mielelläni tahtonut haastella vähän don Estrabon Balascon kanssa --
muutamia minuutteja ennen hänen kuoloansa."
Sitten vie hän salapoliisin syrjään ja kysyy, hermostuneesti purellen
viiksiänsä: "Indra aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin pelastaakseen
henkemme?"
"Minä... minä luulen sen."
Mutta Mastic ei ennätä enempää, sillä Severance on jo alhaalla
naisten salongissa ja koputtaa Indran hytin ovelle ja huutaa: "Indra!
Rakastettuni! Indra!"
Hänen äänensä kuullessaan vastaa tyttö: "Jumalalle kiitos, -- hereillä!
Oo, Billy!" Kun hänen ovensa avautuu, lyö Billy käsivartensa hänen
ympärillensä, ja hän katsoo Billyä, kuin olisi tämä kuolleista
herännyt.
Severance, joka hänen kauneissa kasvoissaan näkee ilmeen, jota hän
ei koskaan ennen ole niissä nähnyt, kuiskaa: "Jumalani, mitä sinun
on täytynyt kärsiä!" ja alkaa raivota ja kiroilla ja olisi kutsunut
kaikki kiroukset Balascon yli, jolleivät Indran valkoiset sormet olisi
sulkeneet hänen huuliansa. Vihdoin katsoo hän morsiatansa omituisella
silmäyksellä ja kysyy: "Sinä aijoit mennä naimisiin hänen kanssansa
pelastaaksesi henkeni?"
"Aijoin."
"Laupias taivas! Hän olisi yhtä hyvin saattanut minut tappaa!"
"Pelkäsin sinun surevan, Billy, mutta toivoin sinun unohtavan minut.
Tiesin, etten enään koskaan voisi tulla sinulle samaksi, ettei mikään
avioero voisi minua jälleen tehdä siksi Indraksi, jota sinä olit
rakastanut. Mutta olihan Rex vielä. Ajattelin isäni harmaata päätä
painuneena surusta ainoan pojan kadotettua. Ajattelin Gertietä,
joka rakasti nuorta kuubalaista, joka olisi samalla kertaa hakattu
kuoliaaksi kuin sinäkin. Ja niin oli siinä vanha kunnon kapteeni Thomas
ja väestö. Sitä paitsi ei Estrabon olisi koskaan riemuinnut minusta --
sinun ei olisi tarvinnut koskaan olla hänelle mustasukkainen, Billy.
Olisin kuollut pelastettuani teidät... nyt tänä iltana, sen jälkeen kun
hän olisi laskenut teidät maihin vahingoittumattomina Yhdysvaltoihin.
Mutta hän on nyt kuollut", lisää hän ajattelevasti, "ja minä elän, ja
sinä elät -- ja hän ei koskaan saanut edes suudella minua!"
Mutta sulhomiehen kasvoissa on omituinen ilme, jonka Indra havaitsee,
ja hän kuiskaa: "Mitä nyt! Mustasukkainenko kuolleelle?"
"En, en!" mutisee Severance. "Mutta en oikein tiennyt ennen kuin nyt,
miten paljon todellakin sinua rakastin."
"Sitä en minäkään tietänyt, ennenkun sanoin sinulle hyvästit maatessasi
tiedotonna ja kuulin hänen hyräilevän häämarssia! Oo, Jumalani! Minusta
tuntuu kuin kuulisin hänet vielä... ja näkisin savun lähenevästä
tykkiveneestä... ja niin huusi hän: 'Sammuta tulet!' ja pisti kuin
tikarin sydämeeni. Ah, Billy! Mitä olen tänään kärsinyt! Voinkohan
koskaan unohtaa?" Ja hän on hänen sylissänsä ja panee päänsä hänen
olkapäällensä, nyyhkyttäen, kuin hänen sydämensä olisi murtua.
Kuutta tuntia myöhemmin, iltapuoleen, höyryää Lentokala Smaragdisaaren
laiturin luo. Laivaan tulevat heti mr Vanstone, joka näyttää sangen
levottomalta, ja Gertie, joka on juossut raskasjalkaisemman isän
edellä. Heidän jäljessänsä tulevat pikku Vortex, Ethel Rivers ja Flora
Woodbridge, ja on heille enemmän kerrottavaa, kun he milloinkaan ovat
uneksineet -- kumma kertomus espanjalaisesta intohimosta ja rakkaudesta
ja kuolemasta. Kun he sen kuulevat, kalpenee mr Vanstone ja Gertie
katselee pelästyneenä Ramonia ja pikku Vortex saa halun viipymättä
matkustaa pohjoiseenpäin.
* * * * *
He eivät voi tyynesti keskustella asiasta ennenkun pari päivää
myöhemmin.
Mutta niin tekevät he sen eräänä lämpimänä aamupäivänä Masticin ja
lurjusnulikan läsnäollessa, jotka ovat kutsutut sinne Key Westistä.
Salapoliisilla on mukana muuan päivän sanomalehdistä, joka sisältää
seuraavan uutisen Havannasta.
Uuden sissimatkueen tuhoaminen. Espanjalaisten tykkiveneiden Fernando
Segundon ja Infanta Marian kapteenien Burrielin ja Santiagon loistavat
urotyöt.
"Nämät upseerit urhoollisine miehistöineen ja komppanian Rodriquezln
guerillajoukkoja avustamina kävivät suuren, sotilaita täynnä olevan
ja kanuunoilla varustetun laivan kimppuun ja ajoivat sen pakoon
tuiman taistelun jälkeen, jossa laiva luultavasti upposi, sillä sitä
ei ole sittemmin kuultu eikä nähty. Vihollinen menetti neljäkymmentä
miestä, niiden joukossa kuubalainen, don Estrabon Balasco, joka on
ollut Key Westin kapinoitsijain johtaja ja Weylerin ja Espanjan tuima
vihollinen. Hänen ja kolmen muun nimeltään tuntemattoman kapinoitsijain
ruumiit, joista yhdellä on tavattoman suuri korva, on viety Havannaan,
ja kansanjuhla vietetään voiton kunniaksi. Espanjalaisten tykkialusten
kapteenit saavat urhoollisuusmitalin ja luultavasti myös ylennyksen.
Rodriguez, guerillajoukkojen päällikkö, nimitetään majuriksi.
Espanjalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota, -- niin loistava
ja vastustamaton oli heidän hyökkäyksensä."
Tälle merkilliselle uutiselle on salapoliisi naureskellut aina
siitä saakka, kun hän lähti Key Westistä. "Eikö se ole naurettavaa?
Hänen tupakkatehtaassansa olevat kuubalaiset aikovat panna toimeen
juhlallisen ruumissaattueen isänmaanystävä Balascon kunniaksi", sanoo
hän nauraen Smaragdisaaren verannalla olevalle seurueelle.
Mutta toiset eivät naura.
Jäljet tuosta aamupäivästä tropiikeissa viipyvät vielä Indran ihanalla
otsalla, vaikka rakkaudenjumala on alkanut niitä hellällä kädellä
poistaa. Hän istuu ja katsoo "meidän Billyämme", ikäänkuin hän tuskin
olisi varma tästä, vaikka kukat hänen omassa puutarhassansa täyttävät
häntä ympäröivän ilman tuoksullansa, ja Lentokala kevyesti ui veden
päällä ankkuripaikallansa ja näyttää niin pleasurejahtimaiselta, kun ei
espanjalaiset kuulat koskaan olisi sen sivuja vasten rapisseet.
Pallojen kilajaminen biljaardihuoneesta, missä pikku Vortex ja Rex
paraikaa lyövät, muodostaa hilpeän säestyksen keskusteluun. Isän
ääni soi hänen korvissansa, ja Gertie on tarttunut hänen käteensä ja
hyväilee sitä. Perhe lähtee pohjoiseen parin päivän päästä -- silloin
on hän voiva unohtaa.
"Mr Mastic", sanoo Vanstone, "minulla on jotain teille sanomista. Ja
tässä on sinulle shekki, nulikka!"
"Mitäs se on?" kysyy poika luoden epäilevän silmäyksen hänelle
tarjottuun paperilappuun.
"Siinä on enemmän rahaa kuin koskaan sinulla on ollut tai olet
uneksinut saavasi koko elämässäsi."
"Katsoppas, sitä ei tarvita", sanoo nulikka. "Ponnistelin vähän vaan
pelastaakseni oman nahkani, ja niin hieman miss Vanstonenkin takia. Hän
oli ollut kiltti minua kohtaan."
"Ja minä en näe tarvitsevani mitään palkkiota siitä, että pelastin oman
henkeni", sanoo tullimies, jolle Vanstone ojentaa myös jotakin.
"Ettekö sitten tahdo ottaa mitään vastaan?"
"Oo, sitä en juuri tahdo sanoa. Jos teillä on tuollainen laatikko
Regalias Imperialeseja. -- Estrabonhan lähetti teille viisisataa
kappaletta -- niin luulen, luulen antavan houkutella itseäni."
"Ottakaa ne kaikki'" huudahtaa Vanstone. "Paljas niiden haju tekee
minut kipeäksi!"
"Niin ei ole minun laita!" nauraa Mastic, samalla kun hän ja nulikka,
molemmat Regaliaan sauhuuttaen, lähtevät soutamaan takaisin
Sisiliskoon.
Sitten vie mr Vanstone nuoren kuubalaisen syrjään ja kuiskaa: "Sananen
kanssanne, luutnantti Varona. Te aijotte takaisin Kuubaan?"
"Luonnollisesti! Minun täytyy tehdä velvollisuuteni."
"Teillä on vielä toinen velvollisuus, paitsi isänmaanne puolesta
taisteleminen."
"Mikä sitten?"
"Elää niille, jotka teitä rakastavat. Rohkenen sanoa tämän teille
poikani, koska pikku tyttäreni Gertie, jonka hoito teidät saattoi eloon
taas, luulottelee elämänne kuuluvan hänelle."
"Ja sen se tekeekin"; huudahtaa nuori mies. "Mutta nykyisissä oloissa
ei minulta olisi kunniallista sanoa mitään. Jos elävänä tulen takaisin
levottomuuksista ja vaaroista synnyinsaari-paraltani, olen hänelle
sanova, että aina olen ollut hänen orjansa ja ihailijansa." Ja
etelämaalaisen vilkkain elein jatkaa hän: "Hänestä tulee viehättävän
kaunis. Jos saan elää..."
"Niin, en tahtoisi naittaa häntä nyt samassa", sanoo vanhempi mies.
"Mutta jos te nyt lähtisitte pois hänen luotansa, ei Gertie enää
olisi onnellinen. Jokainen tieto, jokainen sähkösanoma Kuubasta olisi
levottomuus, uhkaus hänelle. Hän tietää, etteivät espanjalaiset
ota vankeja. Hän tietää, ettei siellä raivoa sota, vaan verilöyly.
Te olette itse sanoneet, ettei Kuuba tarvitse väkeä, vaan aseita.
Eikö tämä -- minä olen rikas, teidän ei tarvitse kursailla -- tämä
apuraha Cuba Librelle olisi suuremmaksi hyödyksi, kuin teidän
yksityispalveluksenne. Valitkaa. Tehkää, minkä pidätte isänmaatanne
enimmän hyödyttävän. Tarjotkaa joko tämä tai oma henkilönne Kuuban
juntalle."
"Olen ikävissäni sanoessani että rahat olisivat enimnäksi hyödyksi
maalleni", sanoo nuori mies.
"Hyvä. Luulenpa parin vuoden levon ja rauhan ylhäällä pohjoisessa
tekevän teille hyvää. Minä hankin teille paikan pankissa", sanoo
amerikkalainen asioimismiehen ripeydellä. "Asia on päätetty. Kiitos,
-- olette ottaneet kiven sydämeltäni. Ehkä on parasta, että menette
kertomaan Gertielle, ettette aijokaan lähteä. Tyttönen tulee
laihemmaksi päivä päivältä."
"Minunko tähteni", puhkeaa Varona sanomaan ilosta loistavin katsein.
Ja hän kiitää puutarhan läpi etsimään miss Gertietä, joka istuu
kookospähkinäpuun alla.
Kun mr Vanstone tulee salonkiin tästä keskustelusta, vastaa hän
Blackeleyn kysymykseen: "Niin, me matkustamme kaikki pohjoiseen. Haluan
päästä pois täältä. Täällä olemme liian lähellä tuolla olevaa saarta
kalvavaa tulta."
"Jonain kauniina päivänä", sanoo nuori mies, "olemme pakoitetut
sammuttamaan sen! Se on meitä liian lähellä, jotta antaisimme sen
palaa!"
"On omituinen tosiasia", huomauttaa Vanstone, "että vaikka on niin
monta amerikkalaista tapettu Kuubassa, ei ole hyvitystä peritty
ainoastakaan hengestä. Luonnollisesti en puhu niistä maanmiehistämme,
jotka avonaisesti taistelevat espanjalaisia vastaan. He sotivat julmaa
kansaa vastaan ja heidän täytyy tyytyä raa'an sodan seurauksiin. Mutta
kaikki ne viattomat, jotka saaren läheisyys on saattanut Espanjalaisten
kynsiin, -- keuhkotautinen poika Massachusettsista, jonka lääkärit
olivat määränneet menemään lämpimämpään ilmanalaan, aavalla merellä
vasten kaikkia kansainvälisiä lakeja otetun Virginiuksen matkustajat
ja miehistö, Speachman Indianasta, Wyeth New Yorkista ja puolisataa
lisää konsuliemme vastalauseista huolimatta tapettuja. Ei yhdestäkään
näitä murhia ole Espanja antanut mitään selitystä ja hyvitystä, jonka
mikään muu suuri valta maailmassa olisi hyväksi katsonut. He tappavat
meidät! Me panemme vastalauseen! He pyytävät anteeksi ja tappavat
taas."
"Ja kumminkin emme ole pelkurimaista väkeä, me olemme taistelleet
urheasti kyllä aikanamme", mutisee Blackeley.
"Niin, ja tulemme vastakin niin tekemään!" huutaa Rex, joka nyt on
tullut biljaardihuoneesta. "Eräänä kauniina päivänä ottaa Amerikan
kansa vallan omaan käteensä ja lähettää diplomaatit sinne, missä
pippuri kasvaa, ja silloin..."
"Hiljaa, poikaseni!" sanoo isä rahamiehen tuskallisella
varovaisuudella. "Sinä voit saada aikaan hämminkiä Pörssissä!"
(Loppu.)