Oli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi,
tuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois
hankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli aivan
pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että pienet
lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla ja täällä
irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli se maahan niin
hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt häiritä juhlahiljaisuutta.
Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja järvenpintaa pitkin olisi
tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän vieriä, niin sunnuntaituntu olisi
ollut täydellinen.
Mutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut. Vielä äsken oli
rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain pauke ja pelloilta
kuulunut kyntäjäin huuto. Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan
valkohiuksinen kumara mummo ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä
olivat vääntäneet helmansa kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja
kyntäjät olivat hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä
elonkokoojain ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös
kartanoon. Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö,
ryhmissä pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.
Oli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun
hiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar lähenee
loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille alustalaisilleen.
Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä kahta parin vaaksan
korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla varustettua päärakennuksen
akkunaa kohti, joiden takana heidän kaikkien äidillinen hyväntekijä,
Kaarina kuningatar, kävi viimeistä taisteluaan. Toinen ikkuna oli auki
ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän silmäili väkijoukkoa ja
viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten ilmotti että kuningatar
on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että hän äsken tajulla ollessaan
tiedusteli eikö isä Johannesta ole vielä kuulunut. Olisi nyt joku
ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan kiirehtimään häntä, sillä ei
tiedä, kuinka lähellä loppu on.
Asiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä
vuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla
varustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin
erikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään ja
siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja lyhyeen
hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva, joka
seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut ja
lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen saloilla
särkynyttä perheonneaan itkeä. Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen
pieni, soreamuotoinen päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet
hänen muinoin keltaiset kutrinsa, joita Erik kuningas oli niin usein
hyväellen silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat
ikkunakomerossa ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin
luodoilla paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät
silmäluomet värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni,
kuihtunut ja melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan
reunaa. Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä
Malina, joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta
nuorempaa emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin
oli hän jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä
juurtunut tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään
ja pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin
surujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja
melkein huomaamatta olivat neljäkymmentä harmaata vuotta liukuneet ohi.
Iäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin
seuraava perässä.
Kuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä, mutta
makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä
hengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello
aikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja anopilleen
ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti kolmea. Painona
oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle Sigrid oli ommellut
äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää vaaksan päässä
lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen eteläpäädyn ja sen
säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja värillisten ruutujen läpi
kulkien muodostivat kellon alle lattialle kauniin mosaikkikuvion, joka
siirtyi kuningattaren vuodetta kohti, sikäli kuin kellonpaino läheni
lattiaa.
Malina pisti taas päänsä ikkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli
asettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt
tulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi
entiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen
hänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän näki
kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot värähtelivät
tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja sairas alkoi
hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus näki ikäänkuin
kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki ja kuin
heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta värähtelivät,
milloin vienosti hymyilivät.
Kuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia
hänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta
elettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi
oli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja
yksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin
Kirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja joka
nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Hänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän, vasta
seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Erikin kanssa. Oli kesäinen
ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Erik oli viimeiset päivät
ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen sekä hoitanut
miehuudella hallitustoimia. Hän, »pikku Kaarina», oli saanut hänet
pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut olla sangen turmiolliset
seuraukset, ja nyt tahtoi Erik palkita sen lemmitylleen. Kun
kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Erik ja hän, sylissään vuoden
vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa, työnnettiin illan hämyssä
peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa ja etäisillä rannoilla
kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa kiirivät soitonsävelet, joita
lehtoihin kätketyt soittajat esiin loihtivat. »Tämä kaikki on sinua
varten, Kaarinaiseni», sanoi Erik, otti käteensä luutun ja alkoi sitä
nappaillen laulaa. Kuningas oli koko iltapäivän ollut huoneeseensa
sulkeutuneena ja siellä oli hän kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle
runon, jonka hän nyt lauloi. Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen
painunut lähtemättömästi hänen mieleensä ja milloin hän vain oli
ummistanut silmänsä elääkseen sen uudelleen, oli se harmaiden vuosien
takaa kohonnut hänen eteensä kuin ihana kangastus. Hän näki niin
elävästi Erikin kosteat silmät ja kuuli hänen värähtelevän syvän
äänensä kun hän luutun kieliä nappaillen lauloi:
»Rikasten oven luo kun kuljen,
useinkin näen sen lukitun;
mun tyttön' oveaan ei sulje:
min' olen hänen ja hän on mun.
Jokainen mieltään noutakaan,
minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä,
mut niitäkö ma pyytäisin!
Hän sydämellään lämpimällä
on kallihimpi kultaakin.
Jokainen mieltään noutakaan,
minä paimenuistani lemmin vaan.»
Mutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen
hymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan
juoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan metsissä.
Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi ja hän oli
jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja kun hän, Kaarina,
seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa talonpoikaisrepaleissa puun
juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas kauhusta tuiottavin silmin
paeta heitä kaikkia, huudellen epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään
Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.
Mutta tuo Erikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan.
»Kaarina, Kaarina», kuuli hän Erikin epätoivoisen ja särkyneen äänen,
»Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun puolestani!»
Niin oli Erik huudellut Vesteråsin linnan ahtaassa vankikomerossa sen
jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä vuotena toisistaan
erotettu. Poloinen Erik, jolle oli uskoteltu, että Kaarina lasten
kanssa asuu samassa linnassa, vaikka hän onnensa haaksirikossa oli jo
silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti kyyneleitään samassa
Turunlinnan huoneessa, missä Erik sitä ennen oli vuoden päivät synkkänä
astellut. Vasta paljon myöhemmin oli hänelle noista Erikin huudoista
kerrottu, mutta silti oli hän usein elävästi kuullut ne milloin
levottomassa unessa, milloin myrskyn ulvonnassa syysiltoina ja samalla
hän aina oli nähnyt Erikin epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä
Odensalan metsässä.
»Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!» Niin, se viskasi näkyviin
kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat olivat hänen sydämeensä kaikista
syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli hän lapsineen päässyt asettumaan Turun
linnaan, kun sinne saapuivat kruununriistäjän Juhana kuninkaan
asiamiehet ottamaan häneltä pois seitsenvuotiasta poikaansa,
kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata. Mielipuolisuutta lähenevällä
epätoivolla oli hän puristanut syliinsä vapisevan pojan, kun kuninkaan
kätyrit aikansa houkuteltuaan olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa
itki ja huusi ja pusertui suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän
tainnuksistaan heräsi, oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli
orvoksi jäänyt Sigrid, joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä
luovu.
Malina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli
hän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta ja
vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut
uudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä
kasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren
mielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä
vuosikymmenten takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki
hän kasvonsa liinaan.
Pihalta kuului kavion kopsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi voudin
pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen
kuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta
kuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan
iäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden
paikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut
Kaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa. Nyt
kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut
Liuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt
rupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta aamulla
oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe, ja silloin
oli mies ratsain lähetetty hakemaan »isä Johannesta», kuten Kaarina
rouva häntä nimitti vanhan katolilaisen tavan mukaan. Ratsurenki ei
ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä tämä oli lähtenyt
käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli juuri monien vaiheiden
kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna rouvan mieheltä Hannu
Boijelta ja sisarenpojalta Jaakko de la Gardielta, joka suomalaisella
sotajoukollaan oli jo vuoden päivät pitänyt Venäjää valtansa alla.
Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan Kaarina rouvallekin ja
kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä saattamaan niitä asianomaiselle,
kun hakemaan lähetetty palvelija saapui häntä kiirehtimään.
Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen kätensä
sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat pusertaneet
hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot ja hetken
kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin unesta
heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään. Mutta
kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen
ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:
-- Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi
side sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä, Kustaa, minun
poikani, minun poikani!
Harmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja
sanoi:
-- Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun
vapauteensa.
Sairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:
-- Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra
ilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut. Jaakko
herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin kaupungin luona.
-- Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä, -- kuiskasi
kuningatar ja ummisti silmänsä.
Hetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan
asentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina
auttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.
-- Viisi vuotta sitten, sanoitte te? -- kääntyi hän kirkkoherran
puoleen ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:
-- Sehän ilmotettiin minulle jo silloin ... Kustaa itse ilmotti, vaikka
minä en ole tohtinut siihen luottaa.
Kun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella ja
katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten istui
yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään ja
kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten
tavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän
jonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan
sivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi hänen eteensä Kustaa
sellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt,
laihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä
syleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta
sekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että
Kustaa on nyt jättänyt tämän elämän.
Kun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla
herranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut
kalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin:
»-- -- kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään», värähti hänen
äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän ollut
ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi
iankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen
majakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja
kirkastama.
Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä jälleen
pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin johonkin
etäisyyteen. Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli
koskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa ylös.
Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt olivat
kuin glorian ympäröiminä. Liikutuksensa unhottaen katsoivat kirkkoherra
ja Malina kaunista näkyä.
Mutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä.
Viisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja
lähestyi vuodetta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät
katsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen
otsalleen, oli se kylmä.
-- Erinnyt! -- kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki
emäntänsä silmät. Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja
hetken kuluttua levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin
tuntumattoman tuulenhengen levittämä tieto:
-- Kuningatar on kuollut.