IV

Työväenliike oli kärsinyt tappion, liikkeen vastustajien päät

kohosivat pystömmiksi, sosialistien riveissä suuriäänisimmät

kiihkoilijat talttuivat. Seurasi jonkinlainen lyhyt välirauha,

kun siipeensä saanut puolue ei ollut vielä ehtinyt tointua

tökerryksistään.

Joelin sisua kärhenteli. Ei siinä kyllin, että Itäinen oli menetetty,

aineellisen tappion lisäksi tuli vielä siveellinen tappio, jonka

hänen henkilönsä oli kärsinyt. Hän ei ollut enää sama sankarimainen

Joel kuin ennen, hän oli pikku raukka, pikku houkka, joka yltyi

lähtemään jättiläisen kanssa painiskeluun, hävitäkseen, surkeasti

hävitäkseen.

Koko työväenliike oli joutunut alennustilaan, josta sitä eivät enää

suuret sanat voineet kohottaa. Täytyi tapahtua jotakin mainiota ja

repäsevää, ennenkuin kunnia oli entisessä kirkkaudessa, mutta mitä?

Maailma oli tänään yhtäläinen kuin eilenkin, ja se oli yhtäläinen

huomennakin. Mutta sittekin täytyi jotakin tapahtua, jotakin mainiota

ja repäsevää. Ja pian sen piti tapahtua, muuten kylmyy ja sammuu

takatalveen ja yöhön koko tulevaisuus.

Joel mietti yötä päivää, miten keksiä aseen, jolla alottaa taistelun

uudelleen. Häätötuomion täytäntöönpanoa ei hänen tarvinnut pelätä.

Koko käräjöiminen tarkoitti vain hänen nöyryyttämistään, ja oli

alotettu Itäisen ja Patapellon vuoksi. Niiden riistäminen kävi

mainiosti laatuun häätönaamarin verhossa. Vaaksan ja hänen oli

antautuminen armoille, se oli kaiken alkuna ja loppuna.

Miten välttää armoille joutuminen?

Miten? Miten?

Vihdoin iski kipinä Joelin ajatuksiin, vihdoin valkeni keino, joka

tappion kääntää voitoksi ja estää saapumasta takatalven öineen,

pakkasineen. Kipinä iskihe ensin pälkähdyksenä, mutta siitä se

varmentui, selveni ja sovitteleikse omiin nahkoihinsa. Se oli rohkea

ja huima, mutta se oli samalla mahdollinen. Jota enemmän Joel siihen

tutustui, sitä houkuttelevammalta se alkoi näyttää. Monta päivää

piti hän sen omana salaisuutenaan, mutta kun se oli aikansa vanunut,

kohotti hän hieman salaisuuden huntua, virkkoen eräänä iltapuhteena

isälle:

-- Luuletko että _hän_ panee häätötuomion täytäntöön?

-- Enpä luule.

-- On hyvä, jos hän sen tekee.

Joel hymyili, mutta tuokion kuluessa hymy vaihtui uhaksi, hänen

sieramensa pullistuivat ja hän puri hammasta.

-- Hänen täytyy panna se täytäntöön, täytyy, täytyy... Joelin nyrkki

putosi raskaasti pöytään, hänen kesakkoisien ja laihojen kasvojensa

lihakset vavahtelivat. Isä katsoi häneen kummasti.

-- Miksi se siitä valkenee? Mennyt on mennyttä.

-- Mutta jos ei olekaan, jos lopputilit ovat vielä tekemättä.

-- No, en minä ymmärrä. Onko ilmaantunut keino?

-- On, nyt vasta alkaakin taistelu. Huomisesta lukien emme suorita

enää veropäiviä, hänen täytyy panna tuomio täytäntöön.

-- Hm, virkkoi isä.

Äidin kuoltua oli hän mukautunut kokonaan Joelin kannalle. Hänen

kolmesta rakkaudestaan oli vielä jälellä kaksi, poika ja Sormensuo.

Ja ne kaksi kuuluivat eroittamattomasti yhteen. Mikä koski

Sormensuohon, koski poikaankin. Kumpaakaan ei saattanut ajatella

erossa toisistaan. Ja kaikki mikä tarkoitti tuon eroittamattomuuden

lujittamista, meni helposti mieleen, suli sydämmeen...

-- Pitääpä joutua Vaaksaan.

Joel lähti.

Päivä pari tuon jälestä levisi kylään tieto, että Sormensuo ja Vaaksa

kieltäytyivät suorittamasta päivätöitä, ilmaisematta varsinaista

syytä menettelyynsä. Olivat vain tuumineet, että kun on kerran

lähtenyt riidoiksi, niin pysyköön häntä riitoina. Menettelystä oltiin

yleiseen ymmällä. Mitä se tarkoitti? Mikä viisaus sen alla piili?

Pohjavallan isäntä vastasi uhitteluun siten, että ryhtyi hommaamaan

häätötuomioita täytäntöön. Yksi ja toinen oli jo silloin päässyt

salaisuuden perille: koko kylää käsittävä yleislakko oli päätetty

panna vireille samana päivänä, jolloin Vaaksan ja Sormensuon asukkaat

ajetaan konnuistaan taivaan alle.

Järkiperäisesti ja johdonmukaisesti ryhtyi Joel valmistuksiin, hän

sytytteli ensin kiihkeimmät ja huimimmat. Tehtävä oli helppo ja

kiitollinen, onnistuminen näytti lupaavalta, sillä jokainen puhuteltu

syttyi puolesta sanasta. Kaikki kahden edestä, lähti jokaisen

huulilta vankasti ja rehellisesti.

Maltilliset aiheuttivat jo enemmän työtä, täytyi vedota niiden

järkeen ja sydämmeen. Nuori työväenliike oli saavuttanut lyhyessä

ajassa kaksi tärkeätä voittoa työpäivän lyhennyksen ja apupäivien

helpoituksen, selitteli Joel maltillisille. Työväestöstä itsestä

riippui jatko. Jos kaikki ovat yksimielisiä, varisee rengas toisen

jälestä niistä kahleista, jotka työväen lihaa ja luuta kalvavat.

Ensimmäisiä voittoja seuraavat toiset voitot, parannuksien sarja

jatkuu jatkumistaan, kunnes yhdenvertaisuus ja hyvinvointi on

saavutettu. Mutta jos työväestö ensimmäisen koetuksen ja vastarinnan

edessä jänistää, on sen asia auttamattomasti hukassa. Taantumus

jo kohoittelekse päätään ylpeästi, myönnetyt helpoitukset uhataan

anastaa takaisin, entinen orjuuden yö jo hämärteli, sortajat

ilakoitsivat j.n.e. Maltilliset ilmaisivat myötätuntonsa hanketta

kohtaan, luvaten yhtyä lakkoon, jos se oikein väkivoimakkaana puhkeaa.

Heikot olivat enää kääntämättä. Niiden kanssa piti olla viisas ja

varova, muuten työ meni hukkaan. Kääntäjiä pantiin liikkeelle melkein

yhtä paljo, kuin oli käännettäviäkin, ja sitkeästi tehtiin työtä.

Maltillisille esitettyjen kohtien lisäksi istutettiin heikkoihin se

käsitys, että suurlakko jo muka oli miehestä mieheen ja naisesta

naiseen päätetty asia. Sen edestä ei enää päässyt pakoon kuuhun eikä

mereen. Jokaisen kanta täytyi paljastua. Voiton päivänä pyhän asian

petturit vapisevat. Häpeä ja kirous heidän muistokseen.

Moniaita seikkoja ei Joel osannut ottaa laskuihin. Ensinnäkin ei

hän käsittänyt sitä tosi seikkaa, että Itäisen menettäminen ei

ollut eikä voinut olla kenellekään semmoinen sydämmen asia, kuin

se oli Joelille ja hänen isälleen. Hän ei pannut merkille edes

sitäkään musertavaa totuutta, että hän itse ani harvoin kiinnitti

ajatuksensa Patapeltoon. Viimemainittu laahusti kyllä samassa

kimpussa jonkinlaisena lisikkeenä ja oli painava tekijä, mutta se oli

tykkänään vailla sitä lämmittävää voimaa, joka taikamoisesti käsittyi

Itäiseen.

Toinen heikko kohta, jota ei Joelin silmä osannut keksiä, oli

yhteisyyden tunteen puute, joka aina on kehittymättömien olojen

leima. Jotta koko kylän työväestö palvelijoihin saakka olisi omannut

Vaaksan ja Sormensuon kysymykset omikseen ja lähtenyt niiden edestä

taisteluun, olisi edellyttänyt harvinaisen väkevää yhteisyyden

tunnetta ja käsitystä yksimielisyyden voimasta.

Jos Joel olisi nähnyt sydämmiin ja vähänkään tuntenut ihmismieltä,

olisi koko lakkohanke alun alkaen näyttänyt pitkää nenää hänelle.

Hän olisi keksinyt salaisia nauruvireitä monissa suupielissä, olisi

vainunut kätkettyä ivaa monen lauseen lomissa, mutta hän oli niin

väkevästi kiintynyt omiin yksipuolisiin otaksumisiinsa, että hän oli

kuuro ja sokea kaikelle muulle.

Hän puskihe yhä eteenpäin.

Koitui sitte päivä, jolloin panoksen piti laueta ja pamahtaa.

Kruununmiehet ilmaantuivat Sormensuohon ja Vaaksaan, huoneet

tyhjennettiin, ovet lyötiin lukkoon -- lain koura teki säälittä

tekonsa.

Heinänteko oli juuri alkanut. Vielä samana päivänä kutsuttiin

ilmoituslipuilla ja yksityisillä kehoituksilla kylän työväestö

Vaaksan tanhualle. Ensimmäiset tulijat, jotka kutsutta ja sydämmensä

ääntä noudattaen olivat rientäneet ilmaisemaan osanottoaan

häädettyjen kohtaloon, loivat kokoukseen vakavan värin. Vaimot

nyyhkyttelivät, miehien katseet olivat juroja, alakuloisia. Tanhualla

vallitseva sekasorto sointui surullisen näön kanssa sovusti yhteen.

Astioita, huonekaluja, työaseita ja vaatteita oli viskelty nurmelle

huiskin haiskin ikäänkuin merkiksi, että väkivalta oli ollut

liikkeellä köyhää kurittamassa.

Mutta samassa määrässä kuin väkeä tulvi lisää tanhualle, särkyi

alkupuolella vallinnut vakava väri. Alkoi kuulua huolettomia ja

iloisia ääniä, naurua ja kevytmielisiä puheita, kuten olisi saavuttu

johonkin huvitilaisuuteen, jossa ohjelman alkamista odottaessa itse

kunkin oli velvollisuus pitää iloa yllä itsensä varalle. Kymmenen

tienoissa, jolloin viimeisetkin olivat saapuneet, ei joukossa enää

kuulunut vakavuuden hiventäkään. Enemmistö oli semmoisia, jotka huvin

vuoksi ja uteliaisuudesta olivat saapuneet lakkokokoukseen, ja heidän

nauruihinsa hukkui vakavien ja huolekkaiden hiljaiset puhelut.

Kymmenen tienoissa ilmaantui Joel tuvan seinustalle, johon pöytä oli

asetettu. Melu ja sohina hiljeni, kaikki odottivat jännittyneinä.

Joel nousi seisomaan pöydälle ja loi joukkoon tiukan silmäyksen.

-- Ystävät, virkkoi hän sitte, sieramet pingalle pullistuneina,

kesakkoiset kasvot harmaina ja silmissä tuli, joka Sormensuon ja

Itäisen edestä taistellessa aina niihin syntyi. Kuka on matalan

majan tanhualla pannut toimeen tämmöisen sekasorron? Kuka on köyhän

ainoat rievut ja käsialat raastanut taivaan alle? Sortaja sen on

tehnyt, sorron ja väkivallan käsi on ollut toiminnassa. Miksi

vaimot ja neidot valittavat, miksi miehien ja nuorukaisien muoto on

murheellinen? Siksi että vääryys ja valhe on voittanut, oikeus ja

totuus poljettu, siksi että väkevä on heikon nutistanut. Mutta mepä

vannomme valan, koston valan, oikeuden ja totuuden valan.

-- Vannomme, keskeytettiin monelta taholta.

-- Kädet ylös kohottakaatte, kaikki kädet korkeutta kohti, komensi

Joel.

Monella taholla kohoutuivat kädet ylös, mutta monella taholla ne

jäivät huomattavasti kohoomatta, vaikka lakkopuuhan kiihkeimmät

taistelijat olivat hajautuneet joukkoon sinne tänne.

-- Valan sanat kuuluvat: me taistelemme niinkauan, että totuus ja

oikeus voittaa.

-- Taistelemme, kuului sekaisin mies- ja naisääniä. Joelin korviin

äänet kuuluivat satakertaisina.

-- Silmäilkää näitä köyhän riepuja ja käsialoja, jatkoi hän sitte

tyynemmästi ja tasaisemmasti sekä silmäillen tanhualla seisovia

ihmisiä pehmeästi ja suosittelevasti. Silmäilkää matalaa, harmaata

majaa, portaita, polkuja, pikku vainioita, ne kukin kielellään

kertovat köyhän miehen elämän tarinaa, sydämmen sykähdyksiä, rinnan

riemuja, mielen murehia. Kaikki on muistoja täynnä, kaikkeen on köyhä

antanut jotakin omasta itsestään. Pihan polku ja pellon piennar

kertoo nopsan jalan polennasta, vainiot rupattavat aamuvirkusta

viljelijästä, pieni ja pimentoinen tupa laulaa hämärän uinuttavaa

säveltä väsyneen raatajan korvaan. Se mitä tässä näemme, on köyhän

miehen maallinen taivas. Köyhä ei luo taivastaan korkealle eikä

kauas, se ulottuu vain omien peltojen laitaan ja kohoo vain oman

orren tasalle. Ystävät, onko tämä köyhän taivas liian upea ja komea?

Onko tuossa, minkä näemme, liian paljo maallista hyvää, ajallista

etua?

-- Ei, ei, kuului sankkaääninen vastaus.

-- Ja kuitenkin uhkaa vainolainen väärien asetuksien nojalla riistää

köyhältä tämän pienen maallisen taivaan. Melkein kokonainen ihmisikä

on tässä hyöritty ja pyöritty, murena murenelta on tätä onnelaa

kyhätty, sen syntymisen eteen hikoiltu ja aherrettu, mutta nyt

tulee vainolainen ja sanoo: mars maantielle, mies, mars vaimonesi,

joukkonesi. Koiraa, joka on hänen tanhuallaan ikänsä haukkunut

ihmisiä, sitä hän hoivaa, kun se vanhenee, mutta köyhän, joka on

hänen peltojaan kyntänyt ja kuokkinut, sen hän potkii maantielle.

Annammeko moisen julmurin työn tapahtua?

-- Emme, kuului useita ääniä.

-- Me emme anna moista tapahtua. Me nousemme vastustamaan, me

nousemme taistelemaan. Huomispäivän auringon kera me nousemme

taistelemaan, me kylän raatajat, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet.

Me emme ole milloinkaan taistelleet oikeuksiemme puolesta, sen vuoksi

meidän kanssamme menetelläänkin hävyttömämmin kuin koirien kanssa. Me

olemme aina myöntyneet kaikkeen, taipuneet kaikkeen, meidän niskamme

on ollut kuin nuori pihlaja, joka taipuu katkeamatta vaikka maahan

saakka. Mutta nyt me nostamme niskamme suoraksi, ja kun me sen

teemme, niin näkevätpä vainolaisemme, mikä mahti, mikä voima on tässä

joukossa, jota eivät he koirankaan arvoisena ole pitäneet, jonka

niskaa he ovat tottuneet mielin määrin kuormittamaan.

Eräältä taholta kuului äänekästä mutinaa, josta saattoi eroittaa

lauseen, että koiritteleminen oli liioittelua sekä työväenliikkeen

palkatuilta puoskareilta opittua. Joel ei huomautusta ottanut

varteen, ja siinä hän teki virheen. Koko puheen vaikutus rupesi

pilaantumaan. Räikeihin väreihin ja vertailuihin kerran jouduttuaan,

ei hän enää raahtinut niistä luopua. Johdonmukaisuus vaati mielien

kiihdyttämistä ja nostattamista, laimea väri ja vertailu ei ollut

paikallaan räikeän jälessä, ja siten jatko muodostui tolkuttomaksi

haukkumiseksi itse haukkumisen vuoksi.

Kuuntelijoiden joukossa syntyi levotonta liikettä. Se aiheutui

vain muutamien harvojen alotteesta, mutta se näytti tarttuvan

välinpitämättömiin ja muihin kevyempiin aineksiin, jotka olivatkin

tulleet mukaan pelkän lystinpidon vuoksi.

-- Huomenna me murramme poikki orjuutemme ikeen, murramme yhtenä

miehenä. Ei yksikään meistä, jotka seisomme tässä tanhualla, ryhdy

huomenna työhön eikä nöyrry tottelemaan koiralan herrojen komentoa.

Ei huomenna, ei ylihuomenna, ei ennenkuin nämä köyhän rievut ja

käsialat ovat entisillä sijoillaan. Huomatkaa että nyt ei ole

kysymyksessä ainoastaan yksityinen ja erityistapainen vainotyö, nyt

on kysymys paljo enemmästä kuin Sormensuon ja Vaaksan asukasten

maantielle potkimisesta. Kysymys on siitä, pitääkö meidän raatajien

aina nöyrtyä ja taipua. Tällä kertaa on Vaaksan ja Sormensuon selkä

kysymyksessä, ensi kerralla jonkun muun. Eikö ole aika tehdä loppu

vainotöistä? Vihaisen koiran kuonoon tavataan asettaa koppa, se on

vain keino, jolla ihmiset suojelevat itseään riiviöltä. Meillä on

myöskin keino, jolla voimme suojata itseämme kaksijalkaisien koirien

puremista vastaan. Se keino on yleinen, koko kylän käsittävä lakko.

Meidän on pakko käyttää sitä keinoa kaksijalkaisia koiria vastaan,

muuten eivät he ikinä lakkaa puremasta meitä. Meidän pitää näyttää

voimamme, meidän pitää voittaa, maksoi mitä maksoi. Ehdotan siis

lakon alkavaksi huomisesta lukien, kunnes Vaaksan ja Sormensuon olot

ovat entisellään.

Joel pudottihe alas pöydältä ja asettui nojalleen Vaaksan tuvan

seinää vastaan. Monelta taholta kuului hyväksymishuutoja, mutta

kuului murinaa ja nauruakin. Tehdyn sopimuksen mukaan nousivat

kiihkeimmät lakon puoltajat toinen toisensa jälestä pöydälle ja

kehoittivat työväestöä yksimielisyyteen. Kun pikku puheet olivat

pidetyt, nousi Joel jälleen pöydälle ja virkkoi äänellä, joka tuntui

tunkeutuvan vuorienkin lävitse:

-- Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan

huomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset,

muonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja

päivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on

semmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan

toimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja

elantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien

kurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset

rakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.

-- Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin

vajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi,

Kaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.

-- Millä voimalla, millä oikeudella? toisti Punakorpi, astuen pari

askelta pöytää ja joukkoa kohti.

Joel ei vähääkään äimistynyt Punakorven esiintymisen vuoksi, hänen

tiedossaan oli viisi kuusi jyrkkää vastustajaa, joiden suhteen oli

alunalkaen suunniteltu pakkokeinoja.

-- Tuolla voimalla, jonka näette nenänne edessä.

-- Minä haluaisin katsoa sen miehen silmiin, joka huomenna käy

estämään minua veropäivää suorittamasta.

Punakorpi astui vieläkin pari askelta pöytää kohti.

-- Käyköön se mies näkyviin.

Astui joukosta esiin kaksi miestä, astuivat toiset kaksi, astuipa

kolmaskin pari. Ne olivat kylän kiihkeimpiä sosialisteja ja Joelin

kannattajia.

-- Me estämme, me olemme ne miehet.

-- Sepä on valhe, jumal'auta.

-- Samat sanat, mutta kovemmin.

Pitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven

rinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki

perustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.

Joel ei vieläkään säpsähtänyt.

-- Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.

-- Ja joukossa on kirjaviakin koiria.

Viekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän

lähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen

kasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli

Joelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin

läheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli

kerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa

suositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle,

mutta varoitus ei Joeliin pystynyt.

-- Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle

urholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.

-- Luehan urhot tarkemmin.

Jo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen

työmies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.

-- Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella

neljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.

Tanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen

merkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs

ääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän

virkkoi:

-- Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden

kuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole

oikeutettu.

-- Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat

että se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel

innoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.

-- Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?

-- Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.

-- Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn

Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata

lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna

suorittamasta veropäivää.

-- Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel

yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o.

Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.

-- Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja

samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.

Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin

torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä,

sen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet

vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella

ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä

laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi

häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät

kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta

hullummin.

-- Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.

-- Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että

oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani,

mutta...

Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja

hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon

tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen

ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän

silmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki

niin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet

kiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli

hän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden

oikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai

sammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja

selkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.

Mutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua.

Punakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto

kokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien

jälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset

luikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin

lopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi

oman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.

Oivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet

Joelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain,

sitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön

taivasta kohti.

-- Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi

kiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.

-- Epäilettekö sen tuloa?

Kysytyt vaikenivat... ja loivat katseensa maahan.

V

Raitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka

kaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen

sivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman

portaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät,

ajoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen

ja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka

samallaisena muutaman kotvan kuluttua.

Viho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti

hajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan

vaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja

kaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.

Seisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka

suuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle,

ohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku

vastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin

pukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan,

vuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli

vanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet

ja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden

niukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus.

Se mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen

muilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti.

Pukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva

käynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen

kanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.

Polettuaan katuja tuonne ja tänne, ohjautui Joel kauppatorille.

Näky, joka siellä levisi hänen eteensä, oli omiaan ravistelemaan

hänestä kaikki selkäväreilyt, kivimuurien ja komeuden synnyttämät.

Maalaiskuormat hevosineen ja ajajineen tuoksahtivat kuin kotoisilta

terveisiltä, ne vipusivat mielen tasapainoon ensi vilauksella.

Nyyttineen puikkelehti Joel kuormarivien välissä ristiin rastiin

ja ilman vakituista päämäärää, mutta hilautuen yhä kalasatamaa

kohti. Lipuessa ja silmäillessä kului aika hopusti, maalaiskuormat

katosivat ajajineen ja hevosineen, niiden sijaan alkoi ilmaantua

varsiluudan liikuttajia. Niiden esiintyminen teki Joeliin

virkistävän vaikutuksen. Hän otaksui asian siksi, että kymmenestä

luudanliikuttajasta yhdeksän tarjoutuu hänelle emintimäksi, jottei

muuta kuin hyväksyy sen, minkä itse lystää.

Joel lähti nyyttineen luutijoitten sekaan ja silmäili heitä. Kovin

monta ei silmäiltävänä ollutkaan, pian hän oli tehnyt valintansa.

-- Kestääkö miten kauan, ennenkuin yhdessä lähtään kotiin?

Joel oli pysähtynyt lyhyen eukon lähelle. Kysymyksen tehtyään

nauroi hän ääneensä ja nyökäytteli päätään tuttavallisesti. Eukko

loi häneen omituisen katseen, jossa pikku suuttumus ja pikku nauru

näyttivät riitelevän vallasta, mutta ei vastannut sanaakaan. Joel oli

poistuvinaan, astui askeleen tuonne, toisen tänne, pyörähti jälleen

eukon lähelle ja tokasi äskeiseen tapaansa:

-- Kuten emäntä näkee, ollaan niinkuin neljän seinän puutteessa.

Silmäyksestä, jonka eukko loi Joelin sinertäviin housuihin ja laveaan

takkiin, näkyi että pikku nauru vei voiton pikku suuttumukselta.

Mutta vieläkään ei hän ryhtynyt puheluun. Joelin kärsivällisyys ei

loppunut eikä hän ajatellutkaan peräytyä. Hän teki saman tempun kuin

äskenkin, asteli jonkun askeleen vain astellakseen, pyörtihe sitte

entistä tutumpana ja varmempana eukon eteen ja virkkoi:

-- Tietäähän emäntä, ettei tämä tämmöinen poika milloinkaan haise

viinalta eikä rommilta.

Eukko herkesi työstä, nojautui luudan varteen, silmäili Joelia ja

nyyttiä.

-- Vai et haise viinalta etkä rommilta.

Sanoja seurasi ensin päännyökäys, sitte nauru. Ääni ei ollut erin

miellyttävä eikä naisellinen.

-- Miten monesti tässä kylässä pitää kysyä, ennenkuin suvaitaan

vastata. Kotipuolessani riittää yksi ja ensimmäinen kerta, virkkoi

Joel, ollen olevinaan jo harmissaan.

-- Mistä olet kotoisin?

Kysymystä seurasi tyystä silmittely. Joel mainitsi kotipitäjänsä

nimen, mainitsipa kylän ja torpankin.

-- Milloin olet tullut tänne?

-- Noin pari tuntia sitte?

-- Etkä tunne täällä ketään?

-- En, en kerrassaan ketään muuta kuin entisen isäntäni siskon, mutta

hän on ryökynä ja käy piirustuskoulua.

-- Aiotko jäädä tänne?

-- En ainoastaan aio, vaan jäänkin.

-- Mitä sinä osaat?

-- Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.

Joel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan

ja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia

kasvoja.

-- Jos on ahdas, makaan lattialla.

-- Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää,

jonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että

olet Varpusen Annin hyyriläinen.

-- Hyvä juttu.

Emintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel

astelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti

siellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat

viimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka

ainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli

kansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär.

Miijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt

toisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.

Illalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei

hän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi

hän:

-- Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla

makuusija.

-- Onpa tavannutkin.

-- Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne

ovat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.

-- Kuka sen on sanonut?

-- Minä sen viimeksi sanoin. Hyvä että ovat menneet, en voi muuta

kuin kiittää...

-- Se on oikein, että nukut kiitos huulillasi.

-- Mistäpä uni laiskan luihin? Ei tule sarvista kiskoenkaan.

-- No, kun ei tule, niin kerroppa mitä varten lähdit tänne

kaupunkiin. Mitä varten lähdit mailman kyljille Sormensuosta.

-- Se on kirjava juttu.

-- Sittepähän kielesi saa kylläkseen. Alota alusta ja kerro suuret

sekä pienet.

Joel rupesi kertomaan. Hän alotti Itäisen merkityksestä Sormensuon

taloudessa, eteni siitä Pohjavallan ulkotalon perustamishommiin.

Edistyttyään häätöjutun ratkaisuun, alkoi häntä unettaa ja hän

lopetti.

-- Mutta silloinhan oli talvi, kun teidät häädettiin.

-- Oli kyllä silloin, kuin häätötuomio julistettiin, mutta sitä ei

pantu oitis täytäntöön. Sattui tapahtumia, käänteitä niistä kerron

huomenillalla.

Toisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen,

joka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi

hän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen

kotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon

onnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko

kylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset

kiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien

silmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö.

Viimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat

hänet pakenemaan.

-- Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.

Joel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa

pettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi

eivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.

Sitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä

kesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon

niin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja

taloihin, erosi kolmas mies.

Kaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten

kylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian

yhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan

mennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja

tulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat

vastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja,

herkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.

-- Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti

kertomuksensa.

-- Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä,

sitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt

kunnossa ja suorassa.

-- Mihin aiot ryhtyä?

-- Nähdään huomenna.

Seuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.

Ensi päivinä oli hän silmän syöttinä kaikille satamamaailman

jäsenille, syystä että hän oli muita erikoisempi. Oli

kesakkokasvoinen, laiha, luiseva, vääräsäärinen. Aivan kuin

kitukataja ja oravanpoika, jossa ei näkynyt muuta kuin nahka ja

pienet luut. Hänessä oli sekaisin jotakin äkäistä ja jotakin

lystillistä, joka aina pistihe silmään.

Kului viikko, toinenkin, Joel teki työtä ominpäin ja mitä

töiksi milloinkin sattui. Hänen henkilönsä rupesi kasvamaan

satamamaailmassa, sillä vähäpätöiseen vartaloon nähden oli hänen

työkykynsä vallan suhdaton. Tuntui kuin olisi itse paholainen

vihkinyt hänet työhön ja taikonut hänet nälän, janon ja väsymyksen

tuntemattomaksi. Luisevien käsien ja selän voima oli hämmästyttävä.

Joelin tarttuessa kiinni raskaaseen taakkaan pullistuivat hänen

sieramensa, hänen silmissään välähti, ja silloin aina raskas taakka

liikahti, kuten olisi miehinen mies siihen iskenyt.

Kuukauden jälestä luki Joel säästönsä. Tulos oli humalluttava ja

synnytti juhlahetken, joka oli hänen elämässään ensimmäinen laatuaan.

Hän oli ansainnut kuukaudessa yhtä paljo, kuin hänen kotiseudullaan

mies tapasi ansaita puolessa vuodessa. Moista menestystä ei hän

ollut osannut uneksiakaan. Seteleitä lukiessa tuntui kuin olisivat

valkoiset onnen varsat -- onnetar esiintyi aina Joelin mielikuvissa

valkoisena varsana -- hypelleet monesta aikaa hänen ympärillään,

hirnuen, pärskyen, hännät sojossa. Hän iski silmää varsoille, hän

nauroi niille, ja hän unhotti silmänräpäyksen ajaksi setelit,

sataman ja koko elämän todellisuuden. Ja hänen silmiinsä taikoutui

Eevan kuva. Lyhyt, kaitakasvuinen tyttö, punainen pilkku vasemman

poskikuopan lähettyvillä ja alaleuassa valkoinen ristihammas, joka

tytön nauraessa oli niin soma, ettei mitään sen veroista maailmassa.

Ja siniset silmät, sinisemmät taivaan sineä.

Menestyksestä piti välttämättä kirjoittaa Eevalle. Miija sopi

kirjuriksi, Joel itse saneli sanat ja lauseet. Puhutteluksi pantiin:

kallis ystäväni. Sitte jatkettiin: kaikki on hyvin päin. Se aurinko,

joka laski sysimustana Vaaksan tanhuan taa eräänä heinäkuun iltana,

on alkanut nousta jälleen kirkkaana ja lähettää nykyään kultaisia

säteitään Helsingin satamaan, jossa minä työskentelen. Et usko miten

helposti täällä voi ansaita rahoja. Parin kolmen vuoden kuluttua

palaan minä kotiin, sitte me ostamme pikku talon tai voipa torpan.

Menneet unhotamme. Pääasia on ettei onnemme särkynyt maailmanrannan

kareihin, vaikka jo siltä näytti. Rakkaat ja hauskat terveiset. Jos

joudut käymään Sormensuossa, kerro isälle nämä iloiset uutiset.

Osoitteeni on... Kirjoita pian.

Joel sommitteli tulevaisuutensa kirkkaihin väreihin. Ei ollut enää

pilveä minkään tuulen takana, sillä hän käsitti asian siksi, ettei

hän ollut tehnyt eroa Eevasta, vaikka Eeva oli tehnyt eron hänestä.

Se oli puoliero eikä sen paikkaamiseen siis tarvittu muuta kuin

puolisovinto. Välit olivat hänen puoleltaan kestävät ja lujat, ja

semmoisiksi ne muodostuvat Eevankin osalta, kun kirje, hänen onnensa

viesti, saapuu perille. Se oli hetken heikkoutta, kun tyttö käski

hänet menemään järveen. Koski se käskettyyn, koski kipeästikin, mutta

kalliimmalle ystävälle voi tuommoisen antaa anteeksi.

Joskus nousi mieleen epäilys ja sen kera jotakin kaameata.

Menneisyys, kaikkine kirjavine ja odottamattomine tapauksine, tuntuu

toisinaan kaukaiselta. Ja tulevaisuuden ääriviivat, jotka ennen

olivat näyttäneet niin varmoilta ja likeisiltä, ne nyt tummenivat ja

häipyivät johonkin laveaan ja tolkuttomaan, jossa ei siintänyt äärtä

eikä rajaa. Mieli silloin kärsi jonkun hyristyttävän ja avuttomuutta

uikuttavan aavistuksen painostamana. Silloin piti ruveta laskujen

tekoon tulevaisuuden varalle. Kolme vuotta, korkeintaan neljä, ja

kaikki unelmat ovat toteutuneet. Unelmien keskuksena on torppa ja

Eeva. Tuvan ympärillä ovat pellot tummien metsien rajoittamina, kuten

Sormensuossakin. Metsän rannassa loistaa syysilloin tähti, myrskyn

raivotessa kohisee metsä, mutta kesällä pihlaja ja tuomi kukkivat

aittapolun reunoilla.

Yhä terästyneemmin teki Joel työtä...

Noina aikoina hankkivat satamamiehet järjestymään ammattiliitoksi.

Järjestyneiden ja järjestymättömien välit alkoivat kiristyä,

käsikähmä oli monesti syntyä miesten välillä, mutta näihin saakka

se toki välttyi. Joel siirtyi piankin järjestyneiden riveihin,

saavuttaen huomatun aseman työkykynsä vuoksi. Hän kyllä näki

ja ymmärsi, että yhteentörmäys tuli tapahtumaan ennemmin tai

myöhemmin järjestyneiden ja järjestymättömien välillä, mutta omasta

puolestaan ei hän tahtonut törmäystä jouduttaa. Hänen toimintansa

tähtäsi nyttemmin kahden ihmisen onnea, Eevan ja hänen. Kaikki

heidän ulkopuolellaan oli toisarvoista. Hänestä oli yhdentekevä,

muodostivatko satamatyömiehet järjestyneen ammattiliiton, vai

työskentelivätkö hajanaisina, sillä hän oli korkeintaan kolmen

neljän vuoden mies ja sitäkin vain hyvien ansioiden vuoksi. Sataman

jäädyttyä tarttuu hän kirveeseen. Yhtään viikkoa, yhtään päivää ei

saa hukkua.

Vihdoin tuli Eevalta kirje. Se oli hieman lystikäs ja surullinen,

hieman epäilevä ja luottava, hieman kylmä ja lämmin. Joelia

ei se tyydyttänyt. Hän oli odottanut sydämmellisiä ja iloisia

tunnepurkauksia, jotenkin siihen äänenlajiin, että kaikki on jälleen

hyvin ja ennallaan, mutta kirjeessä ei semmoinen henki huokunut.

Sen vähän minkä kirjoittaja jossakin rivissä sirutteli lämpöä ja

luottamusta, sen hän seuraavassa otti kaapaten takaisin. Joel

harmistui kirjettä lukiessaan. Harmin asetuttua nousi mieleen se

tumma, jossa ei ollut varmaa rajaa...

Kesken masennusta sattui tapaturma, joka paiskasi Joelin muutamaksi

päiväksi sairasvuoteelle. Silloin oli jo myöhä syksy, jauholastilla

lastattu laiva saapui satamaan. Järjestymättömät ennättivät vallata

purkaustyön, järjestyneet yrittivät kaapata heiltä saaliin,

mieliin kasvoi kiihko, joka ei ennustanut hyvää. Yhteentörmäys

oli laukeamaisillaan, mutta Joel koetti sitä hillitä, viivyttäen

neuvotteluita. Hän onnistuikin. Seuraavan laivan tulo ei viivytellyt

kauan, sen purkamistyö joutui järjestyneiden käsiin, ja siten uhkaava

ukkospilvi oli onnellisesti mennyt ohi. Mutta Joelia kohtasi pikku

onnettomuus, hän nyrjäytti oikean jalkansa, ja hänen täytyi lähteä

ajurilla kesken työtä kotiinsa. Ensimmäistä päivää viruessa työtönnä

iski hänen mieleensä kirjoitustaidon oppiminen. Miijan vihot olivat

omiaan koulumestariksi, Joel otti ne esiin, ja hänen kankea kätensä

ryhtyi piirtämään piiruloita ja kirjoituskirjaimia. Viimemainitut

hän vielä vähin tunsi kiertokoulun ajoilta. Kaksi viisiviikkoista

kertamaa oli hän käynyt kiertokoulua ja oli hän toisella kertomalla

raappinut kirjaimia kivitauluun, mutta taito oli jo ammoin

unhottunut. Täytyi alottaa alusta. Tunnin ahertamisen jälestä seisoi

paperilla: Eeva. Kaksi ensimmäistä kirjainta olivat konstikkaimmat

ja vaikeimmat, mutta Joel pani paraansa, ja kankean käden täytyi

totella. Lyijykynä oli tällöin jo kulunut niin lyhyeen, että sitä

piti veistää. Vielä tunnin aherrus, ja Eevan nimen rinnalla seisoi

ahertajan oma nimi. Onnellinen hymy levisi Joelin kasvoille. Nimet

sointuivat niin kauniisti, niissä oli luontevuutta, niissä soi hopean

helske ja teräksen kilahdus.

Pienessä huoneessa oli hiljaista. Joskus vain pihalla liikkujien

askeleet ja kadulta kuuluva ajoneuvojen räminä häiritsi hiljaisuutta

silmänräpäyksen ajan. Äkkiä, Joelin tuhriessa paperiin omaansa

ja Eevan nimeä, helähti hänen korviinsa laulun sävel. Ääni oli

naisen, ja se oli tunteellinen ja kaunis. Vaikka sävel oli vienon

surumielinen, kuohui siinä silti joku riemukas väri. Se tuntui

heläjävän seinän takaa. Kun Joel oli tuokion vaiti, eroitti hän sanat:

-- -- -- -- --

-- -- -- -- --

Kussa lintuset laulaa,

metsäkanatkin ne pauhaa

ja mun sydämmeni etsii lepoa ja rauhaa.

Laulu taukosi kotvaksi, ja ompelukone alkoi surista. Joel ryhtyi

jälleen kirjoitusharjoituksiin, monien vaikeuksien, hankaluuksien

ja taistelemisien jälestä seisoi vihdoin paperilla: Eeva, kallein

ystäväni.

Kirjaimet, niin erikoismuotoisia kuin olivatkin, miellyttivät Joelia,

hän iloitsi niiden synnynnästä ainakin yhtä paljo, kuin taiteilija

luonnoksen ja taideteoksen valmistumisesta.

Mutta taasen kuului sävel, sama vienon kaihokas sävel, johon rinnan

riemu yhtyi...

-- -- -- -- --

-- -- -- -- --

Pilvi ei ollut vainkaan,

tunsi kultansa laivan.

Ylistetty nyt luoja maan sekä taivaan.

Seuraavina päivinä jatkoi Joel opinnoitaan, jotka tuottivat hänelle

verratonta huvia, sen vuoksi että ne ikäänkuin lähentivät hänet

Eevaan. Tuntui toisinaan, kuten kasvaisi heidän välilleen jotakin,

joka jälleen yhdisti ja lähenti tytön Joeliin. Se oli kirjoitustaito,

jonka avulla hän saattoi hetkenä minä tahansa sanoa Eevan korvaan,

mitä hän tahtoi.

Näiden päivien rattona oli seinäntakainen naapurikin, joka usein

viritti kaihoisan laulunsa ja purki sen säveleessä rintansa riemut ja

onnet ilmoille.

Mutta illoin ja aamuin eli yleensä niinä aikoina, jolloin Anni emäntä

ja Miija olivat kotosalla, ei laulu helähdellyt. Ompelukone vain

surisi yksitoikkoisesti tuntikaudet. Mutta päivillä se helähti usein.

Heti kun Miija, koulusta päästyä, oli suoriutunut konttooriin, jossa

hänellä oli jonkinlainen varajuoksutytön toimi ja jonka konttoorin

siivoaminen kuului Anni emännän ensimmäisiin tehtäviin, ja kun

viimemainittu oli mennyt mankeloimaan tai muihin toimiinsa, alkoi

seinän takaa kuulua hyräilyä, joka useimmiten innostui heleäksi

lauluksi.

Viikon kuluttua alkoi jalan vamma parantua, ja silloin oli kirjekin

kunnossa Eevalle. Päivä oli juuri hukkumassa hämärään, kun seinän

takaa kuului tuttu ääni:

Katsoin minä alas vetten puoleen,

näin rannalla tytön kauniin ja nuoren,

joka istui ja -- -- --

Tanhualta kuuluva reippaan astunnan kaiku häiritsi laulun, joka siten

äkkiä keskeytyi. Sitte seurasi maltiton ja meluavasti suoritettu

ovenavaaminen, ja iloinen huudahdus, iloisin mitä ihmisrinnasta

milloinkaan on ilmoille lähtenyt.

Joelin huomio kiintyi kohtaukseen. Laulun äkkinäinen keskeytyminen

ja iloinen huudahdus, iloisin mitä Joel eläissään oli kuullut, oli

yhteydessä reippaiden askeleiden kanssa.

Semmoista saattaa tapahtua vain kahden kalliin ystävän kesken.

Seuraavana päivänä soi laulu yhä riemukkaammin. Laadittuaan

kirjeesen yksiä ja toisia lisiä, lähti Joel iltasella saattamaan

kirjettä laatikkoon. Jalka oli jo siksi tervehtynyt, että sillä

saattoi astua, mutta piti toki liikata jonkin verran. Portin luona

tuli häntä vastaan herraspukuinen mies, molemmat loivat toisiinsa

välinpitämättömän silmäyksen. Joel liikkasi eteenpäin, unhotti

vastaantulijan tuokioksi, liikkasi jälleen jonkun matkan, ja jopa

taasen oli näkevinään herraspukuisen miehen, jonka kasvot vivahtivat

tutulta. Tulokseton muistin pingoitus, kaksi pingoitusta, ja

muistelija ryhtyy ajattelemaan muita asioita, kuten pikku taloa,

voipa torppaa, iltatähteä y.m. Mutta astellessa nuo kuvat omin luvin

vaihtuivat erään torpan tanhuaksi. Oli kesä-ilta, kaunis ja lämpöinen

kesä-ilta. Tanhua on ääriä myöten täynnä väkeä, tanhuan keskessä

nuori, komea mies puhuu jumalallisia sanoja köyhälistön kärsimästä

sorrosta, puhuu miten satoja tuhansia piinataan ja näännytetään,

jotta muutama kymmen voi uida ja rypeä ylellisyydessä. Salama,

pälkähti silloin Joelin mieleen, Salama totisesti. Köyhien ystävä,

sorrettujen sankari, tulen ja myrskyn mies.

Joel riemastui. Salama, ensimmäinen työväenpuhuja, jonka hän oli

kuullut, väikkyi hänen mielessään jonkinlaisena ihmeolentona, väikkyi

ylempänä kaikkia muita ja etevämpänä kaikkia muita. Mikä iloinen

sattuma. Osua asumaan saman katon alle Salaman kalliimman ystävän

kera, jonka ääni oli kaunis ja rintaa hellästi hivelevä, kuin

laihojen yli huokuva kesätuuli. Mikä iloinen sattuma.

Huomenna oli pyhä. Vamman vuoksi pysyttelihe Joel huoneessa, mutta

hän oli toki pukeutunut paraisiin, sinertäviin housuihin ja ruskeaan

takkiin. Keskipäivällä pistäysi hän pihamaalle. Aurinko paistoi

kirkkaasti, jonkinlainen viehkeä ja iloisa leima tuntui kaikkialla.

Hänen aikoessaan poistua huoneesen ilmaantui portin kohdalle komea,

nuorehko mies ja nuorehko nainen. Salama ja hänen ystävänsä.

Puhuivat, naurelivat, astelivat sitte rappuja kohti. Siinä Salama

pyörtihe takaisin.

Joel ei enää malttanut hallita iloaan.

-- Hyvää päivää, virkkoi hän tuttavallisesti.

Salama pysähtyi ja loi hajamielisen katseen tervehtijään, joka

tuppautui tarjoomaan kättä.

-- Suokaa anteeksi en muista...

Puolessa minuutissa mainitsi Joel nimensä, kotinsa, sukunsa ja

nykyisen asuntonsa.

-- Nähkääs, siellä syntyi rettelöitä, kävelläänpä, niin kerron...

Joel lyöttäysi kävelemään Salaman rinnalla. Kun viimemainittu sattui

luomaan silmäyksen tungettelijan housuihin ja takkiin, muuttui hänen

kasvojensa ilme lystikkääksi. Kuitenkin hän kuunteli esityksiä

tarkkaavasti.

-- Lait ovat semmoiset nurinkuriset, nähkääs...

-- Orjaruoskia ne ovat, keskeytti Salama.

-- Oikein sanottu, orjaruoskia järkiään. Niissä on pääpykälät ja muut

lisäykset...

-- Mutta hammas on sama kaikissa: se puree aina työmiehen jalkaa,

keskeytti Salama taasen.

-- Työmiehen jalkaa juuri, eipähän isännän, toisti Joel, johon

Salaman sanat tekivät entisen väkevän vaikutuksen.

-- Mutta ne hampaat nyyhdetään kohdakkoin. Salama lausui ylväästi ja

päättävästi nuo sanat.

-- Onkin nyyhtämisen aika.

-- Mitä puuhaatte täällä?

-- Teen satamassa työtä, se on rahallista, mutta selkäsolmut sietävät

olla selvät ja sijoillaan, muuten...

Salama nauroi ääneen.

-- Mutta nythän on laivaliikenne jo päättynyt. Mihin ryhdytte

talvella?

-- Pystyn kirvesmieheksikin.

-- Sepä se.

-- Asun teidän kalliimman ystävänne naapurina, ei ole muuta kuin

seinä väliä. Ja siitä olen iloinen. Olen saanut kaksi arvokasta

tuttavaa.

Vihdoinkin pyörtihe Joel takaisin.

Seuraavana päivänä alkoi työnhaku. Jäniskoiran tavoin kierti Joel

kaupunkia ristiin rastiin, palaten vasta iltahämyn tienoissa kotiin.

Hän oli nälissään ja harmistunut. Hänet oli ajettu ulos jokaisesta

työpaikasta, häntä oli haukuttu ja nyrkitty, olipa uhattu antaa

selkäänkin, jos hän vielä uskalsi viheliäisen olentonsa näyttää.

-- Eivät tunne minua, katsovat koiraa karvoihin, tuumiskeli Joel

iltasella, kun Anni emäntä ja Miija nauraa kikattivat hänen jutulleen.

Seuraavana päivänä työnhaku jatkui. Joel kierti oikeat ja vasemmat,

kylet ja keskukset, mutta yhä onnetar pelasi narrinpeliä.

Työnhakijalle ärjyttiin, kuten eilenkin, häntä haukuttiin

työpaikastaan karanneeksi suutariksi -- hän oli muka sen

näköinenkin -- yritettiinpä toisin tovin käydä häneen käsiksikin,

kaikki asianhaaroja, jotka eivät vähääkään horjauttaneet Joelin

itseluottamusta. Suu leveässä naurussa ja valmiina leikkisanoja

viskelemään luikki hän rakennuksesta toiseen, työpaikasta toiseen.

Noin risteillessä joutui hän laitakaupunkiin. Meri levisi hänen

eteensä, yhtyen silmänkantaman ääressä taivaan rantaan. Seestyvä

etelän taivas loi näkyyn komean leiman, Joel pysähtyi hetkeksi

katselemaan sitä, vaikka hän tunsi sisälmyksissään nälän polttoa

ja vaikka hänen jalkansakin tuntuivat väsyneiltä. Sitte hän taasen

jatkoi vaanimistaan. Katu, jota hän asteli, oli outo, kuten

yleensäkin. Astellessa alkoi hänen korviinsa tunkeutua jotakin

sellaista ääntä, jonka ainoastaan kirves synnyttää. Pian Joelin

korva vainusi äänen yhä selvemmin, ja vainusi mistä käsin se kuului.

Tuokio, toinenkin ja hän seisoi pihalla, jonka perällä olevaa

puurakennusta oli jatkettu. Jatkosta ne kuuluivat kirveen äänet. Joel

ilostui ja kiirehti askeleitaan. Hän keksi mustapartaisen miehen

permantoja sommittelemassa. Ja tämäkin keksi Joelin.

-- Kuka te olette?

-- Kirvesmies, vastasi Joel, astuen lähemmäksi. Mustapartainen katsoi

epäilevästi.

-- Minusta nähden sopisit paremmin karjanpaimeneksi. Joel kaappasi

käteensä kirveen ja alkoi veistää seinää, jotta pilkkeet pyrynä

sinkoilivat.

-- Maistuiko kirvesmieheltä?

-- Maistui, mutta koetappa tuotakin lajia... ja mies osoitti lattiaa.

Joel työhön, näveri ja muut työaseet sopivat hänen kouriinsa hyvin.

Ennen hämyn tuloa oli pelkkä kiinni edellisen rinnalla. Linjaali

näytti, että työ oli virheetön.

-- Hm, virkkoi mustapartainen, luoden Joeliin omituisen katseen.

-- Nyt tehdään työsopimus.

-- Paljoko vaadit päiväpalkkaa?

-- Sen minkä maksat, en penniäkään enemmän. He katsoivat toisiinsa.

-- Tule aamulla työhön.

Työsopimus oli tehty, Joel pääsi pälkähästä.

Kuukautisen odotuksen jälestä tuli Eevalta kirje, edellistään paljo

pehmeämpi, mutta ei vielä täysin luottavainen. Semmoisenaankin se

tyydytti Joelia. Luottamuksen luo aika. Jokaisen päivän säästöt sitä

nostavat jaloilleen, kunnes se valkoisen varsan tavoin karkeloi

heidän molempien ympärillä.

Salamaa ja tämän kalleinta ystävää ajatteli Joel usein, molemmat

olivat henkilöitä, joihin hän oli aivan kuin lähemmillä siteillä

yhdistetty. Kumpaakaan ei hän enää sattunut, tapaamaan, vaikka

hän miten toivoi. Uteliaisuus rupesi kiusaamaan häntä, hänen piti

välttämättä nähdä tyttö. Ja eräänä sunnuntaipäivänä Joel sitte seisoi

Salaman kalliimman ystävän edessä.

-- Asun tässä seinän takana, selitteli hän tärkeästi. Teki mieleni

tavata, kun tunnen Salaman.

-- Tunnetteko? kuului ihastunut ääni.

-- Tunnen maarkin, vastasi Joel, noudattaen tytön viittausta ja

istuutuen ikkunan ääreen.

-- Pidättekö hänestä? Kysymys oli lämmin, ihasteleva.

-- Kaikki meikäläiset pitävät Salamasta, hän on kuin veli, omainen.

Hän on sorrettujen ystävä, tulinen, voimakas -- Jumalan miekka.

Tytön silmät loistivat, tunnustuksellaan oli Joel voittanut hänen

ystävyytensä ja suosionsa.

-- Mikä on nimenne?

-- Joel... Joel Sormensuo. Entä teidän?

-- Lyyli.

-- Se on kaunis nimi.

Tarkoittamatta mitään erityisempää nauroivat molemmat. Nauraessaan

tarkasteli Joel Lyyliä. Tämän kasvot olivat leveähköt ja

valkohipiäiset, vasemman leuan tienoilla oli pyöreä musta pilkku,

hiukset olivat kellahtavan rajoilla, suu oli pieni ja soma, mutta

sen ympärillä, kuten yleensä kasvoillakin, leikki kytketty surun ja

tuskan ilme. Ensi silmäyksellä ei Joel ilmettä keksinyt, mutta kun se

silmiin sattui, rupesi se kasvamaan jokaisena tuokiona, joka kului.

-- Tehän olette Salaman kalliin ystävä, lausui Joel, lausuakseen

jotakin oikein hauskuuttavaa.

Tytön valkohipiäisiin kasvoihin kohosi tumma puna, niin tumma, jotta

Joel katui sanojaan ja säikähti puhuneensa tuhmia. Lievittääkseen

erhetystään hän samassa jatkoi:

-- Minä kyllä ymmärrän semmoiset asiat... minullakin on kallis ystävä.

Ja muutamassa hengenvedossa kertoi Joel viimeaikaiset vaiheensa.

Tyttö kuunteli hajamielisenä, ja vasta tumman punan laimennettua,

pääsi hän entiselleen. Siitä huolimatta tuskan ilme kasvoi yhä

silmiinpistävämmäksi.

-- Teillä lie ikävä... Salama kai on usein matkoilla.

-- On, vastasi tyttö ja huokasi salaa.

-- Ne ikävät kärsitte jalon asian vuoksi. Ei ole syntyneellä usein

sanat niin vallassa, kuin ovat Salamalla.

Tyttö taasen huokasi salaa. Samalla loi hän suosivan silmäyksen

Joeliin. Vasta myöhemmin, kun he jo olivat istuneet pitkän kotvan,

kiintyi hänen huomionsa ruskeaan takkiin ja sinertäviin housuihin.

Huomio oli hauska vaihtelu. Tuskan ilme hukkui kasvoilta ja

suupielistä, nauru säesti turhimpaakin sanaa ja lausetta. Ilo tarttui

Joelinkin, hänkin nauroi, hohotti ja viskeli myötäänsä sukkeluuksia.

Hyvästejä lausuessa kysyi hän tytöltä:

-- Saanko käydä toistekin?

-- Käykää... käykää niin usein kuin huvittaa.