujeilemishalu, hän pyörähti äkkiä ympäri,

teki jälessä astuville konstaapeleille kunniaa ja livahti pakoon

kuin nuoli. Virka-intoiset painaltamaan jälessä. Tovin juostuaan

Katajanokkaan käsin, kaarti karkuri takaisin, juoksi monen koukun

kautta ja väliin kyykkysilläänkin takaa-ajajiensa ohi, jatkoi sitte

juoksuaan eturoikkaa kohti, kiersi sen ympäri moneen kertaan, ja

asettui lopulta alkuperäiseen järjestykseen eturoikan konstaapelien

kannaksille. Kaikki tapahtui muutaman silmänräpäyksen kuluessa.

Hengästyneinä ja kiroillen saavuttivat vihdoin takaa-ajajatkin

kulkueen, karkuri teki taasen kunniaa ja virkkoi entiseen tapaansa:

-- Voi, miten olette puusta.

Perille saavuttua ohjattiin Joel pieneen huoneeseen, siinä oli

aituu, jonka takana istui virkapukuinen herra. Tämä kirjoitti

muistiin, mitä konstaapelit sanoivat. Sanottavien runkona oli että

hyökkäyksenalaisiksi joutuneet olivat tunteneet satamatyömiehen

Joel Sormensuon järjestyneiden merkkimieheksi. Sopi olettaa, että

kiinniotettu oli koko hyökkäyksen salainen sielu ja sen näkymätön

johtaja. Oletusta tukee pakoyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut,

kiitos konstaapelien valppauden. Toisesta valepakoyrityksestä ei

mainittu sanaakaan.

Kun tuo kaikki oli merkitty paksuun kirjaan, alkoi Joelin

kuulustaminen, jota kesti vain muutaman minuutin. Jokainen kysymys

tähtäsi eksyttää vastaajaa lausumaan jotakin semmoista, joka olisi

sitonut hänet syyhyn. Mutta Joel pureksi aina samoja papuja, ja

vihdoin virkapukuinen virkkoi:

-- Mene kotiisi.

Yhteentörmäyksen jälkinäytös suoritettiin raastuvanoikeudessa,

pari syyllistä joutui kärsimään kovan rangaistuksen, eturoikan

miehet, joiden kasvoissa ja pukineissa näkyi kahakan jäljet,

pääsivät helpommalla, loput vapautettiin tykkänään. Joel kuului

viimemainittujen joukkoon, häntä vastaan ei voitu esittää mitään

todisteita, mutta otaksumisia kasaantui hänen niskoilleen sitä

enemmän. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä sen etupäässä

vaikutti. Ensimainitussa oltiin näkevinään tyypillinen pahantekijä,

viimemainitussa oli muka jotakin saatanallista, kuten muuan

sanomalehti sattuvasti lausui. Hymyilykin oli kuin tikarinpisto,

pistävä, myrkyllinen, puistattava.

Sanomalehtien tautta musta juttu joutui Eevankin korviin. Vasta

keskikesän mentyä kirjoitti tyttö. Sanoi muuttavansa syksystä

Pohjavaltaan. Lyhyen, kylmyyttä huokuvan kirjeen lopussa olivat

sanat: koko maailma sinusta humuaa. Et olekaan malttanut tyyntyä. Se

on oma asiasi, mutta tiedä että niinkuin metsään huudat, niin metsä

vastaa.

Kirjeen saatuaan jättäytyi Joel työstä pois ja ryhtyi laatimaan

vastinetta. Hän vakuutti ja vannoi olevansa syytön. Hänen

mustaamisensa oli vallitsevan järjestelmän vanha ketun laulu: lyödään

sitä, ken on heikoin vastustamaan.

Iltapuolella, yksin jäätyään, hankki hän lähteä saattelemaan kirjettä

laatikkoon. Mutta silloin helähti seinän takaa:

Läksin minä kesäyönä käymään

siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää.

Kussa lintuset laulaa,

metsäkanatki ne pauhaa

ja mun sydämmeni -- -- --

Tuohon katkesi laulu äkkiä. Joel odotti silmänräpäyksen, toisenkin,

mutta jatkoa ei kuulunut. Mikä erittäin koski hänen korvaansa, oli

äänen särkynyt sointu. Siinä ei enää pulppuillut riemukas onni,

päinvastoin värähteli siinä jotakin polttavan surullista, kuten olisi

laulaja sydämmensä riehuja kokeillut lepoon tuuditella. Jo jonkun

kerran ennenkin oli Joel keksinyt tytön suupielissä hillittömän

tuskan ilmeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää, mutta se ei ollut

milloinkaan ennen niin sydäntä särkevä kuin äsken.

Jonkinlaisen uteliaisuuden valtaamana pistäysi Joel naisnaapurinsa

puolelle, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenpieleen. Tyttö istui

koneen ääressä ja nyyhkytti. -- Häiritsenkö? kysyi Joel iloisesti.

Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että ainakin pari kertaa ennen

olivat Lyylin tuskat ja surut vaihtuneet parissa päivässä riemuksi

ja onneksi. Jos lie sama ikä näilläkin murheilla, äilähti hänen

päähänsä. Jos ne ovat lempivän sydämmen omia laatimia.

Tyttö ponnisti voimansa ja herkesi nyyhkyttämästä, mutta hänen

kasvoillaan kuvastui vielä väkevä tuskan ilme. Joel oli tuokion

kahden vaiheilla, poistuako taiko jäädä, mutta epäröidessä syttyi

häneen mieliteko saada Lyyli nauramaan ja unhottamaan lempivän

sydämmen laatimat huolet. Tehtävä alkoi tuntua yhä houkuttevammalta.

-- Minulla on hauska juttu, hauskempi kuin osaatte luullakaan,

alkoi Joel loruta, asettuen istumaan tyttöä vastapäätä ja ruveten

kertomaan yöllisiä seikkailujaan, jotka hänet sekoittivat kuuluisaan

satamatyömiesten kahakkaan.

Pilapako huvitti Lyyliä.

-- Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen

poika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi

kertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta

juoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.

-- Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.

-- Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina.

Vuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä

kilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla

kahdeksaan illalla sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta.

Katsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen

katsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.

-- On, on, nauroi Lyyli.

Viikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana

Joelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka

suupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina

pyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.

Mutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi

kirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja

synnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.

Tummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin

jäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan

rakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen

jalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina

säikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta.

Kun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä

kotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää

Eevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet

ja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.

Mutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka

kitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee

sukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne

satamamiesten sanastoissa olivatkin.

Ja hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja,

seteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä

tai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän

säästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen

ympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien

lukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi

kirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.

Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä.

Ei kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel,

jonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.

Kirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan

kuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin

jotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet

vierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne

hautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.

Unettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja

ryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki

maille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä

kuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen

pöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.

Seuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen

vehkeine mustapartaisen työtoveriksi.

Ja elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun,

jotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen -- ei mitään muuta. Joskus

toki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka

pani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos

oli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista

sekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut,

oli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.

Noin luulotteli Joel...

Tästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen

itseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan

kuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran

näyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.

-- Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.

Lyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava

onnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman

seuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen

Lyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin

vento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi

päänsä toisaanne --

Vieri joulu ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin

puhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen

ajatuksiaan. Mutta eräänä sunnuntaina oli hänen mielensä kumman

herkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois,

ja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli,

mutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset

Sormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin.

Ensi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön

muisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen

mukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon

Joel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva,

yhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen,

ystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään

lapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja

uskotellut.

Astellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat

harmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää

ja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä

nuori...

Joelin rintaa viilsi.

Määrättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle

kadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel

asteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa

kaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat

ja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit

vastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat

tutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola,

totisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa

piirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea

tuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat

taakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta,

joka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän

kuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.

Mutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen

ympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit

muuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö

aukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa

apua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan,

ettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta

huudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa

sanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja

huutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja

hokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu

poika.

Omasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo

laskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi

häneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota

Joel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni

ja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:

-- Ahaa, vanha tuttu.

-- Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin

selälleen katuun.

Neidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka

vihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte

tarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen

selälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä

kohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui.

Kohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä

keräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.

-- Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä

taasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.

Konstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan

neitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi

hoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli

tehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen

keinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan.

Avautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana

virkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät

vain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan

heidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien

pahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu,

lausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.

-- Miksi hätyytit neitejä?

-- Halusin puhutella...

-- Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.

-- Toinen oli tunnettu.

-- Sinulla oli jotakin muuta mielessä.

-- Itse mieleni tunnen.

-- Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel

työnnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja

lokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi

kolkko hiljaisuus.

Vasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli

matkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä.

Hän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi,

mustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa

räkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa

illan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen

onneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja

juoksu, poliisit, kuulustelu, putka...

Vasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai

jälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli

hän kotiinsa, toistaen itsekseen:

-- Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.

Parin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä

olivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka

herra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä.

Jutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan

lukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö

hän pöytäkirjain oikein laadituksi.

-- On se oikein, paitsi alkupuoli on ereyttävä.

-- Miten se on sitä?

-- Tarkoitukseni oli vain puhutella...

Joel puolustihe yksinkertaisesti, mutta vaikuttavasti. Viola

neiti oli kotoisin hänen kotikylästään, kotipuolen kuulumisia hän

alkoi kysellä, ei iki mitään muuta. Neitejä oli ehkä joskus ennen

kadulla hätyytelty, koskapa olivat niin arkoja, että rupesivat

heti juoksemaan. Sitte tapahtui kaikki se, mikä äsken luettiin.

Konstaapeleja ei hän tarkoittanut lyödä eikä pahoinpidellä, hän

tarkoitti vain vapautua. Hänen verensä ehkä kuumeni liiemmäksi.

-- Miks'ette herenneet takaa-ajosta, kun näitte että neidit

säikähtivät? kysyi punakka herra murhaavan pätevästi.

-- Sepä juuri harmittaa itseänikin... ei sattunut mieleen... enkä

tahtonut heittää kesken aiettani.

Punakka hymyili pirullisesti.

-- Luulin ja toivoin sitäpaitsi että neitien säikähdys menee ohi, kun

kuulevat kuka olen.

-- Mutta sen pahempi, säikähdys vain kasvoi.

-- Näytti kasvaneen.

-- Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden

puheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.

-- Eihän toki.

Neitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen

jutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön

suostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta

punakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.

Sanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet

juttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten

kahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut

kahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan,

puuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.

Jutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa

käsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli

tehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka

kärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen

Pohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka

peittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena.

Lakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo

oli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on

rikoksien alalla tavattu.

Oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon

johdosta.

-- Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.

-- Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.

-- Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi

kostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.

Joel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat

niin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat.

Kesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä:

-- Miten olisitte menetelleet neitien kanssa, jos eivät konstaapelit

olisi ehtineet apuun.

-- Olisin paiskannut kättä toiselle neidille ja kysellyt kotipuolen

kuulumisia.

Tuo oli luonnollista. Juttu kuivui käsiin väkisinkin. Päätöksessä

tuomittiin Joel jonkun kymmenen markan sakkoihin virka-toimessa

olevan poliisin vastustamisesta. Mutta sanomalehdet eivät silti

malttaneet luopua herkkupalasta, ne kertoivat laveasti ja

kutkuttavasti Joel Sormensuon lakkohommista, kuten hukkaan menneistä

humaloista ainakin.

Joel nieli nekin ivat. Hänen sielussaan hehkuivat jo monet vihan

hiilet, oikeudenkäynnistä tuli yksi entisien lisäksi lisäämään palon

voimaa, kun kerran hiilet hulmahtavat kuluttavaan ja sytyttävään

liekkiin.

Oikeudenistunnosta palattuaan, rupesi hän lukemaan muuatta

sosialistien lentokirjaa, jossa hyökättiin murhaavasti uskonnon

ja siveyden kimppuun. Hänen lukiessaan päivä hämärtyi, ja hämärän

rajoilla kuului seinän takaa Lyylin ääni. Tyttö lauloi ainaista

lempilauluaan, Joel eroitti sanat:

-- -- -- -- --

-- -- -- -- --

mikä tuska ja vaiva

sinun sydäntäsi kaivaa,

jok'ei anna sydänyölläkään rauhaa.

Säkeitten jälestä kuului äkkiä sydäntä särkevä parahdus, samassa

jotakin kaatui kumoon. Joel paiskasi kirjan pöydälle, kiirehti ulos,

ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua seisoi hän tytön huoneessa.

Sitä kyyneltulvaa, joka juoksi Lyylin silmistä, sitä tuskaa, joka

ilmeni rinnan parahduksissa.

Joel alkoi aavistaa, mistä oli kysymys.

-- Lyyli, virkkoi hän lohduttavasti.

Mutta tyttö ei kuunnellut. Kädet ojennettuina ylös ikäänkuin

rukoukseen, makasi hän selällään lattialla, parkuen, voihkaen.

-- Minä tahdon kuolla.

Hän repäsi leningin auki rinnan kohdalta, jotta napit lennähtivät

lattialle.

-- Lyyli.

-- Minä tahdon kuolla.

Hiuskampa lennähti samaa tietä kuin napitkin.

-- Lyyli.

-- Minä tahdon kuolla.

Noiden sanojen jälestä tuli kaulaketjujen vuoro, ne lennähtivät

pöytää kohti ja kaatoivat Salaman valokuvan. Jo käsitti Joel, mistä

oli kysymys.