Oli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja
aamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä
lepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan
Luostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista
torneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle
taivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoilla kuivamaan
levitettyjä lehmän vuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin
oli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren
rinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja närhiä.
Siinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekinmäelle, oli oikealla
kädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari
kuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen
muureista kuletuttanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli
siitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä
ammottava ikkuna-aukko. Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku
nousemaan ylös Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista
oli nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.
Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli sirotettu
tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi tuli. Akkunan
edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä Markus Hollo sekä
haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli rynkämöisillään tiskin
nojalla ja seurasi heidän peliään. Kaikki kolme tähystivät äänettöminä
myllylautaan, johon oli puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.
»Eipä seppä älyä siirtää», ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti
silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai
kolme riviin ja sanoi:
-- Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.
He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran
peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet tuopit.
-- Annahan vielä sitä viinaa, -- kuului nyt ovensuusta, jossa istui
yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.
-- Kolmasko tuopillinen? -- kysyi Sipi vastahakoisesti.
-- Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kun muutkin.
Tuossa on, jollei muuten uskota.
Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.
Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:
-- Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä
päivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän
samanlaisissa toimissa kuin minäkin?
-- Pthyi! -- sylkäisi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoitaan
uuteen peliin.
Mies ovensuussa rupesi nauramaan.
-- Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa? -- sanoi Hollo vihaisesti
ja mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:
-- He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra
Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko
itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä
luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.
Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti siirtojaan
eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa lörpötteli. Mutta
aivankuin kiusalla jaamaili tämä:
-- Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä
katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä. Mutta
kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä marski vainajan
pojalta pään litkautin, he, he...
Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:
-- Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo
muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään
hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se
vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen.
Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle, niin
alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he, he. Mutta
silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan rämistää, niin
ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin häntä kylkeen,
että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla odottaa.
-- Pthyi, paholaista! -- sylkäisi taas Piikki, teki väärän siirron ja
joutui tappiolle.
-- He, he, hee! -- nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja
lähti hoipertelemaan ulos.
-- Lähtipäs pakana viimeinkin, -- sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan
syrjään. -- On se silläkin miehellä ammatti.
-- Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä? --
huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä
nurkkakaapin alimmalle hyllylle.
-- Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa, -- huomautti
hän ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa
krouvissaan suvaitsi mokomata vierasta.
-- Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra, -- sanoi nyt Hollo, joka
oli katsellut ikkunasta alas polulle.
-- Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin, -- myönsi Piikki silmättyään hänkin
ulos.
-- Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon, -- sanoi Sipi
pesää kohentaessaan. -- Hän on minulle koko lailla velassa, mutta
ryypyn hän tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja
toista sillä koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.
Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva mies,
jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja
rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla veitikkamainen
ilme. Puvussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan aatelismiestä,
oppinutta, porvaria ja renttua.
-- Herttuan rauha, ystävät ja naapurit! -- tervehti hän huoneeseen
tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen
käsiään hieromaan.
Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti,
paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän
piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja
Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja
ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä ja
kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa
asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä
ystävänä ja puoluelaisena istunut Erik kuninkaan kuuluisassa
lautakunnassa, mutta kääntänyt Erikin kukistuessa nopeasti turkkinsa
nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpina syyttäjinä. Siten
oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun muassa
kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä Liuksialaan.
Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän nyt vanhoilla
päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa, ollen laajoine
lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen pormestarin ja
raatimiesten alituisena loukkauskivenä.
Sipin vaimo tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa
oli muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.
-- Mikä suloinen tuoksu! -- huudahti Teitti sieramiaan levittäen ja
pöytää läheten. -- Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on
kaksinkertainen!
Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti
makkaroihin käsiksi.
-- Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona
Pernajassa, -- sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain tyhjä
makkaratikku. -- Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita paistaa,
osaa totisesti.
Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille toisen makkaran.
-- Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia, -- sanoi tämä käännellen
mielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. -- On sitä näinä
päivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani oikein se
pääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?
-- Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin
asettuu rauha maahan?
-- Mikäpäs on asettuessa, -- vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa. --
Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakki reuhkojaan ilmaan, kun
saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitäkään. Ja nuo taas,
joiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan
katolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan perut
on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.
-- Kai hänestä nyt tulee kuningas? -- arveli Hollo kaivellen
makkaratikulla hampaitaan.
-- Se on selvää, -- vastasi Teitti. -- Ja, uskokaa jos tahdotte, minä
sanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran
vanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea
isänsä seuraaja.
-- Mistä te sen näitte? -- kysyi Piikki yksinkertaisesti.
-- Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin: huuti,
rakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi! Luulenpa
että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista, jos joutuisitte
silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos omallatunnollanne olisi
jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen valahtivat Suomen herratkin toissa
päivänä linnan edustalla, kun tuomiota luettaessa herttua viikset
vihasta tärähdellen astui heidän eteensä vartijajoukon keskelle.
Polvilleen putosi Vuolteen herrakin, putosi niin että paksu niskansa
tärähti, vaikka hän kerran oli vannonut sylkevänsä herttuata vasten
silmiä, kun joutuu vastakkain hänen kanssaan.
-- Hm, sääliksi käy melkein herra polosia, sillä eiväthän he muuta
tehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta
vannoneet, -- sanoi Sipi.
-- Mhyy, -- äänsi Teitti ja siemasi olutta. -- Se on sen alamaisen
uskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille
uskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta kun
hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua
uskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita
sanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet
samoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan myöskin
Erik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan puhjetessa
herttuain puolelle.
-- Mutta Erikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä
poikasena ollessani tänne Turkuun toivat, -- huomautti Sipi.
-- Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa, -- vastasi
Teitti. -- Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo
typerä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan
pitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan
erottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta
miksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle, kun
on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä valtakunnasta
huolta pitämään?
-- Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa
kuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt? -- huomautti Hollo.
-- Niin, siinäpä se puntti onkin! -- sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen.
-- Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa
valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi
itsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt
viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli
Kuitian nokinenä liian tyhmä.
-- Oliko marski sekterin mielestä tyhmä? -- kysyi Sipi.
-- Tyhmä kuin saapas! -- vahvisti Teitti.
-- Ei muuta kuin raaka sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen
jäykkyyden ja vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein
kovalle otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin
kruunauksen aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua
uhkasi jättää hänet säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies,
lasketti minävaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Parjanneensa
ja panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi
ja parannusta lupasi.
-- Ähää, no saikos anteeksi?
-- Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman
pelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä
harakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole
tällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.
Saatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:
-- Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin ... missä se on
näkynyt? Sanokaapas.
Kun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja vastasi
kysymyksellä:
-- Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marski
vainaja olisi ollut vielä elossa?
-- Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että
marskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.
-- Äläst, niinkö uskotte?
-- Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta
puuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä
elänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat
uudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla
kerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut kahden
tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt pitämään
paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa vihollinenkin
silloin ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan samanlaisen lopun
kuin nytkin.
-- Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan
nostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan, --
arveli Sipi.
-- Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha heissä
oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies kokonaan
toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia kuin ainakin
viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet? Niin,
Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marski vainajan peruja
ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.
Kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:
-- Jos hän viisas olisi ollut, marski vainaja, ja jos hän kerta aikoi
täällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla hänen
olisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun pitäisi
hevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä aina
levähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin sitä
hosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin, nylki,
ketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen ja siten
itse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh? Viisas mies
olisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt miehissä pahimman
ajan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on huovien ja nihtien
ylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja muuten hiljakseen, niin
me saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja annamme palttua
ruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut älliä. Onko nyt
surkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat omaa valtaa,
peittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat hätäänsä valittamaan
juuri sille, jota vastaan herrat varustelevat. Jos mitä rakentaa, niin
kyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja lujaksi laittaa, muuten menee
kaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta. Hän pitää talonpoikaa hyvänä ja
siksi hänen valtansa lepää lujalla pohjalla ja siksi hänestä tulee
kuningas, vaikka seitsemän marskia ja Sigismundia olisi vastaan
hosumassa. Jos marskikin olisi siitä laidasta alkanut, niin sitten en
sano, kuinka taistelu olisi päättynyt.
Tuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja
sytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.
-- Mutta kova sotakarhu se marski vainaja sentään oli, ja kyllä siinä
olisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista, -- väitti Hollo.
-- Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta
ilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön viisautta?
Siinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi heidän ryöstää
ja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt herttuan tultua
tositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja karkailivat linnasta
kuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen niinkuin lapsenkin, se
tarvitsee kuria jos sen mieli johonkin kelvata. Entäs näyttikö marski
sotapäällikön viisauttaan seitsemän vuotta sitten Venäjän retkellä?
Suurella sotajoukolla pääsee hän ihan Novgorodin eteen, mutta sen
sijaan että olisi vallottanut sen ja siten pitkäksi aikaa nujertanut
ryssältä niskat, poltti ja ryösteli hän ympäristöllä talonpoikain
hökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä. Vihollinen luonnollisesti
varustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei sitä ajattele, vaan kotiin
palattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen linnaleiriin. Ota sitten ja
kokoa ne käden käänteessä ympäri maata, kun vihollinen tulee ja riehuu
kuin paholainen Viipurin ympärillä. Niin, entä merisodassa Erikin
aikana? Hän ei saanut miehistöään tottelemaan ja sai Ölannin luona
selkäänsä. Silloin pantiin Joensuun herra, Klaus Horn, hänen sijalleen
ja hän ajoi samalla laivastolla tanskalaiset kolmessa päivässä
Juutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi Flemingin taas ottaa amiraaliohjat
käsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan, että hän viisauden ja ansioiden
perusteella sellaiseen mahtiin kohosi, vaan siksi että hän osasi pelata
sellaisten vätysten kuin Juhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi,
puhui törkeyksiä ja pyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä
suorana ja rehtinä miehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin
muihin. Mutta sanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?
-- Ei missään! -- puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti. --
Tuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki hänen
yrityksensä ja ponnistuksensa ovat -- fiuu! aivankuin tuuli olisi ne
tiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyy hän sentään vielä jotakin
hedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan katolla,
samoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut, raiskatut
naiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata.
-- Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat
joutuneet raastuvan katolle? -- kysyi Piikki.
-- Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski siitä
syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että moni niistä
älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään mennyt Hornien
tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet siltä peikolta. Ja
nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli parasta puhua uskollisuudesta
Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he ovat kaikki tyyni saaneet
syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon marskia huonommat rahvaan
sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet tunnen jo Kustaa kuninkaan
ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla kuin Horneilla. Ja aivan yhtä
typeriä vastustustuumissaan kuin marskikin. Jos talonpoikain kapina
olikin kukistettava, niin eihän silti olisi tarvinnut sellaisia
teurastajaisia toimeenpanna kuin Nyystölässä ja Suursavon pappilassa.
Kun talonpojat kerran nöyrtyivät ja aseensa pois laskivat, niin olisi
sanonut, että no, menkää nyt kotiinne ja muistakaa vasta pysyä
alallanne, sillä yhtä kansaahan tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään
vain aseettoman joukon kimppuun kuin korpit ja murhataan satalukuisesta
laumasta joka sorkka. Kun raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään,
niin ota sitten ja taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on
Iivari Tavastinkin, Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan
harjalla. Stålarm vain oli toista maata ja hänpä nähtävästi saakin
päänsä pitää.
-- Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa
eikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä, -- huomautti Sipi.
-- Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut.
Nuori ja lempeäluonteinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä, ja
sittekin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot lankeavat
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä viimeinen vesa
olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja isänisällä oli sen
sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä minä Kustaa kuninkaan
aikana tulin tietämään sen suvun asiat. Viis kuus miestä löi Eerikki
herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin käsin kuoliaaksi ja niitä, joita
hän muuten rääkkäsi, pieksi ja Kuitian vankikellareissa piinasi, on
kokonainen legio. Ja kun talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle
valittamaan, saivat he tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät
koko kyläkuntain väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa.
Entä miten hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän
niitä joko rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti
pilkkahinnalla, kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja
kun joku alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli
Eerikki herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön
naimisiin jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun
perinnöstä tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki
kuninkaankaaresta, että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin
talonpoikaisen miehen kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön
perintötilan otti hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä
tuulella olemaan, taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan
juttu. Muistatte kai Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä
Turussa? No niin, hän sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi
Naantaliin, muutaman talon Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin
sen itselleen. Kun Jönssi vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming
hänet raajarikoksi. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti
siitä käräjäjutun, niin toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo
sillä välin kuollut, oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä
valalla todistamaan, että Jönssin syytös oli perätön. Niin, ja
pakottipa vielä uhkauksilla Paimion papinkin antamaan samanlaisen
väärän todistuksen. Pappi itse tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan
käskystä kiertelin niiden vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä
Kuitian Flemingeillä oli vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en
ihmettelekään, jos se haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin.
Hän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun Sipi
ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:
-- Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian.
Hiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori oli
vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan. Saatuaan
tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuiottaen ja naputti
sormellaan pöytää.
-- No minkä asian? -- kiirehti Sipi.
-- Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät
hekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian
retkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja
juopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla
syöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit hieromaan
kauppaa omien päälliköidensä päistä! Entä mitä minulle keväällä jutteli
Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa kukistamassa? Olavinlinnan
ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät liittyä muihin Savon
kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun sotaväki tuli väliin. Silloin
he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa kapinaa kukistamaan ja ryöstivät
toisia talonpoikia paljon pahemmin kuin yksikään huoveista. Ihan
nahatkin lehmien selästä kertoi Juusten heidän riistäneen ja monesti
oli sotamiesten täytynyt mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se
se on sitä oikeata suomalaista peliä!
Hän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.
-- Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään, --
puheli hän nikotellen, -- saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan
kun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä vähitellen
jo tarvitaankin.
-- Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika? -- kysyi Hollo, joka
samoinkuin Piikkikin teki lähtöä.
-- O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin
tarkotti, vaikka minua miellyttivätkin enemmän nämä maalliset toimet.
No, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä
minun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja
muusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!
Hän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas
Yläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan
pihaansa. Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän
askeleensa kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa
heilahtelivat heidän varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä
kuului navetoista illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien
narinaa. Jossakin pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä
ulvonnalla toinen Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui
navetan ja saunan hajua.
He tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo
lankesi pitkin tyhjää toria.
-- Siinä se tilinteko tänään päätettiin, -- sanoi Teitti viitaten
pimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.
Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä raatihuoneen
katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla rautaporien nenässä
rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden pitkähköt varjot näkyivät
selvästi kuuraisella torilla.
-- Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja, -- sanoi Teitti. --
Viipurin raastuvan katollakin kuuluvat päät muutamana sydänyönä
veisanneen erästä Daavidin psalmia. Mutta sääli äijä poloisia! Tuo
tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla on Vuolteen herra ja sitten
Nuhialan herra. Suomen eturivin miehiä ne ovat olleet, ja usko minua,
välskäri, ei se ole hyväksi kansalle, että sen ensimäisten miesten päät
heitetään noin taivaan linnuille. Kyllä täällä tästä puolin alkaa
paljon ruotsalaisempi komento, sen saat nähdä. Mutta se on juuri
suomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes vieras
tulee ja lyö niskaan, että istuuko pää lujassa.
Torilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa Jokikadulle
ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun puolelle, jossa hän
piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla Kirkkokadulla hänen
horjahtelevat askeleensa, mörähtelevä yksinpuhelunsa ja nikottelunsa.