arvoinen? Eikö minun rakkaudellani ole mitään arvoa?" Hänen äänessään
on tuskainen valitus, sillä kun hän näkee Indran ihmeellisen ihanuuden,
viehättyy hän melkein antamaan koko voitonriemunsa kaikkein pienimmästä
nurkasta tämän sydämessä.
"Minunko mennä naimisiin teidän kanssanne?" kertaa hänen uhrinsa.
"Niin kyllä, don Balasco", lisää hän tehden voimattoman kokeen
veitikkamaisuutta osoittaaksensa. "Viekää minut isäni luo, niin saatte
minun lupaukseni." Kidutettu tyttöraukka luulee, että hän voittaa
jotain tällä surkealla viekkaudella.
"Pah!" -- ivaa espanjalainen. "Kun minä vien teidän takaisin isänne
hio, on hän oleva minun isäni ja te minun vaimoni. Katsokaa, vene on
heittonuora-rappusten luona. Viidessä minuutissa olemme maissa. Pappi
odottaa tuolla ylhäällä pienessä kappelissa. Kuuletteko kirkonkellojen
soivan? Olen lähettänyt sanan, ja pater [katolilainen pappi] on
valmis. Tulkaa -- langetkaamme polvillemme hänen eteensä ja saakaamme
hänen siunauksensa ja palatkaamme tänne takaisin -- se vie tuskin
kahtakymmentä minuuttia, ja niin olette donna Balasco. Perähytit
sopivat erinomaisen hyvin häämatkalle, sen sanoitte itse pari päivää
sitten, muistatteko sen? Mutta silloin ajattelitte 'meidän Billyämme',
nyt saatte ajatella _minua_. Ha, ha! _Esposa mia_!"
Ja Balascon silmissä leimuaa intohimoinen tuli, kun hän katselee ihanaa
olentoa, jonka epätoivo tekee hänet vaan vielä kauniimmaksi. Nopealla
liikkeellä ojentaa hän käsivarren syleilläkseen tytön soleata
vyötäistä.
Mutta päästäen kauhuhuudon hätkähtää tämä taappäin ja oihkuu:
"Ei! Jumalani! En voi! En voi! Kuinka voitte pyytää sitä minulta?
Tiedättehän, että rakastan häntä. Luuletteko, että hetkeksikään voin
repiä rakkauttani sydämestäni ja antaa sen teille?"
Vastaukseksi huudahtaa Balasco äkkiä: "Katsokaa tuonne!" ja viittaa
itäänpäin. Ja Indra, joka seuraa hänen kätensä suuntaa päästää kamalan
parauksen.
Sillä siellä etäällä näkyy ohut, musta savupilvi, ja hän tietää, mitä
se merkitsee, ja Balasco tietää sen myös, sillä hän kuiskaa: "Se on
kanuunavene, joka tulee -- kuolema, joka tulee! Kansi täällä on pian
tulviva verestä. Rex on kuoleva, ja olen laittava, että hän herää ja
saa tietää, että hänen sisarensa on uhrannut hänet, ja Billy, 'minun
Billyni', on huutava: 'Sinä se olet minut murhannut!'"
"Billy!" mutisee Indra. "Billy! Jos vaan hänestä riippuisi, niin
antaisin teidän espanjalaisten murhaajienne tappaa hänet ja minut
mieluummin kuin tulisin vaimoksenne, sillä se on musertava sekä Billyn
että minun sydämen. Mutta Rex, isän suosikki! Isäni harmaat hiukset!
Armahtakaa häntä!"
"Armahtakaa itse häntä! Teistä se riippuu. Mutta aika on tärkki -- minä
olen koko ajan koettanut saada teidät huomaamaan, että se on hyvin
tärkki." Balascon kasvot loistavat voitonriemusta. Siitä saakka, kun
savu näkyi, näkee hän tytön alkavan myöntyä.
Samassa puhkeaa tämä syvästi hengittäen sanomaan: "Savu tulee
lähemmäksi! Jumalani: kuinka tuo tykkivene kulkee nopeasti! Käskekää
heidän panna kone käymään!" Hän lopettaa särkevällä kirkauksella,
heittäytyy polvilleen Balascon eteen, suutelee hänen kättänsä ja
nyyhkii: "Tahdon tulla vaimoksenne! Pian, peräyttäkää käskynne. Niin
totta kuin itse toivotte armoa, sanokaa koneenkäyttäjällenne, että hän
lakkaa. Onhan kysymyksessä heidän henkensä!"
Espanjalainen on näet äkkiä sanonut: "Olen väsynyt tähän mellakkaan",
ja tuimasti huutanut alas koneenkäyttäjälle: "Sammuta tulet! Päästä
ulos höyry! Jahti seisattuu tähän. Käske matruusien laskea ankkuri!"
Ja kuullessaan höyryn suhisevan äänen, joka merkitsee kuolemaa kaikille
hänen rakkaillensa, tyhjentää tyttö epätoivon maljan ja kuiskaa:
"Myönnyn."
"Tahdotteko tulla vaimokseni?"
"Tahdon. Sanokaa koneenkäyttäjällenne..."
"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa?"
"Se ei viivy kauvan! Se ei viivy kauvan!"
"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa?"
"Siksi kunnes kuolo meidät eroittaa!"
"Niin, jos täällä olisi New York, niin olisimme nyt naimisissa", sanoo
Espanjalainen iloisesti. Sitten huutaa hän: "Pedro, pidä höyry vireillä
ja lämmitä. Olen muuttanut aikeeni. Me lähdemme muutamien minuuttien
päästä."
"Ja nyt, Indra -- unelmani, josta on tullut tosi..." Hän kääntyy
palavin silmin ja ehkä olisi antanut Indralle kihlaussuutelon, mutta
tämä ei ole siinä enään. Hän on hyökännyt ruokasalonkiin ja hyväilee
Severancea ja pyytää tätä antamaan hänelle anteeksi ja nyyhkii:
"Billyni, se on henkeäsi pelastaakseni!"
Mutta tästä tempaa hänet voimakas käsi, ja hän katsahtaa ylös ja näkee
tulevan herransa, joka sanoo: "Muista -- minä olen mustasukkainen
luonnoltani! Sinun huulesi kuuluvat minulle -- miehellesi. Tule,
kiiruhtakaamme kruunaamaan rakkauteni!"
"Pelkurimainen raukka!" mutisee Indra, mutta luo silmänsä maahan hänen
tuliselta katseeltaan, sillä Balasco katsoo häntä kuin hän jo olisi
tämän oma.
"Mitä nyt, kaunis morsiameni! Älä anna tulevalle puolisollesi
tuollaisia liikanimiä", nauraa hän, mutta lisää heti toiseen ääneen:
"Anna anteeksi voitonriemuni -- anna anteeksi viekkauteni -- senhän
teet tulevaisuudessa. Minusta tulee niin hellä ja rakastavainen mies!"
Ja hän taputtaa tyynnyttäen Indran valkoista olkapäätä, joka kiiltää
keveän musliinin alla.
Mutta tyttö alkaa äkkiä väännellä käsiänsä ja huutaa; "Kanuunavene
tulee. Savu on niin lähellä. Emme ennätä! Emme ennätä!"
"Ennätämme sangen hyvin. Espanjalainen alus ei voi olla täällä
puoleentoista tuntiin", vastaa Estrabon tyynesti. "Savu on vielä tuolla
puolen Cabanasin; sen on täytynyt tulla Murielista. Meillä on hyvää
aikaa hääksi, kultaseni, kyyhkyseni!" Ja hän tahtoo suudella häntä.
Mutta Indra repii itsensä hänestä ylenluonnollisella voimalla ja
oihkii: "Ei vielä! Ei vielä!" Sitten sanoo hän käskevästi. "En ole
unohtanut häntä -- miestä, jota rakastan", ja juoksee sohvalla makaavan
tiedottoman vartalon luokse, ottaa sen käden ja nyyhkii: "Billyni,
en voi luopua sinusta!" Samassa kohtaa hän Estrabonin silmäyksen,
ja kamala epäluulo herää hänessä. Onko hänen uhrauksensa todellakin
pelastava ne, joitten tähden hän lahjoittaa itsensä? Hän puhkeaa
sanoiksi käheästi: "Jos minä pidän puheeni, niin pitäkää tekin --
älkää antako hiuskarvaakaan liikuttaa ystävieni päästä! Kuulkaa -- ei
hiuskarvaakaan!"
Kumma pelon varjo on näet laimentanut riemastuksen Balascon kasvoilla.
Kun hän näkee Severancen herkulesmaisen vartalon, tietää hän, että tämä
mies ei anna hänen elää nauttimassa onnea, jonka hän on viekkaudellansa
voittanut, ja hän ajattelee: "Vihkimisen toimitettua tuolla pikku
kappelissa, emme palaa alukseen, vaan kuljemme samassa Havannaan. Hän
on jo oleva Cabanasissa silloin, kuin verilöyly alkaa -- eikä hän saa
tietää mitään!"
Indra, joka huomaa hänen epäilynsä, kuiskaa uhkaavin katsein: "Nämät
henget kädestäni -- muuten ette sitä saa!"
"Minä... minä lupaan."
"Vannokaa se!"
"Minä vannon sen -- jos sinä lupaat tulla todelliseksi ja uskolliseksi
vaimokseni. Kotini haltijattareksi, lapsieni äidiksi, minun vaimokseni
sanan täydessä merkityksessä!"
"Oo, Jumala;" värisee hänen uhrinsa, väännellen käsiään kuunnellessaan
tätä kotoisen onnekkuuden kuvausta.
"Ahaa! Sinä et sitä tarkoittanutkaan. Olisi tullut viekkaus viekkautta
vastaan! Miten olisikaan, ei Balasco paralle olisikaan tullut mitään
kuherruskuukautta. No, käyköön sitten tahtosi mukaan!" Hän kääntyy pois
ja sanoo, kädellä varjostaen silmiään ja itäänpäin osottaen: "Niin
nopeasti kun tuo tykkivene kulkee!"
Pian on Indra tottelevainen taas ja ja pyytää ja rukoilee sanoen: "Minä
tulen vaimoksenne!"
"Uskolliseksi vaimokseniko?"
"Uskolliseksi vaimoksenne!"
"Niin tottako kuin toivot tulevasi autuaaksi?"
"Niin totta kuin toivon pelastavani heidän henkensä! Oo Jumala!
Kiiruhtakaamme papin luo, niin että tulemme takaisin pelastamaan heidät
_ajoissa_."
"No. Nyt näymme vihdoin tulleen asiaan!" sanoo Balasco terävästi ja
lisää käskevästi: "Indra, mene tarjoiluhuoneesen, haudo silmiäsi ja
pane hattu päähän. Morsian ei saa näyttää itkeneeltä. Pappi voisi
luulla, etten ole ollut kiltti sinulle. Mutta saatpa nähdä, _mi
querida_ -- millainen hyvä ja hellä mies minusta tulee -- ja _herra_!
Sinun tulee katsoa minuun ylös kuin jumalaasi eikä sinulla saa olla
muita jumalia -- muutoin käy Balascosi mustasukkaiseksi."
Ja hän näpistää Indran pientä korvaa ja taputtaa hänen kalpeita
kasvojansa, kunnes ne tulevat polttavan punaisiksi, ja hänen mustat
silmänsä säkenöivät katsoessaan kaikkea tätä kauneutta, joka muutamien
minuuttien kuluttua on oleva hänen.
Yhdeksästoista luku.
Loppu.
Tähän epätoivon ja voitonriemun kohtaukseen sekoittuu äkkiä
jokapäiväisyys.
Mrs Ormiston tulee, soreana kuten ainakin, ylös kannelle ja sanoo
närkästyneenä: "Missä on laiska kajuutanvahti? Hän ei ole tuonut
minulle kahvia!" Mutta sitten katselee hän ympärillensä ja virkahtaa:
"Oo, sellainen ihana paikka! Missä olemme?"
"Kuubassa", vastaa espanjalainen, "ja te tulette morsiusneidiksi.
Paras mrs Ormiston, tässä on tuleva vaimoni. Miss Vanstone on luvannut
kymmenen minuutin kuluessa tulla omakseni."
"Kymmenen minuutin kuluessako?" kirkuu leski, hetkiseksi tuimistuneena.
Hän olisi itse tahtonut mennä Balascon kanssa naimisiin.
Sitten katsoo hän Indraa ja peljästyy, sillä hän näkee kuoleman. Ja
kun asia on hänelle lyhyesti selitetty, alkaa hän kirkua ja meluta,
lankee polvilleen ja vannottaa rajusti don Estrabonia viemään hänet
pois täältä, samalla nyyhkien: "Kuolen, jos pidätätte minua täällä...
tykkivenhe..! Tykkivenhe, joka tulee meitä murhaamaan! Indra, rupea
hänelle, ennenkuin on liian myöhästä!"
Tämän nähdessään sanoo tyttö katkerasti, samalla kun hän sivelee
tukkaansa, jota hän hajamielisen näköisenä on panemaisillaan
järjestykseen: "Älkää peljätkö: mrs Ormiston, minä olen maksanut
lunnaat niin teistä kuin muistakin."
"Jumala siunatkoon sinua, rakas, uljas olento!" huutaa leski ja lisää:
"Don Balasco on kaunis mies, ja kun kyllästyt, on olemassa jotain, jota
avioeroksi kutsutaan."
Mutta don Estrabon sanoo karskisti: "Ei mitään avioeroa, ennenkun
kuherruskuukauden jälkeen", ja katsoo tulevaa morsiatansa, siksi kunnes
tämän punastus käy niin tuskalliseksi, että tämän pitää laskea päänsä.
"Mutta mitähän luulette noiden herrojen tulevan sanomaan, kun he
heräävät, te ilkeä Balasco?" kysyy hymyillen mrs Ormiston, jonka pelko
on tehnyt hieman sekavaksi.
"He eivät tule heräämään. Minä annan heille kymmenen tuntia unta lisää.
Luuletteko, että antaisin noiden vahvojen, raakojen miesten herätä
ja katsoa, mitä olen tehnyt, ja ehkä antaa Estrabon parka kaloille
ruuaksi?" nauraa espanjalainen riemuiten. "Oo, eipä, morfiiniruiskutus
lisää. He tulevat nukkumaan vielä, kun saavumme Dry Tortugasiin, missä
aijon panna heidät maihin -- kapteenin, miehistön ja kaikki paitsi
oman väkeni. Niin sitten häämatka Floridasaaristossa ja sitten kotiin
pyytämään isän siunausta. Me olemme kumpikin rikkaita ja avioliitto on
kaikin puolin hyvä ja sopiva. Sinä tulet onnelliseksi, rakas Indra!
Sinä saat miehen, joka rakastaa sinua niin suuresti, että antautuu
vihallesikin alttiiksi voittaaksensa sinut."
Ja hän silmää kaunista olentoa, joka vapisevin käsin koettaa kiinnittää
hattua päähänsä. Epätoivossaan on tämä vielä hurmaavampi, kuin
edellisenä päivänä iloissaan. Hänen silmänsä kimeltelevät kyyneleiden
läpi ylenluonnollisella loistolla, ja jokaista hänen hienon vartalonsa
liikettä leimaa eeterinen sulo kuin paratiisista karkoitetun parin.
"Juan! Pablo!" huutaa Balasco. "Hypätkää veneeseen! Morsian tulee." Ja
jonkinlaisella rajulla voitonriemulla alkaa hän laulaa häämarssia.
"Muistakaa!" mutisee Indra ja menee Balascon luo kuiskaamaan hänen
korvaansa: "Jos tahdotte saada pitää morsiamenne elävänä, niin antakaa
näiden miesten elää!"
"Olen muistava -- kun olet omani", vastaa hän ja huutaa sitten:
"Kiiruhtakaa!" sillä hänkin huomaa nyt ajan olevan täperällä.
Juan ja Pablo ovat veneessä.
"Antakaa minun auttaa teidät alas, mrs Ormiston", sanoo Balasco, joka
seisoo reelingin ääressä. "Ja nyt sinä, morsiameni, Indra -- pian!"
Hän ojentaa käden saalistansa kohden, joka horjuen lähenee, silmät
täynnä toivotonta tuskaa ja kaikissa jäsenissään epätoivosta vapisten.
Mutta juuri kun Balasco tarttuu hänen hienoihin sormiinsa, hätkähtää
Estrabon takaisin.
Karhea ääni huutaa ruokasalongista: "Kaksi kappaletta veneessä! Nyt
on hän meidän, nulikka!" Ja kansihytistä astuu Mastic jauhottuneissa
vaatteissa ja lurjusnulikka kuin valkoinen käärö, ja molemmilla on
heillä revolveri kädessä, hana vireillä.
"Vangitsen teidät. Te olette minun vankini!" huutaa salapoliisi. "Niin
te, don Balasco -- teille minä puhun. Päästäkää nuoren naisen käsi,
niin että voin panna käsiraudat teille." Ja hän ottaa esiin parin
sellaisia.
"Vangita minut! Täällä Espanjassa? Mistä sitten?"
"Merirosvoudesta!"
"Me olemme Espanjan alueella emmekä aavalla merellä!"
"Niin, mutta tämä alus on minun komennossani. Te olette sen varastaneet
minulta. Minä otin aseet takavarikkoon eilen. Antautukaa!"
"Hänen läsnäollessaan -- en koskaan!" kirkuu espanjalainen, jota on
äkkiä keskellä voitonriemua häiritty. Rajulla huudolla kutsuu hän
väkeään, vetää tikarin ja hyökkää kuin villikissa tullimiehen kimppuun,
mutta kaatuu kuolleena kannelle -- läpi pään ammuttuna kuten muukin
vahingollinen elukka.
Herransa huudosta tulee Estrabonin perämies juosten ohjaushytistä,
ja nulikka ampuu häntä, mutta ei tapa, vaan ainoastaan haavoittaa
hänet. Juan ja Pablo tahtovat veneestä hypätä ylös täkille, mutta siitä
estävät revolverit heitä, ja haavoitettu heitetään alas heidän luo.
Mastic nostaa ylös Balascon ruumiin ja sanoo: "Hän on kuollut. Tämän
herran heitän mereen, arvelen minä. Miss Vanstone toivoakseni ei
pahastu minuun siitä, että olen ryöstänyt häneltä sulhon?"
Mutta tämä kamala leikinlasku sattuu hyvin sopimattomaan aikaan.
Indra Vanstone on ratkennut hillitsemättömään itkuun, pyytää heitä
joutuisasti lämmittämään ja nyyhkii: "espanjalainen kanuunavene... se
tulee murhaamaan niitä, joita rakastan!"
Mastic huomaa hänen olevan oikeassa ja puhkeaa sanomaan: "Tulimaista,
meillähän on koneenkäyttäjä siellä alhaalla. Sinä osaat pitää perää,
nulikka. Tartu ruorirattaaseen!"
"Luottakaa minuun!" huutaa poika. "Onhan vaarassa omakin nahkani!"
ja hyökkää ohjaushyttiin juuri parhaiksi.
Samassa näet näkyy joukko sotilaita tulevan pensastiheiköstä rannalle,
ja pian senjälkeen pamahtaa kiväärien yhteislaukaus, ja kuulat
rätisevät jahdin vasenta sivua vasten.
Äkkiä huutaa myös Mastic: "Taivaan nimessä. Me olemme loukussa!" Paksu
savu tupruaa esiin lännenpuolella olevan niemen ympäri -- tykkivene
tulee Bahia Hondasta ja toinen, Murielista tuleva on nyt hyvän matkaa
Cabanasin ohi.
Salapoliisi työntää kiiruusti naiset salonginportaita alas, sanoen:
"Menkää lastiruumaan, vesilinjan alapuolelle. Siellä olette turvassa.
Minä pysyn kannella ja pelastan teidät, taikka myös kuolen."
Näin sanoen juoksee hän alas konehuoneeseen, asettaa revolverinsa
peljästyneen neekerikoneenkäyttäjän otsalle ja sanoo: "Lämmitä
tuimasti! Jos kone pysähtyy, tai jollei alus tee viittätoista
solmuväliä tunnissa, niin ammun teidät kuin koiran. Te tunnette minut
-- Tom Masticin."
Neekeri alkaa peljästyneenä vedellä auki venttiilejä, höyry syöksyy
sylintereihin ja propelli alkaa liikkua.
"Pitäkää vahtia!" huutaa tullimies vetäessään auki ohjaushyttiin
vievän ikkunan. "Pidä tarkkaa vahtia, nulikka. Ohjaa suoraan merelle!
Älä anna koralliriutoille tilaisuutta raapia aluksen pohjaa. Olemmeko
liikkeessä?"
"Olemme, vähän", sanoo poika, "mutta hiton hitaasti."
"Lisää vauhtia!" kirkuu Mastic masinistin puoleen kääntyen. "Lisää
vauhtia! Täytä pannut höyryllä, kunnes räjähtävät. Kirottu nauta, etkö
tiedä, että henkesi on kysymyksessä? Mitä luulet espanjalaisten sinulle
tekevän, jos saavat sinut kiinni? Vaikka olisit itse ukko Weyler,
niin hakkaisivat ne sinut pikku palasiin, ennenkun ehtisit sanoa kuka
olet! Kiiruhda, kuules!" Tämä kehoitus näkyy tekevän suuren vaikutuksen
masinistiin, sillä propelli alkaa kieriä ja alus tekee vauhtia.
"_Caramba_! Kuka hoitaa lämmitystä?" puhkeaa masinisti äkkiä sanoiksi.
"Minä teen sen", sanoo Mastic ja ojentaa revolverin ohjaushyttiin
nulikalle komentaessaan: "Pidä silmällä häntä. Jos hän liikkuu koneen
luota tai hiljentää vauhdin, niin ammu hänet. Minulla ei ole aikaa
hänelle, -- olen tätä nykyä lämmittäjä."
Ja vahvoilla, jäntevillä käsivarsillaan alkaa salapoliisi lapioida
hiiliä, jolloin hän onnekseen huomaa hiilipoksien olevan täynnä. Vähän
väliä pysähtyy hän, katsahtaa lurjusnulikkaan, joka ylhäällä vääntelee
ruoriratasta, ja kysyy: "Minkälaista vauhtia mennään?"
"Ensiluokkaista!", vastaa poika. "Me puikimme tiehemme tulimaisesti."
"Olemmeko tulleet lahdesta?"
"Olemme."
"Olemmeko rajariutan ohi?"
"Niin luulen." Yht'äkkiä huutasee hän: "Kaksi tykkivenettä! Toinen
oikealla, toinen vasemmalla."
"Tuli ja leimaus! Kuinka kaukana?"
"Oikealla puolella oleva kolmen peninkulman päässä -- toinen lähes
kahden. Mutta ne tulevat yhä lähemmäs."
"Ovatko ne ulohtaampana meitä?"
"Ovat, -- puolta peninkulmaa."
"Anna mennä. Luullakseni se lopultakin pääsee pötkimään pakoon."
Kolme minuuttia myöhemmin huutaa poika alas konehuoneeseen:
"Länsipuolella oleva tykkivene näyttää aikovan ampua."
"Ei voi auttaa. Antaa sen pamahtaa!"
Kuni vastaukseksi kuuluu samassa laukaus, ja kuula kulkee viuhkuen
heidän päittensä päällitse.
Tällä on huomattava vaikutus neekerikoneenkäyttäjään, joka on
kyyristynyt alas laukauksen tieltä. Hän ponnistaa koneen korkeaan
painoon, ja alus loikkaa, koko rungossaan vavisten, kun nuoli vettä,
joka onneksi on tyyni ja hiljainen.
"Olemme tulleet niistä edelle!" huutaa nulikka, juuri kun uusi laukaus
salamoi perän puolella.
"Heitä pois se! Odotas, kun käväsen kannella katsomassa. Meidän
täytyy nyt olla lähellä kolmen peninkulman rajaa!" ja Mastic juoksee
kannelle, sillä hän ei enään pelkää neekerikoneenkäyttäjää, jonka hän
huomaa olevan pitämättä henkeään varmana Espanjalaisten kanuunain
kantomatkalla.
Mutta siellä ylhäällä alkaa salapoliisi kiroilla ja sanoo: "Tulimaista!
Me olemme kolmen peninkulman rajan ohi, ja ne yhä kuhnustavat
jäljessämme, vaikka olemme aavalla merellä!" Ja luoden silmäyksen
maansa lippuun mutisee hän: "Sinusta ei näytä olevan suurta hyötyä
missään! Espanja ajaa sinua takaa, missä se vaan saa sinut nähdä.
Tähtilippu on punanen verka espanjalaiselle härälle. Meidän ainoa
pelastuksen toivomme on kaikin voimin eteenpäin kiitäminen."
Ja he kiitävät eteenpäin, suoraan avointa Floridasalmea kohden.
Lentokala tekee neljätoista solmuväliä ja jättää hitaasti ja varmasti
espanjalaiset tykkiveneet jälkeensä. Laukaus, jonka Bahia Hondasta
tullut tykkivene ampuu, ei kanna perille, ja Murielista tullut ei ole
koskaan ollutkaan hyvällä kantomatkalla.
"Näetkö savupilven kaukana taivaanrannalla? Jos se vielä on
espanjalainen tykkivene..." ja kysyttyään neuvoa kompassilta, komentaa
hän: "Ohjaa pohjoiskoilliseen! Yhdessä Golfvirran vaikuttaman
ajautumisen kanssa vie se suunta meidät Key Westin läheisyyteen.
Mutta pidä tarkkaa vahtia ja katso, aikooko tuo mustasavuinen toveri
pohjoisessa päin koettaa pujahtaa tiellemme."
Mutta tässä säpsähtävät sekä Mastic että lurjusnulikka. Syvä bassoääni
rämisee heidän korviinsa; "Kirottu poikaloppi ja sinä musta piru, mitä
teillä on laivani kanssa tekemistä?"
Se on kapteeni Thomas, joka juuri herää opiumiunestansa.
"All right, kapteeni", vastaa salapoliisi. "Te tunnette minut. Herätkää
vähitellen, niin kerron teille kaikkityyni."
Sen tekee hän, ja kun Thomas on päässyt täyteen tajuunsa, kiroilee hän
sydämen pohjasta Estrabonia. Niin menee hän ruorirattaalle sanoen:
"Tänne ruori! Mene alas hiiliä luomaan. Sano koneenkäyttäjälle,
että jollei hän tee velvollisuuttansa, niin ammun hänet täältä
ylhäältä. Te taas, mr Mastic, tekisitte parhaiten, jos menisitte
alas ja tyynnyttäisitte naiset ja toisitte ne taas tänne kannelle.
Espanjalaiset ovat lakanneet ampumasta nyt, mutta..." Hän purskahtaa
nauruun. "Te ette juuri näytä vierailukunnossa olevan."
Mastic, joka ensin oli kokonaan jauhottunut valkoiseksi murtautuessaan
vankeudestaan, ja sitte puuteroitunut hiilentomusta työskennellessään
alhaalla konehuoneessa, muodostaa sellaisen taulun valkoista ja mustaa,
että sitä ei jokainen ivapiirustaja kykenisikään kuvaamaan.
"Niin, enkö ole hieno?" nauraa salapoliisi katsahtaen peiliin.
"Katsokaas, lurjusnulikan ja minun oli pakko hakkailtua ulos hytistä,
-- on onni, että poika on niin ovela veistä käyttämään. Ei kauvan
viipynyt, ennenkun hän oli tehnyt reijän oven paneeliin ja sitten
täytyi meidän leikata halki jokikinen jauhosäkki ja puistaa jauho
ulos, sillä emme voineet niitä siirtää emmekä saada käsiämme kylliksi
pitkälti ulos nostaaksemme ne syrjään. Sekä teidän ja perämiehen
kajuutta, että ruokavarastonne näyttävät, kuin jokin hirmumyrsky
olisi ne jauhomakasiinin kanssa sekoittanut."
"No, sitä ei voi auttaa", sanoo kapteeni karskisti. "Tuokaa naiset
kannelle ja koettakaa herättää joitakin noista laiskureista
väestömiehistä. Ottakaa vettä ja heittäkää niskaan. Se on paras tehdä
ensiksi, -- se on tärkeintä."
Mastic kiiruhtaa sanaa seuraamaan. Häntä avustaa nulikka, niin paljon
kuin lämmittäjävelvollisuuksistansa joutaa. Muutamat vesiämpärit
herättävät Lentokalan väestön tajuntaan. Sandy, koneenkäyttäjä,
herätetään konehuoneessa. Molemmat matruusit ja lämmittäjät rupeavat
huomaamaan, että heillä on muutakin tekemistä kuin nukkumista,
sillä kapteeni huutaa heille: "Laiskurit! Unikeot!" ja antaa
heille joitakuita muita sattuvia nimityksiä heidän itsepäisestä
uneliaisuudestansa.
Espanjalaiset tykkiveneet ovat luopuneet takaa-ajosta ja kadonneet
taivaanrannalle. Mrs Ormiston tulee nyt kannelle, sanoen: "Miss
Vanstone viipyy vielä hetkisen alhaalla", ja puhkeaa sitten sanomaan
ikäänkuin peljästyksissään: "Kah, joko te vihdoinkin olette valveilla!"
Herrat ruokasalissa on näet temmattu morfiinin vallasta ja vielä kuni
horroksissa kuulleet salapoliisin kertomuksen. Vähitellen selkenevät
heidän käsitteensä, ja Blackeley huomauttaa yht'äkkiä: "Niin, nyt
muistan. Minä olin varmaankin puoliksi hereillä, kun tuo kirottu roisto
tuli pistämään morfiiniruiskullansa." Hän käärii ylös paidanhihansa
ja löytää pienen haavan, toiset samoin, ja se selittää asian, josta
Masticillla ei ollut selkoa.
"Siksi se oli, kun nukuimme niin kauvan. Se myrkynsekoittaja antoi
meille kaksinkertaisen annoksen", sanoo Rex närkästyneenä ja lisää:
"Herra Jumala, miten minulla on nälkä! Toivoakseni ei tuo viheliäinen
espanjalainen ole tappanut kokkia."
Tässä keskeyttää Severance äkkiä: "Te sanotte hänen tehneen tämän
pakoittaakseen Indran menemään hänen kanssaan naimisiin."
"Niinpä niin!" vastaa salapoliisi. "Hänhän on ollut rakastunut miss
Vanstoneen jo kauvan ja kovasti, -- hänellä oli neidin valokuva ennen
kuin hän vielä oli häntä nähnytkään." Ja niin sanoen kertoo hän heille
merkillisen kertomuksen valokuvasta Key Westissä.
"Ja te tapoitte hänet?" mutisee Billy.
"Totta on se -- hän kuoli paikalla!"
"Se oli ikävää", vastaa Severance hitaasti tullimiehen kummastukseksi,
joka oli odottanut kiittelyjä.