LUOPIOITA.

Ikkuna kollegion pieneen sairashuoneeseen oli hiukan raollaan ja siitä

tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti se virkistävästi

huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin viidenkolmatta vuotias

kaunismuotoinen nuorimies. Hän lakkasi hourimasta ja rynnistelemästä,

maaten nyt levollisesti ja tirkistellen kuumeesta kiiltävin silmin

vastapäisellä seinällä olevaa ristiinnaulitun kuvaa.

Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä,

silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva »ikuisen kaupungin»

melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen ikkunan

kiinemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen ja syventyi

tutkimaan »Pyhimysten kukkasia», jotka sata vuotta aikaisemmin olivat

veljeskunnan perustajan Ignatius Loyolan elämässä saaneet aikaan niin

ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli hän pari lausetta ehtinyt lukea,

kun sairas keskeytti hänet lausuen kovalla äänellä:

-- _Magna est distantia inter Romani et Finlandiani... Illa me habet,

hanc desidero_. [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen,

jälkimäiseen ikävöin.]

Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo sanat hänelle

tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas arveluttavasti

tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä. Ojentaen molemmat

kätensä jatkoi hän läähättäen:

-- _O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est

animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!_ [Oi, Klaara,

Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua,

sinä siunattu neito!]

Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi

korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein

huutamalla:

-- Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko

minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun

sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa.

Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:

-- _Quid dicis? Cur non latine loqueris_? [Mitä sanot? Mikset puhu

latinaa?]

Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi

laulavalla äänellä:

-- _Jam, dulcis amica, venito,

quam sicut cor meum diligo.

Intra cubiculum meum

ornamentis cunctis onustum_.

-- -- -- -- -- --

_Sine te non potero vivere;

jam decet amorem perficere_.

[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy

sisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. -- Ilman

sinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]

Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä

hoilottaa:

-- _Magis quam ecclesiam

diligo tabernam,

ipsam nullo tempore

sprevi neque spernam_.

[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan

halveksinut enkä halveksi.]

Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.

-- _Sile, impie_! [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki

ristinmerkin.

Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan,

pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi

mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja

vanhempi ryhtyi suonta lyömään nuoremman hillitessä sairasta.

Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut

virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä ja

alkoi tasaisemmin hengittää. Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi

kuiskaten, mitä sairas oli puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet

supussa silmäiltyään sanoi vanhempi:

-- _Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi

lutherani. Ora pro eo_.

[Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on

lutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]

Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki

nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä

lukea:

-- _Domine, ne in furore tuo arguas me_... [Herra, elä soimaa

minua vihassas...]

Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän

ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.

Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta

heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä

hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka

hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote: _Reverendiss:o D:no

Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo illio etc. Roma, in

Collegia germanico_.

* * * * *

Erik Erikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin viidenkolmatta

vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut jonkun aikaa

Vesteråsissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin orpanansa Klaran

kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten mukaan ja rahoilla

runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen tuli Rostockin ja

Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan. Mutta elämä näissä

lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut orthodoxian kaavoihin

ja professorien ärtyneet kiistat siitä, olivatko hyvättyöt ihmisen

autuudelle vahingollisia vai edullisia ja tuliko ehtoollisessa

uskovaisen osaksi Kristuksen totinen ruumis ja veri vaiko ainoastaan

hänestä virtaava hengellinen voima, kuten salakalvinistit väittivät,

eivät voineet kauan nuorta Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin

ja Wittenbergin kuivat pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja

lähti miekka vyöllä sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna

ratsastamaan kohti iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan

ympärillä oli paljon muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka

kauniille, nautintoja rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle

nuorukaiselle oli paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen

isänsä, Erik piispa, ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies,

esiintyi nuori Erik, joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla

aatelisena, sillä hän väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita

ja linnanpäälliköitä sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen,

Kaarle viidennen aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.

Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä mahdollisuudet

kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut ja haaveillut.

Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena keskiaikainen

ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen, ja täällä oli

myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen iskusta uudelleen

elpynyt katolinen kirkko paavillisine legaatteineen, munkkeineen ja

prelaatteineen loistavasti edustettuna. Kiihkokatoliseksi kasvatetun

Sigismundin ympärillä kehrättiin laajakantoisia suunnitelmia

pohjoismaiden saattamiseksi takaisin katolisen kirkon äidilliseen

helmaan, ja siinä oli työalaa sekä miekan että sanan käyttäjille, ja

nuorelle Sorolaiselle aukeni siis kunnianhimoa kiihottavia näköaloja

kahdellekin suunnalle.

Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa iloisissa

nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi valmistuneita,

Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa kasvatuksensa

saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus Petrosa ja

Valentinus Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen suosion

loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen

kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina oli

varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla saattoi

tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa sukujohdossaan oli

parin kolmen sukupolven mittainen katkein olemassa ja kadehtijat siis

helposti voivat saattaa koko hänen aateluutensa epäilyksen alaiseksi.

Mutta kirkko avasi aateliskirjaa tiedustelematta ovet lahjakkaalle

miehelle vaikka kardinaalin ja paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi

veti katolilaisuus häntä jo sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen

loisto ja madonnanpalvelus tarjosivat hänen huikentelevalle ja

aistilliselle mielelleen paljon suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja

alaston protestanttisuus. Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan

sellaisten pyhien miesten kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius

Loyolan elämällä. Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän

kieltämistä, huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia,

joiden vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen

kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän neitsyt Marian, niin silloin

häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen ritarielämän

tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen hetkenä hän kerran

sitten lankesi polvilleen neitsyt Marian eteen ja ihanaa liikutusta

tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.

Krakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus

Tuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes

parikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt

Karjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista

seikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin

jesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Vilnan yliopistossa

ollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan

kuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin niin

suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli Valentinus

Thomae tervehtinyt häntä »suomalaisilla rytmeillä» ja latinankielisillä

distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan suosion sekä päässyt

hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli täydellinen tunneihminen

sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli pian läheiset ystävät ja

Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen lähteä Roomaan opintojaan

jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen säätyyn.

Annettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän

matkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman

laajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen

kääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja

rukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi

suojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä

mennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta

ja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä

sisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän

harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin

nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa. Mutta liian

kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan

lankesi hän suinpäin aistillisuuteen. Hänen yöpyessään erääseen

luostariin viettivät munkit kuten koko seutukuntakin iloisia

viininkorjuukemuja. Kun iltamessun jälkeen oltiin refektooriossa

illallisaterialla, päästivät munkit etelä-ranskalaisen luonteensa

valloilleen. Yleinen ilo ja keveä mieliala tarttui Sorolaiseen kuin

tuli tappuroihin ja hän tyhjensi maljan toisensa jälkeen kuohuvaa

rypälenestettä. Laskettiin keveitä sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi

joku laulaa vanhaa renkutusta: »_Magis quam ecclesiam diligo

tabernam_», jota Sorolainen nyt houreissaan oli toistanut. Laulu

seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti oli kannettu omalle

vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta vanhaa »narrinjuhlaa»

viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä sielustaan mukana ja joku

ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista piispaksi. Se hyväksyttiin

ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin paperista kierretty hiippa,

käteen työnnettiin koukkupääsauva, toiseen viinimalja, munkit

järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä ja iloisesti hoilaten mennä

huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton joukko sijottui kuoriin,

Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin ja häntä huudettiin saarnaamaan.

Ja hän saarnasi, tekstinään sanat: »Minä janoon.» Ihmisten oli määrä

juoda viiniä eikä vettä niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan

profeetta: älkäät olko niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen

kaikuessa tyhjensi hän viinimaljansa.

Kun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi hän kurjana

syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja kieltäymisharjotukset

aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin hänet, protestanttisen

piispan poika, avosylin vastaan ja innolla antausi hän nyt opinnoihin.

Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi ajassa taaksepäin ja hänen

kaikista aistinautinnoista eristynyt elämänsä kollegiossa kohotti hänen

siveellistä tuntoaan, alkoi loistava päämäärä taas kangastaa hänen

edessään ja eräänä sisällisen nousun hetkenä kirjotti hän isälleen

pitkän kirjeen, tunnustaen kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen

kunnianhimoisista unelmistaan ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa

paljon kokenutta isäänsäkin palajamaan katolisen kirkon helmaan.

Lisäksi oli hän isäänsä kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia,

pitämään arvostaan kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten

yläpuolelle, sillä piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä

tusinoittain ja mitä on hänen, piispan, rinnalla »joku Hevonpää tai

Svinhufvud».

Mutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä ja

toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään.

Kotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle

aateluudelle, ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida

Klaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän taas

antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä, paastosi ja

valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi hymyilevän

neitsyt Marian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna saikin hänen

mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen hurmionsa kohosi

silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen kiusaukseksi ja

alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa. Jo Krakovasta lähtiessään

oli hän päättänyt karkottaa sydämestään Klaaran ja katkaista kaiken

yhteyden hänen kanssaan, mutta sen toimeenpano kävi yli hänen voimiensa

ja kerran hän sitten, tulisen kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti

Klaaralle pitkän ja kiihkeän kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä kerran

vielä syleillä, vaikkapa sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.

Kun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa

kollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa

florinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään. Ja

kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen

muodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän

kirjeessään intomielin: »_Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam

monstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!_»

[Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo

kotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]

Rahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella.

Liittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja saa,

ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin menevät isän

siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei kuulunut, kirjotti

hän vielä isänsä ystävälle piispa Olaus Stephani Bellinukselle

Vesteråsiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä mainitun summan,

jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset unhottaen huudahti

hän kirjeessään ylpeästi: »_Nec pedes proficisci ullo pacto sustineo,

nec volo, nec decet, nec debeo_.» [Ja jalan minä en kykene millään

mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei sovi enkä ole siihen

velvollinen.] Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi

hän taas intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin

päättäen kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen.

Useita päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa

taivaallista suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes

tajuttomassa tilassa. Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät

maannut, kun nyt hänen houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän

vastaus lähes vuosi sen jälkeen kun hän edellisenä pyhän Johannes

Baptistan päivänä 1607 oli lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.

* * * * *

»Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani», luki hän kirjeen

otsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko kirjekin.

Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään huimaavan

äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa päälle

ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan siitä

sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin niiden

kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen käyttänyt

kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi niin

omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään. Se tuli

kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi

oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen

kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita

mielikuvia.

Hän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla lukemaan

kirjettä. »Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut katuvaista mieltä»,

kirjotti isä, »sillä olin vasta sitten päättänyt kääntyä sinun

puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä sinun uskosta

luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille vanhemmillesi.

Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi, nimittäin harmaapäinen

isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko lienet kuullut jo, että

äitisi on muuttanut iäisyyden maille? Suru sinun takiasi joudutti hänen

lähtöään -- ja hänen viimeinen huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän

armossaan johdattaisi sinut eksyksistäsi kotiin.»

Sanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja

väkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään.

Hoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja

katseli häntä neuvotonna.

Äiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut ja nuo sanat kajahtivat hänelle

kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki olisi

saanut ennalleen ja hän olisi entisenä »pikku Erikinä» saanut olla

kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja ryhtyessään

ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut koskaan tullut

lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen kaikkea äitiin

vaikuttaisi. Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä

vakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen mieleensä

kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli äidin

kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa. Muutamana

päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia poimimassa. Silloin

kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui häntä, Hän kyyristyi

pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä äänellä huuteli äiti:

-- Erik, Erik, missä sinä olet? ja hän vain kyyristyi alemmas ja nauraa

hihitti itsekseen, kun äiti ei löydäkään häntä. Viimein löysi äiti

hänet, sulki vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin

iloinen kuin olisi hän juuri kuoleman kidasta poikansa pelastanut.

Hän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys puistatti

häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti ja osaaottavasti,

havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan irtaumaan, että kykeni

kirjeen lukemista jatkamaan.

»Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa», kirjotti isä, »ja

entistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani.

Usein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut,

vähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän raskaaseen

virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut purjehdittava

niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää, että vointini olen

tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää nurjuutta, epäluuloa

ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin alempainkin puolelta.

Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista apumiestä raskaassa

työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas poikani, ajatellut ja se oli

äitivainajasikin hartain toivo. Mutta Jumala on nähnyt hyväksi vielä

tämänkin painon päälleni panna, sillä huikentelemisellasi sinä et ole

ainoastaan vanhalta isältä apuasi riistänyt, vaan saattanut hänet

epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin silmissä.»

Hän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä ja

katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen kiusattuna

ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla voinut

säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka isä

kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski Klaus

Flemingin, joka tuli isän luo ja törkeästi käyttäytyen esitti joitakin

papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan muutamia

ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä, rupesi

häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän edelleen:

»Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja neuvot

minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä, ovatko

silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen syytä minä en

näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa olleet ritareita

ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät niin harvoin valtaansa

Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi, kuten sen hyvin tiedät

Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia

ritareita vai kunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän

sillensä. Yksi minulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä

sijalla, johon Jumala on minut määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni

siihen kekoon, jonka nuo jalot miehet Agricola ja Juusten ovat alulle

panneet. Siinä tarkotuksessa olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut

suomenkielistä postillaa, jonka toivon kansalleni olevan vähäiseksi

lohdutukseksi ja valistukseksi.»

Edelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa

Laitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja

auttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut

voivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla

saatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti

epäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä autettuaan

niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan verituomioiden

kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin hän.

Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa sekä

sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja minkä

piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan takia

saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi hänen omin

apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin ulkomailla

opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkasin kulkenut.

Isän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi

kuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän

kätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski

sen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen

peitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.

* * * * *

Oli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä,

taivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli

pitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen

pukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana ja

väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen ehtiä

Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.

Viikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut

sairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas nostaneet

hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä, mutta voikin

olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen löytänyt totuuden, sillä

katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja protestantit ovat luopioita,

oli hän päätellyt. Äiti oli surrut itsensä kuoliaaksi siinä uskossa,

että hänen poikansa on joutunut harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan

ja neitsyt Marian luona, tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun

hän oli taas Pietarin kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli

hänelle äkkiä tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän

luo ja taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon

kuuliaisuuteen. Samalla saa hän äidin haudalla rakoilla hänen

puolestaan ja sitten palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes

tulee tilaisuus koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä neitsyt oli kuin

hyväksyen hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut

näyttää varsin mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa

florinia. Hän oli vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt

jesuittaveljen puvussa taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta

kotimaata kohti. Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt

läheni hän Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt,

mutta ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut

sisällistä kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään

_fronte serena, lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini

fidens_ [Selkein otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille

ollen luotettava, mutta itse ei kehenkään luottaen.], kuten hän oli

ohjeekseen asettanut. Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja

väsymyksestä uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: _pati

quam plurima, pati, id tantum magnos efficit viros_. [Kärsi, kärsi,

se ainoastaan tekee suuria miehiä.]

Vasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin

tultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon. Hän

ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana

muutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä

ylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut

kadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.

Sorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli

kumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan

liikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä

nähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja

käynyt kyyryiseksi. Liikutettuina syleilivät he toisiaan.

-- Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi

joutuneen ukon, -- sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen. Hän kertoi

hovista pois joutumisensa ja jatkoi:

-- Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua

tunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut.

Mutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa.

Kun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat he pitkään

ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat rummuttelivat ikkunaa.

Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin arastellen:

-- Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?

-- Mistä niin? -- kysyi Sorolainen ihmeissään.

-- Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään

ja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut

neuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani

syyttänyt siitä itseäni.

-- Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut

katolisen kirkon kuuliaisuuteen? -- kiivastui Sorolainen ja ponnahti

seisomaan.

Mutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja

jatkoi tyynesti:

-- Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.

Oletko sitä koskaan ajatellut?

Se sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin

säilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka

tänne vaeltanut ja aikoi eteenkinpäin vaeltaa. Hän sanoi:

-- Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä

käännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko

unhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten

suunnittelimme?

-- Kyllä ne muistan ... hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään

olleet lapsellisia ... ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta. Kyllä

ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin,

innostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus

olisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä

aikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet

omia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me

uneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien

tapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei ole enää

mitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?

-- Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun,

mutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?

-- Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa

takaisin, minäkö vai sinä?

-- Sigismund, sen oikea omistaja!

-- Sigismund! -- ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen

äänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka

nyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:

-- Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? _Rex

crastinus!_ Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan

kruunua eikä sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään

asiassa toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin

hänen setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla

naistensa seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä

kannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten

auttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt

avuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut pater

Jussoilan, Johannes Jussoilan kohtalosta?

Sorolainen pudisti päätään ja Valentinus jatkoi:

-- No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin Tukholmaan.

Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta, mutta niin

paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen hovisaarnaajansa

hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater Jussoila on kuollut

vankeudessa.

Kun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:

-- Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet

vangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan,

että häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun.

Kasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen

hänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja

kalpeana. Valentinus puhui edelleen:

-- Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja

sigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten ja

vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten vallottaa?

Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi kansan

niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta latinaa

höpistä?

-- Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai

kerettiläinenkö minun edessäni on? -- keskeytti hänet Sorolainen

kiivaasti.

-- Elähän kiivastu, -- sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, -- kyllä

minä katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja

toista olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa

asiassa olen silmäni saanut auki. Ja tunnustan sen suoraan, että olen

monesti katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun

isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun

täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi?

Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa.

Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat

vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina

kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli, ja

siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani hyväksi,

niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni.

Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle, joka

omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.

-- Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi, --

jatkoi Valentinus, -- niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä

näyttihän silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se

minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille

harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä

isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole ainoa

suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö että

myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika, Kaspar, on

kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren hovikappalaisena.

Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi täällä Sigismundin

hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä uneksimassa. Mutta onneksi

hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja se minulle antaa hitusen toivoa

siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka

kokonaisuudessaan saisi meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla

rannalla pajunoksiin ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin

Ruotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat

omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä.

-- Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa! -- huudahti

yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä

sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen

mielialan.

-- En häntä puolusta, -- vastasi Valentinus, -- sillä tyly ja julma

mies hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan

miehenä enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa

kohtaan. Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään

pois. Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei

sitä Sigismund kasvata...

-- En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan, -- koetti

Sorolainen itseään kiihdyttää.

Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:

-- Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin

sittenkään, vaikka minä sanoisin että semmoiset miehet kuin Luther ja

Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä monta

luostarillista irstaita munkkeja.

Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja

ärsyttäväksi.

-- Jumala sinun sielusi valistakoon, onneton! -- lausui Sorolainen

väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.

Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan pimenevään

huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi valeli.

* * * * *

Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä enää

vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut voivansa

kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt matkaansa

jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja Thornin

välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut enää

ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen

luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen

päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus

pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään

laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.

Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu

alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin

kieltäytyä tottelemasta. Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan

päässä edessään pienen kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti

olevan jonkunlainen luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne

saakka kävellä. Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen,

antoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas

syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta

jaloissaan.

Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen havahtui

siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä. Hetkisen heitä

tirkisteltyään tajusi hän hämärästi, että toinen ratsastajista oli

pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti häntä latinaksi ja

kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten käski hän seuralaisensa,

joka puvustaan päättäen oli palvelija, astua alas satulasta, kehottaen

Sorolaista nousemaan hänen tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä

luostariin. Vaikka palvelija auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton

päästä satulaan. Silloin laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan

kanssa ohjasivat he käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä.

Tahdottomana seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista

hämärää turvallisuudentunnetta.

Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet

alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi

seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja

Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien

kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta

Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon. Kun priiori viipyi vielä

huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti Sorolainen häntä äkkiä

pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun hän sillä hetkellä näytti

virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään tahtonut kieltää

jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän opasti hänet luostarin

kirkkoon ja sytytti kynttilän neitsyt Marian kuvan eteen. Kehotettuaan

vierasta, ettei hän liian pitkällä hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi

itseään koleassa kirkossa, poistui priiori jättäen hänet yksin.

Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä

asemassa kauan, tuiotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta

suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli

hermostuneesti rukousnauhan helmiä. Hän ei päässyt siihen

haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä neitsyt ei esiintynyt

selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja hänen näkemystään sumensivat

kaikenlaiset kuumeiset kuvat.

Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen.

Nyt katsahti hän vasta arasti neitsyt Marian kasvoihin. Se oli Lucas

Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikoinaan kulkeutunut tänne

puolalaiseen luostariin. Sillä oli hieman vinot, kylmästi siirottavat

silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.

-- Portto! -- kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat

nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään ja

hän kaatui lattialle. Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen

huonetoverinsa, pappi, auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten

kulki hän sitten takaisin refektoorioon. Raskaasti vaipui hän

vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokasi hän puoliääneen:

-- Äiti, äiti!

Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi

hätäisesti myöskin suomeksi:

-- Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?

Sorolainen havahti, horroksistaan ja karkaisi vimmastuneena ylös

vuoteesta.

-- Mitä, oletko sinäkin suomalainen? -- huusi hän astuen papin eteen,

joka kauhistuneena peräysi hänen edellään huoneen nurkkaan.

-- Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika? -- huusi Sorolainen

nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.

-- Miksi raivoat, veli? -- änkytti pappi kalpeana, -- minähän olen

hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus

Jussoila, Johannes Jussoilan nuorin veli.

-- Hovisaarnaaja! -- yltyi Sorolainen, -- hovisaarnaajina ja

tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta

ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli

kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin

hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta

siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut

Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi...

Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater

Jussoila otti häntä käsipuolesta ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän

riisui hänet hellävaroin ja laittoi peittoon.

Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan käteen

ja kysyi eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi siihen,

mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:

-- Ei, lukekaa minulle vain isämeitä.

Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:

-- Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!

Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa. Sorolainen

ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua, että hän on

pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti hänelle

ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti hymyili hänelle.

Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila kuului sanovan amen,

kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen äidin vuoteensa yli

kumartuneena.

Kun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas

nukahtaneen. Hän korjasi peitettä ja laittausi itsekin levolle.

* * * * *

Aamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli samassa

asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen piirteissään

oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen käteensä, oli

se kylmä ja kankea.

Saman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin

hautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen selkään

ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli matkalla.