saa kymmenen nopan ruiskutuksen, kajuuttavahti niinikään. Kymmenen
tippaa ruiskauttaa hän käsivarteen jokaiselle ruokasalissa makaavalle
henkilölle, jotka nyt raskaasti hengittävät morfiiniunessa, ja hän
tulee juuri parhaiksi yhden luokse niistä. Kun hän pistää kären Jack
Blackeleyn käsivarteen, avaa tämä uneliaasti silmänsä, tuijottaen
Balascoa vasten naamaa mutisten: "Kirottu roisto!" ja ojentaa suoraksi
voimakkaat käsivartensa, mutta uni voittaa hänet ja hän alkaa kuorsata
uudelleen. Matruusit, lämmittäjät, skotlantilainen koneenkäyttäjä ja
kapteeni saavat niinikään kukin luiskauksen. Sitten mutisee hän: "Nyt
ovat he kahlehditut varmemmin kuin rantakallioilla. Käsiraudat voidaan
puistaa pois silmänräpäyksessä, mutta nämät kestävät, kunnes aika on
kulunut. Olenko unohtanut mitään... mitään? Asevarat -- Varona, Maceon
adjutantti, jahti, sissi Kuuban rannikolla... purjehtiva Yhdysvaltain
lipulla -- lipulla, jota halveksimme. Minä olen ajatellut kaikki.
Kuuden tunnin kuluessa on kultaseni maksava näiden miesten henkien
lunnaat, taikka myös ovat he kuoleman omat! Ja mikä on oleva hänen
vastauksensa? Hänen veljensä! Hänen rakastajansa! Mies, jota hänen
sisarensa rakastaa! Mies, jota hän itse rakastaa! Niin, kaikki on,
kuten pitääkin. Tänään soivat hääkellot -- ja sitten häämatkamme! Minä
olen käynyt suunnitelman läpi niin monta kertaa... askel askeleelta...
kaikki on varmaa... ei mitään ole tekemättä. Hyvin, Balasco, sinä et
ole unohtanut mitään!"
Mutta sitä on hän!
Hän on unohtanut antaa morfiiniruiskauksen Thomas Duff Masticille,
virkamiehelle Yhdysvaltain tullihallituksessa, ja lurjusnulikalle,
hänen laivapojallensa, jotka makaavat nukkumassa perämiehen hytissä.
Nämät molemmat olivat tulleet hänen suunnitelmaansa sivuoven kautta...
heidät oli ajettu ulos sivuovesta... hän oli tavallisella nopealla
kekseliäisyydellään saanut heidät uneen opiumisikareillaan. Mutta nyt
olivat he luistaneet hänen mielestänsä, siksi etteivät he olleet mukana
alkuperäisessä suunnitelmassa, jonka hän oli laatinut useiden tuntien
tuumailemisella, siksi kun se oli saanut matemaattisen selvyyden ja
tarkkuuden.
Kahdeksastoista luku.
Balascon voitonriemu.
Seitsemän ajoissa aamulla herää lurjusnulikka perämiehen hytissä ja
ihmettelee, miksi he eivät ole Smaragdisaaren luona, koskapa silmäys
pienestä kajuutanikkunasta osoittaa hänelle, että aurinko on jo
ylhäällä.
"Entä sitten, mitä minä siitä huolin", mutisee poika. "Se ainakin
pelastaa minut hetkeksi selkäsaunasta." Hän pelkää näet, että
Alligaattori-Pete ei pitäisi hänen äkillisestä karkaamisestaan
Sisiliskosta edellisenä iltana. Sen vuoksi kömpii hän alas
makuupaikalta, vetää merisaappaat jalkoihinsa ja alkaa meluavasti
tömistellä ympäriinsä herättääkseen Masticin, joka kuorsaa viereisessä
makuupaikassa, sillä hän ei uskalla palata skuunerttiin ilman
salapoliisin suojelusta, selityksiä ja puolustuksia.
Mutta kun hän näkee tullimiehen häiriintymättä jatkavan nukkumistansa,
sanoo hän: "Tahdon olla kirottu, jos uskallan kohdata Peten ilman
häntä! Muuten ei ole vielä mitään kiirutta vielä. Me emme hyvään aikaan
ole vielä takaisin Smaragdisaarella!" Ja niin sanoen ryömii hän takaisin
makuupaikallensa ja nukahtaa.
Mutta hänen uinailunsa on nyt keveämpää, ja sen pian häiritsee
melu oven ulkopuolella. Kuulostaa kuin jotain pehmeätä ja raskasta
läjättäisiin kapeaan käytävään. Hän kuulee muksauksen toisensa perästä
ja miesten jalkojen kopinaa. Mutta hän ei pane siihen enempää huomiota,
koskapa kapiisi on ihan ulkopuolella, vaan nukahtaa herätäkseen aluksen
pysähtymisestä.
"Smaragdisaari!" huutaa hän, hyppää ylös ja pistää ulos päänsä pienestä
ikkunasta aluksen sivulla. Hetkisen ällistyneenä tuijoteltuansa
huudahtaa hän: "Missä tuhannessa olemme? Mikä kummallinen paikka tämä
on? Minun täytyy nousta ylös kannelle katsomaan."
Mutta kun hän koettaa avata hytin ovea, huomaa hän, ettei hän voi sitä
hievahduttaakaan. Käytävällä, jonne ovi aukeaa antaakseen pienelle
hytille niin suuren tilan kuin mahdollista, on jotain estämässä.
"Se on jotain yhtä raskasta kuin linjalaivan ankkuri", mutisee nulikka
puhisten olkapäällä ovea vasten ponnistaessansa. "Ohoi, kokki!" huutaa
hän sitten pari kertaa. "Ottakaa pois tuo roska! Tahdon päästä ulos!"
Mutta hän ei saa mitään vastausta, muuta kuin Masticilta, joka nyt
katsahtaa ylös ja murisee: "Hitto vie, mitä sinä minusta herätät,
lurjusnulikka? Etkö voi pitää suutasi kiinni?"
"Me emme voi päästä ulos", sanoo poika. "Me olemme olleet kulussa koko
yön ja pysähtyneet juuri nyt. Ja tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän,
missä olemme. Tahdoin mennä kannelle, mutta en pääse ulos."
"Et pääse ulos?" kertaa salapoliisi hypähtäessään ylös ja ponnistaen
olkapäillään ovea, mutta yhtä vähällä menestyksellä. "Olemmeko
olleet kulussa koko yön?" puhkeaa hän äkkiä sanomaan ja pistää
päänsä ikkuna-aukosta vetästäkseen sen heti takaisin ja hämmästyneenä
änkyttääksensä: "Katsos -- tämähän näyttää Kuuban rannikolta."
Yht'äkkiä pääsee häneltä huudahdus: "Varona on puijannut sekä
espanjalaisen että minut! Tämä on Kuuba! Hän on lähtenyt tänne aseiden
kera." Ja hän mutisee pahoilla mielin ja suutuksissaan: "Puijattu!
Hitto soi, minua on jokaikinen tullimies koko maassa naurava. Puijattu
ja kiinniotettu kuin rotta loukkuun, juuri kun olin tehnyt niin pulskan
takavarikon! Mutta olenpa opettava häntä vetämään Yhdysvaltojen
tullihallitusta nenästä!" Hän alkaa päättävällä kiireellä panna
vaatteita päällensä, kun äkkiä kummia ääniä tunkeutuu alas hänen
luokseen pienen ilmareijän kautta yläpuolella olevalta kannelta...
intohimoisia, rukoilevia... naisen epätoivon ja miehen voitonriemun
purkauksia... keskustelu, joka saapuu salapoliisin korviin ainoastaan
katkonaisina, epäyhtenäisinä lauseina, mutta joka kuitenkin saa hänet
kuuntelemaan haralla korvin ja kalpein kasvoin.
Niin kuiskaa hän jotain nulikalle, joka haristaa silmänsä
kauhistuksesta ja kalpenee, sillä mitä Mastic sanoo, on seuraavaa:
"Herra Jumala, poika! Meidät on tänne viety kirottujen espanjalaisten
teurastettavaksi! Meidän täytyy päästä täältä ulos, muuten olemme
kuoleman omat."
"Mutta me emme saa ovea auki", oihkii poika.
"Enpä koskaan ole kuullut moista!" puhkeaa salapoliisi äkisti sanomaan,
yhä kuunnellen. "Don Estrabon se se on meidät kaikki puijannut
ajatellen antaa tulevan tykkiveneen hakata kuoliaaksi jokaikisen
meistä. Katso, mikä vastustaa! Puhkase paneeli. Tee työtä, kuin jos
henki olisi vaarassa, nulikka!"
Ja poika iskee ja loikkaa suurella merimiesveitsellänsä oven ohuinta
osaa, ja muutamain silmänräpäysten perästä repii hän päätänsä ja sanoo:
"Tulimaista, -- luulenpa sen olevan jauhoa!"
"Katsoppas! Estrabon on antanut sulkea oven pitääkseen meitä sisään
salvattuina! Työskele vaan, niin totta kuin henki on sulle rakas,
nulikka!" sanoo Mastic, sillä hän kuulee nyt sanoja, jotka yhä
kiihottavat häntä.
Ja hänen arvaamisensa on oikea.
Melu, jonka poika synnytti, tömistellessään ympäriinsä
merisaappaillansa aamulla herättääksensä Masticin, on ilmoitettu
Balascolle, ja tämä on samassa lyöden otsaansa mutissut: "_Dios mio_!
Minä unohdin tullinuuskijan ja pojan! Nyt on se liian myöhäistä!" sillä
hän ei uskalla mennä sisään ja antaa morfiiniruiskausta, sitten kun he
ovat heränneet.
Sentähden on hän antanut latjata heidän ovensa eteen, mitä oli lähinnä
käsillä ja huomasi tehokkaimmaksi ja vähimmän melua synnyttäväksi,
nimittäin kolmekymmentä kappaletta sadanpunnan säkkejä jauhoja, mitkä
kokilla oli varastohuoneessa.
* * * * *
Kello on noin yhdeksän aamulla, kun miss Indra Vanstone herää,
haukottelee, ojentaa valkoiset käsivartensa päänsä yli ja hetkiseksi
hämmästyneenä tuijottaa hytin sinisiä verhouksia. Sitten puhkeaa
hän sanomaan: "Oo, nyt muistan! Arvelen Billyn pitäneen parhaana
olla herättämättä minua Smaragdisaarelle takaisin tullessamme." Alus
on nimittäin seisottanut koneen, vaikka Indra ei tiedä, että se on
tapahtunut aivan vasta, ja että juuri koneen äkillinen vaikeneminen on
hänet herättänyt.
Pian sen jälkeen kuuluu terävä koputus hänen hyttinsä ovella, ja
Estrabonin ääni sanoo: "Oletteko hereillä, miss Vanstone?"
"Oo, tekö se olette, don Balasco?"
"Niin, -- olkaa kiltti ja tulkaa heti ylös kannelle. Minulla on jotain
teille näytettävää."
"Aamiainen, toivoakseni", sanoo nuori nainen. "Missä ovat toiset?
Ovatko he menneet maihin syömään aamiaista huvilassa? Pelkäsivätkö he
herättää meidät, kaksi unikekoa?" Pikainen silmäys mrs Ormistonin
hyttiin avonaisesta ovesta on juuri näyttänyt hänelle, että tämä vielä
nauttii aamu-uinailustansa.
"Niin. Tulkaa ylös kannelle! Minulla on jotain teille näytettävää, ja
sitten toivon voivani tarjota teille aamiaista."
"Aamiainen ensin!" huutaa Indra hilpeästi, ja kiiruhtaa
pukeutumistansa, koska hänen on nälkä. Viisitoista minuuttia myöhemmin
hän saapuu naisten salonkiin ja näyttää sangen viehättävältä, iloiselta
ja ruusuiselta valkeassa musliinipuvussaan, joka sulokkaasti aaltoilee
hänen solevan vartalonsa ympärillä. Se on näky, jota don Balasco ahmii
ujostelemattomalla, huolimattomalla tavalla, mikä hieman kummastuttaa
nuorta naista.
Samassa kuuluu mrs Ormistonin ääni hänelle sanoen unisesti: "Olepas
kiltti ja sano, että tuovat vähän kahvia minulle naisten salonkiin."
"Tapahtuman pitää", vastaa miss Vanstone sulkiessaan oven ja
kääntyessään Estrabonin puoleen, jonka käytöstapa selvästi tekee
häneen vaikutuksen, sillä hän kysyy äkkiä: "Onko jotain tapahtunut?"
Samassa sattuu hän katsomaan ikkunasta ulos ja virkkaa: "Kah, -- mehän
olemme ulkona merellä!"
"Emme varsin", vastaa Balasco. "Mutta tulkaa kannelle. Aika on kallis."
Hän menee ylös peräportaita, -- ei niitä, jotka vievät ruokasalin
kautta.
Seuraavana silmänräpäyksenä seisoo Indra hänen vieressänsä ja katselee
ihastuneena ympäriinsä.
"Oo, niin jumalaista! Sellaiseen kauniiseen paikkaan kun te olette
meidät vieneet", huudahtaa hän, ja sen jälkeen ottaa hän kansilasin
päällä olevan merikiikarin ja herkuttelee ainoastaan tropiikeissa
mahdollisen taulun katselemisesta.
Jahti on pienessä matalassa merenlahdessa. Ylt'ympäriinsä sitä on
Länsi-indian sinervät vedet -- tuo syvä, ihmeellinen sini, josta
matkustajat kirjoittavat. Pieniä laiskeliaita aaltoja loiskii aluksen
valkoisen rungon ympärillä, joka näyttää olevan merkillisen hiljaa,
vaikka musta savupilvi, mikä nousee sen savupiipusta, osoittaa, että
sen pannut yhä ovat lämpiminä ja kone milloin hyvänsä voidaan panna
käymään.
Pohjoisessapäin, aluksen oikealla sivulla, -- se on kokka länteenpäin
-- ei näy mitään muuta kuin sinistä vettä aina taivaanrantaan saakka.
Etelässäpäin taas murtautuvat aallot tuskin peninkulman päässä
heikkona maininkina vasten matalaa valkoista rantuetta, jota reunustaa
kasvullisuus maassa, missä ei milloinkaan vallitse talvi. Palmut,
sananjalat, kirjavat kämmekät, höyhenenkevyiset bamburuovot ja
luikertelevat viiniköynnökset peittävät tusinoittain pieniä kukkuloita,
joita etäisyydessä rajoittavat siniset vuoret. Pieni joki juoksee
lahteen. Yhdellä kukkuloista, ihan lähellä merta, on muutamia majoja ja
suuri valkoinen asumaton ja puoliksi poltettu talo: sen takana muutamia
pieniä majoja lisää, jotka selvästi ovat raunioina, ja rappeutunut
kyläkirkko, melkein viiniköynnösten ja kärhikasvien peitossa.
Sen pienessä kellokastarissa, jonka kannatuspilareista on yksi
rikkimurrettu, riippuu vanha, raiskaantunut malminen eli pronssinen
kello.
Ainoastaan yksi ihmisolento on näkyvissä. Vaskenvärinen poika, joka on
ollut kanootissa onkimassa, ponnistelee kaikin voimin pakoon pyrkimään,
kuin olisi henki vaarassa; pian katoo hänkin pistävän niemen taakse.
Yläpuolella leviää sininen taivas. Lintujen laulua kuuluu niemeltä.
Yksi koreahöyheninen flamingo seisoo kalastaen pienellä veden
ylihuljumalla saarella. Kaikki on tyyntä, hiljaista ja rauhallista.
"Onko tämä osa risteilyhuviretkeämme?" kysyy nuori nainen iloisesti.
"Minun pitää juosta alas mrs Ormistonllle näyttämään, mihin kauniiseen
paikkaan te olette meidät vienyt. Eivätkö herrat vielä ole ylhäällä, ne
laiskurit?"
Mutta muuan käsi laskeutuu estäen ja hieman raskaasti, tuntuu hänestä,
hänen pehmoiselle käsivarrellensa, ja ääni, joka on innosta käheänä,
kuiskaa: "Tämä on minun osani risteilyhuviretkestä. Tämä on Kuuba."
"Kuuba!" kertaa miss Vanstone kummastuneena.
Keskustelun ensi osassa tuntee hän vaan hämmästystä: sitten tulevat
peljästys ja kauhu ja viimeksi syvin epätoivo.
Espanjalaisen käytöksessä on jotain miss Indraa hämmästyttävää.
Hän haristaa kummeksivana silmänsä ja kysyy: "Miksi olette vieneet
meidät Kuubaan? Meidänhän oli palattava takaisin Smaragdisaarelle.
Isä ja Gertie tulevat levottomiksi. Tämä on omituista pilantekoa, don
Estrabon!" Sitten puhkeaa hän äkkiä sanomaan enemmän kummastuneella
kuin vihastuneella äänellä: "Mitä kapteeni Thomas ajattelee? Minä sanon
isälle, että hän erottaa hänet."
"Tulkaa, antakaa minun näyttää teille jotain."
"Ensiksi tahdon katsoa, missä kapteeni Thomas on."
"Te saatte nähdä hänet. Te saatte nähdä kaikkityyni."
"Kaikkityynni? En ymmärrä."
"Ette, -- mutta pian kyllä tulette ymmärtämään."
Balasco vie Indran salongin ovelle, ja tämä pilkistää sisään ja
kirkasee: "Oo, Herra Jumala!" Sitten jatkaa hän, ikäänkuin ei silmiänsä
uskoisi: "Ei kait saata olla mahdollista, että he kaikki..! Sanokaa,
don Balasco, eiväthän he ole juovuksissa?"
Neljän nukkuvan herran asennot, kun he siinä makaavat kumossa sohvilla
ja tuoleilla keskellä pullojoukkoa, joka seisoo korjaamattomalla
päivällispöydällä, näyttävät näet todistavan aterian loppuneen
suuremmanpuoleisilla juomingeilla.
"Eivät, he eivät ole juovuksissa!"
"Eivätkö?" puhkeaa Indra ihmettyneenä sanomaan, sillä hän on koettanut
herättää Rexiä pudistelemalla häntä ja huutamalla: "Etkö häpeä, Rex?
Olen ihan kummissani tähtesi! Se on häpeällistä!"
Estrabonin sanat kuullessaan pysähtyy hän, katsoo tarkemmin
nuorekkaita kasvoja, joittenka sihnänluomet ovat suljetut, ja
liikkumatonta vartaloa, ja kirkasee kauhistuneena; "Laupias taivas! He
ovat kuolleita!"
"Eivät, kuolleita eivät he ole!"
"Eivät kuolleita!" Hän kuuntelee Rexin sydäntä ja mutisee: "Jumalan
kiitos! -- Hän hengittää, mutta niin hitaasti ja raskaasti." Rex,
samaten kuin toisetkin, osoittaa niitä oireita, jotka seuraavat
morfiiniunea, mutta siitä ei tiedä Indra, vaan jatkaa tuskaisesti: "He
ovat varmaan sairaita. He hengittävät niin raskaasti! He ovat ehkä
kuolemaisillansa!"
"Aivan oikein, -- he ovat kuolemaisillansa", sanoo espanjalainen.
"Laupias Jumala! Mitä voimme tehdä pelastaaksemme heidät?"
"Minä en voi mitään tehdä! Te voitte tehdä kaikki!"
"En ymmärrä teitä. Mutta tehkää jotakin, tehkää jotakin... pian! Don
Balasco, pyydän hartaasti! Mikä heillä on? Kiiruhtakaa ja tehkää
jotakin!"
"Näillä herroilla ei ole mikään uhkaava vaara tarjona. He ovat vielä
turvassa tunnin tai pari. Sillä ajalla voitte ennättää pelastaa heidän
henkensä."
"Minäkö?" -- Indran levottomuus antaa sijaa suurimmalle hämmästykselle.
"Istukaa ja kuulkaa minua", sanoo espanjalainen pehmoisella äänellänsä,
jossa kaikuu pidätetty voitonriemu. "Tässä on tuoli", sillä tyttö
kiihdyksissään kulkee edestakaisin kannella. "Sallikaa minun..."
"Älkää lörpötelkö! Tehkää jotakin!"
"Pelastaaksenne heidän henkensä, täytyy teidän kuunnella minua. Tehkää
minulle palvelus istumalla."
Indra tottelee huoaten.
"Katsokaas, miten pitkitätte aikaa. Kuulkaa. Tämä on Kuuba!" Hän puhuu
hitaasti ja tuijottaa Indraan omituisesti koko ajan. "Tässä laivassa
on aseita -- joita luultavasti Varona, Maceon adjutantti ja nyt
tuossa kajuutassa nukkuva, kuljettaa salaa kapinallisia auttaaksensa.
Seitsemän peninkulmaa täältä Cabanasissa", hän viittaa itäänpäin,
"on luultavasti espanjalainen kanuunavene: jollei siellä ole, on
aivan varmaan Murielissa, kaksitoista peninkulmaa kauvempana.
Näiden alusten päälliköt tietävät luultavasti tällä haavaa -- muussa
tapauksessa ilmoitetaan se merkeillä heille muutamissa minuuteissa --
että sissi on lähestynyt maata."
"Sissi! Mistä puhutte?"
"Tästä aluksesta -- Lentokalasta!"
"Sissikö? Sehän on huvijahti", huutaa Indra, "Yhdysvaltojen lipun
suojaama."
"Yhdysvallat!" nauraa Balasco. "Suojeliko tuo lippu keuhkotautista
poikaa, joka yankee-skuunertissa ammuttiin viisikolmatta vuotta
sitten?" Hän viittaa ivallisesti Amerikan lippua, joka liehuu
maston huipusta, ja jatkaa: "Se on lippu, jota Espanja vihaa, --
niin, halveksii. Kysykää maanmiehiltänne, jotka on otettu vangiksi
ja tapettu, -- kahdeltaneljättä Virginiuksessa olleelta. Toverin
miehistöltä ja matkustajilta, sotakirjeenvaihtajilta, joittenka passit
on revitty heidän kasvojensa edessä rikki, samalla kun he hakattiin
kuoliaaksi tuolla olevilla kentillä!" Hän osoittaa kädenliikkeellä
rantaa kohden. "Kysykää jokaiselta, jonka kuolemaa Espanja todellakin
on tahtonut, onko tuo lippu suojellut heitä, muutoin kuin konsulienne
läsnäollessa, eikä aina edes silloinkaan."
"Niin, tiedän", huokaa tyttö. "Mutta kumminkaan en ymmärrä..."
"Minä näytän teille enemmän'"
Mutta Indra ei kuule Balascoa, vaan huutaa hartaasti: "Kapteeni Thomas!
Kapteeni Thomas! Olkaa hyvä ja tulkaa tänne."
"Thomas ei kuule enemmän kuin muutkaan. Hän on tuolla ohjaushytissä.
Näettekö hänet? -- Nukkuvana... opiumin nukuttamana! Katsokaa keulan
puoleen! Tämä alus on nyt ampumakalulla varustettu."
Ja kun Indra silmää keulaan, huomaa hän pikaa-ampuvan kanuunan, josta
Severance on puhunut, ja joka on viety kannelle, ja hän mutisee:
"En ymmärrä..."
"Pankaa merkille, että olemme aito sissi aivan kuin Toveri", nauraa
Espanjalainen. "Te tiedätte, mitä sen väestölle ja matkustajille
tapahtui? Mutta tästä tulee vielä pahempaa!"
"Pahempaa! Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että verilöyly tulee tapahtumaan samassa. Ei mikään
espanjalainen upseeri enää ota sissimiehistöä elävänä."
Tytön huulet vaalenevat, mutta hän huutaa kiivaasti: "Tämähän ei ole
mikään sissi! Meidän hallituksellemme ilmoitettaisiin siitä ja se
kostaisi!"
"Vastalauseella, kyllä, johon vastataan anteeksipyynnöllä ja
espanjalaisten upseerien korottamisella. Niin käy aina. Enemmistä
yksityisseikoista katsokaa kertomuksia Virginiuksesta ja Karteshista",
sanoo Balasco pilkaten. "Mutta anteeksipyyntö ei palauta Rexiämme
eikä Billyämme henkiin. Sitä paitsi, muistatteko, mitä Ramon ennusti?
-- ensi verisauna tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa: alus upotetaan, ja
miehistö hakataan kuoliaaksi ja viskataan mereen."
"Viekää meitä täältä pois sitten! Huutakaa alas konehuoneeseen! Missä
on Sandy, koneenkäyttäjä? Sandy, tännepäin!" huutaa Indra ja hypähtää
ylös. "Sandy!"
Mutta kun hän ei saa mitään vastausta, kääntää hän katseensa, jossa
kauhistus nyt on syrjäyttänyt kummastuksen, mieheen, joka näyttää
tekevän ivaa hänen tuskastansa.
"Ei maksa vaivaa huudella häntä", huomauttaa Estrabon. "Sandy nukkuu
myös." Ja hän lisää onnettomuutta uhkaavalla äänenpainolla: "He
nukahtivat kaikki eilisiltana minun toimestani."
"Tekö tämän olette tehneet?" kuiskaa tyttö viipyen. "Miksikä?"
"Siksi että tahdon teidän ostavan näiden miesten henget minulta."
"Suuri Jumala -- mitä tarkoitatte?"
"Minä seison tässä kannella. Minun koneenkäyttäjäni on alhaalla
konehuoneessa. Ankkuria ei ole edes laskettu. Jos minä, Balasco,
annan käskyn, niin olemme kymmenessä minuutissa kolmen peninkulman
päässä rannikosta ja tunnissa kaukana merellä. Jahti on kylläksi
nopeakulkuinen ehtiäkseen pakoon miltä espanjalaiselta kanuunavenheeltä
hyvänsä. Teidän tarvitsee suoda minulle vaan pieni suosio, ja propelli
paunaan heti liikkeelle ja me olemme kaikki pelastetut. Ajatelkaas,
kuinka he tulevat olemaan kiitollisia teille -- Rex, Varona, Blackeley
ja meidän Billymme, joiden hengen olette pelastaneet." Hän nauraa
riemuiten nimiä luetellessaan.
"Tuskin luullakseni ymmärrän teitä", änkyttää Indra, joka yhä
on kivettyneenä hämmästyksestä. Kaikki nämät kummat seikat ovat
yllättäneet hänet äkkiä kuin varas yöllä. Niin tulee hänen äänensä
käheäksi, hänen sinisilmänsä katselevat pelokkaasti ja hän kuiskaa:
"Mitä tarkoitatte? Mikä suosio?"
"Tulkaa vaimokseni!"
"Te olette hullu. Ettekö tiedä, että menen naimisiin hänen kanssaan,
jota rakastan."
"Teidän on meneminen naimisiin minun kanssani!"
"En koskaan", vastaa tyttö, ja hyökäten kajuuttaan kiertää hän kätensä
Severancen herkulesmaisen vartalon ympäri ja huutaa: "Billyni, herää ja
suojele minua tuota miestä vastaan! Herää ja pelasta oma henkesi!" Nyt
näet ymmärtää hän espanjalaisen viekkaan suunnitelman.
Mutta silmät, joita hän rakastaa, eivät avaudu, ja vartalo, jota hän
hyväilyillään koettaa herättää tajuntaan, putoaa yhä nukkuvana takaisin
sohvantyynyille.
"Näette, etteivät he voi tehdä mitään, mutta teillä on monta
pelastettavana. Heidän henkensä on mennyttä kalua. Tunnin kuluessa
tulevat espanjalaiset lyömään heidät kuoliaaksi. Teidät itse ehkä
pannaan kahleisiin kuten tuo nainen, josta luin eilisiltana --
muistattehan?"
"Entäs te?" puhkeaa Indra äkkiä kiivastuksissaan sanomaan. "Te ja
teidän raukkamaiset matruusinne", hän osoittaa Pabloa ja Juania. "Ja
viheliäinen peränpitäjänne, joka ei ole liikuttanut sormeakaan minua
auttaaksensa -- mitä teistä tulee?"
"Minä olen turvassa", vastaa Estrabon. "Minulla on mukanani
kenraalikuvernöörin allekirjoittamia papereita ja olen kertomuksen
kautta niin hyvin tunnettu kaikille espanjalaisille upseereille -- sitä
paitse olen ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin -- niin että minä ja
ne, joitten yli ulotan suojelukseni, ovat yhtä turvassa, kuin ei olisi
yhtään kapinoitsijaa Kuubassa!"
"Ulottakaa sitten suojeluksenne näihin miehiin, jotka eilen olivat
ystäviänne -- joitten seurassa söitte päivällistä eilisiltana!"
"Se on mahdotonta. Varona on kapinoitsija, ja eikö teidän Billynne
varustanut omilla rahoillansa saarelle matkuetta, josta laivassa olevat
aseet ovat viimeiset jäännökset? Luuletteko, että minä, joka olen
Espanjan asiamiehiä, pelastaisin heidät?"
"Espanjan asiamiehiä?" kuiskaa Indra ällistyneenä ja pitää kättä
silmiensä edessä kuin huikaistuna. Mutta vaan silmänräpäykseksi, sitten
sanoo hän: "Te olitte olevinanne Kuuban ystävä pettääksenne heidät!
Viinissä oli unijuomaa! Nyt ymmärrän teidät -- petturi! Roisto!"
"Se oli osa suunnitelmaani. Mutta minun ei tarvitse muistuttaa teitä,
miss Vanstone, että joka silmänräpäys, jonka tuhlaatte tyhjiin
sanoihin, lisää ystävienne vaaraa. Joka silmänräpäys tuo Espanjalaisen
kanuunavenheen lähemmäs meitä."
"Antakaa sitten käsky täältä lähtemään. Jumalan tähden, don Balasco!
Pyydän teitä... rukoilen teitä! Sanokaa masinistillenne, että hän
lämmittää höyryn vireille. Siinä kaikki, mitä pyydän... saada kuulla
koneen kolkkasevan... tietää että kulemme pelastusta ja elämää kohden.
Billyni! Rex, veljeni! Ramon, jota sisareni rakastaa! Laupeutta!" ja
hän heittäytyy polvilleen, suutelee Balascon kättä ja nyyhkii: "Enkö
aina ole ollut ystävällinen teitä kohtaan?"
"Liian ystävällinen", sanoo espanjalainen juhlallisesti. Sitten
hänen silmänsä salamoivat intohimoisesti ja hän kuiskaa: "Te olette
opettaneet minua rakastamaan teitä, niin että olen vannonut, ettei
kukaan muu ole teitä voittava, että teidän kauneutenne, teidän sulonne
-- Indra, _mi querida! mi paloma!_ ovat kuuluvat minulle eikä
kenellekään muulle." Ja hän ojentaa käsivartensa nostaakseen Indran
ylös ja painaakseen itseään vasten.
Mutta tyttö kohoaa ylpeästi, vetäytyy värjyen hänestä poispäin ja
vaikuttaa valtavasti näyttämällä valkoiselta epätoivon kuvapatsaalta --
hän näyttää yhdeltä niistä ihanista nuorista morsiamista, jotka muinen
näkivät merirosvojen tappavan heidän sulhonsa tällä samalla merellä.
Hänen hattunsa on pudonnut hänen huomaamattansa. Hänen tukkansa on
irtautunut ja liehuu nyt kultaisena harsona hänen kasvojensa ympärillä,
tehden hänet vielä kauniimmaksi espanjalaisen silmissä ja seuraavasti
vielä vähemmän taipuvaksi osoittamaan laupeutta.
"Näette", huomauttaa Balasco, "mitä teillä on vapaaksi ostettavana.
Kaikki joita rakastatte. Minä en tarjoa teille kättäni, vaan heidän
henkeänsä -- tai kuolemaansa!"
"Minunko mennä naimisiin teidän kanssanne?" änkyttää Indra kalpein
huulin, ikäänkuin hän ei käsittäisi tätä ajatusta.