enpä tiedä, miksi raskauttaisin teitä omillani ja kotimaani
suruilla..."
"Ne ovat meidänkin surujamme, siitä saatte olla vakuutetut!" virkkaa
Gertie innollisesti.
"Ah, te teette minut hyvin onnelliseksi", vastaa Varona kiitollisin
katsein. "Mutta se ei olekaan niin kummallista. Te olette vaan sadan
peninkulman päässä onnettomasta maastani. Ihmeellistä olisi, jollei
Amerikan onnellinen kansa olisi myötätuntoinen... auttaisi kansakuntaa,
joka taistelee vapautensa puolesta ja kärsii sotilashirmuvallasta,
yhtä julmasta kuin Alban kolme sataa vuotta sitten." Sitten lisää
hän puollusteleiden: "En tahdo kuluttaa aikaanne, mutta luulen, mr
Vanstone, että teidän pitää tietää, miten olen tänne tullut?"
"Ei tarvitse, jos se vaan jollain tavoin saa mielenne kuohuksiin?"
vastaa amerikkalainen.
"Oo, kertokaa?" kuiskaa Gertie pidätetyn kiihkoisesti.
"Kuunnelkaa sitten", sanoo kuubalainen surullisesti, "kertomusta
verilöylystä lasaretissa."
"_Diablo!_ Tekivätkö he itsensä siihen vikapäiksi?" puhkeaa Estrabon
sanomaan teeskellyn suuttuneella äänellä.
"Kuulkaa! Tiedätte, Balasco, että olen syntynyt Havannassa hyvästä
ja jotenkin varakkaasta perheestä. Sokeri-istutus saaren toisessa
ja muutamia tupakkakenttiä toisessa päässä olivat tulolähteinämme.
Olin liian nuori ymmärtääkseni eli jakaakseni äitini epätoivoa,
isäni tuskaa hänen heittäytyessään polvilleen kenraalikuvernöörin
eteen ja huutaessaan: 'Punta kultaa jokaisesta punnasta ammuttavaksi
tuomitsemanne poikani ruumista!'
"Vuotta myöhemmin olin liian paljon lapsi ymmärtääkseni äitini kuolemaa
New Yorkissa, minne isäni oli hänet vienyt saadakseen hänet unohtamaan
esikoisensa murhan. Silloin olin liian nuori, mutta nyt olen oppinut
omasta kokemuksesta, mitä veljeni ja vanhempieni on täytynyt kärsiä.
"Muutamia vuosia sitten kuoli isäni, jättäen minut, yksinäisen pojan,
New Yorkiin. Minulla oli ystäviä kuubalaisessa siirtokunnassa -- hyviä
ystäviä, mutta perhetilukset vaativat läsnäoloani Havannassa.
"Siitä hetkestä saakka, jona sinne tulin, olin niin kutsuttu
'epäluulon alainen', vaikka minua silloin, kun saarella kaikki oli
tyyntä, pidettiin silmällä, ei hätyytetty. Niin vuosi sitten puhkesi
kapina. Maceo nousi maalle, Gomez nousi maalle, Marti nousi maalle.
Vapauden liekki paloi taas Kuubassa. Vaikka kiihkeänä yhdistymään
isänmaanystäviin, pidätin itseäni isäni vanhan ystävän, José Castillon
neuvosta, joka kuiskasi: 'Olen nähnyt tätä ennen koetettavan, ja se toi
vaan heille kuolemaa tai maanpakolaisuutta'."
"Jonkun aikaa seurasin Castillon neuvoa ja pysyin Havannassa, missä
Campos edelleen hallitsi Kuuban kenraalikuvernöörinä -- mutta hän
kuitenkin oli ihmisellinen olento, johon ihmisyys voi vedota. Eräänä
päivänä kuiskittiin: 'Weyler tulee!' Silloin tiesin, että oli
joko palaaminen Amerikkaan sieltä rauhassa katsomaan maani
taistelua ja kiroamaan itseäni toimettomuuteni takia, tai myöskin
lähteminen rämeille, ruokotiheikköihin ja siellä yhtyminen johonkin
kapinoitsijajohtajaan. Minä tein niin. Maceo kulki juuri siiloin
Pinar del Rioon, ja minä rupesin hänen palvelukseensa, vaikka aseitta.
"Oleskellessani siellä sain kuulla, että Castillo, joka oli neuvonut
nöyryyteen ja toimettomuuteen, oli vangittu ja viety elinkaudeksi
Cuentaan. Silloin tiesin minä, mitä nyt kaikki tietävät -- ettei
Kuubassa koskaan säästetä '_il pacificoa_', -- sitä, joka ei taistele
eikä tee vastusta.
"Kohta sen jälkeen näyttäytyi 'Kolme ystävää' rannikolla. Minä
autoin maallenousussa ja sain palkkioksi, mitä jokainen kuubalainen
korkeimmaksi arvostaa -- aseita taistelemiseen. Maceon kanssa kuljin
Pinar del Rion läpi. Hänen ja Quintin Banderan johdolla tappelin
puolessa sataa kahakassa, sillä se, mitä espanjalainen kenraali
kutsuu taisteluksi, on tavallisesti etuvartijaottelu, tai vielä
useimmin muutamien avuttomien talonpoikien, joitten hän väittää antavan
meille tietoja, teurastamista ulkona kentällä. Niin että aina... mikäs
päivä meillä tänään on?" kysyy kuubalainen äkkiä. "Minä olen ihan
joutunut ajanlaskusta pois."
"Huhtikuun 25 päivä", vastaa Vanstone.
"Ah! Sitten on siitä kulunut jo enemmän kuin kaksi viikkoa. Pinar del
Rioon tuli matkue, tuoden aseita, ampumavaroja ja dynamiittia. Quintin
Banderan johdolla lähetettiin minut -- joka silloin olin adjutanttina
Maceon esikunnassa -- auttamaan maallenousua ja ottamaan vastaan
lastia, sillä meillä oli tavallisesti tarkat tiedot sekä ajasta että
paikasta, milloin matkueita Ameriikasta meille lähetetään. Se oli
kaitainen rantakaistale, minkä ympärillä olevat vuoret vahtia pitäviltä
kanuunavenheitä kätkevät, muutamia peninkulmia itäänpäin lahdesta,
jonka äärellä puoleksi poltettu Cabanasin kaupunki on. Banderan
johdolla olimme me, viisisataa miestä, kulkeneet ylhäältä Rubivuorilla
olevasta Maceon leiristä ja saaneet aikaan yhteyden matkueen kanssa,
niin että maallenousupäivä oli määrätty. Me pidimme ajasta tarkan
vaarin, mutta espanjalaiset olivat tavalla tai toisella saaneet asiasta
selon ja hyökkäsivät kimppuumme. Meidän onnistui puolustaa rahtitavara,
ja alus pääsi onnellisesti pakoon, mutta Banderan miehistä muutamia
tapettiin ja toisia haavoitettiin. Ah, kuubalaisen sotilaan kauhu on --
_tulla haavoitetuksi_!
"Eräältä kukkulalta voimme nähdä espanjalaisten apujoukkojen
marssivan Cabanasista. Rahtitavara, mikä oli hallussamme, oli liian
suuriarvoinen Maceon armeijalle, jotta olisimme uskaltaneet tappelua
valtavaa ylivoimaa vastaan. Banderaa vaivasi, miten haavoitettujen
kera oli tekeminen. Niitä ei voitu viedä pois. Jos ne jätettiin
jäljelle, olisi kaikki teurastettu kuin karja. Niin espanjalaiset
menettelevät haavoitettujen sotilasparkaimme kanssa, joitten kaikkien
ihmisyyden -- ja myöskin sodan lakien mukaan -- pitäisi saada osalleen
vaan hoitajattaren hellyyttä ja haavalääkärin taitavuutta. Näiden
sijaan saavat he, avuttomina tappelukentällä tai lasaretissa maatessaan
veitseniskuja ja luoteja.
"Mitä meidän olisi sairaiden kera tehtävä? Oli valitseminen muutamien
ihmishenkien ja Maceon ase- ja ampumavaraston kadottamisen välillä.
Jälkimäinen olisi sama kuin Kuuban riippumattomuuden uhraaminen.
Haavoitettuja ei ollut kahtakymmentä enempää, ja he kuiskivat
kuumeisilla huulilla: 'Menkää, jättäkää meidät! Me kuolemme, mutta
Kuuba elää!' Meillä oli ainoastaan niin monta hevosta, kuin tarvittiin
aseiden ja ampumavarojen kuljettamiseen. Jokaiselta haavoitetulta,
joka kuljetettiin pois, olisi Maceo menettänyt kaksi tuhatta
patroonaa, laatikon kiväärejä tai sata puntaa dynamiittia. Yht'äkkiä
johtui minulle, joka tunsin rannikon, koskapa perheemme hävitetty
tupakkakenttä oli ollut niillä seuduin, mieleen eräs piilopaikka,
ja minä huusin kenraalille: 'Minä tiedän paikan, missä he voivat
piiloutua.' 'Voitteko sinne ehtiä kahdessakymmenessä minuutissa?' kysyi
Bandera kiiruusti, sillä espanjalaisten rivit olivat ihan lähellä
meitä.
"'Voin, pidättäkää espanjalaisia niin kauvan, ja minä pelastan
haavoitettumme', vastasin minä.
"'Sitten panen teidät kymmenen miehen johtajaksi, Varona', sanoi
kenraalini. 'Laittakaa niiden avulla kuntoon lasaretti piilopaikassa,
josta puhuitte. Mutta pysykää hyvin piilossa, -- muistakaa, että se on
ainoa pelastuksenne.'
"Nopea toiminta on vapaajoukkosotilaan tapa. Bandera pidätti
espanjalaisia joukkoja. Puolen tunnin kuluessa olin saanut haavoitetut
suojaan merestä pistävän lahdelman luokse, jota maan ja meren puolelta
palmut, mangrovetiheiköt ja aloepensaat salasivat. Banderan vaaleat
rivit katosivat ylöspäin vuorille. Olin yksin kymmenellä miehellä
suojaamassa kahtakymmentä vihollisen maahan piiloitettua haavoitettua
-- ja tämä vihollinen oli espanjalainen.
"Meidän kanssamme oli nuori amerikkalainen, Tom Karrick Lewis,
alilääkäri, joka oli Bellevuessa suorittanut tutkinnon vuosi
sitten. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut jäämään jäljelle pienen
lääkevarastonsa ja muutamain haavurikoneittensa kera ja tekemään, mitä
hän voisi haavoitetuille miehille, jotka makasivat ympärillämme maassa.
Hänen vaaliessaan niitä, rakensimme sotilaani ja minä häthätää majoja
palmulehdistä suojaksi aurinkoa vastaan. Pikku puro, joka porisi alas
kallioiden rinteitä, antoi meille raitista vettä. Takanamme oli pieni
okaisten kaktuspensaitten ja orjantappuratiheikön peittämä kukkula, sen
takana ala mangroverämeikköä ja sitten ylänkö.
"Sitten kun olimme asettaneet haavoitetut niin mukavasti kun vaan
varamme sallivat -- muutamat maahan, pari riippumattoihin, ei minulla
ollut mitään muuta tehtävää kuin väsymättömästi pitää vahtia. Minua
painoi hirmuinen vastuu. Useita kertoja seuraavan viikon kuluessa
olisin voinut kymmenen haavoittumattoman sotilaani kanssa paeta,
mutta silloin olisi minun ollut pakko jättää kaksikymmentä avutonta
raukkaa jäljelle. Espanjalaisia sotaväenosastoja kulki usein hyvin
läheltä meitä, ja kerran oli meillä vaikea taistelu muutaman
hourailevan kuumesairaan kanssa, jonka kirkuna olisi ilmaissut meidät
vihollisillemme, jollei tohtori olisi nukuttanut hänet kloroformilla
pelastaakseen muut. Päivin piilin siis siellä ja öisin hiiviskelin
ympäriinsä seudussa hankkimassa ruokaa haavoitetuille.
"Lopuksi, onnettomana hetkenä, vaelsin eräälle maatilalle, missä asui
eräs kuubalainen nainen, joka oli ollut äitini ystävä, ja kerroin
hänelle asemani. Hän sanoi; 'Jonakin kauniina päivänä seurataan teitä,
ja haavoitettunne keksitään. Minä lähetän joka päivä poikani luoksenne
ruokavarojen kera, mitkä riittävät neljäksikolmatta tunniksi. Kääntykää
takaisin ja puolustakaa avuttomia sotilaitanne.'
"'Minä en voi sallia teidän antautuvan siihen vaaraan', väitin minä.
'Jos teidän huomataan auttavan meitä...'
"'Minähän olen vaan nainen', vastasi hän, 'ja poika on vaan lapsi --
kyllin nuori, jotta pyövelimme säästäisivät häntä vielä vuoden tai
kaksi.'
"Joka päivä sen jälkeen kantoi poika, Tonio, ruokaa meille salaista
polkua myöten rämeikön poikki. Meidän luona ollessaan oli hänellä
tapana leikkiä amerikkalaisen lääkärin kanssa, joka itse oli suuri
hyvänsävyinen, lämminsydäminen ja iloluontoinen lapsi, joka reipastutti
haavoitettujen ja epätoivoistenkin mieliä.
"Niin eräänä päivänä ei poika tullutkaan.
"Iltapuoleen huomasin hänet venheessä tyynessä vedessä heti lahdelman
ulkopuolella kalastamassa. Pimeän tultua liukui hänen venheensä
notkelmaan, muutamien askeleiden päässä lasaretistamme, mitä oli
ainoastaan muutamia palmumajoja suojaamassa haavoitettuja tuulelta,
sateelta ja auringolta. Tonio antoi minulle pyytämänsä kalat ja
muutamia viljantähkiä, jotka hänellä oli ollut piiloitettuina venheessä
olevassa laatikossa, ja sanoi: 'Minä en uskalla enään kulkea polkua
pitkin. He epäilevät minua.' 'Jätä venheesi minulle', vastasin minä,
'niin purjehdimme pimeän tultua pitkin rannikkoa kalastamassa ja itse
kokoomassa ruokavaroja. Kuule nyt tarkkaan! Älä tule enää luoksemme,
niin totta kuin omasi ja äitisi henki ovat sinulle rakkaat!'
"'Ymmärrän', vastasi poika, 'äitini on minulle opettanut. Kun olen
kylläksi vanha, olen minäkin Espanjalaisia vastaan taisteleva!'
"Sinä yönä pidin amerikkalaisen lääkärin kanssa neuvottelua. 'Milloin
kykenevät haavoitetut täältä lähtemään?' kysyin minä.
"'Kolme tai neljä kykenisi siihen nyt', oli Lewisin vastaus. 'Kymmenen
lisää kahden päivän päästä. Kaksi on jo kuollut ja neljää, joilta olen
jalan sahannut poikki, ei voida muuttaa useaan viikkoon. Odota kaksi
päivää vielä, rakas Ramon', lisäsi hän -- meistä oli tullut erittäin
hyvät ystävät yhteisen vaaran yhdistäessä -- 'hiivi sitten pois ja ota
sairaat mukaasi. Minä jään tänne niiden neljän kanssa, jotka eivät voi
käydä. Jospa he löytäisivätkin minut, eivät nuo pirut tee mitään pahaa
lääkärille, joka toimii Geneveristin turvissa.'
"Mutta aina siitä saakka, kun poika kertoi, että häntä epäiltiin,
vaivasi minua vielä suurempi levottomuus kuin ennen. Ryhdyin heti
kaikkiin valmistuksiin, mitkä voin. Annoin panna kuntoon veneen,
päättäen pahimmassa tapauksessa panna sairaat siihen ja koettaa
kulettaa heidät Amerikkaan. Golfvirta juoksi ohitsemme lähes neljän
peninkulman nopeudella tunnissa: sopivalla tuulella veisi se
tarpeelliseen koilliseen suontaan, ja parissa päivässä voisivat
turvattini astua maalle Dry Tortugasin eli Key Westin luona.
"Sinä yönä sanoin lääkärille, etten tahtonut kauvempaa odottaa. Aamun
tullen aioin ottaa ne haavoitetut, jotka kykenisivät kävelemään
kanssani ja sivuteitä vuoristossa koettaa saavuttaa Maceo. Jäljellä
olevat panisin veneeseen ja kolme sotilasta heitä hoitamaan, ja he
koettaisivat purjehtimalla Golfvirran yli päästä turvaan.
"'Luulenpa sinun keksineen parhaan keinon', sanoi Lewis-parka.
"Mutta meidän vielä puhellessamme kuulimme yön hiljaisuudessa
vihlaisevia hätähuutoja. Kamalat äänet tuntuivat minusta tulevan
maaltapäin muutamien satojen kyynäräin päästä.
"Meidän vahtisoturimme olivat valppaita -- he tiesivät, että heidän oma
henkensä riippui heidän silmistään ja korvistaan. Minä hiivin kiiruusti
etäisimmän etuvartijamme luokse. Hän kuiskasi: 'Huudot tulevat rämeikön
tuolta puolen?'
"Ryömin edelleen sinnepäin, mangroovetiheikön keskitse johtavaa polkua
pitkin. Rämeikön yli tultuani näin kietoutuneitten kärhikasvien ja
palmunrunkojen välitse leiritulen. Ryömin lähemmäs paljas puukko ja
pistooli kädessä, ja tiheän orjantappuratiheikön läpi näin ensimäisen
hirmutyön tänä yönä.
"Komppania espanjalaisia partiosotamiehiä oli leiriytynyt pienelle
metsässä olevalle aukeamalle. Puolet niistä makasivat maassa
kopuloitujen kivääriensä vieressä. Toiset seisoivat joutilaina
katselemassa kolmea toveriaan, jotka rääkkäsivät poikaa, joka
meille oli ruokaa kantanut, saadakseen hänet ilmaisemaan salaisen
piilopaikkamme.
"'Säästäkää minua!' huusi hän. '_Madre mia_! En voi sanoa sitä! He ovat
haavoitettuja!'
"'_Caramba_! Lasarettiko! Teilläpäs on onni!' puhkesi luutnantti
sanomaan. 'Se tuottaa teille ylennystä, kapteeni Valdez?'
"'_Diablo_!' vastasi kapteeni. 'Lasaretin voittaminen merkitsee
urhoollisuusmitalin minulle. Ota uusi piiska, Domingo, ja anna
kapinoitsijapenikalle uusi ja vahvempi annos!'
"Mutta harmaahiuksinen kersantti teki kunniaa ja mutisi: 'Hän ei kestä
enää -- hän on vaan lapsi', ja käänsi pois päänsä.
"'Tottele, muuten revin kaluunan hihastasi', käski kapteeni.
"Niin alkoi kidutus uudelleen.
"En voi kuvata tapahtumaa -- se oli tehdä minut hulluksi. Uhri kirkui
ja älisi, ja hänen kiduttajansa noituivat ja kiroilivat.
"Mutta poika ei puhunut mistään.
"Kaksi kertaa kohotin pistoolini ampuakseni Espanjalaisen kapteenin,
mutta se olisi ilmaissut piilopaikkamme salaisuuden. Kaksi kertaa
kohotin sen säälistä saattaakseni piinatulle uhrille levon, mutta
minä... minä ajattelin hänen äitiänsä enkä voinut...
"Äkkiä ei uhri enää kärsinyt. Tiedottomuus toi hänelle unohdusta.
"He irroittivat hänen kahleensa.
"Pari minuuttia myöhemmin hypähti poika pystyyn, tuijotteli ympäriinsä
ja nauroi -- hourun naurua. Kidutus oli ryöstänyt häneltä ymmärryksen.
"'Nyt on salaisuutemme varmassa tallessa', ajattelin hetkiseksi. Mutta
en tuntenut Espanjalaisten viekkautta.
"'Antakaa hänen nyt olla. Hän on hullu', sanoi kapteeni miehillensä.
'Hiljaa! Älkää koskeko häneen. _Maniacos_ juoksevat aina ystäväinsä
luokse', lisäsi hän nauraen.
"Kauhukseni näyttäytyi, että hän oli oikeassa.
"Poika pakeni ahdistajainsa luota ja juoksi hakemaan turvaa niiltä,
jotka olivat, olleet hänelle ystävällisiä -- minulta, amerikkalaiselta
lääkäriltä ja haavoitetuiltamme. Hourun askeleet johtivat espanjalaiset
polkua pitkin -- Jumala auttakoon minua! -- lasaretillemme.
"Ensi mutkassa seisautin heidät tappamalla Espanjalaisen kapteenin.
Seisautin heidät taas, kun he tulivat rämeikölle, ampumalla luutnantin,
joka heitä johti. Mutta komppania lisää oli tullut heidän taaksensa,
ja he tunkeutuivat yhä eteenpäin. Lähinnä hetkisenä olin etuvartijaini
keskessä. Nyt ei kannattanut enää kokea pitää meitä salassa! Me
huusimme alas laaksonpohjalle: 'Lähettäkää ylös jok'ainoa mies, joka
kykenee pyssyä pitämään eli veistä kohottamaan!'
"Niin olivat Espanjalaiset kimpussamme, ja me taistelimme avuttomia
haavoitettuja pelastaaksemme. Kuula ja veitsenpistos lähetti minut
päistikkaa kukkulan rinnettä vyörien alas. Siellä jäin maahan makaamaan
ja käskin tohtorin viedä ne, jotka eivät jaksaneet kävellä, veneeseen.
"'Sitten otan sinut ensiksi!' virkkoi Lewis samalla kun hän kohotti
minut
ylös ja asetti minut perään, Kaksi tai kolme -- te näitte ne --, joilta
oli jalat poikki sahattu, pantiin siihen myös, juuri kun espanjalaiset,
kukkulan rinnettä rynnäten alas, hakkasivat maahan viimeisen
taistelevan kuubalaisen. Ja niin tuli heidän suuri loistovoittonsa --
lasaretti, haavoitetut ja raajarikot.
"He olivat sytyttäneet erään majan tuleen, ja sen valossa näin Lewisin
seisovan heidän edessään huutaen: 'Tämä paikka on Punasen ristin
turvissa! Minä olen lasarettilääkäri!'
"'Amerikkalainen, kuulen äänestä. Se on kuolemantuomiosi!' vastasi
kersantti ja kaatoi hänet maahan.
"Ja sitten saivat tulisoihdut ja miekat esteittä toimia. Minusta tuntuu
vielä kuin näkisin leimuavat palmumajat -- oo, _Madre de Dios_! kuinka
he murhasivat haavoitetut ja veitsillään hakkasivat lääkärin palasiksi,
hänen yhä heidän kasvojensa edessä heiluttaessaan Geneveristillä
varustettua lippua.
"Samalla aikaa kun hänen kuolinhuutonsa viilti ilman halki, hyökkäsi
kaksi pakolaista veteen ja heittäytyi veneeseen. Seuraavana
silmänräpäyksenä tarttui tuulenpuuska purjeeseemme, ja me kiidimme ulos
lahdelmasta, kuulien ahdistamina, mitkä kaatoivat ne meistä, jotka
vielä kykenivät peräsintä tai airoa käsittelemään.
"Verenvuodosta ihan voimatonna makasin siinä. Yö oli vilpoinen ja
merituulonen virkistävä.
"Aamulla ei näkynyt maata mistään. Niin nousi aurinko ja lähetti
polttavia säteitään suoraan jäljellä oleviin. He huusivat vettä, eikä
sitä ollut ollenkaan heille antaa. Koko päivän paahti aurinko --
armoton aurinko, jota olin kerran rakastanut, mutta nyt kirosin -- ja
joi vertamme, ja niin alkoivat silmissäni hämärtyä enkä sitten tiedä
mitään enempää.
"Kun heräsin tajuuni, huomasin merituulosen heilauttelevan varjokkaan
huoneen avonaisissa akkunoissa olevia pitsiuutimia ja itseni, joka en
kuukausiin ollut sängyssä levännyt, makaavan pitseillä koristetuin
lakanain välissä. Vieno ruusuntuoksu aaltoili ympärilläni, ja jostain
alhaalla olevasta huoneesta kuului heikkoa pianon soittoa, enkeli
nojautui ylitseni, ja hetkisen ajan luulin olevani taivaassa -- mutta
olinkin Amerikassa."
Yhdeksäs luku.
Kolme valoa Korallisaarella.
Kuubalainen vaikenee, ja pitkään aikaan ei kuulu muuta ääntä kuin
vanhemman Vanstonen puoleksi tukahtuneella äänellä lausuma "Luojani!"
Rexin sikaretti on sammunut aikoja sitten ja unohtunut. Molemmat tytöt
ovat tarttuneet toistensa käsiin. Estrabon on ensimäinen, joka ryhtyy
puhelemaan.
"_Santos y demonios_!" puhkeaa hän sanoiksi, kiihkeästi ja silmiään
mulkoillen. "Kirotut Espanjalaiset murhaajat! Tappaa amerikkalainen
lääkäri! -- Se vaatii verta!"
"Kaikin mokomin, Balasco!" sanoo Vanstone asioitsijan hermostuneella
pelolla. "Tehän ette ole Amerikan kansalainen ja kumminkin tahdotte
meidän takiamme virittää sodan."
"En, olen vaan don Estrabon", vastaa sikaritehtailija, "mutta pidän
kunniana puristaa Maceon sivulla taistelleen miehen kättä."
Ja hän käy lausunnoissaan tulisen sotaisaksi, sillä Indran silmät
katselevat häntä myötätuntoisuudella, jota naisilla aina on taistelevia
isänmaanystäviä kohtaan.
Mutta nuori Varona virkkaa synkästi: "Älkäämme enempää puhuko tästä --
silloin olen näkevä taas ensi yönä unta noista kauhuista."
Ja Gertie huutaa: "Jumalan tähden, älkää häntä hermostuttako! Silloin
olen pakoitettu antamaan hänelle unijuomaa omalla vastuullani.
Aatelkaas, että tohtori Granite on mennyt matkoihinsa."
Tämän jälkeen väsähtyy keskustelu, vaikka kaikki uudestaan harrastuvat,
kun mr Vanstone äkkiä virkkaa: "Minä olen yksi Bellevuelasaretin
kuraatteja, ja olin muassa, kun murhattu lääkäri, nuori Lewis, otti
tutkinnon vuosi sitten. Tämä sota alkaa yhä enemmän käydä kimppuumme."
"Meidän sitä pitäisi sen sijaan käydä sen kimppuun", sanoo Rex.
"He murhaavat Amerikan kansalaisia, ja meidän hallituksemme tyytyy
kirjoittamaan vastalauseita."
"Hiljaa, poikaseni", muistuttaa isä. "Tuollaiset tuumat vaikuttavat
häiritsevästi pörssiin."
"Vaikuttavat häiritsevästi pörssiin? Sitä sanot sinä, isä, kun jotakin
amerikkalaista tahdotaan saada aikaan", puhkeaa miss Gertie ihan
pahanilkisesti sanomaan. "Mutta olen kuullut sinun sanovan, että suuren
sisällissotamme aikana oli pörssillä loistokausi, silloin oli siellä
kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden ansaitsemiseen kuin
nyt."
"Niin, ja kymmenen kertaa suurempi mahdollisuus omaisuuden
menettämiseenkin", nauraa Estrabon, jota pari kertaa on
amerikkalaisissa
keinotteluissa hieman "nyljetty."
"Koskapa jo olen ansainnut omaisuuteni", huomauttaa vanhempi mies,
"miellyttää varman korkokannan tyyni meri minua enemmän, kuin
vaihtelehtavien arvopaperien raivoavat myrskyt. Sen sanoin nuorelle
Severancellekin", lisää hän ajattelevasti, "ja onnistuin sillä lailla
pidättämään tämän nuoren miljoonamiehen pörssikeinotteluista."
"Luulenpa, että menen ja panen maata", sanoo miss Vanstone ja nousee
ylös.
"Ettekö viivy kauvempaa... hetkisen vielä?" mutisee Balasco, joka
ikävöi ehtoo-kahdenkeskenoloa.
"En, saatte antaa anteeksi, että sanon teille hyvää yötä: señor
Ramonin kertomus on tehnyt minut surumieliseksi", vastaa nuori
tyttö hieman synkästi ja menee huoneeseensa, missä hän kumminkaan ei
paneudu nukkumaan, vaan istuu, käsi poskella, ja tuijottaa avonaisesta
ikkunasta pohjoiseen päin. Niin täyttyvät hänen kauniit silmänsä
kyynelillä. Hän kuiskaa: "Billyni!" -- ja panee sitten valkoiset
kätensä yhteen ja puhuttelee itseään: "Tyhmä hupakko! Miksikä kuuntelin
nykyaikuisia naisteorioja ja heitin pois onneni?"
Alhaalla verannalla ei myöskään ole kuubalaisen kertomus ollut omiaan
mielialaa kohottamaan, vaikka Vanstone sattumalta kysyy, epäileekö
Varona ketään siitä, miten espanjalaiset saivat tiedon "Kolmen ystävän"
matkueesta.
"En, luonnollisesti en", vastaa nuori mies. "Kenraalikuvernöörillä on
yhtä monta salaista asiamiestä Floridassa kuin Havannassakin."
"_Vakoojiako_ tässä maassa?" huudahtaa Gertie peljästyneenä. "Sittenhän
olette yhä vaarassa täälläkin!"
Ja hän sanoo äkkiä hyvää yötä muille seuran jäsenille ja menee hitaasti
portaita ylös.
Huoneensa ovella kohtaa hänet Indra, jolla selvästi ei ole aijettakaan
nukkua, vaan sanoo: "Aijotko mennä makaamaan. Gertie? Tuo kertomus ei
ollut omiaan nukuttamaan."
Gertie ottaa kasvoillensa innollisen ilmeen ja huudahtaa pöyristyen:
"Oo, jos he olisivat Ramonin tappaneet, olisin kuollut!" sekä ryntää
huoneeseensa ja olisi sulkenut oven jälkeensä, jollei sisar olisi heti
hänen perässänsä seurannut.
"Älä nyt ole hupsuna", sanoo Indra lohdutellen: "Jos he olisivat
tappaneet Ramonin, ethän koskaan olisi häntä tuntenut."
"Enkö tuntenut Ramonia? Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet
kaiken ikäni."