III

Kylän työväestö oli muuttunut sosialistiseksi kuin taikalyönnillä.

Ei muusta puhuttukaan kuin sorrosta ja kurjuudesta, jonka alla

raatajakansa väyryili tuskissaan. Mielien katkeruus ja kiihtymys

kyti kaikkialla, kaikki olivat toinen toistaan sorretuimpia,

kovakohtaloisempia, onnea ja tyytyväisyyttä ei ollut enää missään.

Vastikään perustettu työväenyhdistys piti kokouksia tuhka

tiheään, jäsenmaksuja kerättiin, työväen puolueen sanomalehtiä

levitettiin, suuria, piakkoin tapahtuvia parannuksia työväestön

tilassa toitotettiin kaikkien korviin -- viimeiset olivat tulleet

ensimmäisiksi, matalaiset mahtaviksi.

Heikkoja eli epäilijöitä naurettiin ja ivattiin eivätkä ne mielisti

pistäneetkään lusikkaansa enemmistön kuumaan pataan. Jos sanan

lausuivat, saivat kymmenen takaisin. Oman lihansa viholliseksi

leimattiin jokainen, joka uskalsi epäillä tasa-arvoisuuden

valtakunnan päistikkaista tuloa, ja kokouksissa huudettiin herkästi

suu poikki puhevuoron käyttäjältä, jollei esitys sujunut tutussa

sävellajissa, jonka pohjanuottina oli työväestön kärsimä sorto,

kurjuus, orjan ies, orjan kahleet.

Joelin äiti oli yksi heikko sielu. Salaman käynnin jälestä alkoi

Sormensuon tuvassa melkein ainainen kinastelu, jossa äiti yksin

piteli puoliaan kahta vastaan. Ensimainittu vetosi omaperäiseen

käsitykseensä, Joel terhenteli työväenliikkeen voimakkuuteen.

-- Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä, oli Joelin tapana lausua,

kun eukko milloin oikein säälittä pöllytteli yhdenvertaisuuden

valtakunnan tuloa.

-- Ymmärrän minkä ymmärrän, mutta maailmaa ei käännetä yhtä helposti

kuin housuparia.

-- Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sen kääntää.

-- Tekee rengistä isännän, piiasta emännän. Jopa on narreillakin

narrinsa.

Isä, joka kävi mukana kaikissa kokouksissa, kallistui Joelin puolelle.

-- Hameväet ovat arkoja kuin jänikset, tapasi hän sanoa äidin ja

pojan väittelyihin.

-- Valta on meidän, intoili Joel kerrankin, kun taasen syntyi

väittelyn tuprutus. Mikä perii talolliset, jos me torpparit,

jyvärengit, mökkiläiset ja palvelijat, jos me vaikka huomenna

heitämme valtaan työnteon.

-- Mikäkö isännät ja emännät perii? Ei yhtikäs mikään. Vanhan ketun

hännässä, näes poika, on paljo karvoja, mutta mikä perii teidät

itsenne? Kenenkä vatiin pistää palvelija lusikkansa? Häh? Ja kuka

ruokkii muonarengin lapsijoukon? Häh? Sure sinä sitte isäntiä ja

emäntiä.

-- Mutta jos esim. heinänteon ja elonkorjuun aikana teemme jyrkän

pystön.

-- Joudutte mieron varaan, mutta isännät ja emännät pysyvät

taloissaan. Ei mikään talo sorru keppikerjäläiseksi yhden kesän sadon

vuoksi eikä lie ajateltavissakaan niin tuttavatonta ja sukulaisetonta

haltijaväkeä, joka ei miltään taholta saisi apua heinän- ja

viljankorjuuseen.

-- Mutta kun koko kylän, ehkä koko pitäjän torpparit, muonarengit,

palvelijat...

-- Hassutuksia, niin monta mieltä kuin miestä. Yhtä helposti voit

opettaa sata kanaa marssimaan tahdissa, kuin tehdä yhden kylänkään

torpparit yksimielisiksi.

-- Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä.

-- Hameväet ovat arkoja kuin jänikset.

Toinen heikko oli Eeva, ei sekään suosinut intoilemista ja rallattaen

voittoon marssimista. Salaman käynnin jälestä alkoi hänen ja Joelin

välille kohota kinos, joka kylmäsi tulevaisuuden toiveet. He

kohtasivat toisiaan harvemmin, ja kun kohtasivatkin, uhkuivat Joelin

puheet yhdenvertaisuuden valtakunnan tuoksua, Eevan pysytellessä

todellisuuden arkioloissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä.

Hänestä joskus tuntui, kuin olisi paha silmä lumonnut Joelin.

Katseessa välähti jotakin outoa ja kammottavaa, joskus oli ajatuksien

alla jotakin, jonka alastomuutta ja räikeyttä piti verhota ja

koreilla sanoilla koristaa.

Kului kesä heinänteon lähelle, yksityisiä ja julkisia kokouksia

pidettiin yhtä tiheään, mielien katkeruus yhä kasvoi. Ennen

heinänteon alottamista virkkoi Joel Pohjavallan isännälle:

-- Itäinen kuuluu Sormensuohon ja sen niittävät siis entiset

niittäjät.

Joelin äänessä ja katseessa oli jotakin uhkaavaa, kivikovaa.

-- Mutta kenelle kuuluu Sormensuo?

-- Nykyään se kuuluu isälleni, mutta hän voi luovuttaa minulle sen

minä päivänä tahansa.

-- Vai niin. Minulla ei ole siis mitään sanomista.

-- Ei kerrassaan mitään, kun vain vero tulee suoritetuksi.

-- Sepä sommoo, sanoo savolainen, nauroi isäntä. Joel puri huultaan.

-- Jotta nyt sen tiedätte. Ja jos ken uskaltaa mennä rautoineen

Itäisestä lyömään korrenkaan poikki, en minä takaa mitä tämä tekee.

Joel kohotti oikean kätensä ylös... isäntä ei enää hymyillyt.

-- Se on nyt kerran siten, että meitä työkansaa ei enää sorreta

mielin määrin, me piankin sortajat sorramme niskoiltamme.

Isännän muoto muuttui yhä vakavammaksi.

-- Joel, tuo menee ohi, sinä tulet vielä järkiisi.

Isäntä lähti astelemaan ojaksimen vartta, joka kulki Itäisen

aituuseen kuuluvaa hakaa kohti.

Päivä pari tuon jälestä pitivät Pohjavallan torpparit, mäkitupalaiset

ja jyvärengit yhteisen neuvottelun Joelin toimesta.

Torppareja oli viisi, Sormensuo, Vaaksa, Isopaula, Vähäpaula ja

Koura. Paulat olivat rauhan miehiä, sillä isännän uudistuspuuhat

eivät lainkaan koskeneet heidän mantujaan, mutta toisin oli noiden

kolmen laita, joitten kurkkua kohti tähtääntyi uudistushankkeitten

puukko, uhaten riistää Sormensuosta paraan niityn, Vaaksasta pellon

sekä Kourasta ulkopalstan, jonka viljeleminen oli torpan jaloilleen

nostanut.

-- Meidän pitää yksissä tuumin panna kova kovaa vastaan, alotti Joel

neuvottelun.

Vaaksa oli samaa mieltä. Kun ei ikinä tehdä tenää eikä nosteta

niskaa, kiristetään iestä yhä.

-- Ensinnäkin lyhennämme kesäisen työpäivän kuudesta seitsemään. Mitä

tuumaatte lyhennyksestä?

-- Tarpeesen on, vastattiin esitykseen.

Työpäivän lyhennys päätettiin panna käytäntöön huomispäivästä

alkaen. Sitte siirryttiin apupäiväkysymykseen. Kaikista veroista ja

rasituksista olivat n.k. apupäivät vihatuimpia. Niiden suorittamiseen

kelpoitettiin naiset ja puolikasvuisetkin, mutta niitä vaadittiin

mielin määrin, yhtenä kesänä enemmän, toisena vähemmin, miten töiden

sujuminen milloinkin vaati. Mielivalta juuri paljasti rasituksien

huutavan vääryyden.

Keskustelua kesti noin tunnin, vaikka kaikki olivat yksimielisiä

päätökseen nähden, sillä jokainen puhevuoron käyttäjä puhui

enimmäkseen asian ulkopuolella olevista kysymyksistä. Apupäivien

suorittaminen päätettiin kokonaan lakkauttaa kuluvasta kesästä

alkaen. Täten oli tehty kaksi tärkeätä päätöstä, joiden tuottamat

helpoitukset tulivat hyvinkin läheltä koskemaan maaveron suorittajien

jokapäiväiseen elämään.

Kokouksen loputtua pitivät Pohjavallan torpparit jälkineuvottelun

erityisistä, yksinomaan heitä koskevista kysymyksistä. Kun oli tovi

hangattu ja päästy paraasen alkuun, virkkoi Isopaula.

-- Minä ja naapuri emme oikeastaan kuulu näihin juttuihin, ja vanha

kokemus kieltää menemästä syyhyttä saunaan. Myönnämme kyllä että

teillä kolmella on syytä...

-- Mitä? Ettekö te kuulukaan juttuun? tulistui Joel lausumaan.

-- Emmehän me kuulu. Itäinen on Sormensuon, Patapelto Vaaksan ja...

-- Onpa äly lyhyessä ja ohuessa. Ettekö käsitä että kun Pohjavallan

ulkotalo ensin syö Itäisen, Patapellon ja Kouran ulkopalstan,

iskee se kyntensä Pauloihin. Sinne teidän maillenne sopii sinnekin

pikku ulkotalo navettoineen ja karjakkoineen. Olettehan kuulleet

sanottavan, että ruokahalu kasvaa syödessä.

-- Olemme kyllä ja voi se sen tehdäkin, mutta toistaiseksi me olemme

vielä irti.

-- Nyt tarvitaan yksimielisyyttä, muuten olemme jokainen mennyttä.

Teidän vuoronne on pelkkä ajan kysymys.

-- Pelkkä ajan kysymys, varmenti Vaaksa.

-- Minä en hellitä Itäisen niittyä.

-- Enkä minä Patapeltoa.

-- Vastaan potkin minäkin omani puolesta.

-- Ja taistelun kestäessä muuttuvat olot, orjajoukot pääsevät valtaan.

-- Ehkä muuttuvat, mutta toistaiseksi minä ja naapurini olemme

riidoista irti.

-- Teidän pitää taistella meidän rinnallamme.

-- Taistelemme mikäli aseita riittää.

Paulat nousivat ylös ja hankkiutuivat lähtemään.

-- Ei me teitä paineta... mutta juttu ei tosiakaan koske meihin.

Poistuivat molemmat Paulat, mutta Joel ja Koura jatkoivat

neuvottelujaan Vaaksan tuvassa. Uhkaava onnettomuus liitti nuo kolme

kiinteästi toisiinsa.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin tehdyt päätökset Pohjavallan

isännälle. Joel lausui ryhdikkäästi ja ilman mitään kunnioittavia

eleitä, että oli päätetty lyhentää kesäinen työpäivä kuudesta

seitsemään.

-- Olkoon menneeksi, vastasi asianomainen.

Apupäiviä koskeva päätös oli arempi, kun se ilmaistiin, värähtivät

Pohjavallan isännän kasvot huomattavasti.

-- Apupäiviä koskeva juttu on toinen, mutta saadaanpa nähdä

tuonnempana. Järjestämistä ne ainakin sietävät.

-- Päätöksemme on yksimielinen ja järkkymätön.

-- Se tuntuu jo matkan päähän. Onko muuta vielä latingissa?

Joel mainitsi Itäistä, Vaaksa Patapeltoa, Koura ulkopalstaansa.

-- Entä te Paulat, eikö teilläkin ole...?

-- Meillä ei ole mitään sanottavaa.

Pohjavalta sai hyvän tuulensa takaisin.

Asia ei ollut niin tulenpalava kuin luuloteltiin. Kysymys oli kyllä

kaikista kolmesta, mutta ainoastaan Itäisen ja Patapellon kohtalo oli

varmasti merkitty. Mutta niidenkään riistäminen ei tule tapahtumaan

umpimähkään, itsenäisen toimeentulon mahdollisuus jää molemmille, kun

vain luovutaan silmittömästä puskemisesta.

-- Käytetään sovitteluja ja pysytään sovinnossa. Tuon sanottua,

poistui isäntä.

Joeliin ja Vaaksaan eivät sanat pystyneet, molemmat vainusivat niiden

takana piilevän luikertelemista ja nenästä vetämistä.

-- Miehen mahti on mennyt matalaan, yrittää makeilla puheilla pelata

voiton itselleen, mutta se konsti ei vetele.

-- Sanoo kuin kananpojalle: tipu tipu tipu.

-- Puhuu kuin pyhän profeetan suun kautta.

Pohjavallan tekemät myönnytykset, joihin muidenkin isäntien täytyi

mukautua joko kokonaan tai vähemmässä määrässä, synnyttivät

mahtavan intoilemisen. Työväenliikkeen vastustajat masentuvat,

heidän mielipiteensä alkoivat horjua eivätkä he enää julkisesti

rohkeneet esiintyäkään omassa karvassaan. Joel vakuutti kaikille,

että saavutettu voitto oli vain heikko etusävel, jota piankin seuraa

mokoma pasunan törähdys, jotta vuoret ja laaksot kajahtavat.

Heikotkin rohkaistuivat, ei ollut enää mieltä eikä kieltä työväestön

riveissä -- Eevaa, Joelin äitiä ja joitakuita harvoja lukuunottamatta

-- joka ei olisi huutanut joukon mukaan. Itse ilmassakin tuntui

liikkuvan jotakin voimakasta, joka samalla oli painostavaa.

Äänettömien kirouksien katku tunkeutui kaikkialla sieramiin.

Erilaisissa varallisuussuhteissa elävät ihmiset silmäilivät oudosti

ja vakoilevasti toisiinsa, kuten olisivat tahtoneet tutkia toisiensa

sisimpiä ja salaisimpia aatoksia. Toinen toistaan kummempia

otaksumisia pälkähti mieliin ja typeryys puki ne salaperäisyyden

verhoon. Mikä oli sovulla tapahtunut, selitettiin tapahtuneen

tuntemattoman voiman pakosta, josta eivät muka tietäneet muut,

kuin myönnytyksien tekijät itse. Se voima riippui myllynkivenä

korkeuksissa, se suosi työväestöä ja niiden etuja mutta maanomistajat

ja varakkaat uhkasi se ruhjoa.

Vallitsevasta orjuudesta ja sorrosta janattiin herkeämättä.

Korkeuksissa riippuva myllynkivi, joka varakkaat uhkasi ruhjoa,

oli sortojärjestelmän taikoma, itsekosto, sortosyntien rangaistus.

Entisaikoina ei sortoa sorroksi käsitetty, mutta nyt oli toisin. Koko

maailma oli suuri sortola, se oli koirankoppi, jossa haisi vääryys,

väkivalta, heikomman polkeminen, ja nuo inhat hajut olivat juuri

tehokkaimpia välineitä jouduttamaan tasa-arvoisuuden valtakunnan

tuloa.

Toisinaan tunnusteli Joel tuossa kaikessa jotakin onttoa,

jotakin tekemällä tehtyä, joka tyhjyyttään rämähteli. Monessa

esityksessä, jossa maailman menoa manattiin ja vitsottiin, oli narri

kurkistavinaan häneen. Narri oli pienen pieni kääpiö, mutta sen

olentoon kuului semmoinen taika, että se loi ympärilleen mahdottoman

suuren varjon. Jokainen unhotti katsoa kääpiöön ja katsoi sen sijaan

varjoon.

Mutta kun esitykseen sekautui Itäisen kysymys -- ja se sattui

melkein poikkeuksetta -- meni Joelin aivoissa kaikki mylläkkään.

Yhdenvertaisuus tähtäsi Itäisen järkähtämättömään omistusoikeuteen,

siihen liimautuivat väitelmät sorrosta, kahleista, vääryydestä,

mielivallasta, koirankopin löyhkistä. Itäisen kysymys oli kuin mikä

tervattu kettu, jonka karvoihin tarttuivat kaikki sosialismin iskemät

vasamat.

Heinänteon alkaessa virkkoi Pohjavallan isäntä Joelille:

-- Tänä kesänä saat vielä niittää puolet Itäistä, rajaksi sopii

lähteen reuna.

-- Vanha niittäjä, vanha raja, vastasi Joel, johon isännän

myönteleminen vaikutti kiihoittavasti.

-- Onko asia tosiaankin niin?

-- Sattuu olemaan.

-- Joel, sinä olet viimeaikoina kasvanut oman itsesi ohi.

-- Ohi tai jälkeen ei kuulu asiaan, mutta Itäinen kuuluu Sormensuohon.

-- No, koetetaanpa sitte.

Isäntä ei enää näyttänyt hyvätuuliselta, hänen viimeiset sanansa

kalskahtivat tuimilta.

-- Minulla olisi esityksiä sinulle, mutta kun...

-- Ei esityksillä eletä, leipää siihen tarvitaan. Eläkää te

Pohjavallassa omillanne, me elämme Sormensuossa, se on minun

esitykseni.

Joel käänsi isännälle selkänsä ja mutisi piakkoin koituvista

tilinteon ajoista.

Koko kesänä ei sittemmin puututtu kysymykseen. Joel niitti isänsä

kera Itäisen, kuten ennenkin, molemmat mielisti luulottelivat, että

niityn riistäminen jää sikseen, vaikka näkivät miten ulkotalon seinät

kohosivat aivan Itäisen nenän eteen.

Kesällä otti Eeva pestuun toiseen kylään, syksyllä sairastui

Sormensuon emäntä, poti viikon pari ja laski viimeiseen lepoon

väsyneen ruumiinsa. Siten kaksi hyvää hengetärtä luopui Joelista.

Hautajaisten jälestä tuli lautamies käymään Sormensuossa ja

Vaaksassa. Pohjavallan isäntä oli nostanut häätöjutun noita kahta

vastaan velvollisuuksien laiminlyönnistä. Asianomaiset olivat kuin

puulla päähän lyödyt. Mitkä velvollisuudet olivat heidän osaltaan

jääneet täyttämättä? kysyivät he kummissaan toisiltaan.

Manuuttaessa oli lautamies kehoittanut Joelia sovinnon tekoon, sillä

moiset asiat oikeudessa vain äksyyntyvät pahemmiksi.

-- Sopikaa pois, se on viisainta, hoki kokenut mies vielä ovea

tavoitellessakin.

Vaaksassa teki hän samoin.

Kun ensimmäinen mielen kylmä kummastuksineen ehti ohi, selkisi asia

sen verran, että haasteen perusteena olivatkin apupäivät. Vaaksan äly

sen keksi. Joel silloin oli nauravinaan itsensä koukkuun.

-- Voi Tuppuraisen tupakit sen miehen meininkejä. Apupäivistähän

sovittiin kesällä samassa läksyssä työpäivän lyhennyksen kera.

Vaaksa räpäytteli silmiään epäilevästi.

-- Myöntyikö se siihenkin kohtaan?

-- Tottapahan myöntyi, kun ei ole vaatinut. Eihän niitä ole viime

kesänä suorittanut kukaan.

-- Suoritettiin niitä joku määrä Pauloista ja Kourasta.

-- Vaatiko se?

-- Ei, ne menivät tarjolle. Joel päästi karkean kirouksen.

-- Meiltä ei ole velottu apupäiviä, ja ketä ei velota, se ei ole

velassa.

-- Sitä minäkin. Tämä juttu käy harmaaksi manuuttajalle.

Toinen kari, johon manuutettujen äly ajoi kiinni, oli lautamiehen

sovintokehoitukset. Kaikesta päättäen ne olivat olleet säkissä

ennenkuin ne pantiin pussiin. Ne lausuttiin ystävällisenä, hyvää

tarkoittavana neuvona, mutta neuvon takana piileksi vanhan ketun

viisaus: eletään sovinnossa ja ystävyksin.

Ennen käräjiinmenoa lähetti Eeva vakaiset terveiset Joelille ja

kielsi menemästä oikeuteen. Terveisien johdosta menetti Joel

muutamaksi päiväksi horjumattomuutensa. Heikkouden hetkinä suuttui

hän itselleen, ravistellakseen harjaansa tuokion kuluttua kahta

ylpeämmin. Ties miten lopulta kuitenkaan olisi käynyt, mutta

ennen käräjiinmenoa sattui kaksi tapausta jotka löivät löylyä jo

ennestäänkin löylyiseen päähän Ensinnäkin osui toinen agitaattori

kylään, potrempi ja punaisempi Salamaa. Se piti puheita ja esitelmiä

parina iltana ja kehoitti suoraan väkivaltaisuuksiin riistäjäluokkaa

ja maanomistajia vastaan.

Kun Joel isänsä kera palasi kuulemasta agitaattoria, oli hän kuumassa

mielentilassa, hän iski nyrkkiä tuvan pöytään ja virkkoi kipenöivästi:

-- Maailman menon täytyy muuttua, vaikka itse piru kontisi sen

puolesta.

Tämän kintereillä seurasi toinen tapaus. Agitaattorin poistuttua

kylästä, tuli Pohjavallan isäntä ainaisia sovintoesityksiään

latelemaan. Joel ja hänen isänsä hankkivat juuri lähteä

työväenyhdistyksen kokoukseen, kun tuvan ovi avautui ja isäntä

astui sisään. Ensimainitun päähän iskivät heti vihan kylmät, hän ei

vastannut sanaakaan isännän tervehdykseen. Istahdettuaan virkkoi

viimemainittu:

-- Tulin vielä kerran esittämään sovintoa.

-- Isännällä on usein esityksiä.

Sanat lausuttiin kuivasti ja pilkallisesti, mutta Pohjavallan isäntä

ei ollut tuonaankaan, hän kohdisti katseensa Joelin isään ja kysyi:

-- Oletteko aivan yhtä mieltä Joelin kanssa?

-- Kyllä me yhtä luuta olemme. Itseni vuoksi voisitte kernaasti

tupata Itäisen vaikka mustilaisen konttiin. Olen vanha, nokkani

painuu pian nurmeen, mutta poika tuossa on nuori, ja nuoret tahtovat

elää. Jos Itäinen silvotaan Sormensuosta, merkitsee se meille samaa,

kuin lyödä hampaat naulaan.

-- Mutta eihän niitty asemansakaan vuoksi sovi Sormensuohon enempää

kuin Patapeltokaan Vaaksaan huomautti isäntä. Mitä sanoisitte,

jos minä Pohjavallasta käsin ryhtyisin viljelemään Sormensuon

tanhuatilkkuja.

-- Itäinen on niitty, ja niittyyn ei sovi pellon laki. Sato kasvaa

auran koskematta, miehen hien tippumatta.

-- Mutta minkämoinen sato? Minkämoisen heinän kasvoi Itäinen teidän

nuoruudessanne ja minkämoisen kasvaa se nykyisin?

Joel puri huultaan, isä vaikeni.

-- Itäinen kaipaa auran koskentaa, samoin sen haka pyrkii pellon

luokkaan, joko ymmärrätte etten minä voi peräytyä Itäisen

kysymyksessä.

-- Emme mekään voi, sekautui Joel keskusteluun.

-- Te kyllä voitte. Ruvetkaa viljelemään peltoheinää Itäisen

korvaukseksi. Mokoman verran voi Sormensuon peltoja laventaa kaikkiin

suuntiin, paitsi ylöspäin.

Seurasi äänettömyys, Joel mietti mitä sanoa, mutta kun ei keksinyt

oikein nutistavaa, alkoi hänestä tuntua kiusalliselta.

Isännän esityksen valossa näki hän taasen pikku kääpiön, jolla oli

suuri, hirmuisen suuri varjo.

Mutta äkkiä nousivat hänen päähänsä vanhat mielilöylyt, ja hän

virkkoi ilveellisellä ja pisteliäällä äänellä:

-- Sanokaapa yksi asia. Miksi korjailitte alkuperäisiä

piirustuksianne niin somasti, että Kouran nahka jäi eheäksi.

-- Se on minun asiani.

-- Sanokaa ennemmin, että se oli viisauden peliä. Teitä vastaan on

vain kaksi torpparia, puolellanne on kolme. Se vasta viisauden peliä.

-- Joel, sinä käytät järkeäsi kuin kiekkoa. Sinusta on lystiä, kuri

ei se pysy päässäsi, vaan lähtee vierimään ojiin.

-- Ja te käytätte järkeänne kuin kalamies, joka tuulien mukaan

arvailee, mistä runsain apaja on saatavissa. Mutta jos tuuli

pyörähtääkin pahaan suuntaan, nyt on tuulinen aika. Eikö kuulu

korviinne, miten tuulee. Ja ettekö usko, että tuuli voi kiihtyä

myrskyksi, hävittäväksi myrskyksi, jos se kohtaa vastuksen.

-- Joel, kuulehan, yritti isäntä tyynnyttämään.

Mutta Joel ei keskeyttänyt sanatulvaansa. Katse tiukkana, sieramet

pingalle pullistuneina ja pärskyen kuin veden hädästä pelastunut,

syyti hän löylyvarastonsa ilmoille, syyti koko sydämmensä katkeruuden

ja sen karvaat kydöt kiven kovana uhkana yhteiskuntajärjestystä,

lakeja, omistusoikeutta, pappeja, lukkareja sekä kaikkia riistäjiä ja

ryöstäjiä vastaan.

-- Te riistäjät sovitte kaikki pariin: hengen mies, suurtalollinen,

kauppias, te olette jokainen vieneet panttilaitokseen kaiken

ihmisyytenne.

Joelin yhä paukuttaessa luisti Pohjavallan isäntä tuvasta ulos,

sovintoyritys oli rauennut tyhjiin.

Mentiin käräjiin. Kummaksi muuttui vastaajien mieli, ei ollut

enää pontta puheissa. Turvauduttiin tuohon, että oli suostuttu

molemminpuolisesti pyyhkiä apupäivät verovelvollisuuksista. Moiseen

käsitykseen olivat he kaikin tulleet.

Kantaja kielsi tehneensä mitään myönnytyksiä, verovelvollisuudet

olivat samat kuin ennenkin. Tähän osasi huomauttaa Joel, joka

esiintyi isänsä kera oikeudessa, että eräs omituisuus vahvisti

vastaajien väitteen todeksi, kantaja ei nimittäin viimeksi

kuluneena kesänä vaatinut, eipä edes muistuttanut koko apupäivien

suorittamisesta. Tämä seikka jo sinään todisti suostumuksen tehdyksi.

Tähän vastasi kantaja menettelynsä johtuneen vastaajan jyrkästä

tiedoksiannosta, että päätös apupäiviinkin nähden oli järkkymätön.

Koskapa maassa vallitsi laki ja oikeus, ei kantaja ollut halukas

vetämään kissanhäntää vastahakoisien kanssa, vaan jätti hän lopulta,

kun viimeisetkin sovinnon toiveet olivat rauenneet, asian oikeuden

ratkaistavaksi.

Kun vastaajien puolesta yhä väitettiin sopimuksen tapahtuneeksi,

siirrettiin juttu enempää käsittelyä varten talvikäräjiin, jolloin

kaikki jutun ratkaisuun vaikuttavat todisteet ja seikat olivat

oikeudelle esitettävät.

Päätös tyydytti Joelia, joka mielellään tahtoi laventaa käräjöimisen

niin valtavaksi kuin mahdollista.

Helmikuussa istuivat käräjät. Paitsi molempia Pauloja ja Kouraa oli

vastaajien puolelta manattu todistajiksi noin kymmenkunta sivullista,

joiden piti kuulleen kantajan lausuneen jotakin sitovaa. Noiden

sivullisien todistuksien tautta juttu läksi keikahtamaan pilojen

kaareen. Yksikään ei tietänyt asiaan vaikuttavaa, olivat vain

muilta kuulleet Pohjavallan isännän lausuneen muka tuota ja tätä.

Lautakunta hymyili koko todisteluajan, ja tuomarikin oli menettää

kärsivällisyytensä, kun todistajat vetelivät asioita sieltä täältä,

kuten onkimiehet.

Viimeksi kuulusteltiin Pauloja ja Kouraa, kaikki kolme kertoivat

yhtäpitävästi jutun juoksun.

-- Tulitteko siihen käsitykseen, että sopimus tuli tehdyksi

apupäivien helpoittamisesta? kysyi tuomari kultakin.

-- Tulimme, vakuutti kukin.

-- Minkä perusteella?

-- Se oli meidän yksimielinen päätöksemme.

-- Hyväksyikö kantaja päätöksen?

-- Ei suorastaan.

-- Vastustiko sitte?

-- Ei suorastaan.

-- Miten sitte on käsitettävä se, että kuitenkin tarjousitte

suorittamaan apupäiviä?

-- Sen me teimme päästäksemme selville, oliko kantajan vakaumus sama

kuin meidänkin.

-- Muuttuiko vakaumuksenne sittemmin?

-- Muuttui.

-- Minkämoiseksi?

-- Semmoiseksi että apupäivien lakkautus kyllä oli päätetty meidän

puoleltamme, mutta ettei kantaja alistunutkaan siihen.

Puoli tuntia kestäneen neuvottelun jälestä julisti oikeus päätöksen.

Kun oli käynyt selville että vastaajat olivat laiminlyöneet suorittaa

erityisiä verorasituksia eli n.k. apupäiviä, ja kun ei mitään pätevää

kirjallista taikka suullista vuokrasopimusta ollut heidän ja kantajan

välillä, katsoi oikeus kohtuulliseksi tuomita heidät häädettäviksi

torpeista kolmenkymmenen vuorokauden kuluessa. Kulungit kuitattiin

asianomaisten kesken.